maanantai 18. helmikuuta 2019

Suvi Ratinen: Matkaystävä





Ei sellaisista asioista puhuta epäuskoisille, että nyt on syksyn kohokohta, syysseurat ja lauantai-illan ehtoolliskirkko. Epäuskoisten elämä ja meidän elämä ovat kaksi eri maailmaa, jotka hylkivät toisiaan. Eikä niissä edes puhuta samoilla sanoilla.

’Meillä’ tarkoitetaan Suvi Ratisen esikoisromaanissa Matkaystävä uskossa olevia eli lestadiolaisia. Vuonna 2006 minäkertoja, nuori tilastotieteitä opiskellut helsinkiläistynyt nainen, on rakentanut itselleen mahdollisimman uskottavan elämän epäuskoisten eli tavallisten suomalaisten joukkoon. Menneisyys lestadiolaisena on haudattu mahdollisimman syvälle, vaikka edelleen on pakko jatkuvasti pinnistää, ettei totuus pääsisi sittenkin jostain rakosesta pullahtamaan päivänvaloon.

Sitten puhelin soi ja äiti kertoo, että Järvisen Marko on kadonnut. Mahtaisiko naisella olla jotain tietoa Markosta, olivathan he aikoinaan samalla luokalla ja ilmeisen läheisetkin? Nainen kuitenkin vakuuttaa, ettei ole ollut missään tekemisissä Markon kanssa vuosikausiin. Sitä paitsi he olivat vain matkaystäviä, ainoat lestadiolaiset omalla luokallaan ja siksi yhteen niputettuja.

Äidin puhelu ja sitä seuraavat lukuisat muut yhteydenotot kotikaupungista ja uskonyhteisöstä nostavat kuitenkin muistot pintaan. Tarina alkaa hahmottua kahdessa aikatasossa, romaanin nykyhetkestä ja minäkertojan lapsuudesta 1980-luvulta alkaen keriytyvistä muistoista. Vähitellen aikaero näiden tasojen välillä kuroutuu yhä lyhyemmäksi, kunnes ne lopussa kohtaavat. Järvisen Markon katoaminenkin saa silloin selityksensä.

Matkaystävän takakannessa luvataan, että teos on ”riipaisevan hauska kuvaus lestadiolaisyhteisössä kasvamisesta, siitä irtautumisesta ja halusta olla kuten muutkin.” Kieltämättä tarinassa on kohtia, jotka vetävät tätä kaikkea vain ulkopuolelta katsovan lukijan suupieltä hymyyn, mutta riipaisevuus ainakin minun mielestäni korostuu selvästi hauskuuden rinnalla. Toki on absurdia huumoria vaikkapa siinä, että uskonveljet tosissaan pohdiskelevat, onko butaanikiharrin syntiä vai ei, tai että minäkertojan toiveiden täyttymys on Lundia-hyllystöön rakennettu baarikaappi peiliseinineen ja valoineen.

Mielenkiintoisia psykologisia pohdintoja herättivät kohtaukset, joissa perheiden kuvaamat kotivideot, kuten häätaltioinnit, olivat erityisesti perheiden lasten himoitsemaa viihdettä. Televisio ja elokuvathan olivat jos eivät kiellettyjä niin ainakin ankarasti paheksuttuja. Sen sijaan ’monitorin’ kautta sai katsoa itse kuvattua materiaalia. Niinpä perheiden muutamat VHS-kaseteille kuvatut juhlat olivat kovassa käytössä ja niissä esiintyvät ihmiset julkkiksia. Mikä elävässä kuvassa oikein ihmistä kiehtoo?

Sama koski musiikkia. Yhteisö kontrolloi tarkasti, millainen musiikki, ketkä esiintyjät tai jopa mitkä kappaleet ovat hyväksyttyjä. Uskova nuoriso luokitteli siis rokiksi Vöyrin marssin ja Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla -kappaleen, ja kopioidut kasetit kulutettiin puhki. Mikä mekanismi saa meidät mieltymään johonkin musiikkiin enemmän kuin johonkin toiseen? Kyllähän näissäkin tarinoissa tietty absurdi huumorinsa on, ei voi kieltää.

Minäkertojan vähittäinen irtautuminen yhteisöstä alkaa murrosiässä ja lopullinen riuhtaisu taphatuu, kun nainen on valmistunut ylioppilaaksi. Astuminen yksin tavallisten suomalaisten maailmaan on pelottavaa mutta samalla vapaus tuntuu huumaavalta. Koska oma menneisyys on pidettävä visusti salassa, syntyy monia kiusallisia tilanteita mutta myös huvittavia kommelluksia. Nainen tosin huomaa, että uskonyhteisön ulkopuolellakin on kosolti ihmisryhmiä, joilla tuntuu olevan hallussaan ainoa oikea tieto, joka luo turvallisen yhteenkuuluvuuden kuplan heidän ympärilleen. Onko oikeastaan paljoakaan eroa, kuunnellaanko bileissä Varsovan laulua vai Vöyrin marssia? Ratinen kuvaa sattuvasti toiseutta, jota ehdottomien totuuksien piirien ulkopuolelle jäävät tuntevat.

Luin Matkaystävää toista viikkoa. Jostain syystä lukeminen siis tuntui jos ei takkuavan niin ainakin pitkittyvän. Teos ei vienyt mukanaan toivomallani tavalla. Mietin monesti kirjan äärellä, että oli oikeastaan epäreilua lukea se niin pian Katja Kärjen Jumalan huoneen ja Essi Ihosen Ainoan taivaan jälkeen. Matkaystävä kun asettuu melkoisen sievästi näiden kahden teoksen välimaastoon.

Sekä Kärjen että Ihosen teoksissa kerrotaan, miten nuori nainen vähitellen menettää lapsenuskonsa ja päättää lopulta irrottautua yhteisöstä. Kärjen Elsa heittäytyy maailmaan Ratisen sankaritarta raivokkaammin ja laatii itselleen syntilistan, jolta alkaa rastita kokemuksiaan. Ratisen minäkertoja päätyy tekemään lähes kaikki samat synnit kuin Elsakin, vaikka tavoitteena on vain sopeutua mahdollisimman hyvin uuteen joukkoon. Ihosen päähenkilöllä Ainolla taas koti on huomattavasti ankarampi ympäristö kuin Ratisen minäkertojalla, jonka ei tarvitse luopua vanhemmistaan vaikka uskostaan luopuukin.

Kärjen Jumalan huoneessa oli minusta tuskastuttavankin huolella paneuduttu Elsan elämään villinä ja eksyneenä opiskelijana. Sama rasite vaivaa myös Matkaystävää. Hieman vähempikin opiskelijabileiden vatvonta ja lestadiolaisten ja epäuskoisten elämäntapojen vastakkaisuuksien alleviivaaminen olisi riittänyt. Kolmesta ja puolesta sadasta sivusta olisi ollut varaa tiivistääkin. Järvisen Markon tarinan mukana kuljettaminenkin tuntui paikoin väkinäiseltä.

Mutta kyllä Matkaystävä avaa aihepiiriään mielenkiintoisesti. Ei ole Ratisen vika, että luin Ihosen ja Kärjen romaanit niin vähän ajan sisällä.

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019. 346 s.


Ostettu.

Lestadiolaisuutta ja muita suljettuja uskonnollisia piirejä käsitteleviä romaaneja:

Hartvaara, Leo: Suden uhrit
Hurtig, Johanna: Maijan tarina
Hyry, Antti: Uuni
Ihonen, Essi: Ainoa taivas
Juva, Mikko: Mies etsi vapautta
Kaarlela, Tanja: Saara
Kalland, Ben: Vien sinut kotiin

Katja Kärki: Jumalan huone
Mukka, Timo K: Maa on syntinen laulu
Pelo, Riikka: Taivaankantaja
Peura, Maria: Ja taivaan tähdet putoavat
Pylväinen, Hanna: We sinners
Ratinen, Suvi: Matkaystävä
Raittila, Anna-Maija: Kotipiha kulkee mukana
Raittila, Hannu: Ei minulta mitään puutu
Rauhala, Pauliina: Synninkantajat
Rauhala, Pauliina:Taivaslaulu
Remes, Ilkka : Nimessä ja veressä
Stoori, Jarmo: Sieluhäkki
Törmälehto, Terhi: Vaikka vuoret järkkyisivät
Ylimaula, Anna-Maija: Papintyttö

Tietoa:

Appelsin,Ulla: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina
Ruoho, Aila; Ilola, Vuokko: Usko, toivo, raskaus
Ruoho, Aila: Vartiotornin varjossa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti