sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset



Jokseenkin vuosi sitten kirjoitin Piia Kaikkosen esikoisdekkarista Kuoleman varjo. Ison lääkefirman markkina-analyytikko Hessu Laine selvitteli työkaverinsa äkkikuoleman taustoja ja joutui hurjien tapahtumien vyöryyn niin Suomessa kuin Espanjassakin.

Nyt hyppysissäni on Kaikkosen toinen dekkari Rakkaat lapset, jonka päähenkilönä seikkailee samainen Hessu Laine. Olen seurannut kirjan kiivastahtista syntyprosessia kirjailijan Facebook-sivun kautta. On mielenkiintoista tarkastella, miten kirjailija ja Hessu ovat matkan varrella muuttuneet.

Jo alkuvaikutelma on rohkaiseva. Rakkaat lapset on kaunis kovakantinen romaani, joka houkuttelee tarttumaan itseensä. Kiiltokuva-arkkiaihe saattaa hieman hämätä, mutta mukava vinkki sisällöstä on yhden kiiltokuvan puuttuminen. Jäljelle on jäänyt vain hailea varjokuva. Kustantaja Nordbooks on siis ainakin ulkoasuun panostanut tällä kertaa enemmän. Ilokseni huomasin lukiessani, että myös oikolukuun ja taittoon on satsattu esikoista enemmän. Vieläkin tekstiin on päässyt livahtamaan välimerkitysvirheitä ja muita lähinnä painovirheiksi laskettavia yksityiskohtia (kuten ihan viime sivuilla, joissa nostetaan maja maljan sijaan), mutta kokonaisuus on siedettävän viimeistelty esikoiseen verrattuna.

Kuoleman varjosta kirjoittaessani olen kiitellyt kirjan vauhdikkuutta ja napakkaa pituutta. Saman voi sanoa myös Rakkaista lapsista. Kahteensataan sivuun mahtuu vauhtia ja jännitystä, dramaattisia käänteitä ja ripaus eroottis-romanttista sutinaa. Hieman tarina hajoaa Hessun yksityiselämän nopeatempoisten käänteiden takia, mutta pitkästymään ei pääse.

Kuoleman varjosta totesin, että paikoin lukija joutuu kyllä katsomaan joitakin ratkaisuja läpi sormiensa, ja tätä joutuu Rakkaissa lapsissa tekemään ehkä vieläkin enemmän. Hessu kuulee serkkunsa viisitoistavuotiaan tyttären kadonneen Oulussa ja päättää ryhtyä selvittämään asiaa. Pikaisella googlailulla Hessu saa selville, että vastaavia teinityttöjen katoamisia on hiljattain Suomessa tapahtunut kaikkiaan viisitoista. Kumma kyllä poliisi ei ole tätä tajunnut… Sattumalta juuri Hessu saa nopsaan selville, että sukulaistyttö Lissu on alkanut seurustella vanhemman miehen kanssa, ja saa vielä kaupan päälle tästä kuvan haltuunsa. Ja kukas onkaan ensimmäinen ihminen, johon Hessu lähes törmää palattuaan Helsinkiin? Ja niin edelleen.

Myös tosielämän yksityiskohdissa Kaikkonen ottaa runsaita taiteellisia vapauksia. Hessu on edellisen seikkailunsa jälkeen hylännyt kaupallisen uran ja hänen on onnistunut saada toimittajan pesti maan suurimmasta päivälehdestä Pääkaupungin Sanomista (!). Esimies on kovin ymmärtäväinen, vaikka toimittaja säntäilee ympäri Suomea juttuvinkkinsä perässä. Hessun urakehitystä miettiessäni ajattelin, olisiko kannattanut kokonaan jättää Hessu Laine Kuoleman varjoon ja luoda saman tien kokonaan uusi sankari. Vanhasta kun ei ole oikeastaan jäljellä muuta kuin nimi. Ainakin uskottavuudessa olisi tässä kohtaa voitettu näin toimimalla. Pienempiä silmiini osuneita epäjohdonmukaisuuksia tai kummallisuuksia oli esimerkiksi se, että pikavuoro Helsingistä Imatralle lähtee Rautatientorilta Helsingistä. Tietääkseni pikavuorot liikennöivät Kampin terminaalista, missä on toki hankalampi ikään kuin vahingossa livahtaa bussin kyytiin.

Vauhdilla kulkeva toimintajuoni myös kostautuu siten, että kovin monia juonenkäänteitä joudutaan avaamaan vielä loppuhäivytyksessä. Kun siis roistot on jo napattu, joudutaan vielä parinkymmenen sivun verran selittämään, miten niin onnistuttiin tekemään ja mistä kaikessa oikein olikaan kyse. Varsinainen motiivi rikosten takana on hyytävä, ja mielikuvituksellisuudessaan omalla tavallaan kauhea, koska sen voi mielessään uskoa mahdolliseksi. Niin hullu tämä maailma on, ja niin raakoja ihmiset tosiaan ovat!

Parhaimmillaan Kaikkonen on toimintakohtauksissa, joissa melkein hiki kohoaa lukijankin otsalle jännityksen tihentyessä. Mielikuvitus toimii myös hyvin, ja juonen peruskuvio on hyvin keksitty. Henkilökuvaus ei ole valitettavasti juurikaan edennyt esikoisesta. Kaikkonen käyttää varsin kaavamaisia ja karikatyyrimäisiä sivuhenkilöitä: juopotteleva mummeli, tyhmä ja paksukalloinen lihaskimppu, kurvikas vamppi, ilkeän näköinen venäläisroisto.

Juonenkuljettelu uskomattomasta sattumasta seuraavaan onnenkantamoiseen syö tarinan perususkottavuutta aika rankasti. Jotenkin jää sellainen tuntu kirjasta, että jälleen on kiirehditty hieman turhaan. Syventyminen ja ratkaisuvaihtoehtojen punnitseminen olisi tehnyt kirjalle terää. Olisiko sittenkin kannattanut kirjoittaa se vielä kertaalleen uusiksi? Miten on sen kuuluisan kustannustoimittamisen laita? Onko kirjailijalla ollut tukenaan ammattilainen, joka on auttanut esimerkiksi juonenkäänteiden hiomisessa?

Vieläköhän Hessu Laine jatkaa seikkailujaan?

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset
Nordbooks 2013. 200 s. 
Kansi Sampo Kaikkonen.


Lahja kirjailijalta. Kiitos!

8 kommenttia:

  1. Kirjalla on hieno kansikuva ja kaunis nimi. Ajattelin heti, että kyseessä on aivan vastakkainen juoni ja hyvä, että kerroit kirjan olevan dekkari.

    VastaaPoista
  2. Tämä kiinnostaa minua, kuten taannoin oli puhetta. Uskalsinkin vain vähän silmäillä sieltä täältä varovasti, mitä kirjoitit :)
    Kansi on kyllä todella kiva ja kutsuvan näköinen.

    VastaaPoista
  3. Kansi sai kiinnostumaan. Aika hurjan kuuloinen juoni ja tahti. Hiltusen Vilpittömästi sinun oli turhan verkkainen, josko tämä olisi sitten sopivan vauhdikas kotimainen dekkari... Mitä uusia kotimaisia suosittelisit kokeilemaan?

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoista tietää, ettei kustantajan oikoluku ei vieläkään ole kohdallaan vaikka parannusta on tapahtunut. Nordbooks vaihtoi omistajaa viime talvena, mutta ilmeisesti ei vieläkään satsaa kustannustoimittajaan. Kirjaa en itse valitettavasti ole vielä ehtinyt lukea, joten odotan mielenkiinnolla.

    VastaaPoista
  5. Pienen kustnatmon puute on aika. Sitä on vain 24 tuntia eikä yhden kirjan julkaisulla elä, valitettavasti vaan niska limassa pitää taittaa, lukea kässäreitä, hoitaa ties mitä oheistehtäviä. Ja kun kate on melkoisen pieni kirjalla( suurin menee kirjakaupoille), niin mistä raapaiset sen kustannustoimittajan palkan? Varmaan monio sellaisen ottaisikin, jos n. 100 -200 kpl:een kirjamyynnillä/nimike, sellaisen pystyisi taloon hankkimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Nämä mainitut ongelmat ovat toki ymmärrettäviä. Kysymys oikeastaan onkin sitten, miksi kustantaa pitää, jos rahkeita ei ole kunnon jäljen tuottamiseen? En nyt halua teilata pikkiriikkisiä kustantamoja, mutta ihan rehellisesti haluaisin tietää. Toki on hienoa, että kustantaa ja julkaista saa Suomessa kuka tahansa ja monenlaista. Pienkustantajat rikastuttavat työllään kirjallista kenttää, sen varmasti kaikki myöntävät. Mutta mitkä ovat panokset? Julkaistaan keskeneräistä? Onko parempi ylipäätään saada käsikirjoitus julki, olipa se valmis vai ei, vai vielä hioa ja koettaa parantaa tasoa?

      Poista
  6. Pienkustantajan eksyin (vinkkauksen perusteella ) lukemaan tätä keskustelua. Joskin olen ns. ammattikirjallisuuden pienkustantaja, en fiktiivisen / kertomakirjallisuuden. Pienkustantajaksi ajauduin siksi, että mikään iso kustantamo ei kiinnostunut 2000-luvun alussa marginaaliryhmälle suunnatusta ammattikirjallisuudesta, potentiaalinen ostajakunta rajallinen. Otin riskin - ja nyt olen pyörittänyt omaa kustantamoa reilut 10 vuotta. Ei tällä rikastu, mutta tunnen tekeväni arvokasta työtä - onneksi myös kollegoiden mielestä. Painosmäärä 500 -1000 kpl, jotka sitten pyörivät 5 -7 vuotta varastossa. Toimin myös kustannustoimittajana, apuna muutama alan asiantuntija varmistamassa sisällöllistä oikeellisuutta ja kielenhuoltoporukkaa niin ikään. Onneksi kirjoittajatiimiläiseni ovat myös kielellisesti lahjakkaita (pääosin opettajia). Keskeneräistä ei julkaista, tehdään niin hyvin kuin osataan. Jokaisessa kirjaprojektissa oppii uutta. Jokaisesta julkaisusta löytyy aina parannettavaa - varmaan myös isoissa kustantamoissa.
    Tässä kohtaa nosta myös "omaa häntää", kun teemme rajattuun aihepiiriin kirjallisuutta, on meillä asiantuntijuus hallussa. Emme julkaise "höttöä" , tavoitteenamme on tuottaa alalle asianmukaista, ajantasaista ja teoriaan pohjautuvaa materiaalia ja sillä tavoin edistää meidän tapauksessamme draama- ja teatteriopetuksen / teatterilähtöisten menetelmien tietoisuuden lisääntymistä ja osaamista. Olen tehnyt kirjan myös isolle kustantamolle - ja sen projektin aikana kustannustoimittajan substanssi nousi arvoon arvaamattomaan. Hikoilin, kun alaa tuntematon päsmäröi tekstejä - kyseenalaisti ja muokkasi ymmärtämättä kontekstia. Kertomakirjallisuudessa asia on varmasti erilainen.
    Toimiva tiimi on mielestäni avainasia. Kaikki ovat mukana alusta alkaen - kuvittaja, taittaja, oikolukija kirjoittajien ja kustannustoimittajan kanssa tiiviissä yhteistyössä. Dialogissa koko prosessin ajan.
    Käsityötä, ei teollista liukuhihnatyötä.
    Tässäpä muuta pienkustantajan ajatus sunnuntaipäivän ratoksi, asiasta tai asian vierestä.

    p.s. lohduttavin 'painovirhepaholainen' löytyi syksyllä ruotsalaisen Lars Keplerin pokkarin takakannesta, jossa päähenkilön Joona Linnan nimi oli jäänyt Jonna Linnaksi.
    Lohdutti.
    Sattuu sitä isommillekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Matti Ylipiessa, Nordbooks3. joulukuuta 2013 klo 12.13

      Nordbooks julkaisee noin 40 kirjaa vuodessa, suurin osa kotimaista fiktiota. Hyviä kirjoja ja parempia.

      Tarjottujen käsikirjoitusten laatu vaihtelee meillä tod.näk. enemmän kuin tietokirjallisuuden puolella. Kieleltään loppuun hiottujankin tekstejä joudun ikäväkseni hylkäämään. Jotkut hyväksytyistä teksteistä taas kirjoitetaan aika lailla uusiksi. (Havaintoni on, että kirjallisuuttamme - ainakin minulle tarjottuja käsikirjoituksia - vaivaa usein kokemuksellinen ohuus. Puutetta on hyvistä tarinoista. Siihen ei auta, että osaa panna pilkut paikoilleen.)

      Kustantajan kauhuskenaario on hiottu teksti, viimeistelty ulkoasu, mietitty markkinointi - ja heikko myynti. Tämmöistäkin on sattunut, sattunee vastedeskin.

      Poista