torstai 12. syyskuuta 2013

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita




”On kai hyvin turkulaista ylpeillä kaupunkinsa historialla, vaikkei sen nykyisyydessä pystyisikään elämään.”

Turkulaisen kirjailija Riku Korhosen esikoisromaani Kahden ja yhden yön tarinoita ilmestyi kymmenen vuotta sitten, ja Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander ylisti: ”Tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa näkijä!” Korhonen voitti esikoisellaan Hesarin kirjallisuuspalkinnon, joten syytäkin oli ylistää.

Kymmenen vuoden päästä ilmestymisestään kirja pääsi mukaan Hesarin lukijoiden äänestämien sadan parhaan kotimaisen 2000-luvulla ilmestyneen romaanin listalle. Sijoitus oli sadas, mutta ei silti missään nimessä huono saavutus! Olen aikoinani hankkinut Kahden ja yhden yön tarinat itselleni hyllyyn odottelemaan lukuinspiraatiota, koska kirjatietoinen ystäväni sitä lämpimästi aikoinaan suositteli. Inspiraatio tuli sitten lopulta, mutta tuli kuitenkin. Olen aiemmin lukenut Korhoselta vain hänen toistaiseksi uusimpansa eli romaanin Nuku lähelläni. Luin sen kyllä ihan mielikseni, mutta ei siitä mitään kovin huikaisevaa jälkeä tainnut tajuntaani jäädä.

Kahden ja yhden yön tarinoiden määritteleminen on hankalaa. Kannessakin lukee ”romaani” ikään kuin vahvistukseksi epäilijöille: kyseessä ei ole novellien sarja tms., vaikka siltä ainakin aluksi tuntuu. Romaanissa ei ole juonta eikä päähenkilöä. Jokaisessa luvussa on eri minäkertoja, jonka henkilöys saattaa säilyä pitkäänkin arvoituksena, jos ratkeaa lainkaan. Luvut ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin lyhyitä välähdyksiä. Yhdistävä tekijä on vain lähiö, johon tapahtumat sijoittuvat tai joka jotenkin liittyy kulloisenkin minäkertojan historiaan tai nykyhetkeen.

Vähitellen lähiö paikantuu Turkuun Tora-alhontien tuntumaan. Kuusikymmenluvulla paikalle rakennettiin nopeassa tahdissa kerrostaloja piittaamatta siitä, että alle jäi kaatopaikka. Ongelmiahan siitä seurasi. Muutamassa luvussa sivutaan tätä episodia sen eri vaiheissa. Kuvittelin ensin, että paikka on kokonaan mielikuvitusta, mutta ainakin karttaohjelma paikantaa Tora-alhonkadun Heikkilän kaupunginosan liepeille. Mutta tällä ei lopulta ole juurikaan merkitystä. Lähiöt lienevät aika lailla henkisesti toistensa kaltaisia.

Näkökulma siis vaihtuu joka luvussa. Onpa mukana sellainenkin lyhyehkö luku, jossa kaikki kolme henkilöä ovat vuoroin minäkertojia (Iltahuuto-niminen luku, jonka alaotsikko onkin triptyykki). Samoja tapahtumia ei kuitenkaan juuri kertailla, vaan tarina rönsyilee eteenpäin jotenkin omalakisen tuntuisesti. Yleensä tekniikkana on kuitenkin, että joku edellisen luvun henkilöistä on seuraavan luvun minäkertoja. Kronologiakin on epäyhtenäinen. Jossakin alkupuolen luvussa mainittiin metsästä löytyneet kolme ruumista, ja loppupuolella sitten selviää, miten ne sinne joutuivat. Mutta mikään dekkari tämä ei ole, onpahan mukana nyt tällainenkin juonensirpale. Näkökulmien tiheä vaihtuminen teki ainakin alussa lukemisesta keskiraskaan ponnistuksen. Oli vaikea päästä kärryille, koska tarttumapintaa tuntui olevan hyvin vähän. Vähitellen systeemiin kuitenkin tottui, ja alkoi tuntua jo imuakin. Oikeastaan sitten vähän harmittelin, että kirja loppui juuri kun aloin oikeasti pitää siitä. Tarinasirpaleista raottuu varsin raadollisia kohtaloita.

Henkilöiden keskinäisistä suhteista olisi kai voinut koettaa piirtää jonkinlaista kuviota, mutta en sitten siihen kuitenkaan ryhtynyt. Väkeä ehtii vilistä melkoisesti lukujen minäkertojina, enkä ole ihan varma, olivatko kaikki lopulta eri henkilöitä sittenkään. Jokuhan saattoi olla mukana useampaankin kertaan, vaikkapa eri-ikäisenä. Romaani on kaiken kaikkiaan kiinnostavasti rakennettu, jopa kokeellinen jossakin mielessä. Myös Korhosen kieli on kiinnostavaa. Aina välillä tekstiin on pudotettu hiottuja lauseita, kuin runonsäkeitä tai aforismeja. Tällainen on aina riskipeliä, sillä se saattaa alkaa helpostikin ärsyttää, mutta nyt niin ei ainakaan minulle käynyt.

”Suomi seisoi ratapenkereiden horsmikossa hätäjarrun kahva kädessään.”

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita
Sammakko 2003. 261 s.


Ostettu omaan hyllyyn vuosia sitten.

6 kommenttia:

  1. Hyvä arvio, mutta minusta huono kirja.
    ***
    Tutkin itse tätä sijaintiongelmaa, kun bloggasin kirjasta.
    http://joklaaja.blogspot.fi/2012/01/riku-korhonen-kahden-ja-yhden-yon.html

    Kirjan Turussa eivät suhteet minusta täsmää. Turussa on vielä Iso- ja Vähä-Heikkilä ja toisilla puolilla jokea, itse paikantelin tämän Salon puolelle jokea. Muistaakseni ajokohtaukset viittasivat Tora-alhoa Luolavuoren suuntaan, Luolavuoren ja Ilpoisen välillä on suuri luultavasti entinen maankaatopaikka, joka nyt on niittynä, Iso Heikkilän lähellä sen sijaan ovat olleet veden puhdistamot, jotka tosin ovat olleet vielä kirjan tapahtuma-aikana. Muistaakseni puhutaan vielä Pernosta tai Pansiosta, joka maineestaan huolimatta on ollut hyvä paikka, ja siellä ei tietääkseni ole ollut kaatopaikkaa. Minusta Korhonen ei yllä Mäen tasoiseen Turku-tuntemukseen, joskin taiteessa ei ole tarkkuussääntöjä.

    VastaaPoista
  2. Muistan tämän kirjan mahtavana lukukokemuksena pari vuotta sitten. Kirjan rakenne ja lukuisat henkilöt olivat tosiaan aika haastavat, mutta romaanin kieli ja 70-luvun lähiönostalgia jäivät mieleen. :)

    VastaaPoista
  3. Turkulainen, joka ei vielä ole lukenut yhtään Korhosen kirjaa - pitänee korjata tilanne. Tämä kuulosti mielenkiintoiselta. Sellaiselta, että toiset tykkää ja toiset ei. Niistä saa yleensä parhaiten irti pureskeltava.

    VastaaPoista
  4. Peltolan kaatopaikka on ollut Luolavuoren vieressä alueella, mutta sen päälle ei ole rakennettu mitään, kaatopaikkana se lienee ollut vielä 1960-luvulla ja ehkä se on ollut maankaatopaikkanakin, mutta ei minun muistini mukaan enää aikoihin, olen asunut Luolavuoressa. Alue on nyt niittynä. Korhosesta enkä kirjasta en tiedä mitään.

    VastaaPoista
  5. Jokkelle ja Deekoolle vastaan yhteisesti, että kiitos Turku-tietoudesta ja tarkennuksista! Ajattelinkin jo lukiessani, että kaikki Turkuun viittaava kirjassa ei välttämättä ole faktaa, vaan että kirjailija on käyttänyt taiteellista vapautta ja yhdistellyt asioita ja sekoittanut joukkoon annoksen fiktiota. Eikös Helsingissä ollut taannoin tapaus, jossa kerrostaloaj tyhjennettiin ja purettiinkin, koska alla oleva entinen kaatopaikka aiheutti pahoja terveyshaittoja ihmisille?

    VastaaPoista
  6. Muistan tästä kirjasta sen että pidin sen synkkyydestä mutta olin ihan pihalla oliko kirja romaani vai novellikokoelma. Aloin lukea kirjaa romaanina mutta lopussa oli tunne että olin lukenut erillisiä tarinoita. Ei siis rakenteeltaan oikein toiminut minulla.

    VastaaPoista