torstai 25. toukokuuta 2017

Heleena Lönnroth: Savikaupungin kauhu



Seinäjokea ravisuttaa ennennäkemätön rikosaalto. Kaksi nuorta naista surmataan kodeissaan vuoteisiinsa. Vanhempi nainen löytyy kerrostaloasunnostaan kurkku auki viillettynä. Nuori tyttö joukkoraiskataan. Inkeriläistaustainen vanhempi nainen puukotetaan hengiltä asunnossaan. Poliisi on ymmällään, ja pullakahvia kuluu melkoisesti työpaineiden alla.

Syyttävä sormi kääntyy nopeasti turvapaikanhakijoiden suuntaan. Paikkakunnan suuri vastaanottokeskus on herättänyt levottomuutta monella tavalla, ja nyt ryhdytään vastatoimiin. Odinin lapset, Härmän Häjyt -liivijengi sekä paikalliset eläkevaarit perustavat kukin omat katupartionsa virkavallan nuivasta suhtautumisesta huolimatta. Tilanne kärjistyy tuhoisaan polttopulloiskuun.

Heleena Lönnrothin kolmannen vuonna 2016 aikana ilmestyneen dekkarin Savikaupungin kauhu rakennusaineksissa ei siis ainakaan ole dramatiikasta puutetta. Valitettavasti energiaa tai halua teoksen varsinaiseen kirjoittamiseen ei ole liiemmin ollut. Rakenne on löperö, ja tarina hajoaa liian moneen suuntaan. Jännitettä ei synny, eikä jännitystä.

Lönnroth koettaa saada aikaan salaperäisyyttä käyttämällä muutamasta keskeisestä henkilöstä vain pronomineja tai muita kiertoilmauksia nimen sijaan, mutta lopputulos on lähinnä ärsyttävä ja etäännyttää lukijaa entisestään ontoista henkilöhahmoista. Rikokset selvitetään kovin helposti, vaikka poliisin työskentelyssä ei varsinaisista ponnisteluista ole kuin vain aavistus.

Vaivaannuttavaksi lukukokemuksen teki myös teoksesta selvästi huokuva tympeä muukalaisvastaisuus. Vastaanottokeskukset ovat selvästikin pohjalaisten mielestä täynnä vaarallista ainesta, jonka olemme sinisilmäisinä ottamassa keskuuteemme elätettäviksi ja raiskaamaan naiset.


Heleena Lönnroth: Savikaupungin kauhu
Zuppa di Porri 2016. 193 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti