Ari Wahlsten: Ikiuni

 

”Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma on persoonallinen dekkarihahmo suomalaisessa dekkarigenressä. Miehen isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä.

Nelikymppinen karheankomea Kit pitää toimistoaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeillä tyhjenevässä toimistokolossissa ja usein viskipulloa käden ulottuvilla. Karisma harrastaa intohimoisesti nyrkkeilyä ja suomalaista tangomusiikkia.

Kit Karisman tutkimukset ovat juonenkuljetukseltaan luistavia ja kieleltään vaivattomasti soljuvia napakoita dekkareita. Kovaksikeitettyä tyylikästä noir-henkeä on teosten tunnelmassa ihan mukavasti, ja humoristinen pilke silmäkulmassa -vire on kerronnan pohjalla.”

Näin esittelin Ari Wahlstenin dekkarisankarin Salon Seudun Sanomille viime keväänä, kun sain kirjoittaa lehteen arvion neljännestä Kit Karisma -dekkarista Hyvästi, enkelini!. Sarja on nyt edennyt viidenteen osaansa, kun Ikiuni on ilmestynyt tänä keväänä. Sen kansiliepeessä jo vinkataan seuraavasta eli Kyynelten laaksosta.

Wahlstenin dekkarit ovat ihan oikeasti ’sarjan itsenäisiä osia’, kuten Ikiunen takakannessakin luvataan. Kitin aiemmista vaiheista ei tarvitse tietää mitään, kun avaa Ikiunen kannen, eikä siinä myöskään paljasteta miehen aiempien seikkailujen ratkaisuja.

Tällä kertaa Kit saa toimeksiannon Suomen tunnetuimmalta oopperasopraanodiiva Katriina Viisparralta, joka haluaa Kitin selvittävän, kuka on lähettänyt hänen kolmikymppiselle paparazzipojalleen Jan Viisparralle uhkauskirjeen. Kit ottaa toimeksiannon hoitaakseen ja saa sovittua Janin kanssa tapaamisen tämän kotiin käymään läpi valokuva-arkistoja uhkaajan jäljille pääsemiseksi. Sitten kuitenkin kuolema korjaa satoaan, ja Kitillä on käsissään ruumis.

Kuka halusi rappiolle ajautuneen tunnetun paparazzin hengiltä? Kitillä on muutamakin tutkintalinja mielessään. Ensinnäkin Katriina Viisparran tuorein aviomies, jonka kanssa Jan ei oikein tullut juttuun. Oopperadiivan omaisuus ei ole ihan vaatimaton, mutta mitä vähemmän jakajia, sen parempi.

Mutta Janilla oli hallussaan myös pari hyvinkin kuumaa valokuvaa, joissa esiintyvät ihmiset kenties olisivat valmiita jopa tappamaan saadakseen kiristäjän pois kintereiltään. Toisessa kuvista on nouseva poliittinen tähti suutelemassa uusnatsipomoa, ja toisessa kuvassa on Kitille tuttu nuori kaunotar miehen kädet rinnoillaan. Nainen on Annabella Sutinen, jonka Kit pelasti rikollispomo Armas Leimun kynsistä pari vuotta aikaisemmin. Kenen kädet Annabellan rintoja hyväilevät? Ketä kuvalla on tarkoitus kiristää?

Kun Kit alkaa ravistella oksia eri tahoilla saadakseen piileskelevät voimat liikkeelle, alkaa tapahtua tutun kiivaaseen tahtiin. Wahlstenilla ei ole tapana turhia tunnelmoida, vaan pääpaino on dialogivetoisessa kerronnassa ja napakassa toiminnan kuvauksessa. Kit joutuu jälleen kiperään pulaan jos toiseenkin, mutta lukija voi luottaa siihen, että mies selviää enemmän tai vähemmän hyväkuntoisena milloin oveluutensa ja supliikkinsa, milloin tappelutaitojensa ansiosta.

Ikiuni on jälleen napakka ja sujuva, nopealukuinen dekkari, jonka parissa viihtyy erinomaisesti. Silti sen tarinaan on upotettu myös kylmääviä havaintoja nyky-yhteiskunnasta, vallankäytöstä ja häikäilemättömistä vaikuttamiskeinoista. Kuten vuosi sitten lehdessä julistin, Wahlsten on tosiaan suomalaisten dekkaristien ehdotonta kärkikastia.

Ari Wahlsten: Ikiuni
CrimeTime 2021. 239 s.

Arvostelukappale.

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä? Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime

JP Koskinen: Heinäkuun hurmeiset niityt

 

Heinäkuun hurmeiset niityt on seitsemäs osa JP Koskisen Murhan vuosi -dekkarisarjaa. On siis onnellisesti ohitettu kuuluisa puolenvälin krouvi. Kenties virstanpylvään saavuttamisen ilosta kirjailija on hienovaraisesti uudistanut sarjaa tässä vaiheessa.

Aikaisemmissa osissa yksityisetsiväkaksikko on varsinaisten tutkittavien tapausten ohessa ratkonut suomalaisen rikoshistorian kimuranteimpia tapauksia kuten Bodomjärven murhia, mutta tällä kertaa ei aloitetakaan uutta rikospähkinää. Sen sijaan nykyhetken pääjutun rinnalla kulkee 1700-luvun Hämeenlinnaan sijoittuva rinnakkaistarina, jossa lensmanni Carolus Musse nihti Johannes Eldforss apunaan ratkoo kimuranttia lukkarin murhaa. Syyllinen näyttää olevan itse paholainen.

Rinnakkaistarina tapahtuu Juho Tulikosken unissa. Miehen unimaailma on mennyt raiteiltaan ilmeisesti vahvan kipulääkityksen, kooman tai trauman takia. Murhan vuoden edellinen osa Kesäkuun kalmantanssi nimittäin päättyi melkoiseen koukkuun, jossa Juho sai luodin kylkeensä.

Kun Juhoa vielä paikkaillaan sairaalassa, yksityisetsivätoimiston pomo Kalevi Arosuo ottaa uuden asiakkaan. Raimo Kuikka toivoo, että Arosuo selvittäisi, kuka oikeasti tappoi hänen lankonsa, jonka taposta hänen siskonsa Hillevi on istunut vankilassa jo kolme vuotta. Tapaus vaikuttaa mielenkiinnottomalta. Hillevi on tunnustanut pistäneensä miehensä Tommin kuoliaaksi fileerausveitsellä, eikä paikalla ole ollut muita. Miksi Raimo on juuri nyt innostunut saamaan siskonsa pois vankilasta?

Kaksikko ryhtyy selvittämään jo täysin selvältä vaikuttavaa juttua lähinnä velvollisuudentunnosta. Miehet jututtavat Tommin ryyppykavereita, Hillevin naapuria sekä äitiä laihahkoin tuloksin. Johonkin tulenarkaan he kuitenkin osuvat, koska periaatteessa sairauslomalla olevan Juhon vointi huononee välillä huolestuttavasti.

Toimeksiannon lisäksi huolia aiheuttavat Arosoiden kotitalon kattoremontti sekä Kalevi Arosuon menneisyyttä penkovat entiset virkaveljet. Usuttaako Hämeenlinnan kaupunginjohtaja Hannu Manalkivi tosiaan poliisia vanha vihollisensa kimppuun? Juholla on lisäksi edelleen omat aavistuksensa enonsa hämärästä menneisyydestä.

Heinäkuun hurmeiset niityt jätti minut vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. Pidin kovasti Juhon unimaailmaan sijoitetusta historiallisesta rikostarinasta, se oli itse asiassa kirjan parasta antia. Koskisen kirjoitustyylin letkeä humoristinen pilke tulee siinä parhaiten esille. Unimaailman tarinalla on tietysti linkkinsä nykyhetken juoneen, ja arvasin osittain sen avulla Hillevin miehen todellisen tappajan.

Sen sijaan varsinainen pääjuoni ei oikein tällä kertaa päässyt kunnolla käyntiin, vaikka siinäkin on toki hetkensä. Kalevi Arosuon ja muun suvun menneisyyden sotkut alkavat myös olla jo jokseenkin perusteellisesti setvityt.

JP Koskinen: Heinäkuun hurmeiset niityt
CrimeTime 2021. 298 s.

Arvostelukappale.

Murhan vuosi -sarja:

Tammikuun pimeä syli

Helmikuun kylmä kosketus

Maaliskuun mustat varjot

Huhtikuun hiipuva rakkaus

Toukokuun tuonen kukat

Kesäkuun kalmantanssi

Heinäkuun hurmeiset niityt

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

 

Vuosi sitten olen Elina Backmanin esikoisdekkarista Kun kuningas kuolee kirjoittanut, että mielelläni lukisin vielä lisääkin sen päähenkilöiden Saanan ja Janin tutkimuksia. Toiveeni on nyt toteutunut, sillä Backmanin toisessa dekkarissa Kun jäljet katoavat tavataan kaksikko juuri siitä, mihin he viime kerralla jäivät. Siinä mielessä Kun jäljet katoavat on siis jatkoa esikoisteokseen, mutta se on kyllä täysin itsenäinen teos, jonka voi huoletta avata, vaikka Kun kuningas kuolee olisi vielä lukemattakin. Sen voi myös hyvin lukea kakkososan jälkeen, sillä sen juonesta ei uutuudessa paljasteta käytännössä mitään.

Yhteisen lomamatkan jälkeen toimittaja Saanan ja KRP:n rikostutkija Janin romanssi törmää arkeen. Saana palaa tätinsä luota Hartolasta Helsinkiin ja saa määrä- ja osa-aikaisen viestintäkonsultin työn. Muun aikansa hän aikoo käyttää true crime -podcastinsa työstämiseen. Ensimmäiset jaksot käsittelisivät kesän tapahtumia Hartolassa, mutta jo ensimmäisinä päivinä uudessa työpaikassaan hän törmää uuteen aiheeseen. Saanan työkaverin Samulin pikkuveli Jeremias on kadonnut. Auttaakseen nuorukaisen löytymisessä Saana ehdottaa Samulille podcast-sarjaa, ja vähän yllättäen tämä pitää ideaa hyvänä.

Jania odottaa töissä paitsi uusi esimies myös uusi kimurantti tutkinta. Viikin luonnonsuojelualueelta on löydetty kuollut nuorukainen. Jo päällisin puolin olosuhteet viittaavat siihen, että kuolemaan liittyy jotain epäilyttävää, todennäköisesti rikollista. Patologin tutkimukset varmistavat ennakkoajatukset. 25-vuotias Metropolian elokuva-alan opiskelija on kuollut myrkytykseen. Mutta miksi ruumis on viety luonnonsuojelualueelle?

Krp:lle profilointeja tekevä psykiatri Kaj, joka on myös Janin ystävä ja Saanan ystävän Veeran aviomies, saa potilaakseen nuoren naisen. Naisen, tai oikeastaan vielä tytön, äiti on lähettänyt tämän terapiaan, koska on huolissaan tyttärensä mieskuviosta. Tytär on alkanut seurustella itseään vanhemman miehen kanssa, joka on Wulfs-nimisen motoristijengin johtajia. Äiti on syystä huolissaan, sillä tytär on nopeasti vedetty syvälle jengin vaikutuspiiriin. Mutta mitä Kaj voi tehdä tytön hyväksi, kun tämä tuntuu istunnoissa vain kertovan erilaisia tarinoita?

Lukijalle on selvää, että juonilinjat liittyvät toisiinsa. Backman kuitenkin jättää ratkaisevat vihjeet antamatta, joten lukijaparkakin saa pitkään pohdiskella eri ratkaisuvaihtoehtoja. Sekä Krp:n tutkinta että Saanan ja Samulin podcast-projekti tuntuvat rönsyilevän moniin suuntiin. Lisäksi Backman vielä avaa tapahtumia myös Jeremiaksen katoamista edeltäviltä viikoilta ja päiviltä. Näkökulmahenkilöitäkin on useita, Saanan, Janin ja Kajn lisäksi ainakin Janin työtoveri Heidi.

Kaikesta tästä rönsyilystä ja moniäänisyydestä huolimatta Kun jäljet katoavat pysyy yllättävän hyvin kasassa ja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Backman on onnistunut kirjoittamaan toisinkoisestaan esikoista paremman ja jäntevämmän dekkarin. Kirjailijalla tuntuu olevan loistavasti laukkaava mielikuvitus. Tässä kakkososassakin se kirmailee virkistävästi, mutta ohjakset pysyvät esikoiseen verrattuna tiukemmin kirjailijan hallinnassa.

Pidin myös romaanin miljööstä kovasti. Viikin ja Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualue ja erityisesti Lammassaari ja Kuusiluoto on kuvattu kirjassa lumoavasti. Paikan historia ja luonto kiinnostavat tällaista täysin ei-helsinkiläistäkin lukijaa. Paikkoja piti taas guuglaillakin.

Elina Backman: Kun jäljet katoavat
Otava 2021. 428 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 14 h 23 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Storytel.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

Lontoolainen yritysjuristi Christina Sweeney-Baird on päivännyt spekulatiivista fiktiota edustavan esikoisromaaninsa Viimeiset miehet huhtikuun 12. päivänä vuonna 2020, noin kuukautta myöhemmin kuin koronapandemia oli lävähtänyt käsiimme. Kirjan kirjoittamisen Sweeney-Baird kertoo aloittaneensa syykuussa 2018. On myönnettävä, että tätä tosiseikkaa joutui useampaankin kertaan muistuttamaan itselleen kirjan parissa. Sweeney-Baird on kyllä osannut kuvata tuhoisan pandemian leviämistä ja sen monenlaisia arvaamattomiakin seurauksia pelottavan tarkkanäköisesti.

Viimeisten miesten keskeinen aihe on tuhoisa pandemia, jossa vähän flunssan kaltainen virustauti leviää kulovalkean lailla. Sairauden oireet alkavat rajuina kaksi päivää tartunnan jälkeen ja kuolema seuraa yleensä nopeasti. Mikään tunnettu hoito ei tehoa. Omituista on, että sairaus näyttää tarttuvan vain miehiin. Pian selviää, että naiset ovat viruksen kantajia, mutta he eivät sairastu. Kymmenisen prosenttia miehistä on immuuneja taudille.

Tapahtumat alkavat vyöryä vuoden 2025 marraskuussa Skotlannissa, kun Glasgow’n Gartnavelin sairaalan poliklinikalla hoidetaan nollapotilasta. Tosin kukaan ei vielä aavistanut, mistä oli kyse, kun Buten saarelta tuotiin erittäin huonokuntoinen 62-vuotias miespotilas, joka menehtyi pian sairaalaan päästyään. Tämä oli kuitenkin kohtalokas alkupiste. Lääkäri Amanda Maclean alkaa aavistella pahaa kaksi päivää myöhemmin, kun sairaalassa alkaa nopeassa tahdissa kuolla miespuolisia potilaita outoon sairauteen.

Antropologi Catherine Lawrence menettää miehensä ja poikansa taudille. Isku on musertava. Kun Catherine yrittää epätoivoisesti toipua ja saada taas elämän syrjästä kiinni, joku toteaa, että hän tarvitsee projektin. Työ parantaa. Catherine ryhtyy keräämään aineistoa kirjaansa ’Tarinoita miesten surmasta’, joka ilmestyy syyskuussa 2031. Viimeiset miehet päättyy Catherinen kirjan esipuheeseen, eli Viimeiset miehet on Catherinen kirja.

”Kulkutaudin tarina tallennettuna kansien väliin. Tietoa siitä, miten se levisi, miten sen keskelle joutuneet ihmiset ovat kärsineet ja miten he selviävät koettelemuksistaan. Tavallisten ihmisten kokemuksia, jotka auttavat ymmärtämään ilmiön kulttuurisia ja yhteiskunnallisia seurauksia”, tiivistää Catherinen esimies hänen projektinsa idean ja tavoitteen. Catherine ryhtyy toimeen, ja tuloksena on kirjava joukko surullisia ja traagisia tarinoita ja ihmisiä niiden takana eri puolilta maailmaa.

Romaanissa on siis lukuisia näkökulmahenkilöitä, joiden tarinaa avataan pala kerrallaan. Toisten elämään palataan ajan kuluessa useammin kuin toisten, ja jonkinlaisiksi keskushenkilöiksi muodostuvat ainakin Catherine itse sekä lääkäri Amanda Maclean.

Usean toisiinsa lopulta hyvin löyhästi jos lainkaan linkittyvän henkilön kautta tarinan avaaminen toimii kaksijakoisesti. Toisaalta se antaa kirjailijalle hänen toivomansa mahdollisuuden käsitellä mittavaa ja pitkäkestoista katastrofia useista näkökulmista, mikä ilman muuta lisää mielenkiintoisuutta. Toisaalta lopputulos on vähän hajanainen ja levoton, poukkoilevakin.

Draaman kaari -ajattelun kannalta pandemia ja sen seuraukset eivät ole kaikkein ongelmattomin aihevalinta. Sweeney-Bairdinkin teoksessa alkupuolen tapahtumat ovat lopulta dramaattisimmat, kun tuntematon tauti leviää ja niittää vääjäämättä satoaan. Osittain terää tarinalta myös vie koronapandemia, jonka kanssa olemme joutuneet kamppailemaan, sillä monet asiat tuntuvat kovin tutuilta ja jopa arkisilta. Sitä ei tosiaan kirjailija olisi voinut kirjoittaessaan arvata!

On turha säikähtää kirjan spekulatiivinen fiktio -määritelmää. Spekulatiivisuus tässä on lähinnä sitä, että kirjailija on kuvitellut ihmiskunnalle mahdollisen tulevaisuuden. Mukana ei ole mitään yliluonnollisia elementtejä tai avaruusscifiä. Viimeiset miehet on vetävä ja koukuttava dystopia (joidenkin mielestä ehkä utopiakin). Viihdyin sen parissa mainiosti!

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet (The End of Men)
Suom. Kirsi Luoma. 422 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 13 h 25 min.

Arvostelu- ja ennakkokappale, äänikirja Storytel.

Heidi Airaksinen: Vierge moderne

 

Helsingin Diakonissalaitoksen sisaroppilas Kerstin Lund on suorittamassa harjoittelua Kumpulan kartanossa sijaitsevassa sukupuolitautisairaalassa, eli kuten kaupunkilaiset paikkaa kutsuvat, Kuppalassa. Yövuoro jännittää nuorta sairaanhoitajatarharjoittelijaa, sillä lukkojen taakse suljetut naispotilaat ovat levotonta joukkoa. Toisesta sisaroppilaasta Kirstistä ei ole apua, sillä tämä on tohtori Renvallin suosikki ja viettää yönsä nukkuen takahuoneessa.

Kerstinin vuorolla tapahtuu paljon pahempaa kuin hän on osannut koskaan pelätä. Kesäyön hämärässä toiset potilaat huomaavat, että Ulrika, yksi hoidettavista naisista, on pyrkimässä kadulta portista sisään Kuppalan pihalle. Nainen on yltä päältä veressä, ja hän on ryöminyt nojaamaan porttiin kirjaimellisesti viimeisillä voimillaan. Hätääntynyt Kerstin rientää auttamaan, mutta tulee samalla päästäneeksi toiset potilaat pakosalle. Vain arka Alina jää auttamaan Kerstiniä tämän käsiin kuolevan Ulrikan kanssa. Missä Ulrika oli ollut keskellä yötä juhlavaatteissa? Mitä hänelle oli ulkona tapahtunut?

Tässä on alkuasetelma Heidi Airaksisen esikoisteoksesta Vierge moderne. Romaani sijoittuu 1930-luvun alun Helsinkiin, joka kirjan sivuilla näyttää pääosin ikäviä kasvojaan. Kumpulan kartanon veneerisen sairaalan potilaat ovat huoltopoliisin kiinni ottamia prostituoituja tai irtolaisia, jotka on määrätty käytännössä pakkohoitoon. Työläiskortteleissa on suoranaista kurjuutta ja kuolema tuttu vieras.

Kaupungin lukuisten bordellien asiakaskuntaan kuuluu silmäätekeviä poliisin johtoportaasta alkaen. Tarjontaa on joka makuun, kun vain osaa kysyä oikeista paikoista. Samaan aikaan homoseksuaalisuus on rangaistavaa. Kaksinaismoraali kukoistaa komeasti.

Diakonissalaitoksen sisaroppilas Kerstin on joutunut ottamaan hänelle osoitetun paikan oppilaitoksessa osin vasten tahtoaan. Maalaispitäjän pappilasta kotoisin olevalla nuorella naisella on varjeltavanaan synkkä salaisuus, johon liittyy Aurora-niminen tyttö ja tämän kohtalo. Kun Ulrika on kuollut ja Kerstiniä varoitetaan joka taholta, että hänen on parasta vain unohtaa koko tapaus, päättää hän ottaa selvää arvoituksellisen potilaansa kohtalosta.

Tutkimukset johdattavat identiteettinsä kanssa hapuilevan ja elämänsä suuntaa etsiskelevän Kerstinin Meilahteen upeaan huvilaan, jonka omistaa kaikin puolin erikoinen pariskunta.

Airaksisen romaani on runsas ja vähän rönsyileväkin. Rikosjuoni muodostaa jonkinlaisen rungon teokselle, mutta dekkarikriteerein arvioituna se on hieman hutera ja natisee paikoin pahoin. Tutkimuksia tehdään lähinnä improvisoiden ja hyvään tuuriin sekä suhteisiin luottaen. Kerstinin toiminta on paikoin levottoman tempoilevaa, mikä kuvastanee hänen sisäisen maailmansa sekasortoisuutta.

Epookki on Vierge modernessa kuvattu taiten ja kiinnostavasti, ja romaanin tunnelma on arvoituksellisen utuinen, sinisen tupakansavun ja ukkosmyrskyjen sumentama. Teos tarjoaa vähän uskaliaan aikamatkan aikaan ja paikkoihin, joita ei ole liiaksi kuvattu. Myös näkökulma on raikas ja mielenkiintoinen.

Vielä erityiskiitos teoksen onnistuneesta ulkoasusta. Kansi on upea! Sen tekijä on Asko Künnap. Kovakantinen laitos on muhkea, mutta sivumäärä on kuitenkin kohtuullinen, niukasti alle neljäsataa sivua. Ikänäköinen lukija kiittää myös väljää taittoa ja riittävää kirjasinkokoa.

Heidi Airaksinen: Vierge moderne
Arktinen Banaani 2021. 391 s.

Arvostelukappale.

JP Koskinen: Kesäkuun kalmantanssi

 

                      

JP Koskisen Murhan vuosi -dekkarisarja saavutti puolenvälin krouvin, kun sarjan kuudes osa Kesäkuun kalmantanssi viime vuonna ilmestyi. Omien itse kehittelemieni lukuruuhkien takia pääsin kesäkuisiin murhatunnelmiin vasta nyt, mutta ehdin sentään nipin napin ennen sarjan seuraavan osan eli Heinäkuun hurmeisten niittyjen ilmestymistä (kirja on ilmestynyt viime viikolla).

Juho Tulikoskelle ei kuulu varsinaisesti uutta. Romantiikkarintamalla ei ole tapahtunut edistystä, vaikka parturi-kampaaja Helin kanssa tälläkin kertaa ratkotaan yhteistä eettisesti varsin kimuranttia tapausta. Pieni lämmin hytkähdys taitaa kerran tai pari Juhon rinnantietämillä Heliä katsellessa tai ajatellessa käydä, mutta asia ei etene.

Sen paremmin eivät etene Arosoiden ja Tulikoskien perheiden sotkutkaan. Juhon sisko Johanna on lupaustensa mukaisesti avannut tilin, jolle pitäisi tulla sisarusten isältä jääneiden taulujen myynnistä saatuja rahoja. Tili on kuitenkin nollilla, eikä Johanna vastaa Juhon soittoihin. Isoisän kunto alkaa olla niin huono, että hänelle pitää hankkia hoitopaikka. Iäkäs isoäiti ei enää jaksa toimia omaishoitajana. Isoäidin valitsema paikka on kuitenkin Juhon serkun mielestä liian kallis. Sukukokous on syytä kutsua koolle. Sivumennen sanottakoon, että tämä sivujuoni puhutteli minua erityisesti, sillä Koskinen kuvaa vähäeleisesti niitä kovin ristiriitaisia tunteita, joita kyseiseen kipeään asiaan liittyy.

Työpaikalla eli Juhon enon Kalevi Arosuon yksityisetsivätoimistollakin on taas kovin hiljaista. Eno tuntuu kyllästyneen jopa Anneli Auerin tapauksen ratkomiseen. Sitten toimistolle astelee Ritva Ikävalko, joka palkkaa kaksikon etsimään kadonnutta aviomiestään Jannea. Mies on ollut omilla teillään jo parisen viikkoa. Janne on vaimon mukaan sosiaalinen ja leppoisa kaveri, jonka raha-asiat ovat kroonisesti hunningolla. Kun pariskunta viimeksi keskusteli, Janne oli lähdössä selvittämään hämärähköjä velkojaan. Sen jälkeen Ritva on saanut mieheltään yhden käsittämättömän tekstiviestin.

Keramiikkayrittäjä Ritva Ikävalkon isä on Johannes Laamio on paikkakunnalla tunnettu miljonääri, joten Arosuo kummastelee pariskunnan sotkuisia raha-asioita. Kun Juho vähän penkoo Janne Ikävalkon velkoja, käy ilmi, että hän on lainannut tuntuvia summia lähestulkoon kaikilta paikallisilta pikavippifirmoilta, joista useimmat ovat myyneet saamatta jääneet saatavansa eteenpäin ilmeisesti vähemmän puhtoisia keinoja käyttäville perintäfirmoille. Mutta kenen etu olisi ollut Jannen katoaminen tai kenties jopa kuolema?

Selvittelytyö etenee takkuisesti ja lähinnä onnenkantamoisten avulla, eikä todellakaan ilman vaaratekijöitä, sen Juhon vatsalihakset saavat pian tuta, samoin naamataulu. Kaiken lisäksi Juhosta alkaa tuntua, että eno ja työnantaja Kalevi Arosuon oma menneisyys saattaa liittyä jotenkin kuvioon. Miksi Kalevi-eno ei suostu keskustelemaan veljensä Voiton kuolemaan liittyvistä tapahtumista?

Murhan vuosi -sarjan dekkarit ovat mukavan leppoisia ja viihdyttäviä, vaikka niissä ikäviä rikoksia tutkitaankin. Pääjuoni ratkeaa aina jokaisessa yksittäisessä kirjassa, eikä koko sarjan läpi kulkevissa juonikuvioissa tapahdu niin nopeita käänteitä, etteikö voisi huoleti lukea kirjat missä järjestyksessä tahansa. Itse esimerkiksi luin aloitusosan Tammikuun pimeän sylin vasta jokin aika sitten, mutta muut osat olen lukenut ilmestymisjärjestyksessä.

Kesäkuun kalmantanssi tosin tekee siinä mielessä poikkeuksen, että se päättyy suorastaan karmaisevaan koukkuun. Siinä mielessä on ihan hyväkin juttu, että Heinäkuun hurmeiset niityt on jo sähköisenä versiona ilmestynyt ja painettukin tullee ihan pian!

JP Koskinen: Kesäkuun kalmantanssi
CrimeTime 2020. 305 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas, kesto 9 h 20 min.

Arvostelukappale, äänikirja Nextory.

Murhan vuosi -sarja:

Tammikuun pimeä syli

Helmikuun kylmä kosketus

Maaliskuun mustat varjot

Huhtikuun hiipuva rakkaus

Toukokuun tuonen kukat

Kesäkuun kalmantanssi

Heinäkuun hurmeiset niityt

Johanna Valkama: Katariinanpyörä

 

Törmäsin vuodenvaihteessa Turun Sanomissa ilmestyneeseen toimittaja Heli Peltoniemen artikkelisarjaan nimeltä Kynän viemää (13.12.2020, 27.12.2020, 10.1.2021 ja 24.1.2021), jossa hän esitteli varhaisia suomalaisia naisten kirjoittamia romaaneja. Teoksilla ja tekijöillä oli yhteisenä nimittäjinä myös jokin kytkös Turkuun. Innostuin sarjan pohjalta lainaamaan pinon romaaneja, mutta lukemaan olen ehtinyt niistä vasta yhden, Fredrika Runebergin historiallisen romaanin Sigrid Liljeholm.

Romaani sijoittuu nuijasodan aikaiseen Suomeen, Turkuun ja Turun linnaan. Nimihenkilö Sigrid Liljeholm on Tannilan tilan tytär. Isä Eerik Liljeholm on linnanherra Klaus Flemingin uskollinen palvelija, joten on luontevaa, että Jaakko Ilkka joukkoineen ryöstää Tannilan talon kapinan melskeissä. Kaikeksi onneksi Sigrid onnistuu piiloutumaan ryöstäjiltä, jotka jättävät myös talon rouvan henkiin. Tapahtuman jälkeen Sigrid kutsutaan Turun linnaan Klaus Flemingin ja hänen vaimonsa Ebba Stenbockin vieraaksi.

Kuten tunnettua Fleming menehtyi pian nuijasodan jälkeen ja Kaarle-herttua valtasi Turun linnan. Siinä yhteydessä Sigridin isä vangitaan, mutta neuvokas tytär onnistuu auttamaan tämän pakosalle.

Lukukokemuksena Sigrid Liljeholm on nykylukijalle lähinnä mielenkiintoinen kurkistus suomalaisen kirjallisuuden alkuaikojen tuotantoon. Mutta tälläkin kertaa kävi niin, että luettu asettui sattumalta aivan uuteen valoon, kun luin Johanna Valkaman uunituoreen romaanin Katariinanpyörä.

Katariinanpyörällä viitataan teilipyörään. Wikipedia tietää kertoa tästä keskiaikaisesta kidutusvälineestä, että ’teilauksessa uhri sidottiin suurta puista kärrynpyörää muistuttavaan telineeseen ja kaikki raajat murrettiin metallitangolla lyömällä kahdesti tai kolmesti pyörän hitaasti pyöriessä.--Toisinaan teilattavan luut murskattiin ja ruumis paloiteltiin vasta mestauksen jälkeen. Ruumiinosat jätettiin teilirattaalle virumaan varoitukseksi muille.’  

Tämä olikin minulle jo tuttua, mutta sitä en ollut ennen kuullut, että teilipyörää kutsutaan myös katariinanpyöräksi, koska kuuluisin teilipyörän aiotuista uhreista on pyhimykseksi julistettu Katariina Aleksandrialainen. Teilipyörää on käytetty pyhän Katariinan tunnuksena. Törmäsin ällistyksekseni pyhään Katariinaan ja hänen teilipyöräänsä myös Anneli Kannon loistavassa romaanissa Rottien pyhimys, jossa maalataan Hattulan kirkon seinämaalauksia.

Valkaman Katariinanpyörä aloittaa Ilkkalan Susanna -nimisen uuden sarjan. Nimihenkilö Ilkkalan Susanna alias Katariina Weck on Jaakko Ilkan toinen vaimo, joka jäi leskeksi vuonna 1597, kun hänen aviomiehensä teilattiin rangaistuksena kapinoinnista ja kapinaan yllyttämisestä. Sitä pidetään faktana, että Jaakko Ilkka oli kahdesti naimissa, mutta edes hänen vaimojensa nimiä ei tiedetä. Arvellaan kuitenkin, että toinen vaimo olisi ollut kotoisin Ruotsista.

Koska faktoja on tiedossa hyvin niukasti, jää kirjailijalle melkoisen vapaat kädet. Johanna Valkama on kirjoittanut Katariina Weckin rikkaan lyypekkiläisen maustekauppiaan tyttäreksi. Hänellä on kaksossisar Kristiina naimisissa Lontoossa ja pikkuveli Jonatan kauppiaankisällinä Turussa. Naimisiin Ilkkalan isännän kanssa Katariina on päätynyt hyvien neuvottelujen tuloksena.

Kevättalvella 1597 Katariina on kuitenkin totisen paikan edessä. Aviomies on teloitettu kapinallisena, eikä Katariina pienine lapsineen ole itsekään turvassa, kaikkea muuta. Kapinaan yllytettyjen talonpoikien omaiset ovat syvästi katkeroituneita, eivätkä voittajien puolen edustajat suhtaudu kapinajohtajan leskeen sen suopeammin. Mikä neuvoksi?

Sattuma tuo Katariinalle ratkaisun. Ilmolan kirkkoherra on surmattu, ja hänen ruumistaan hakemaan ja Turkuun toimittamaan on saapunut Laihelan nuori apupappi Sigfrid Johansson. Jos Katariina saisi puhuttua itsensä Johanssonin matkakumppaniksi, hän voisi Turussa periä miehensä saatavat ja ryhtyä kauppaporvariksi. Ehkä hän onnistuisi selvittämään myös totuuden aviomiehensä vankeusajasta Turun linnassa sekä ennen kaikkea, miten mies onnistui sieltä pakenemaan. Kuka häntä auttoi?

Suunnitelma on yltiöpäinen ja uhkarohkea, mutta vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Katariina jättää pienet lapsensa poikapuolensa hoiviin Ilkkalaan nimitettyään ensin uskollisen palvelijansa talon emäntäpiiaksi. Apupappi Sigfrid Johansson eli Sipi vaikuttaa alkuun Katariinasta ylimieliseltä ja vähän avuttoman oloiselta mieheltä, mutta kun matka vaivalloisesti edistyy ja kaksikko kohtaa yhdessä vaaroja toisensa jälkeen, alkaa Katariina arvostaa matkakumppaniaan koko ajan enemmän.

Romaanin päähenkilö leskirouva Katariina Weck on luotu oivallisesti. Hänellä on perhetaustansa takia laaja sivistys ja hyvä kontaktiverkosto, ja luonteeltaan hän on päättäväinen ja sinnikäs, tarvittaessa myös ovela ja pikkuisen häikäilemätönkin. Kun panoksena on hänen omaisuutensa ja hänen lastensa perintö, Katariina ei anna periksi, vaikka miesten ylivallan edessä tehtävä tuntuu välillä musertavalta. Hän on myös hyväsydäminen ja oikeudentuntoinen, ja niinpä retkueen pääluku kasvaakin ennen Turkuun saapumista parilla kappaleella.

Vaarallinen ja vaivalloinen, monivaiheinen matka siis lopulta päättyy Turkuun, mutta Katariinan vastukset eivät suinkaan pääty siihen. Vielä hän päätyy silmätysten miehensä surmauttajan lesken, itsensä Ebba Stenbockin kanssa. Miten käy Katariinan havittelemien porvarisoikeuksien kanssa, kun kaupungissa tuntuu olevan kovin harvassa niitä, jotka suostuvat asettumaan pohjalaisen kapinapäällikön lesken tueksi?

Katariinanpyörä on todella hyvä historiallinen romaani. Viihdyin sen parissa erinomaisesti, sillä juoni on punottu jännittäväksi. Romaani luokitellaan romanttiseksi viihteeksi, mutta romantiikkaa ainakin tässä sarjan aloitusosassa on hyvin niukalti, erotiikkaa sitäkin vähemmän eli ei lainkaan. Katariina on näyttävä nuori nainen, mutta suru ja huoli ovat päällimmäisiä tunteita pelon ohella, ja sydämenasiat ja lihan ilot ovat selvästi taka-alalla, vaikka kansikuva ehkä vähän jotain muuta kepeydessään vihjaakin.

Valkama kuvaa runsaan neljänsadan vuoden takaista maailmaa ja ihmisiä kiehtovasti. Jälleen opin paljon. Turun linnaankin olisi mukava päästä taas käymään. Ainakin vankityrmiä katsoisin uusin silmin…

Ebba Stenbock on siis osunut kohdalleni hänkin jo pariin otteeseen viime aikoina. Kuin tilauksesta ilmestyi juuri hiljan Anu Lahtisen tietokirja Ebba kuningattaren sisar (Atena), jonka aion pikapuoliin lukea.

Johanna Valkama: Katariinanpyörä
Kansi Timo Numminen.
Otava 2021. 462 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki, kesto 14 h 25 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Nextory.