sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Mikael Niemi: Karhun keitto




Miten saisin Sinut, rakas blogini uskollinen lukija tai satunnainen käväisijä, vakuuttuneeksi siitä, että todellakin kannattaa tarttua Mikael Niemen romaaniin Karhun keitto?

Niemen läpimurtoromaani Populäärimusiikkia Vittulajänkältä ilmestyi suomeksi vuonna 2001, siis pian jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olen siitä pitäen seuraillut Niemen tuotantoa, vaikka kaikkea en ole lukenutkaan.

Nuortensarja Kirkon piru, Verenimijät ja Nahkakolo jäi minulta kesken ja siitä on jäänyt mieleen joitakin todella ällöttäviä kauhukohtauksia. Romaani Mies joka kuoli kuin lohi ja  nuortenromaani Aivot pellolle ovat vielä lukematta, mutta Veden viemää -trillerin olen lukenut ja se teki vaikutuksen. Kirja on edelleen hyllyssäni tallessa, mikä kertoo jo paljon sekin. Veden viemää ilmestyi vuonna 2013, joten aika paljon on vettä virrannut Luulajajoessa ennen tätä seuraavaa eli viime vuoden syksyllä ilmestynyttä Karhun keittoa.

Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on hieno, absurdejakin piirteitä sisältävä kasvukertomus, Veden viemää huima ja tiheätahtinen ekotrilleri ja Karhun keitto taas sisältää klassisia salapoliisiromaanin aineksia. Niemi siis mitä ilmeisimmin kokeilee eri genrejä ja kirjoittaa erilaisia romaaneja. Lukemieni perusteella voin todeta, että hänen teoksilleen on ominaista hieno tarinankuljetus ja upea henkilökuvaus. Niemi pitää lukijan tiukasti otteessaan, vie matkalle tuntemattomaan ja yllättää hänet, viihdyttää ja koskettaa sekä opettaakin jotain. Mainio kirjailija!

Ilahduin siis, kun Karhun keiton ilmestyttyä alkoi kuulua somekuisketta, että tällä kertaa Niemi leikittelee dekkariperinteellä. Romaanissa itse Pajalan rovasti Lars Levi Laestadius ratkoo rikoksia vaiteliaan saamelaisavustajansa Jussin kanssa. Siis mitä ihmettä? Miten tämä muka voisi toimia?! Pakkohan tuollainen keitos on itse lukea!

Karhun keitossa on kaksi minäkertojaa. Loppupuolella ääneen pääsee rovasti Laestadius. Pitkälti yli puoliväliin kertojana on kuitenkin Laestadiuksen taloudessa asuva Johan Sieppi -nimellä kirkonkirjoihin merkitty nuorukainen, jota kutsutaan tavan mukaan Jussiksi.
Laestadius on löytänyt Jussin aikoinaan tienposkesta ja ottanut kotiinsa jonkinlaiseksi kasvattipojan ja avustajan sekoitukseksi. Jussi oli tuolloin alle kymmenvuotias pikkupoika, joka oli karannut juopon äitinsä luota sietämättömistä oloista. Saamelaisuutensa ja äitinsä maineen vuoksi Jussia kutsutaan noidanpojaksi ja hyljeksitään yleisesti. Tuskallisen ujo poika on kuitenkin nopeaoppinen ja älykäs. Laestadiuksen kotona hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan eri kielillä.

Vuonna 1852 kesällä Pajalassa tapahtuu joukko kauheita rikoksia. Ensin katoaa nuori paimenessa ollut piikatyttö. Rovasti hälytetään paikalle auttamaan etsinnöissä. Katoamispaikalta näyttää löytyvän merkkejä karhun vierailusta ja nimismies Brahen johdolla tehdään päätelmä, että seudulla liikkuu tappajakarhu. Rovasti Laestadius on kuitenkin alusta saakka toista mieltä, mutta virkavallan edustajat vaientavat hänen epäilynsä. Sekään ei auta, että piikaparan ruumis myöhemmin löytyy suonsilmästä. Karhuillahan on tapana kätkeä saaliinsa suonsilmäkkeisiin.

Asetelma tuo hakematta mieleen klassikkosalapoliisiromaanit. Luonnontieteilijä Laestadius tekee tarkkoja havaintoja ja kerää todistusaineistoa, kuten näytteitä kenkärasvasta ja irronneista hiuksista sekä jopa sormenjäljistä. Dagerrotypiatkin pääsevät upouuden tekniikan edustajina rikostutkimuksen piiriin. Havainnot tukevat johdonmukaisia päätelmiä, joiden avulla Laestadius lopulta pääsee selville syyllisestä. Sitä ennen ehtii kuitenkin tulla lisää ruumiita ja syyllisehdokkaita vilisee lukijan mielessä.

Jussin tehtävä on kirjoittaa rovastin havainnot tarkasti muistiin rikospaikoilta ja samalla oppia havaintojen ja päätelmien tekemistä. Jussin voi myös lähettää paikkoihin, joihin rovasti ei itse voi mennä, kuten latotansseihin. Ujo ja ahdistuneen estynyt Jussi tarkkailee muutenkin yhteisöä ulkopuolelta, usein näkymättömistä. Erityisesti hän pitää suuren rakkautensa Marian tarkkailusta. Naisen luonteva lähestyminen on hänelle ylivoimaisen vaikeaa.

Dekkariperinteestä ammentuu myös virkavallan ylenkatse ja jopa avoin vihamielisyys harrastajasalapoliiseja kohtaan. Nimismies Brahe on öykkärimäisen suoraviivainen ja huolimaton tutkiessaan kuolemantapauksia ja tehdessään ratkaisujaan. Joka paikkaan ennen häntä ehtivä Laestadius apulaisineen ärsyttää virkamiestä todella. Oikean syyllisen kiinni saaminen ei tunnu poliisia kovinkaan paljoa kiinnostavan, vaan tärkeintä on saada asia pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian.

Karhun keiton voi siis mainiosti nautiskella vetävänä dekkarina, jossa pientä pohjoista kylää riivaa verenhimoinen raiskaaja ja murhaaja. Viimeinen tapaus on vielä kaiken kukkuraksi oiva versio suljetun huoneen murhasta. Mutta tämä hienosti toteutettu dekkarijuoni on kuitenkin vain yksi taso, eikä Karhun keittoa voi mielestäni arvottaa vain sen perusteella.

Laestadiuksen ja Jussin välinen suhde kuvataan romaanissa vaikuttavasti. Oppinut Laestadius jakaa auliisti oppimaansa ja Jussi oppiikin siis nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan, myös saameksi. Luku- ja kirjoitustaidon merkitykseen itselleen ja ihmisille ylipäätään palataan useaan otteeseen niin Jussin kuin Laestadiuksenkin osuuksissa. Kumpikin näkee niiden valtavan merkityksen. Laestadius unelmoi maailmasta, jossa kansa ostaa viinan sijasta kirjoja. Jussille nimen saaminen kirkonkirjaan kirjatuksi on vahvin todiste siitä, että hän on olemassa. Laestadius ja Jussi näkevät myös puhutun sanan merkityksen. Suuret massat lumotaan puheen voimalla.

Niemi antaa myös järkyttävän karun kuvan siitä, miten alkuperäiskansoja kohdeltiin 1850-luvun Ruotisissa. Tieteen nimissä jopa ryöstetään hauta, jotta tutkijat saisivat aineistoa. Kirjaimellisesti mikään ei ole pyhää eikä mikään hävetä. Kun saamelainen tuomitaan mestattavaksi, on päällä jo tilaaja ennen tuomion täytäntöönpanoa! Saamelaisilla ei ole minkäänlaista ihmisarvoa viranomaisten silmissä, eikä tavallinen kansa juuri kummoisemmin käyttäydy.

Karhun keitto on mielenkiintoinen historiallinen romaani ajasta, jossa nykyaika on vähin erin murtamassa vanhaa maailmankuvaa. Hykerryttävästi Niemi kuvaa herätysliikkeen vaikeita alkuvaiheita. Laestadius käy mielenkiintoista keskustelua muun muassa vaimonsa Brita Kajsan kanssa siitä, voisivatko myös naiset olla saarnaajia. Ainoa este Laestadiuksen mielestä on, että naisen ääni on liian heikko kantamaan täyden kirkkosalin joka kolkkaan. Naisiin herätyskin tuntuu vetoavan miehiä voimakkaammin, onhan heillä vähemmän hävittävää, kuten Brita Kajsa viisaasti toteaa.

Olen aikaisemminkin todennut, että vannoutuneena dekkaristina parhaat lukukokemukseni olen usein löytänyt kirjoista, jotka asettuvat jonnekin dekkarien ja muun kaunokirjallisuuden välisille harmaille vyöhykkeille. Mikael Niemen Karhun keitto on juuri tällainen kirja! Nautin kovasti sen parissa ja suosittelen sitä suorastaan kuumasti!

Mikael Niemi: Karhun keitto (Koka björn)
Suom. Jaana Nikula
Like 2018. 409 s.


Ostettu.

7 kommenttia:

  1. Kirsi, tällainen tosikko eläinsuojelija ajattelee heti, että siinä syödään karhua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No arvasin! Tulin vain sanomaan, että olen eläinasioissa tosikko, mutta nyt ei tarvitsekaan. Kerran jätin yhden ruokakirjan tekemättä, kun siinä oli karhunliharesepti. Lankoni kuvaa karhuja ja olemme koko pieni perhe niin eläinten puolesta. Sain kauhen järkytyksen siitä Gillian Flynnin Teräviä esineitä: Se sikalakohtaus siinä. Se oli viimeinen niitti mun sianlihansyönille, sillä samalla tavalla pidetään emakoita Suomessakin: Uusi lakikaan ei sitä muuttanut. Kuulun Animaliaan.

      ♥♥

      Poista
  2. Oli kyllä mainio kirja, aivan kuten hänen auemmatkin. Olen aina pitänyt Mikael Niemestä Populaarimusiikkia Vittulanjängältä asti. Huikeaa kerrontaa, varsinainen tarinasopan keittäjä.
    Hyvä tarina, hyvä kieli ja mielenkiintoiset henkilöt siitä on hyvä kirja tehty.
    Tämä kirja innosti tarttumaan uudestaan Populaarimusiikkia Vittulanjängältä kirjaan ja nyt luen sitä kolmatta kertaa.

    VastaaPoista
  3. Mikael Niemi kirjoittaa laatukirjoja. Olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan. Karhun keitto oli nainio salapoliisikertomus.

    VastaaPoista
  4. Populäärimusiikkia Vittulajänkältä oli mitä mainioin kirja, mutta muuta en ole Niemeltä lukenut. Karhun keitto kuulostaa kyllä niin mielenkiintoiselta, että laitoin itseni varausjonon jatkeeksi. Kiitos taas hyvästä vinkistä :)

    VastaaPoista
  5. Muuten kirjojen taustasta ja kirjailijasta samaa mieltä, mutta Nahkakolo, oliko se nuorten romaani? Muistaakseni ulkoavaruuden asukkaat tulivat Ouluunkin tai jotain sellaista. Oli aivan hullunhauska kirja. Pitänee lukea uudestaan.

    VastaaPoista