sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä



”Järkyttävä, hauska ja liikuttava kuvaus ystävyydestä, tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista.”

Näillä sanoilla kuvataan Hanya Yanagiharan romaania Pieni elämä suomenkielisen Tammen Keltaiseen kirjastoon kuuluvan laitoksen niukassa takakansitekstissä. Järkälemäisen, yli yhdeksänsataasivuisen romaanin luettuani allekirjoitan kyllä yhtä sanaa lukuun ottamatta. En nimittäin mitenkään, vaikka kuinka pinnistelen, voi kuvata kirjan tarinaa hauskaksi. Kertaakaan ei naurattanut. Jos hymyilytti, silloinkin korkeintaan surumielisesti kyynelten läpi.

Tuskailin kirjan äärellä pitkään ja hartaasti. Sen lukeminen kesti poikkeuksellisen pitkään, lähes kolme viikkoa, ja se on osasyyllinen huhtikuun lukusaldoni pienuuteen teosten lukumäärää kun katsotaan. Tunnustan, että olin useaan otteeseen valmis jopa jättämään kirjan kesken, vielä siinäkin vaiheessa, kun mammutista oli kaksi kolmannesta jo luettuna. Mutta jokin pakotti kuitenkin jatkamaan. Tarina ei päästänyt kynsistään, kun sen ulottuville oli kerran antautunut.

Lukeminen oli työlästä monestakin syystä. Ensinnäkin Yanagiharan tyyli on verrattoman rönsyilevää ja perusteellisuudessaan paikoin uuvuttavaa. Virkkeet ovat pitkiä ja monipolvisia, samoin kappaleet, joita pahimmillaan mahtuu kolme neljä aukeamaa kohti. Tekstimassa tuntuu paikoin tukehduttavan lukijan. Toisaalta dialogi kulkee luistavasti ja rakenne pitää jännitteen yllä.

Toiseksi itse tarina on harvinaisen kauhea ja lohduton. Päähenkilö Judelle tapahtuu puistattavan kammottavia asioita toisensa perään, eikä edes lopussa ole nähtävillä toivonpilkahdusta. Toki matkan varrella on kauneuttakin, kuten uskollista, vankkumatonta ystävyyttä ja aitoa, pyyteetöntä rakkautta, jota Jude ei kuitenkaan perinpohjaisen rikkinäisyytensä takia osaa ottaa kunnolla vastaan.

Yanagiharan perinpohjaisuus ulottuu tarinan ytimeen saakka. Juden elämäntarina on varmasti onnettomin ja karmein, mitä kuvitella saattaa. Valoa alkaa varovasti pilkahdella pojan elämään vasta teini-iän viimeisinä vuosina, kun kaikesta kokemastaan kaltoinkohtelusta huolimatta älykäs ja lahjakas Jude pääsee opiskelemaan collegeen ja tutustuu kolmeen toiseen poikaan eli Willemiin, JB:hen ja Malcolmiin. Näiden neljän miehen poikkeuksellinen ystävyys on keskeinen osa romaanin runkoa, mutta varsinaisesti keskitytään kuitenkin Judeen ja Willemiin.

Kronologia on rikottu, ja alkuun lähdetään keskivaiheilta, kun opintojen jälkeen Jude ja Willem vuokraavat yhteisen kurjan asunnon turvapaikakseen. Jude aloittelee lakimiehen uraansa, ja Willem sinnittelee tarjoilijana odotellessaan läpimurtoa näyttelijänä. Rahat riittävät juuri ja juuri, mutta riittävät kuitenkin. Juden terveys reistailee, mutta hän koettaa salata tilanteen vakavuuden ystäviltään, myös Willemiltä.

Vähitellen lukijalle avautuu Juden tarina kuvottavine vaiheineen. Yanagihara käyttää taiten ennakointia ja ripottelee tarinaansa vihjeitä, joiden avulla lukija koettaa paikata kertomuksen ammottavia aukkoja. Menetelmä on kiehtova mutta tässä tapauksessa myös karmiva, sillä nopeasti lukija tajuaa, että kaikki paljastuva on aina entistä kauheampaa. Vuosien mittaan Juden ja Willemin välit muodostuvat yhä luottamuksellisemmiksi, mutta oman menneisyytensä muisteleminen ja siitä kertominen on hänelle lähes ylivoimaisen tuskallista. Tuskaa siitä lukeminenkin on, eikä tilannetta helpota, että Juden elämässä tapahtuu teoksen nykyhetkessäkin yhä uusia kauheita asioita. Kuten sanottu, toivoa Yanagiharan henkilöiden elämässä ei juuri ole.

Jos Pieni elämä olisi miehen kirjoittama romaani, sitä varmasti syytettäisiin mieskeskeisyydestä. Jude ja Willem ovat miehiä, samoin JB ja Malcolm, nelikon täydentäjät. Muut tärkeät ihmiset Juden elämässä ovat lääkäri Andy ja opettaja, isähahmo Harold. Ainoa vähänkään merkittävä nainen romaanissa on Haroldin vaimo Julia, mutta hänen osuutensa jää todella vaatimattomaksi. Miesten kuvaajana Yanagihara on mielestäni taitava ja saa henkilöt elämään kirjan sivuilla. Lopussa itkin vuolaasti heidän takiaan, mikä tästä olkoon todisteena.

Teosta on moitittu yltiöamerikkalaisuudesta, ja senkin ymmärrän. Nelikko luo kukin oman amerikkalaisen unelmansa, ja kaikki vähänkin tärkeä käydään siis kirjassa perusteellisesti läpi, kuin rautalankamallia vääntäen. On selvää, ettei tämä kaikkia lukijoita viehätä.

Lukeminen oli siis raskasta ja tunnelma pääosin lohduton, mutta jostain kummallisesta syystä urakka oli kuitenkin palkitseva. En kadu, että luin. Minuun Pieni elämä taisi jättää jäljen.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life)
Suomentanut Arto Schroderus.
Tammi 2017. 939 s.

Ostettu.

P.S. Valaiskaa toki, mikä tässä romaanissa on hauskaa. Jostain syystä en sitä nähnyt. Olisiko pitänyt?


4 kommenttia:

  1. Ei tässä kirjassa ollut mitään hauskaa, eikä se sitä kaivannut. Kirjassa on kirjailija saanut käyttää luovuuttaan mielin määrin, pikiä virkkeitä ym. Sitä ihmettelen, että miten syömishäiriöinen, masentunut ihminen, joka ei nuku, tekee 12-tuntisia työpäiviä syömättä, on loistava työssään, mutta todella heikko ja herkkä yksityiselämässä.
    Olen seurannut yhden viiltelijän elämää ja hän kulki osastolta osastolle. Kotioloissa romahti aina.
    Midnight Sun sarjan päähenkilöllä on sama ongelma, eikä nuku, eikä juuri syö, mutta niin vain jaksaa tehdä yötä myöten työtä.

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä kuin Mai, Juden hahmo oli varsin epäuskottava. Tuo rautalangan vääntäminen oli osuva ilmaus. Yanagihara totisesti väänsi. Ei tullut hauskuus mieleen.

    VastaaPoista
  3. Tämä on ollut tämän vuoden liikuttavin kokemus. Lähes täydellinen. <3 Onneksi tuli luettua vaikka eka epäilytti jaksanko. Vain lopussa meinasi vähän tuntua että kirjan saisi jo päättää.

    VastaaPoista