tiistai 30. toukokuuta 2017

Arto Luukkanen: Pasilan nainen


Huumori on totta vieköön vaikea laji. Jos kirjoittajan ja lukijan käsitys hauskuudesta eivät kohtaa, ne eivät kohtaa, ja lukukokemus on silkkaa kidutusta. Valitettavasti näin kävi minun ja kirjailija ja venäläisen kulttuurin tuntija Arto Luukkasen huumorikäsitysten kohdalla. Luukkasen ’jännitysromaani’ Pasilan nainen on kuulemma hieno satiiri Venäjän nykypolitiikasta ja Suomen poliisin tilasta ynnä muusta ajankohtaisesta. Minua vain ei naurattanut, ei edes hymyilyttänyt. Hyberbola on toki tunnustettu kaunokirjallisuuden tyylikeino, mutta Luukkasen liioittelu, niin yliampuvaa kuin onkin, ei iskenyt minuun tippaakaan. Valitettavasti. Mutta tunnustan siis, että puutteita on myös lukijassa.

Aivan viaton ei tosin ole tekijäkään. Pasilan nainen rönsyää joka suuntaan, henkilöt ovat kömpelön koomisia yritelmiä kaavamaisuuksineen, kieli on ontuvaa ja tarina, no niin, yliampuva kaikin puolin. Hieman malttia ja hiontaa, niin tästäkin olisi voinut tulla ainakin kelvollinen, mutta tällaisenaan kaikesta paistaa hätäily ja katteeton itsetyytyväisyys. Ne saavat ainakin minun niskakarvani pörhölleen pahemman kerran.

Merja asteli keskukseen. Hän oli opetellut arabiaa ja puheli VOK:n naisille reippaita tervehdyksiä. ”Ählän-wäh-sählän – hamdulillah…Jumalan terve teille kaikille. Nice to see you all…”

Pasilan nainen on ylikonstaapeli Merja Virkki, joka on joutunut esimiestensä epäsuosioon ja elinikäiseen karkotukseen Pasilan poliisitalon kellareiden uumeniin epäviralliseen todistevarastoon. Merja ei ole kuitenkaan mikä tahansa poliisi, vaan nuori ja kuvankaunis sekä monin tavoin lahjakas. Kieliä hän osaa monia (kuten yllä lainauksessa arabiaa kuin vettä vain) ja on muun muassa mestari taekwondossa. Reservin luutnanttikin nainen on kaiken hyvän päälle. Ainoa, mikä puuttuu, on mies, jonka kanssa lisääntyä.

Kellarikarkotus kuitenkin katkeaa, kun Merja lähetetään Saksaan tutkimaan pariskunnan epäilyttävää itsemurhaa. Nainen on ollut suomalainen, ja Saksan poliisi tarvitsee avukseen jonkun suomenkielentaitoisen tutkijan. Koska Merja osaa saksaa, hänet lähetetään paikalle. Kaksoisitsemurhasta ei selviä sen kummempia, mutta Merja poimii mukaansa kauniin muovisydämen. Lisäksi hän saa tietämättään hännilleen huipputason talousrikolliset, jotka jahtaavat kadonneita rahansiirrossa tarvittavia tunnuksia.

Työmatka jatkuu Tallinnaan, missä Merjaa lähestyy yllättäen tunnettu suomenruotsalainen liikemies Bengt Rosberg, Suitian kartanon omistaja. Rosberg muistuttaa erehdyttävästi Björn Wahlroosia, ja hänen ökysyntymäpäivilleenkin tulee Ruotsin kuningaspari kunniavieraiksi. Merja ja Bengt alkavat seurustella, ja kaikki on kuin unelmaa. Mutta jostain syystä monet Bengtin ystävät puhuttelevat häntä Kaarinaksi, myös Suomen presidentti Niinistön nuori vaimo Sanni, jonka kanssa Merja ystävystyy Sotšin olympialaisissa.

Tarina on kuten sanottu, monipolvinen. Tapahtumien juuret ulottuvat Merjan salattuun lapsuuteen ja toisaalta Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä tehtyyn jättiomaisuuden ulkomaille piilottamiseen. Sivujuonteena on muun muassa selvitys siitä, miten ja miksi Jari Aarnio oikein lavastettiin syylliseksi. Samaten selviää, mikä yhteys Venäjän jääkiekon olympiakullan menetyksellä oli Krimin niemimaan miehittämiselle (tulokset eivät tainneet mennä ihan realistisesti kirjassa, mutta kuitenkin).

Merja Virkki selvittelee omaa uraansa, perheensä historiaa, kuulostelee sydämensä ääntä ja ratkoo siinä sivussa muun muassa Suomen pakolaisongelmaa ja Viipurin jälleenrakentamista. Niin, Pasilan naisessa geopolitiikan suhdanteet ovatkin yllättäen Suomelle hyvin suotuisat, ja ennen lopullista ratkaisua Venäjä luovuttaa Viipurin takaisin Suomelle. Mutta sitten Merja löytää jotain, jonka avulla hän kääntää maailmanhistorian suunnan totaalisesti…

Kyllä, tarinassa on kuin onkin itua, mutta Luukkaisen omaperäinen tyyli ja minun korviini kovin kömpelö kieli saavat kokonaisuuden tuntumaan pelkästään vaivaannuttavalta.

”Minusta tuntuu nyt sangen siltä, että meidän pitäisi enemmän ystävystyä enemmän…”, Kauha huusi kovalla äänellä. Sitten hän nauroi ja kaikki nauroivat hänen kanssaan kolme minuuttia – ihan täysillä. Sen jälkeen alkoi uudelleen orgastinen kakunsyönti. Kaiken keskellä siheräolkapäiset poliisit taputtelivat häntä kuin juuri ostettua markkinahevosta.”

Arto Luukkanen: Pasilan nainen
Nordbooks 2016. 254 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Timo Vihavainen päätyy blogikirjoituksessaan aivan päinvastaiseen arvioon kanssani:

”Tämä kirja ei siis nyt ehkä ihan ole Gogolia, mutta itse puolestani joudun toteamaan, ettei näin hauskaa lukukokemusta ole tielleni sattunut herran aikoihin.”

4 kommenttia:

  1. Huh, onpas siinä tosiaan pistetty paljon tavaraa yhteen kirjaan :D Merja Virkki kuulostaa varsin mielenkiintoiselta romaanihenkilöltä, melkein tekisi mieli lukea tämä kirja mutta vain melkein... Epäilen nimittäin myös, että huumorintajuni on vääränsorttista. /Mari

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsi näistä arvioista! Näitä on viihdyttävää lukea, kun uskallat myös sanoa kun kirja ei nappaa, napakasti ja asiallisesti.

      Täytyy myöntää että minä en ole koskaan kuullut tätä Wannabe-Kirsi -lempinimeä, aika vetävä. :DD

      Poista
  3. Kiitos hyvästä pohdinnasta Kirsi. Mun mielestä on tpsi kiva lukea muiden henkilökohtaisia mielipiteitä ja kokemuksia kirjoista, joita en itse muuten lukisi. Tämä on yksi niistä kirjoista, joita en ole edes ajatellut lukea, mutta mielelläni kuulen kokemuksia.
    Iso plussa siitä, että kerrot mitä mieltä olet, ja silti tunnudtat rehellisesti, että kaikki vika ei ole ainoastaan kirjassa. Kun ei kohtaa, niin ei kohtaa. Joka kirjalla on (toivottavasti) oma kohdeyleisönsä ja tällä kertaa se on selkeästi Vihavainen ja se on täysin ok.

    Jatka rehellisiä tekstejäsi! Ne on se juttu, miksi blogit on pop!! :) <3

    VastaaPoista