sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä



Aika usein kuvittelen seuraavani tarkastikin, mitä niin sanotussa kirjallisessa maailmassa ympärillämme tapahtuu. Erityisen hyvin kuvittelen tietäväni, mitä dekkarimaailmassa on meneillään. Sitten onneksi taas rymähdän kunnolla todellisuuteen ja huomaan, kuinka pinnallista ja rajoittunutta ’tietämykseni’ onkaan. Välillä tuntuu suorastaan, että hyvä kirja saa hakata kuukausia päätäni, ennen kuin tajuan tarttua siihen ja lukea sen. Sitten älyän kuikuilla hieman omaa kopperoani laajemmalle ja mitä huomaankaan – kirjailijasta ja hänen mainiosta tuotannostaan on ollut vaikka kuinka paljon tietoa tarjolla. En vain ole tajunnut ottaa sitä vastaan.

Juuri näin kävi loistavan brittikirjailija Kate Atkinsonin tapauksessa. Kuten olen monesti kertonut, kirjoittelen arviontapaisia paikalliseen sanomalehteen ja saan siis sitä kautta osan arvostelukappaleista, jotka kammiooni tekevät pesäänsä. Aina ei kaikkia arvostelukappaleita ehdi lukea, vaan ne jäävät pinojen pohjille lojumaan ja odottelemaan loppusijoittelua. Juuri näin oli päässyt käymään Atkinsonin teokselle Kaikkein vähäpätöisin asia. Toin sen kotiin vakaana aikomuksenani lukea se ja kirjoittaa siitä lehtijuttu, mutta aika ei vain riittänyt enkä suoraan sanoen oikein kirjan ulkoasusta innostunut. Takakansi viittaa jonkinlaiseen dekkariin, mutta kansikuva ei ihan tue vaikutelmaa. Niinpä kirja unohtui.

Sitten kirjablogeissa alkoi kuulua voimistuvaa supinaa, että Atkinsonin dekkarit ovat hyviä, että ne kannattaa lukea! Jossain vaiheessa myös tajusin, että Kaikkein vähäpätöisin asia on osa sarjaa. Siispä ei ehkä kannattaisi aloittaakaan siitä vaan etsiä käsiinsä aloitusosa. Kirjastokäynnillä minua lykästi, sillä ensinnäkin muistin, että minun piti kurkata dekkarihyllyä Atkinsonin kohdalta, ja toiseksi Ihan tavallisena päivänä odotti lainaajaa hyllyssä. Kirja lähtikin mukaani.

Aloitin kirjan hetimiten, enkä sen kummemmin enää tutkaillut taustoja – edes takakantta. Hieman oudoksuin kirjan alkua. Kolme ensimmäistä lukua on otsikoitu Tapauskertomuksiksi. Jokaisessa tapahtuu rikos, mutta ne ovat kaikki erityyppisiä ja sijoittuvat eri aikaankin. Ensimmäinen tapahtuu vuonna 1970. Kolmivuotias Olivia katoaa vuoden 1970 helteisenä kesänä kotipihaltaan teltasta jäljettömiin. Toisessa, vuoden 1994 tapauskertomuksessa asianajajan yhdeksäntoistavuotias tytär saa surmansa toimistossa, kun tunnistamattomaksi jäävä puukkomies katkaisee hänen kaulavaltimonsa. Ensiksi puukotettu asiakas jää henkiin. Kolmas tapaus sijoittuu maaseudulle vuoteen 1979. Nuori masentunut äiti lyö kirveellä halki aviomiehensä kallon, koska tämä herätti vauvan.

Vasta neljännessä luvussa tutustutaan sympaattiseen keski-ikäiseen yksityisetsivä Jackson Brodieen, joka kirjan nykyhetkessä eli kaksituhattaluvun alkuvuosina koettaa tienata elantonsa Cambridgen yliopistokaupungissa seuraamalla uskottomiksi epäiltyjä vaimoja ja etsimällä originellin vanhuksen kissoja. Kuten arvata saattaa, alun tapaukset tulevat esiin tavalla tai toisella Jacksonin kautta. Olivian nyt nelikymppiset sisarukset tekevät merkittävän löydön selvitellessään isänsä kuoleman jälkeen vanhan kotitalonsa tavaroita ja ottavat yhteyttä Brodieen. Tyttärensä menettänyt asianajaja on kymmenen vuotta koettanut ratkaista kuolemantapausta omin voimin ja pyytää nyt ammattilaisen apua. Aviomiehensä tappaneen naisen sisko haluaa Brodien etsivän sisarensa kadonneen tyttären.

Näitä tapauksia pöyhiessään Brodie on ehkä tullut osuneeksi johonkin tulenarkaan, sillä hänet koetetaan saada hengiltä keinolla millä hyvänsä. Brodien omaankin menneisyyteen liittyy traumaattisia kokemuksia, jotka nousevat pintaan tapausten tutkinnan yhteydessä.

Kirjassa siis käsitellään varsin mustia aiheita: väkivallantekoja; murhia, raiskauksia ja sieppauksia, joiden kohteina ovat naiset ja lapset. Atkinsonin sanoma tuntuu olevan, että kukaan ei ole turvassa, kukaan ei pysty suojelemaan lastaan tai muita läheisiään, vaikka kuinka tekisi kaikkensa. Maailma on julma ja vaarallinen paikka. Tästä kaikesta huolimatta kirja on kaikkea muuta kuin synkkä. Atkinsonilla on taito kirjoittaa humoristisesti ja jollakin tasolla myös kepeästi samaan aikaan, kun käsillä ovat ihmismielen pimeimmät puolet. Ällistyttävää, enkä oikein osaa tämän paremmin kirjailijan tyyliä kuvata. Huumori on mustaa ja taitavaa, ei kömpelöä. Atkinson ei lyö vakavia asioita leikiksi, mutta hän osaa kuvata henkilöt perin inhimillisiksi ja moniulotteisiksi, jolloin myös humoristinen puoli vilahtaa näkyviin keventäen vaikutelmaa.

Jacksonin lisäksi näkökulmat vaihtelevat eri henkilöissä, mikä tuo lisäulottuvuutta tarinaan. Paikoin samat tapahtumat vilautetaan paristakin eri näkökulmasta. Jacksonin asiakkaat eivät tiedä toisistaan, mutta heidän polkunsa risteävät yliopistokaupungissa useampaankin kertaan. Ihan kaikkia juonenhäntiä Jackson ei saa lopussa yhdisteltyä, mutta lukijalle Atkinson antaa kylliksi vinkkejä loppupäätelmien tekemiseen. Tämäkin on minusta onnistunut menetelmä. Ihan kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta.

Hieman yllätyin loppuun päästyäni siitä, että Jackson Brodie jatkaa seuraavien kirjojen päähenkilönä. Tarina nimittäin hänen henkilökohtaisen elämänsä osalta jää sellaiseen pisteeseen, että siihen voisi vaivattomasti lopettaa. Atkinson on kuitenkin kertonut suunnitelleensa alun alkaen trilogiaa Brodiesta, mutta jo viides kirja on valmistunut tai valmistumassa.

Kate Atkinson on mielenkiintoinen henkilö. Hänen väitöstutkimuksensa aikoinaan hylättiin. Selityksiä tuntuu olevan kaksi. Wikipedian mukaan hänen suullinen tutkintonsa hylättiin, mutta kirjailija itse kertoo joutuneensa tiedekuntariitojen välikappaleeksi. Niin tai näin, kirjailija kuitenkin teki monenlaisia töitä leipänsä eteen ennen kirjailijanuran urkenemista. Se kävikin jysähtäen, sillä esikoisromaani Museon kulisseissa (suom. 1997) nappasi arvostetun Whitbread-palkinnon ja oli myyntimenestys. Atkinsonin mukaan mediaa kuitenkin kiinnosti kirjaa enemmän se, että yksinhuoltajasiivooja oli voittanut palkinnon. Häneltä on ennen Jackson Brodie -sarjaa suomennettu myös teos nimeltä Ihmiskrokettia (suom. 1998).

Suvi Aholan haastattelussa (jota minä en ainakaan muista lukeneeni aiemmin) viime vuonna Atkinson luonnehtii Brodie-sarjaansa kirjallisiksi rikoskirjoiksi. Määritelmä on mielenkiintoisen epäselvä, mutta niinhän on dekkarigenrekin. Kieltämättä tämän yhden teoksen perusteella jo voisi sanoa, että Atkinsonin tyyli on virkistävän erilaista. Aholalle Atkinson paljastaa myös, että viides Brodie-dekkari on tyylipastissi ja kunnianosoitus Agatha Christielle.

Atkinsonia ja hänen teoksiaan googlaillessani törmäsin myös mukavaan tietoon siitä, että hänen Brodie-kirjoistaan on tehty jo kaksi tuotantokautta BBC-tv-sarjaa Case Histories
-nimellä. Jackson Brodien roolissa on karismaattinen Jason Isaacs. Tulisipa myös Suomen televisioon, mielellään ihan pian!

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories)
Suom. Kaisa Kattelus. Schildts 2011 (alk. ilm. vuonna 2004). 294 s.

Lainattu kirjastosta.

Jackson Brodie -sarja:

Ihan tavallisena päivänä (2004, suom. 2011)
Kaikkein vähäpätöisin asia (2006, suom. 2012)
Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008, suom. 2013)
Started Early, Tog My Dog (2010)


Death at the Sign of the Rook tekeillä?

11 kommenttia:

  1. Olen lukenut nuo neljä Brodie-dekkaria, ensimmäisen suomennettuna ja muut englanniksi. Ja vaikka tässä sarjasta on kyse, siinä määrin erilaisia nämä kirjat ovat että se joka odottaa saavansa samaa tavaraa uudelleen paketoituna voi aika lailla pettyä. Mutta tykkäsin tästä yllätyksellisyydestä, siitä miten eri tavoilla dekkaria voi lähteä kirjoittamaan näissä "sarjan" kirjoissa. Håkan Nesser on lähinnä mieleen tuleva vertauskohta, hänenkin dekkarinsa ovat ensisijaisesti kirjallisuutta ja vasta sitten dekkareita. Ja seuraavaa kirjaa jo odottelen, se täytyy ehdottomasti lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Hieno juttu, että kirjailija vielä uudistaa sarjaakin rohkeasti eikä tyydy samaan kaavaan. Onpa kaava kuinka hyvä tahansa, siihen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin kyllääntyy. Näin on käynyt monelle suosikilleni vuosikymmenten mittaan.

      Poista
  2. Kate Atkinsonista on kuulunut hyvää sieltä täältä, minkä vuoksi hän on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, mutta minulle on käynyt samoin: en vain ole syystä tai toisesta tarttunut hänen dekkareihinsa. Pitäisi, olen varma, että nauttisin suuresti. Tuo Juha Haatajan kommentti "ensisijaisesti kirjallisuutta ja vasta sitten dekkareita" houkuttelee Atkinsonin pariin entistäkin suuremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Juhan kommentti tosiaan vain vielä lisää kiinnostusta tähän :)

      Poista
  3. Oi, kuulostaapa hyvältä! Olen kohta saamassa Jokiset luettua, joten Atkinson voisi olla seuraava...

    (Tunnistan muuten täydellisesti tuon alussa kuvailemasi tunteen; tietoa on tarjolla mutta niin paljon vain menee ohi eikä rekisteröidy ollenkaan :-))

    VastaaPoista
  4. Alkaa kiinnostaa Atkinson, vaikken ihan dekkarien lukija olekaan. Kiitos valaisevasta esittelystä.

    VastaaPoista
  5. Olen suunnitellut Atkinsonin lukemista jo iät ja ajat, useampi kirja löytyisi omasta hyllystänikin. Kiitos kiinnostavan arviosi nostan nyt ensimmäisen Atkinsonini lukupinossa monta pykälää ylöspäin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jään odottelemaan, miltä maistuu sinulle!

      Poista
  6. Hauska, kun olet lukenut Atkinsonia, olen toivonutkin tilaisuutta höpistä hänen kirjoistaan jonkun kanssa ja niistä on näkynyt harmillisen vähän postauksia – Juha Haataja on tosiaan Valopolku-blogissa kirjoittanut niistä kiinnostavasti. Tosiaan jänniä nämä Jackson Brodie -dekkarit, joista olen lukenut kaksi ensimmäistä ja kolmatta parisataa sivua. Jotenkin aina sydän särkyy näitä kirjoja lukiessa, kun monet kohtalot ovat niin surullisia. Brodie on kyllä charmantti, ja kirjojen riveiltä ja niiden väleistä voi lukea monenlaista yhteiskunnallista.

    VastaaPoista