Kaari Utrio: Vaskilintu

 

Tänään 28.7.2022 kirjailija Kaari Utrio täyttää 80 vuotta. Lämpimät onnittelut Somerniemelle!

Kirjailijan syntymäpäivän kunniaksi kirjablogeissa on luettu Kaari Utrion tuotantoa. Mukana olevista blogeista löytyy tietoa Kirjasähkökäyrä-blogista. Kiitos Kirjasähkökäyrään tästä ideasta! Oli mukava osallistua.

Kaari Utrion tuotanto on minulle tuttua ja se on ollut tärkeä osa lukijuuttani vuosikymmenten mittaan. Olen innokas historiallisten romaanien lukija, ja Utrion tuotannolla on ollut oma osuutensa tämän rakkaussuhteen kehittymisessä. Olen jo aikaisemmin julkaissut täällä blogissani jutun, jossa lyhyesti esittelen kirjailijaa ja hänen mittavaa uraansa. Samassa yhteydessä esittelen myös hänen kahdeksan viimeistä romaaniaan, jotka muodostavat niin sanotun epookkikomediasarjan. Teokset ovat itsenäisiä romaaneja, mutta ne kaikki sijoittuvat 1830-luvun esiteolliseen Suomeen.

Juttuni on kirjoitettu alun perin kymmenen vuotta sitten eli 15.3.2012, mutta päivitin sitä 16.8.2019. Silloin Salon Seudun Sanomiin antamassaan haastattelussa Kaari Utrio kertoi lopettavansa kaunokirjallisen uransa juuri ilmestyneeseen Hupsu rakkaus -romaaniin. Kerron blogijutussani myös traagisista olosuhteista, joissa ryhdyin Hupsua rakkautta lukemaan ja kirjoittamaan siitä arviota lehteen eli Salon Seudun Sanomiin:

”Viimeiseksi nyt siis jäävän Hupsun rakkauden kävin hakemassa lehden toimituksesta ja sain samalla kuulla uutisen, joka oli juuri tullut: kirjailijan puoliso Kai Linnilä oli menehtynyt yllättäen edellisenä päivänä. Kulttuuritoimittaja oli epätietoinen, miten edettäisiin Utrion kanssa sovitun haastattelun suhteen. Sen kylkeen olisi tarkoitus tulla myös arvioni uudesta romaanista. Noin viikkoa myöhemmin sekä haastattelu että arvio ilmestyivät suunnitellusti.”

Vaikka olemme vuosikymmenet eläneet vain viidenkymmenen kilometrin etäisyydellä toisistamme, olen tavannut Kaari Utrion ja hänen puolisonsa vain kerran, vuonna 2003, kun Somerniemellä järjestettiin Helvi Hämäläinen -seminaari. Utrio ja Linnilä olivat luonnollisesti mukana järjestelyissä ja paikalla hienossa seminaarissa koko päivän. Itse olin tekemässä juttukeikkaa lehdelle, joten tapasin pariskunnan pikaisesti muun tohinan ohella.

Tapahtuma mainitaan ohimennen myös Anna-Liisa Haavikon kirjoittamassa elämäkerrassa Kaari, jonka luin tämän heinäkuisen blogihaasteen innoittamana. Suosittelen pieteetillä laadittua elämäkertaa lämpimästi, sillä se avaa hienosti rakastetun kirjailijan pitkää ja monipuolista uraa. Teoksen ilmestymisen aikoihin iltapäivälehdissä yritettiin nostaa kohua Utrion 1970-luvun alun avioerosta, jossa pariskunnan yhteiset lapset jäivät upseeri-isälle. Utrio kertoo elämäkerrassa edelleen katuvansa sitä, että suhde poikiin jäi etäiseksi.

Tapaus kuvaa jokseenkin huvittavasti kaavaa, jolla Utrion elämää on lehdissä vuosikymmenten mittaan riepoteltu. Tästä Haavikko kertoo monia esimerkkejä kirjassa. Jälleen kerran mietin, miten suhteellista julkisuus sitten kuitenkin on. En ainakaan saanut millään kaivettuani muististani juuri ainoatakaan kohua aiheuttanutta episodia, joista kirjassa kerrotaan. Iltapäivälehtijulkisuus ei tarkoita, että oikeasti kaikki tietäisivät asian. Varmasti siltä silti kohun keskelle joutuneesta tuntuu, koska hänelle tärkeät ihmiset ja tahot tietävät.

Haavikko rytmittää Kaarissa kiinnostavasti teosten kirjoittamisen ja niiden vastaanoton Utrion muun kunnioitettavan aktiivisen elämän ja arjen kanssa. Riemastuttava on kuvaus 1970-luvulla Somerniemelle rakentuneesta omavaraistaloudesta, jossa eläimiä vilisi ja kasvimaiden kitkeminen oli kokopäivätyötä. Kun se vaihe päättyi, pariskunta perusti edelleen toimivan kustantamoyrityksen, jossa on työskennellyt jo kolme sukupolvea. Samaan aikaan päärakennus laajeni lisäsiivillä ja sen sisustusta suunniteltiin isäntäparin makujen riemukkaaksi kompromissiksi. Kirjoille rakennettiin jopa oma torni!

Luulin tuntevani Kaari Utrion kirjailijanuran vaiheet kohtalaisen hyvin, mutta Haavikon teoksen parissa opin paljon uutta. Kirja on myös mainio kurkistus viime vuosikymmenien kulttuurielämään ja se nostaa esiin, miten Helsinki-keskeistä ajattelu on ollut ja on edelleen. Kyllä täällä kehäteiden ulkopuolellakin on elämää (eikä ole pakko olla kasvimaata)!

Haavikon elämäkerta oli vähän vaarallistakin luettavaa, sillä huomasin moneen kertaan ajattelevani jonkin teoksen synnyn ja vastaanoton äärellä, että se olisi luettava joko uudelleen tai ensimmäistä kertaa. Alkuvuosikymmenten tuotannosta olen aikoinani lukenut useimmat, mutta juuri sanottavasti niistä en tietenkään enää neljäkymmentä vuotta myöhemmin muista. 1980-luvun teoksista olen lukenut vain muutamia, ja sitten olen palannut Utrion tuotannon pariin epookkikomedioiden myötä. Paljon olisi kiinnostavaa lukemista vielä jäljellä!

Haastekirjakseni valikoitui sitten muhkea Vaskilintu, joka on ilmestynyt vuonna 1992 eli sekin viettää merkkivuottaan saavuttaessaan kolmenkymmenen vuoden iän. Muistiinpanoni paljastavat, että olen kirjan lukenut vuonna 1993, mutta ei sen enempää. Harmi, että tämä blogiharrastus on niin tuore!

Kirja on järkälemäinen, painetussa versiossa on 753 sivua ja äänikirjan kesto on 24 tuntia ja 25 minuuttia. Lisäksi teos avaa kolmiosaisen sarjan, jonka toinen osa Tuulihaukka ilmestyi vuonna 1995 ja kolmas osa Yksisarvinen vuonna 2000. Näitä sarjan jälkimmäisiä osia en ole lukenut, mutta en pidä ajatusta niihin tarttumisesta mitenkään mahdottomana.

Vaskilintu ja sitä seuranneet kaksi muuta 1000-luvulle sijoittuvaa romaania olivat jälleen uuden kirjallisen kauden edustajia Kaari Utrion tuotannossa. Haavikon mukaan Utrio oli hahmotellut Vaskilinnun ideaa jo vuosia, mutta aina tuntui, että mittavalle projektille ei ollut aikaa. Se jäisi kenties kokonaan toteutumatta. Takana oli kiireisiä vuosia, joiden mittaan oli kirjoitettu ja julkaistu niin kauno- kuin tietokirjallisuutta muun toimeliaisuuden ohella. Sitten eräissä kustantamon juhlissa Utrio tapasi kirjailija Jeffrey Archerin, jolle hän tuli kertoneeksi haaveestaan. Brittikirjailija rohkaisi kollegaansa toteuttamaan unelmiaan. Elämä on liian lyhyt jahkailuun.

Vuonna 1020 syntyy Turun Koroisissa Aurajoen suulla Arantilan talon isäntä Ari Kaukajalalle pieni esikoistytär, jolle annetaan nimeksi Terhen. Isäntä ei piittaa sen paremmin talostaan, vaimostaan kuin tyttärestäänkään, joten kaunista miniäänsä vieroksuva vanha emäntä lähettää lapsen miniän kotiin Hämeeseen toivoen, ettei tätä enää koskaan nähtäisi Arantilassa. Nimi Terhen tarkoittaa usvaa. Lieneekö nimi enne, sillä Terhenillä on äidinpuoleisen suvun peruna taito pysäyttää veri ja nostattaa sankka sumu. Tietäjäeno opettaa Terhenin jo pienenä tyttönä matkustamaan manalaan ja olemaan yhteydessä omien vainajiensa kanssa. Kun tietäjä saa surmansa, hän neuvoo Terhentä vielä vuosia manalasta käsin.

Isäntä Ari Kaukajalan saatua surmansa Terhen lähetetään ohi kulkevan saattueen mukana takaisin kotiin Arantilaan. Niin Terhen tutustuu uplantilaiseen laamannin poikaan Eirik Väkevään, joka jo viisitoistavuotiaana on vaikuttava näky. Valtavan vahvan ruumiin huipulla komeilevat mitä rumimmat kasvot, joita kehystää tulipunainen hiuskuontalo. Eirikiä kutsutaan suorasukaisesti Pölhö-Eirikiksi, sillä hän on selvästi hidasjärkinen, mutta mahdottoman kiltti ja rauhallinen. Eirik ottaa pienen Terhenin suojiinsa tämän kotimatkalla.

Terhenin ja Eirikin kohtalot kietoutuvat yhteen peruuttamattomasti. Vaikka he vaiheikkaiden elämiensä mittaan välillä joutuvat toisistaan eroon pitkiksikin ajoiksi, aina kohtalo heittää heidät uudelleen yhteen. Suhde muuttaa muotoaan vuosikymmenten kuluessa, mutta aina se on yhtä tiivis.

Utrio on kertonut idean Vaskilintuun syntyneen, kun hän luki Kiovan ruhtinas Jaroslav Viisaasta, joka naitti lähipiiriään aktiivisesti naapurivaltakuntien silmäätekevien kanssa laajentaen näin omaa valtapiiriään. Kiperien vaiheiden jälkeen Terhen ja Eirik päätyvät Jaroslavin hoviin, mutta siinä vaiheessa Arantilan tyttärestä on tullut Ruotsin kuningas Olavi Sylikuninkaan tytär Thorgerd. Elämä kuljettaa kaksikkoa yhä edemmäs Pohjolasta, ja Terhen päätyy keikaroivan hovimies Leon Skleroksen aviopuolisoksi Bysanttiin.

Bysantissa hovijuonittelujen keskellä Theodora Hyberborea -nimeä kantava Terhen synnyttää kaksi poikaa ja tutustuu muihinkin varjageihin kuin Eirikiin. Jälleen kohtalo oikkuilee, ja Theodoran matka jatkuu Unkarin kautta Ranskaan ja Englantiin asti. Lumoavan kaunis, älykäs ja määrätietoinen nainen pysyy pinnalla historian kuohuissa ja onnistuu keräämään itselleen loistavan suhdeverkoston ja merkittäviä omaisuuksia, vaikka ainakin jälkimmäisillä on taipumusta myös nopeasti huveta taivaan tuuliin erilaisten ja usein hengenvaarallisten melskeiden tuoksinassa.

Vaskilintu otettiin suopeasti vastaan kriitikoidenkin piireissä. Helsingin Sanomissa kriitikko Pekka Tarkka piti Vaskilintua Utrion kunnianhimoisimpana teoksena ja vertasi sitä väitöskirjaan. Haavikko toteaakin, että Vaskilintu osuu saumaan, jossa lopulta alettiin antaa arvoa myös viihteelliselle historialliselle romaanille. Tarkan kommenttiin väitöskirjasta voi siinä mielessä huoleti yhtyä, että historioitsija Utrio on tehnyt valtavan taustatyön kootessaan koko Euroopan halki kulkevan päähenkilön tarinan ainekset.

Yli 1250 sivua luettavaa!

Tarkistettavia yksityiskohtia on ollut varmasti lukemattomia. Paikoin pikkutarkat miljöö- ja esinekulttuurin kuvaukset ovat lähellä uuvuttaa lukijan, samoin esimerkiksi eri sukujen sisäisten politikointien ja valtakamppailujen selostukset ovat turhankin pitkälle taaksepäin ja sivuille katsovia. Euroopan olot olivat 1000-luvun alussa verrattoman sekavat, joten on tietysti tarpeenkin taustoittaa tilannetta lukijalle, mutta joitakin kohtia varmasti nykykustannustoimittaja olisi karsituttanut. Kiitosta on annettava hyvästä henkilöluettelosta ja lopun hallitsijoiden sukutauluista, joista voi tarkistaa tilanteen, jos epäilee pudonneensa veneestä.

Haavikko toteaa myös, että Utrio on ennen kaikkea toiminnan ja olosuhteiden kuvaaja. Tähän on helppo yhtyä, sillä vaikka Terheniin ehtii paksun romaanin sivuja käännellessään tutustua, häntä ei kuitenkaan oikein opi tuntemaan. Jotkut naisen oikut ja päätökset tuntuvat tulevan kuin tyhjästä ja vaikuttavat ällistyttävän epäjohdonmukaisilta, mutta tarina ainakin etenee. Psykologista syvyyttä ei siis ole oikein edes päähenkilöissä. Sellaista kaipaavalle Vaskilintu ei ehkä olekaan paras lukuvalinta, mutta värikkäästä ja mielenkiintoisesta sekä faktapohjaisesta historiakuvauksesta, jännittävistä juonenkäänteistä ja erotiikkaa tihkuvista tuokioista aina sopivin välein pitäville se on täsmäteos.

Aiempina vuosikymmeninä Utriota moitittiin ja vähäteltiin rouvaspornon kirjoittamisesta, koska hänen romaaneissaan myös naiset ovat aktiivisia seksuaalisia toimijoita, jotka myös määrätietoisesti tavoittelevat eroottista nautintoa. Kirjailija on onneksi antanut koirien haukkua ja jatkanut päättäväisesti omalla linjallaan.

Vaskilinnussa ei sivumäärään nähden ole mitenkään runsaasti sänkykamarikohtauksia, mutta on kuitenkin. Ne on kirjoitettu taiten, sopivan mielikuvitusta kihelmöittäviksi mutta kuitenkin hyvin siveiksi. Vain yhdessä kohtauksessa nykylukija kurtistaa paheksuvasti kulmiaan. Raiskausta on vaikea pitää kovin eroottisena kokemuksena, ja kummastuttaakin, miksi Utrio on päätynyt kuvaamaan naisen nauttimaan väkivaltaisesta seksistä (kun ainakaan minun tulkintani mukaan kyse ei ollut mistään yhdessä sovitusta SM-sessiosta). Epäilenpä, että tätä kohtausta mietittäisiin nyt uudelleen, mikäli käsikirjoitus olisi työn alla.

Jos Vaskilintu ilmestyisi nyt uutena teoksena, se luokiteltaisiin paitsi historialliseksi (viihde)romaaniksi myös spefiksi eli spekulatiiviseksi fiktioksi tai ihan vain suorasukaisesti fantasiaromaaniksi. Niin paljon mukana on kuitenkin yliluonnollista fantasia-ainesta Terhenin erityiskykyjen ansiosta. Useita kertoja hän pelastaa joko omansa tai läheistensä hengen käyttämällä verenseisautus- tai usvannostatustaitoaan, alkuun tahtomattaan mutta myöhemmin myös tietoisesti. Vähän siis hymyilyttääkin, kun ajattelee, miten kiivaasti monet lukijat vannovat realismin nimeen ja vieroksuvat fantasiaa. Etteivät vain olisi kuitenkin spefiä joskus huomaamattaan lukeneet?

Kaari Utrion elämäntyö on uskomattoman monipuolinen ja runsas, ja kuten vaikkapa nyt Vaskilintu todistaa, se on edelleen aivan täysin pätevää luettavaa. Lukijana ei voi kuin lausua kunnioittavat kiitoksensa kaikesta, mitä kirjailija on käsistään meille nautittavaksi laskenut. Kirjoja ei ilmeisesti ole enää tulossa, mutta vireä kirjailija kirjoittaa ahkerasti Facebook-sivuilleen kirjojensa henkilöistä ja aikakausista. Kannattaa seurata ja osallistua keskusteluun. Vielä kerran lämpimät syntymäpäiväonnittelut Somerniemelle!

Kaari Utrio: Vaskilintu
Tammi 1992. 753 s.
Alkuperäisen kannen suunnittelu Ulla Vuorinen. Kuva F. W. Burtonin maalaus The Meeting on the Turret Stairs.
Uuden painoksen kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Kirjasto.

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Kirjailija Kaari Utrion elämä.
Siltala 2021. 509 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto.

Kirjasto.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

 

Useimmat suomalaiset dekkarikirjailijat voivat vain haaveilla ruotsalaisten kollegojensa huippumenestyksistä. Mutta välillä kotimaisetkin osaavat yllättää! Pohjanmaalla Oravaisissa asuva Nilla Kjellsdotter -nimellä dekkaristin uraa rakentava kirjailija näyttää melkoiset taivaanmerkit: esikoisdekkari I rättvisans blod julkaistiin Ruotsissa vuonna 2020 Boklund Publishingin kustantamana. Loppukesästä 2021 Kjellsdotter solmi kustannussopimuksen ruotsalaisen Nordstedts-kustantamon kanssa kolmesta uudesta dekkarista, ja pian suomalainen Gummerus teki sopimuksen samojen teosten suomentamisesta.

Menestys on ollut huikea. Kuka sitten oikein on komeettamaisen nousun dekkaritaivaalle tehnyt Nilla Kjellsdotter? Vuonna 1987 syntynyt Kjellsdotter asuu Oravaisissa miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Sen lisäksi, että on toisen diabetesta sairastavan lapsensa omaishoitaja, Kjellsdotter on työskennellyt lakitoimiston sihteerinä ja ajanut perheyrityksessään rekkaa.

Esikoisdekkari I rättvisans blod aloittaa Murhia Pohjanmaalla -sarjan, jossa rikoksia ratkoo Vaasan poliisin rikoskonstaapeli Mija Wadö kollegoineen. Marraskuun lopulla pohjalaiselta pihamaalta löytyy pikkulapsiperheen äiti murhattuna. Poliisi alkaa nopeasti epäillä tekijäksi perheen isää, joka on tunnetusti pahoinpidellyt vaimoaan. Kun sitten löytyy toinen samanikäinen tapettu nainen, tapaus mutkistuu.

I rättvisans blod -dekkaria ei ole suomennettu, eikä Gummerus ole sitä näillä näkymin suomentamassa. Ilmeisesti kustantajan vaihdos Ruotsissa on aiheuttanut vähän kummallisen käänteen sarjan osalta, sillä nyt suomeksi ilmestyvän Kivipuiston tytön takakannessa lainataan Dagens Nyheteriä, joka kuvailee teosta ’raikkaaksi debyytiksi’. Sarjassa on siis kaksi aloitusosaa. Harmi, jos varsinainen aloitusosa jää pimentoon, sillä Kivipuiston tyttö on erinomainen dekkari.

Teini-ikäinen tyttö löydetään pahasti paleltuneena Oravaisten Kivipuiston keskellä olevan taideteoksen juurelta. Viikkojenkaan jälkeen tyttö ei suostu puhumaan mitään. Kukaan ei kaipaa tyttöä eikä kukaan tunnista häntä, vaikka hänen kuvansa julkaistaan. Tyttö on pahasti aliravittu, ja hänessä on myös erilaisia vammoja. Ranteissa on selvät merkit vuosia kestäneestä kiinnisitomisesta.

Vaasan poliisin rikososasto saa tytön arvoituksen lisäksi tutkittavakseen murhan. Varakas ja arvostettu diabetestutkija David Heselius löydetään hulppeasta talostaan kuoliaaksi pahoinpideltynä. Talosta ei kuitenkaan löydy pienintäkään johtolankaa, jonka avulla tutkinta saataisiin käyntiin. Kuten lukija aavistaa, jutut liittyvät yhteen, mutta miten, sen selviäminen kestää aikansa.

Kjellsdotterin dekkarisarjan päähenkilö on 37-vuotias Mija Wadö, joka asuu Oravaisissa. Mija on selkeä työnarkomaani, joka ilahtuu, kun orastava suhde alkaa takkuilla. Kun miesystävästä ei tarvitse välittää, voi tehdä töitä niin paljon kuin haluaa. Mijan perhe- ja ihmissuhteet ovat kiemuraiset, mutta ne saavat Kivipuiston tytössä valaistusta, kun tapauksen tutkinta alkaa mennä hänellä ja muulla tutkintaryhmällä pelottavankin syvälle ihon alle.

En kauheasti tykkää työhulluista poliisipäähenkilöistä, jotka eivät ehdi kaupassa käydä saati sitten hankkia uutta akkua kännykkäänsä. Työn asettaminen kaiken muun edelle ei ole minun mielestäni mikään ihannoitava asia, mutta Kjellsdotterin Mijalla on kyllä ihan kelvollinen syy siihen, miksi hän on sellainen kuin on. Ehkä se työnarkomaniakin voi jossain vaiheessa pikkuisen hellittää? Mija on nimittäin muuten oikein mukava uusi tuttavuus, jonka tapaan erittäin mielelläni uudelleenkin, mieluusti useastikin. Samoin tykästyin Vaasan poliisin rikostutkintatiimiin ja sen lisävahvistuksiin Hasseen ja Ronnieen. Pieniä jännitteitä työyhteisössä on, muttei mitään ylitsepääsemätöntä. Olisi mukavaa tutustua myös muihin työntekijöihin, kuten vaikka Anyaan, hieman paremmin.

Romaanin miljöönä on ruotsinkielinen Pohjanmaan rannikkoseutu, Vaasa, Oravainen ja Vöyri. Ne, joilla on paikallistuntemusta, nauttinevat kovasti kirjan tapahtumapaikkojen todentunnusta, minä sain turvautua Googleen. Onko siellä Oravaisissa vielä Kivipuistoa vai ei? Tämä jäi vähän hämärän peittoon. Entä ne Kahvituvan pitsat? Ovatko maineensa väärttejä? Joka tapauksessa kevättalvinen hyytävä pohjalaisrannikko on loistava tausta karmeille rikoksille.

Juonenpunonnassa Kjellsdotter on kyllä melkoinen velho. Kirjan keskivaiheilla poliisit istuvat jälleen kerran palaverissa ja joku heistä luettelee, mitkä kaikki rikokset heillä on samanaikaisesti ratkottavanaan. Lista on melkoinen! Ja lopulta kaikki liittyy kaikkeen tavalla tai toisella! Lisäkierteenä nykyhetken lomassa kulkevat vielä 13-vuotiaan tytön muistot kohtalokkaasta vuodesta, jonka aikana hänen maailmansa romahti. Kuka tyttö on, ja miten hänen tarinansa liittyy tapahtumiin? Tämänkin melko kliseisen rakenteen Kjellsdotter saa toimimaan. Arvostan! Ylipäätään Kjellsdotter pyörittelee teemojaan useassa juonen tasossa ihan mallikkaasti. 

Tunnetusti olen viime aikoina kärttyillyt poliisidekkareiden epäuskottavuuksista niitä bongattuani. Kivipuiston tytössä kohauttelin kulmiani oikeastaan vain parille asialle, jotka nieltyäni voin vain todeta, että juoni on totisesti koukuttava. Luin Kivipuiston tytön yhdessä kesälomapäivässä, joten se aiheutti myös keskivaikeaa ahmintaa. Erinomaista!

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö (Flickan i Stenparken)
Suom. Anna Heroja.
Gummerus 2022. 351 s.

Ennakkokappale.

S. J. Bennett: Windsorin solmu

 

Sain vuosi sitten ennakkokappaleen S. J. Bennettin dekkarista Windsorin solmu. Pikaisella tutkiskelulla selvisi, että kirjassa rikoksia ratkaisee Englannin kuningatar Elisabet II ja että kyseessä on Hänen majesteettinsa tutkimuksia -sarjan aloitusosa. Kannessa vielä kerrotaan, että ”Miss Marple kohtaa The Crown -sarjan.”

Olen ollut vuosikymmeniä neiti Marplen ystävä ja The Crown on yksi kaikkien aikojen suosikki-tv-sarjoistani, mutta silti (tai juuri siksi?) kirjan idea lähinnä epäilytti. Kuningatar Elisabet tutkimassa murhia? Kaikkea kanssa.

Olen kesän alkuviikkoina yrittänyt vielä vajentaa viimevuotisten lukematta jääneiden dekkareiden pinoja, ja sieltä käteen osui taas Windsorin solmukin. Jostain syystä päätin kuitenkin kokeilla tätäkin, sillä en ainakaan muistanut törmänneeni mihinkään kovin negatiivisiin kommentteihin kirjasta tai sarjasta. Onneksi tartuin! Ihastuin tähän leppeään ja lempeän huumorin sävyttämään dekkariin lopulta ikihyviksi. Jatko-osa ilmestyy suomeksi onneksi aivan tuota pikaa.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 2016 kevääseen, jolloin kuningatar Elisabet täytti 90 vuotta. Miljöönä on lähinnä Windsorin linna, mutta myös Buckinghamin palatsissa ollaan jonkin verran. Windsorin linnassa on pääsiäisen jälkeen järjestetty epämuodollinen illallinen prinssi Charlesin toiveesta, ja kutsuvieraslistalla on muun muassa venäläinen oligarkki Juri Peyrovski kauniine vaimoineen. Illan viihteestä vastaavat Peyrovskin toiveesta nuori venäläistaustainen pianisti Brodsky sekä kaksi balettitanssijatarta. Vieraslistalla ovat lisäksi muun muassa Sir David Attenborough sekä Canterburyn piispa.

Nuori salskea Brodsky on paitsi taitava pianisti myös hurmaava seuramies ja upea tanssija. Sitä ei kiellä edes Elisabet, joka itselleenkin yllätykseksi suostui nuorukaisen kanssa pyörähtelemään tanssilattialle. Aikaisen vetäytymisensä takia kuningatar ei kuitenkaan enää ollut näkemässä tulikuumaa tangoa, johon Brodsky vei miltei kuusikymppisen arkkitehdin. Aamulla Brodsky löytyy linnan pienestä ullakkohuoneesta hirttäytyneenä oman kylpytakkinsa vyöhön jalassaan naisten alushousut.

Tapaus järkyttää myös kuningatarta, joka kokee olevansa vastuussa ihmisistä, jotka majoittuvat hänen kattonsa alla. Kun vielä käy ilmi, ettei nuorukaisella ollut juuri omaisia, tuntee Elisabet syvää myötätuntoa tätä kohtaan. Hyvin nopeasti käy myös ilmi, ettei kyseessä sittenkään ole seksileikkien päättyminen onnettomuuteen, vaan kyseessä on lavastus. Brodsky on tapettu ja aseteltu sitten irvokkaasti näytille. Tilanne on kuumottava. Mitään ei saa tihkua medialle, mutta syyllinen on löydettävä. Voisiko se olla joku linnan omasta väestä?!

Kuningatar Elisabetilla on vuosikymmenten kokemus erilaisten arvoitusten ratkaisemisesta. Hänellä on käytössään uskollisia alaisia, jotka hoitavat käytännön tutkimukset hänen pyynnöstään, ja kun asiat alkavat selvitä, kuningatar ohjailee virallisia tutkimuksia haluamaansa suuntaan. Poliisit ja virkamiehet kuvittelevat itse hoitaneensa hommat, ja kuningatar voi myhäillä ovelasti ja tyytyväisenä taustalla.

Samaa menetelmää Elisabet käyttää tälläkin kertaa. Tutkintaa hoitavat niin MI5 kuin poliisikin, mutta niiden pääteoria liittyy Putiniin, jonka arvellaan olevan murhan takana. Teoria on toki kiinnostava, mutta ei Elisabetin mielestä kuitenkaan oikea. Niinpä hän värvää uuden apulaisyksityissihteerinsä Rozie Oshodin tekemään salaisia tiedusteluja puolestaan. Niin salaisia, että Rozien on salattava ne omalta esimieheltään eli kuningattaren yksityissihteeri Sir Simonilta.

Rozie kuitenkin on sopiva valinta tehtävään, sillä hän on Afganistanin sodan veteraani sekä luonut lyhyen mutta loistavan uran pankkiirina. Rozien lisäksi kuningatar tarvitsee apua vanhalta ystävältään, jo eläköityneeltä poliisilta Billy MacLachlanilta. Kumpikin on ehdottoman uskollinen kuningattarelleen. Rozie on kaikin tavoin ehdottoman virkistävä dekkarihenkilö, ja tykästyin häneen kovasti. Toivottavasti hän jatkaa hänen majesteettinsa palveluksessa.

Juoni on riemastuttavan monimutkainen ja koukeroinen, eivätkä poliisi ja MI5 tahdo millään päästä eteenpäin, ei, vaikka lisää ruumiitakin tulee. Eniten kuitenkin pidin siitä, miten lempeän rakastavasti Bennett kuvaa hänen majesteettiaan ja tämän arkea. Samalla se herätti mielessä kyllä kysymyksiä. Elisabet II on edelleen elossa, mutta hänestä ja hovin muistakin jäsenistä on kirjoitettu fiktiota ja tehty elokuvia sekä tv-sarjoja. En ota kantaa asian moraaliseen puoleen, vaikka sekin on kiinnostava. Mutta mielenkiintoista on, miten etäännyttävää monarkian julkisuus oikein on. Tuntuu, kuin tuntisin Elisabetin ja hänen elämänsä hyvinkin. On muistutettava itseään, että tunne perustuu pelkästään fiktiivisiin tarinoihin.

The Crownin uusia jaksoja joutuu edelleen odottelemaan, mutta Hänen majesteettinsa tutkimuksia -sarjan toinen suomennos Kolme koiraa haudattuna ilmestyy ihan tuota pikaa. Sen kylkeen pitää valmistaa Elisabetin suosikkiaperitiivi:

1 osa Gordon’s Giniä
2 osaa Dubonnet’a
sitruunaviipale
2 palaa jäätä

S. J. Bennett: Windsorin solmu (The Windsor Knot)
Suom. Kaisa Haatanen.
WSOY 2021. 249 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Ennakkokappale.

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa

 

Timo Saarron Leo Waara -trilogia sijoittuu vuoden 1917 lopusta noin puoliväliin vuotta 1918. Miljöönä on Helsinki, joka toimii Suomen itsenäistymisen ja kansalaissodan käänteiden näyttämönä. Näissä kuohuissa miliisi Leo Waara ratkoo rikoksia. Saarto sai trilogian ensimmäisestä osasta Kuoleman kuukausi Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2018. Sarjan osat ilmestyivät siis melko tarkkaan sata vuotta myöhemmin kuin niissä kerrotut historialliset tapahtumat tapahtuivat.

Viime vuonna ilmestynyt historiallinen dekkari Pimenevässä kaupungissa on eräänlainen Leo Waara -sarjan spin off, sillä se sijoittuu yli kaksikymmentä vuotta myöhempään aikaan eli vuoden 1939 syksyyn talvisodan kynnykselle. Päähenkilökin on vaihtunut, sillä nyt rikoksia ratkoo etsivä Albert Vaara eli Alppu, kuten hänen äitinsä miestä edelleen kutsuu. Albert on sama poika, joka Kuoleman kuukaudessa löytää kirjan alussa ruumiin. Rikosta tutkinut Leo Waara on sittemmin avioitunut Albertin äidin Bettyn kanssa ja on siis Albertin isäpuoli.

Albert päätyy tutkimaan töölöläisen varakkaan perheen tyttären tekemää tappoa. Helena Leppänen on kalauttanut itseään häirinneen miehen kynttilänjalalla hengiltä perheen kellarikomerossa. Suojellakseen tytärtään Paavo Leppänen lähettää Helenan toipumaan järkytyksestään Kammion mielisairaalaan ennen kuin poliisi ehtii puhuttaa häntä. Kun Albert Vaara lopulta pääsee juttusille Helenan kanssa, alkaa tapauksesta paljastua monenlaisia kummallisia yksityiskohtia.

Helenaa on häiritty jo aikaisemminkin. Tapaukseen liittyy makaaberi tarina. Leppästen talon edestä on tietöiden yhteydessä löytynyt kadun alle haudattu vainaja ruumisarkkuineen päivineen. Näkyä ihmettelemään mennyttä Helenaa on lähestynyt sekavalta vaikuttanut vanha nainen, joka on vannonut, että murha kyllä kostetaan. Kenen ruumis oli, miksi vanha nainen uhkaili juuri Helenaa ja mistä murhasta hän puhui? Miksi vuosikymmeniä vanha arkku löytyi kadun alta?

Samaan aikaan kun kansakunta ja sen pääkaupunki alkavat yhä kiihtyvään tahtiin valmistautua koko ajan väistämättömämmältä vaikuttavaan sotaan, Albert kaivelee Helena Leppäsen tapausta. Yllättäen apua tulee Betty-äidiltä, joka alkaa kysellä salaperäiseen ruumisarkkuun ja vainajaan liittyviä tietoja vanhojen suhteidensa avulla.

Tutkinta saa yhä karmivampia käänteitä. Saarto on kirjoittanut hyytäviä kohtauksia niin mielisairaalaan kuin ruumishuoneellekin. Kun Leo pääsee Helenan kimppuun hyökänneen miehen ja tämän rikostoverin jäljille, alkavat tapahtumat vyöryä melkoisella vauhdilla, eikä sen paremmin Helenan kuin Albertinkaan henki ole kovin kallista valuuttaa.

Pimenevässä kaupungissa on yhtä huolellista ja kiinnostavaa ajankuvausta kuin Saarron aiemmassakin tuotannossa. Albert Vaaran punaisehko menneisyys on haitannut hänen poliisinuraansa, mutta nyt sodan kynnyksellä ääni esimiesten kellossa on selvästi muuttunut. Juoni on punottu monisäikeiseksi, ja osassa säikeitä on ripaus mystistä juonnetta. Mitään yliluonnolliseen liittyvää ratkaisua ei kuitenkaan tarvitse pelätä, vaan kaikki arvoitukset ja kysymykset saavat lopulta varsin arkiset ja loogiset ratkaisunsa.

Mukavaa oli tavata pitkästä aikaa tuttuja henkilöitä, erityisesti Bettyä ja Leoa, joiden elämä tulee muuttumaan jälleen ankarampaan suuntaan sodan syttyessä. Albertkin vaikuttaa oikein miellyttävältä poliisietsivältä, jonka tapaisin mielelläni vielä uudelleenkin.

***
Minua valistettiin, että itse asiassa Albert Vaara on Timo Saarron kahden ensimmäisen dekkarin eli Vaiteliaan pojan (Karisto, 2011) ja Vesimiehen ajan (Karisto, 2015) päähenkilö. Niistä olen jälkimmäisen lukenutkin, mutta en ole ennen yhteyttä tajunnut!

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa
Karisto 2021. 239 s.
Kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Antti Virmavirta.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Leo Waara -sarja:

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo
Kivikalmisto

Pekka Hyyti: Tuonen morsian

 

Kirjatulvan keskellä kroolaileva kirjabloggaaja havahtui jälleen kerran siihen, että syksyn kirjauutuudet ovat pian täällä, ja viimevuotistenkin kirjojen pinot ovat edelleen syyttävän korkeat. Dekkaristi Pekka Hyytin historiallinen rikospoliisi Voitto Karhusta ja reportteri Ina Djurlingista kertova sarja saa viidennen osansa syyskuussa, kun Omantunnon kysymys ilmestyy. Sitä esitellään kustantamo Myllylahden sivuilla näin:

”Talvisodan kynnykselle sijoittuva jännitysromaani rikostutkinnasta, jota kuormittaa niin poikkeusolot kuin huoli rintamalle lähteneiden kohtalosta. Elävän ajankuvan mestari Pekka Hyyti puhuttelee lukijaa komisario Voitto Karhun ja hänen kipakan toimittajavaimonsa Inan silmin, mutta antaa äänen myös monelle muulle isänmaamme puolustajalle – tai viholliselle.”

Minulla oli vielä viime vuonna ilmestynyt neljäs osa Tuonen morsiankin lukematta, mutta onneksi tuli tarttuneeksi siihen nyt. Kirjailija on tuon esittelyn perusteella päättänyt tehdä aikahypyn sarjassaan ja loikata miltei koko 1930-luvun yli. Tuonen morsian nimittäin sijoittuu vuoden 1930 syyspuolelle, ja kuten näkyy, Omantunnon kysymyksessä ollaankin sitten jo vuodessa 1939.

Hyytin sarjan kirjat ovat rikostapausten osalta yksittäisiä kirjoja, mutta päähenkilöiden eli Voiton ja Inan elämää seurataan kronologisesti ja varsin tiiviisti. Jos siis haluaa seurata sitä juonilankaa aikajärjestyksessä, kannattaa aloittaa sarja alusta. Mutta jos ei siitä niin piittaa, kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tuonen morsian alkaa murhaavan tehokkaasti! Lyhyessä prologissa kuvataan mystinen murha, joka saa tarinan mittaan selityksensä. Varsinainen tarina käynnistyy kolmella suunnalla. Kalle ja Jussi käyvät pitkästä aikaa metsään kätkemällään pontikkapannulla, mutta heitä odottaa paikalla karmaiseva yllätys: laavun pressun alle on kätketty naisen torso, mätänevä raajaton ja päätön ruumis. Toisaalla nuorukaiset Mara ja Pena murtautuvat Amurissa sijaitsevaan kauppaan. Ryöstöretki päättyy surullisesti, sillä kauppias herää meteliin ja päätyy ammutuksi oman liikkeensä takahuoneeseen.

Kolmas tapaus on jos mahdollista vieläkin dramaattisempi, sillä Inan ja Voiton hääjuhla päättyy siihen, että rikostarkastaja Kuusniemeä ammutaan kohtalokkain seurauksin. On epäselvää, oliko Kuusniemi varsinainen kohde, vai oliko salaperäisen ampujan tarkoitus päästää hengiltä tuore rouva Karhu.

Tilanne on kaoottinen. Poliisiorganisaatiota on kohdannut murhenäytelmä, mutta kaupungissa on ratkaisematta koko joukko vakavia rikoksia. Juuri ylikonstaapelikurssinsa läpäissyt Voitto Karhu nimitetään suoraan omista häistään esimiehensä Kuusniemen tuuraajaksi selvittämään tilannetta. Tuore avioliitto saa kohtalaisen karun alun.

Kaikki eivät poliisissa katso Voiton urakehitystä hyvällä, vaan joku heittää kapuloita kokemattoman ylikonstaapelin rattaisiin minkä ehtii. Rikosten selvittely kuitenkin etenee, ja samalla yhä useammin alkaa keskusteluissa vilahdella salaperäisen leskirouva Aleksandra Berglundin nimi. Rouva pitää palatsimaisessa talossaan orpokotia, mutta muuten hänestä ei paljoa tiedetä. Leskeä huomattavasti vanhemman aviomiehen kuolemasta liikkuu epämääräisiä huhuja. Mistä lumoavan kaunis nainen on tullut ja mitä talon korkean aidan takana oikein tapahtuu?

Hyyti on punonut tarinaan oivallisen kutkuttavan juonen, jossa on jännittäviä ja arvoituksellisia käänteitä riittämiin. Karhu saa lyödä kaiken osaamisensa peliin, eikä Inakaan malta olla tekemättä omia uskaliaita tutkimuksiaan. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja huomaan pitäväni kirja kirjalta enemmän niin Voitto Karhusta kuin Ina Djurlingistakin.

Myös vuoden 1930 Tampere, Suomi ja Inan työn takia vähän Eurooppakin on kuvattu elävästi ja uskottavasti. Lopputulos on vaatinut todennäköisesti hurjan määrän taustatyötä ja sen sulattelua. Lukija kiittää tästä työstä lämpimästi ja nauttii antaumuksella. Rikostutkintaa on mielenkiintoista seurata, samoin Inan toimittajantyötä. Kerrassaan oivallinen historiallinen jännitysromaani!

Pekka Hyyti: Tuonen morsian
Myllylahti 2021. 373 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Jari Nissinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

 

Tavoitteenani on tänä vuonna lukea ja esitellä erityisesti esikoisdekkareita ja uusien dekkarisarjojen aloitusosia. Esikoidekkarisarjaan sujahtaa pienehkön Enostone kustannuksen esikoiskirjailija Miia Laineen dekkari Kuolema ei lomaile. Sen esittely juhannusviikolla on erinomaisen sopivaa, sillä tarinan alussa helteisen juhannuspäivän aamuna mökkilaiturin vierestä löytyy ruumis.

Ruumis kuuluu 51-vuotiaalle Henri Ahmasuolle, ja mökki Kielo Wash -nimisen yrityksen varakkaalle omistajaperheelle ja sitä emännöi kuusikymppinen leski Helena Karvia, Ahmasuon tuore morsian. Henri Ahmasuota on lyöty astalolla päähän, ja sitten ruumis on pudotettu rantaveteen.

Epäiltyjä ovat tietysti morsian Helena Karvia, jonka selkä on omituisesti kipeytynyt yön aikana, Helenan poika Patrik, joka on riidellyt iltayöstä tulevan isäpuolensa kanssa raha-asioista, ja Patrikin vaimo Hanna, jonka rakennekynnen palanen löytyy laiturinraosta ja jonka myös on aattona nähty kiistelevän Henri Ahmasuon kanssa.

Lisäksi mahdollisia tekijöitä ovat kuvataiteilija Anneli, Helenan paras ystävä, joka on ollut mukana juhannusta viettämässä mökillä, sekä Helenan esoteerisuuteen taipuva tytär Lisa, joka on yllättäen palannut Intiasta Suomeen jo aattona.

Tätä kimuranttia rikosta ryhtyvät ratkaisemaan dekkarin päähenkilö entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä Emilia sekä tämän entinen työtoveri Sami. Emilia palkataan avustamaan poliisia, koska keskikesällä resurssipula painaa ja Emilia nyt on muutenkin sopiva entiseen työyksikköönsä. Kokonaisuuden kannalta on kyllä lopulta aivan sama, onko Emilia mukana yrittäjänä vai poliisina, sillä alkuvalmistelujen jälkeen asiaan ei enää sen kummemmin kiinnitetä huomiota.

Emilia on siis päähenkilö, ja hänen näkökulmastaan tapahtumia kuvataan eniten. Välistä kuvakulma siirtyy muun muassa Samiin, Helenaan, Hannaan ja Anneliin, mutta murhaajan päänsisäistä monologia ei tällä kertaa tarjoilla.

Murhajuoni ei lopulta ole kovin monimutkainen, ja käteen jää vähän sellainen vaikutelma, että tarinaa on sen vuoksi lihotettu monenlaisella aineksella. Osa niistä on henkilökuvauksen kannalta kiinnostavaa ja tärkeääkin, kuten Emilian irtisanoutumisen taustat, mutta paikoin tuntuu, että on vain lähdetty selittämään jotain ilmiötä sen osuessa kohdalle. Unientulkinnat ja Kielo Washin tuotantoperiaatteet nyt vaikka esimerkkeinä.

Hieman moitin myös teoksen viimeistelemättömyyttä. Valmiissa tekstissä on turhan monta oikeakielisyys- tai painovirhettä, jotka olisi kannattanut vielä siivota pois, samoin henkilöiden nimet sekaantuvat muutamaan otteeseen, esimerkiksi Anneli onkin yhtäkkiä Helena ja seuraavassa virkkeessä taas Anneli.

Myös taitto on paikoin raskas. Dekkarissa kannattaisi suosia lyhempiä kappaleita, sillä ainakin minusta kovin pitkät, miltei sivun mittaiset yhtenäiset tekstijaksot ovat jotenkin raskaslukuisia. Dialogi kulkee mukavasti ja osaltaan keventää vaikutelmaa. Kieli on kuvailevaa, paikoin tarkoitushakuisen tuntuisen erikoista: ”-- päivä laski luomiaan salamoiden välkkeessä” -tyyppiset kielikuvat lähinnä kohauttavat kulmia.

Kuolema ei lomaile on kepeähkö ihmissuhdepainotteinen arvoitusdekkari, jonka teemoista esimerkiksi romanssihuijausta olisi voinut hyödyntää tehokkaamminkin. Mukava leppoisa välipaladekkari, jossa eivät suolenpätkät lentele. Suosittelen laiturinnokkaan (mutta kannattaa varmistaa selustansa!).

Miia Laine: Kuolema ei lomaile
Enostone Kustannus 2022. 221 s.

Arvostelukappale.

Eppu Nuotio ja Tiina Brännare: Veto

 

Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren romaani Veto alkaa räväkästi. Kesken ylellisen syntymäpäiväillallisen Kiti ja Marko naida ryskyttävät Eliten vessassa. Sen jälkeen Kiti torjuu kolmannen kerran Markon kosinnan, nostaa tältä voittamansa vedonlyöntisumman 50 000 euroa käteisenä, nielaisee sim-korttinsa ja ottaa taksin rautatieasemalle.

Kiti on juuri täyttänyt 40 vuotta. Hän on taas sinkku ja edelleen lapseton. Mutta ei enää rahaton! Lopultakin hänellä on varaa ottaa asuntolaina. Ensin on kuitenkin edessä loma Savukoskelta vuokratussa mökissä, kaukana Markosta ja muista Helsingin riesoista.

Kaikki ei kuitenkaan mene ihan Kitin suunnitelmien mukaan. Matkaan alkaa tulla yhä lisää mutkia ja yllätyskäänteitä. Onneksi pohjoisessa on sentään muutama mukavakin ihminen, joihin Kiti voi luottaa. Mutta kuka lopulta petkutti ketä ja miksi?

Vetoon ei kannata tarttua suurta taide-elämystä tai syvällistä kaunokirjallista kokemusta odotellen. Kyse on rehellisestä viihteestä. Sekaan on heitetty reilulla kouralla aineksia ainakin chick-litistä ja dekkareista, ja mausteina on reippaasti emansipoitunutta seksiä, ronskia huumoria, absurdeja käänteitä, odottamattomia ratkaisuja ja päätöntä kohellustakin.

Kun lukijallekin paljastuu, millaisesta vedonlyöntikuviosta Kitin ja Markon välillä oikein on ollut kyse, ei enää kauheasti odota kovin realistisia käänteitä. Silti kaiken sählingin alla on ripaus vakavaakin asiaa hyväksikäytöstä ja valitettavan yleisistä huijauksista.

Eppu Nuotion Ellen Lähde -kevytdekkareiden tai esimerkiksi tuoreimman Leinikkimekon ystäville Veto on kohtalaisesti ronskimpaa menoa, mutta yhden illan juttu tämä on mittansa ja sisältönsäkin puolesta. Välillä sellaiselle on paikkansa.

Eppu Nuotio ja Tiina Brännare: Veto
Otava 2022. 238 s.
Kansi Tuuli Juusela.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Arvostelukappale.