maanantai 17. kesäkuuta 2019

JP Koskinen: Hautakello


Tiedättekö, mitä on tafofobia? Minulle tämä termi ei ollut tuttu, vaikka toki itse ilmiö – elävänä haudatuksi tulemisen pelko – olikin. Kuuntelin JP Koskisen uunituoreen Storytel Original -sarjan Hautakello, ja se suorastaan usutti kaivelemaan hieman lisätietoa muutamastakin vähän omituisemmasta asiasta.

Storytelin esittelyssä Hautakelloa luonnehditaan psykologiseksi kauhuksi. Luonnehdinta on osuva, joskin itselleni mieleen nousivat goottilainen kauhu ja kauhukirjallisuuden suuri nimi Edgar Allan Poe ja erityisesti hänen novellinsa Ennenaikainen hautaaminen. Onneksi 
hyllyssäni on Poen Kootut kertomukset (Teos, 2009), josta novellin saattoi kerrata.

Koskisen Hautakello on hyytävän hyvä kauhuromaani*! Teoksen nimi tarkoittaa kelloa, jolla vahingossa elävinä hautaan joutuneet saattoivat hälyttää apua. Kelloja oli ihan oikeasti olemassa 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Monenlaisia muitakin turvalaitteita kehiteltiin ja kaupattiin. Millaisia ne olivat ja miksi niillä oli kysyntää, selviää esimerkiksi Minna Luomalan artikkelista Elävältä hautaamisen pelko ja viktoriaaniset ”turva-arkut” Kalmistopiiri-sivustolta, kannattaa ehdottomasti vilkaista! Poe ja hänen kauhunovellinsa mainitaan Luomalan artikkelissakin, eikä ihme.

Hautakellon päähenkilö on suomalainen nuori taiteilija Axel Svart. Orpo nuorukainen on varttunut setänsä hoivissa tämän ränsistyneessä kartanossa. Setä on palkannut pojan kotiopettajaksi merkillisen herra Schteinin, joka on ollut ankara kurinpitäjä mutta jonka opetukset ovat painuneet syvälle Axelin mieleen. Muuten Axel tuntuu muistavan lapsuudestaan kummallisen vähän.

Muistot alkavat kuitenkin nousta pintaan, kun Axel kohtaa elämänsä rakkauden, kauniin ja ihanan Helenin. Ensikäynnillään Axelin kotikartanossa tapahtuu kuitenkin jotain outoa, jonka seurauksena Helen sairastuu kohtalokkaasti ja menehtyy. Axel on kuitenkin saanut kotiopettajaltaan perinnöksi lääkkeet, joiden avulla kuollut voi herätä henkiin.

Ajatuksen taustalla on ihmiskäsitys, jonka mukaan ihminen muodostuu kolmesta osasta: ruumiista, hengestä ja sielusta. Kuolemassa ruumis ja henki katoavat, mutta sielu on kuolematon ja syntyy aina uudelleen. Sielu voi palata ruumiiseen sen jo kerran jätettyään, jos ruumis ja henki saadaan virkoamaan. Ja siihen Schteinin salaperäiset rohdot, Somnus ja Genius, on tarkoitettu.  

Axel, Helen ja tämän veli Kasper sopivat, että Helenille annetaan Somnusta tämän kuoltua ja että tämän arkkuun asennetaan hautakello. Kasperin tehtäväksi jää vahtia kelloa. Kun se kilisee, on aika antaa Helenille Geniusta…

Samaan aikaan Axel jatkaa taideopintojaan Pariisissa ja odottaa viestiä Kasperilta Suomesta. Hän saa käsiinsä kotiopettajansa kirjeitä, jotka avaavat hänelle hänen omaa menneisyyttään. Sitten hän tutustuu englantilaiseen taiteilijaan Walter Sickertiin, joka ottaa hänet  vuonna 1888  mukaansa Lontooseen oppimaan lisää taiteesta, ja kuten käy pian ilmi, myös itsestään ja menneisyydestään. Axelin ja Sickertin tiet risteävät epäilyttävän usein myös kiertelevän meedion kanssa. Nainen apureineen on kiusallisen kiinnostunut Axelista ja tämän lähipiiristä.

Lontoossa myös Sickertin käytös alkaa muuttua yhä oudommaksi, ja sitten Axel saa järisyttäviä uutisia Suomesta. Samaan aikaan Lontoon kaduilla alkaa riehua hirviömäinen murhaaja, jota aletaan kutsua nimellä Viiltäjä-Jack. Miten kaikki liittyy kaikkeen ja ennen kaikkea Axeliin?

Kuten sanottu, Hautakello on kauhea, pelottava tarina, joka pitää kuuntelijan tiukasti otteessaan tästä kerran kiinni saatuaan. Löysin tekstistä paljon kiinnostavia asioita. Kuten blogini seuraajat tietävät, olen kevään aikana lukenut monia suomalaisten taiteilijoiden elämäkertoja. Niistä käy ilmi, että suomalaisissa taidepiireissä oltiin hyvin perillä 1800-luvun lopun muoti-ilmiöistä kuten spiritismistä ja muista nykyään paranormaaleiksi kutsutuista ilmiöistä.

Vierailin juuri viime viikolla Gallen-Kallela-museossa, jossa on esillä Sielun silmä -näyttely. Se taas perustuu Nina Kokkisen teokseen Totuudenetsijät - Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (Vastapaino, 2019). Tähän yhteyteen Hautakellon kuunteleminen sopi paremmin kuin nappiin. Kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen!

JP Koskinen: Hautakello
Storytel Original -sarja.
Lukija Raiko Häyrinen. Kesto 10 kpl n. tunnin mittaista jaksoa.

*) Nimitän ihan tarkoituksella Hautakelloa kauhuromaaniksi, vaikka tiedän, että se on nimenomaan kirjoitettu kymmenosaiseksi äänijatkokertomukseksi, ei äänikirjaksi tai ääniromaaniksi.

Olen kuunnellut muutamia Storytel Originaleja aiemminkin, enkä vieläkään oikein tajua idean tarkoitusta. Tajuan kyllä, että Storytel haluaa tarjota asiakkailleen jotain sellaista, mitä muilta ei saa ja siten pitää asiakkaat palvelunsa parissa. Storytelia ei kuitenkaan voi käyttää niin, että asiakas ostaisi vain yhden jakson jotain sarjaa kuunneltavakseen ja siihen koukututtuaan palaisi aina ostamaan lisää jaksoja. Näinhän esimerkiksi lehtien jatkokertomukset toimivat. Storytelia käytetään ostamalla kerralla kuukauden käyttöaika, jonka kuluessa voi kuunnella mitä vain vaikka vuorokaudet ympäri. Storyteli Originalit myös tulevat palveluun aina siten, että kaikki jaksot julkaistaan kerralla.

Miksi siis piinata kuuntelijoita pilkkomalla romaanin mittainen tarina kymmeneksi eri jaksoksi? En tiedä, enkö osaa käyttää palvelua oikein vai onko puhelimessani jotain epäsopivaa sovelluksen kannalta, mutta en saa näitä Originaleja toimimaan niin, että jaksot seuraisivat automaattisesti toisiaan järjestyksessä. On kiusallista joutua vahtimaan, mikä osa olikaan juuri loppunut ja mikä alkamassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti