Unto Katajamäki: Kuka murhasi galleristin?

Koska pitkästyin ja tuskastuin edellisen Unto Katajamäen Martti Piha -dekkarin Paha veli -verkosto parissa, oli Kuka murhasi galleristin? positiivinen yllätys jo siksi, että se on huomattavasti edeltäjäänsä nopeatempoisempi. Kyllä mukana on edelleenkin aineksia, jotka kohauttavat kulmiani ärtyneesti, mutta huomattavasti vähemmän.

Martti on jättänyt kunnalliskonsultoinnin onneksi taakseen ja kirjoittelee työkseen firmojen historiikkeja ja lehtikolumneja. Työrintamalla vain on ollut viime aikoina kovin hiljaista, ja aikaa kolmivuotiaan Veikko-pojan hoitamiseen olisi, vaan ei oikein halua ja intoa. Avioliitto itseä huomattavasti nuoremman Tuula-opettajan kanssa on alkanut yhä enemmän arveluttaa, ehkä jopa kaduttaa vanhenevaa miestä. Näitä perheasioita ei kuitenkaan onneksi kovin runsaasti vatvota, ja ne voi ohittaa kevyesti.

Työrintama saa yllättävää piristystä, kun appi esittelee Martille uutta hankintaansa eli Helene Schjerfbeckin Omakuva-maalausta, jonka hän on hankkinut edullisesti tamperelaiselta taidegalleristilta. Taulu ja sen aitoustodistus soittavat heti epäilyksen hälytyskelloja Martin mielessä, ja hän päättää tehdä tiedusteluja asiassa. Kuinka ollakaan, Martti löytää taulun välittäneen galleristi Takalan liikkeestään kurkku auki viillettynä. Kassakaappikin repsottaa aukinaisena.

Galleristin tytär palkkaa Martin selvittämään, mihin on joutunut isän hallussa ollut arvokas venäläinen ikoni. Galleriasta ja sivuvarastosta löytyy kyllä monenlaisia ikoneja eri työvaiheissaan, mutta mikään niistä ei ole tyttären kaipaama. Onko Takala väärentänyt ikoneja? Entä miten asiaan liittyy appiukon Schjerfbeck-väärennös? Lisäksi Takala on hiljattain myynyt vanhan kotitorppansa venäläiselle yritykselle huimaan ylihintaan. Miksi?

Vyyhti on kohtalaisen sotkuinen ja juoni monipolvinen, eikä Martti malta olla työntämättä nenäänsä itsekin vaarallisiksi arvioimiinsa paikkoihin. Martin aikuinen poika Petri toimii edelleen rikosylikonstaapelina Tampereen poliisissa, mutta on muuttanut toimintatapojaan sitten edellisen kirjan eikä enää auliisti vuoda tietojaan tutkinnasta isälleen. Päinvastoin Petri vaikuttaa paikoin tuskastuneelta isäänsä, jolla on merkillinen taipumus kompastella ruumiisiin ja joutua hengenvaarallisiin tilanteisiin.

Jotkut juonenkäänteistä ovat kirjan sisäisessäkin maailmassa epäuskottavia, kuten vaikkapa venäläisten täysin epälooginen menettely kaappaamiensa ihmisten kanssa ja Martin selviytyminen fyysisesti vaativista ponnistuksista huomattavasti itseään nuorempia ja riuskempia vastustajia paremmin. Kun lopulta päästään murhien ratkaisuihin, ovat niiden motiivit lievästi kyseenalaisia vaikkeivät mitenkään poikkeuksellisia dekkareissa.

Unto Katajamäki: Kuka murhasi galleristin?
Mäkelä 2016. 307 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

P.S. Vasta tämän jo luettuani tulin tarttuneeksi Jouni Rannan teokseen Kuinka myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Mietin sen luettuani, että taideväärennöskuviossa olisi ollut jo riittävästi aineksia kunnon dekkariin. Ihan turhaan Katajamäki on lähtenyt laajentamaan vähän sinne ja tänne.

JP Koskinen: Maaliskuun mustat varjot

Hämeenlinnassa maaliskuu pitää sisällään jo lupauksen keväästä. Aurinko lämmittää päivisin hankia, jotka öisin jäätyvät koppuraisiksi. Sitä koppuraa hämärämiehet kiittelevät, sillä siihen ei jää jälkiä. Ei Hämeen ainoan turkistarhankaan liepeille.

JP Koskisen Murhan vuosi -dekkarisarjan kolmannessa osassa Maaliskuun mustat varjot tavataan yksityisetsivät Arosuo ja Tulikoski entisissä puuhissaan. Bisnekset ovat suurin piirtein pysähdyksissä, eikä Juho Tulikoski käsitä, millä rahoilla eno miesten toimistoa pyörittää. Bodomjärven murhia koskevan leikeaineiston sisällään pitävä kenkälaatikko kaivetaan turhan tiuhaan esille. Mutta tällä kertaa eno myös ratkaisee melkoisen vedenpitävästi tuon rikoshistoriamme synkän klassikon. Juho kuitenkin joutuu vannomaan, että pitää ratkaisun omana tietonaan, joten en sitten minäkään sitä tässä paljasta.

Retromurhan lisäksi miehiä työllistävät maaliskuussa lähinnä eläimiin liittyvät jutut. Ensinnäkin Juho ottaa omin päin ratkaistavakseen kadonneen vehnäterrierin tapauksen, joka haiskahtaa pentutehtailijan jälkien peittelyltä. Avukseen Juho saa innokkaan ja kovaotteisen parturi-kampaaja Helin, jonka suhteen Juho tuntuu elättelevän jonkinlaisia hempeitäkin haaveita.

Koira-asiat jäävät kuitenkin pitkäksi aikaa sivuun, kun toimistolle marssii Hämeen ainoa minkkitarhaaja Paavo Kirnukorpi. Mies näyttää piinatulta, eikä ulkonäkö petäkään pahasti. Yöunet ovat menneet, koska Kirnukorpi on vakuuttunut, että häntä uhataan. Joku hiippailee öisin minkkitarhan liepeillä. Arosuon ja Tulikosken epäilyt kääntyvät oitis kettutyttöjen ja vastaavien eläinaktivistipiirien suuntaan, mutta Kirnukorpi kiistää tämän vaihtoehdon jyrkästi. Toisaalta myös poliisin puoleen kääntyminen on jostain syystä poissuljettu vaihtoehto. Raha kelpaa, joten Arosuo suostuu ottamaan jonkinlaisen vartiointitehtävän vastaan. Käytännön työnhän tekee kuitenkin firman nuorempi työntekijä.

Todisteita hiiviskelijästä minkkitarhojen liepeiltä löytyykin, ja etsivätoimisto alkaa pöyhiä Kirnukorven perhesuhteita ja liiketoimia. Esiin nousee niin eläinaktivisteja, kummallisen hyviä tuottoja, omistajakuvioita kuin erikoisia ihmissuhdekiemuroitakin. Oma lisämausteensa on, että useammastakin langanpäästä löytyy jonkinlainen linkki myös Arosoiden riitaisan suvun haaraumiiin.

Valitettavasti on kuitenkin yhdyttävä Ruumiin kulttuurin (2/2017) Kirjakäräjien Antti Turusen arvioon:

”Kertomusta vaivaa pieni sekavuus, eikä lukija ole aina ihan kartalla tutkinnasta, sivuhenkilöistä ja tapahtumista. Juoni ei kasva kovin kiinnostavaksi eikä kirjailija tunnu saavan sitä lentoon, vaikka puitteet olisivat olemassa. Idea on hyvä, ja Koskinen on kokenut ja sujuva kirjoittaja.”

Viihdyin siis mainiosti pääosin leppoisan verkkaisesti etenevän tarinan parissa. Juho Tulikoski on mukavan tapainen kaveri, joka ei ärsytä, jossei nyt vähäsen ajoittaisen saamattomuutensa takia. Arosuo tuo mukavaa särmää kaksikkoon. Heli voisi saada enemmänkin jalansijaa vastedes, sillä tämä nainen ei turhia kaihtele, kun on toiminnan aika. Muilta osin meno on sitten tosiaankin hieman turhan vaisua. Hieman lisää potkua ja jäntevyyttä saisi olla, ja niihin Koskisella olisi kyllä eväät olemassa.

Juhon yksityiselämä saa kirjan lopussa kiinnostavan käänteen, joten Huhtikuun hiipuvaa rakkautta vain odottelemaan.

JP Koskinen: Maaliskuun mustat varjot
CrimeTime 2017. 240 s.

Arvostelukappale.

Murhan vuosi:

Tammikuun pimeä syli

Helmikuun kylmä kosketus

Maaliskuun mustat varjot

Saara Kesävuori: Keskeneräinen kuolema

”Uuden sarjan sankaritar on ehkä kummallisimpia, johon olen luku-urallani törmännyt. Anni Eloranta on jonkinlainen freelance-urheiluohjaaja, entinen kilpanyrkkeilijä, joka on vetänyt nyrkkeilytreenejä muun muassa tamperelaisessa perhekoti Kattilassa. Keikkaa on harvakseltaan, ja Anni elelee vaatimattomasti.

Annin vanhemmat ovat erikoisia boheemeja, jotka ovat asuneet suhteensa alusta asti erillään mutta kuitenkin samassa kerrostalossa. Annin veli Santtu on kuiville jotakuinkin selviytynyt narkomaani, joka on sairastunut skitsofreniaan huumeitten käytön takia.”

Näin olen esitellyt Saara Kesävuoren Anni Elovaara -sarjan aloitusosaa Musta hevonen käsittelevässä tekstissäni Annin ja hänen perheensä. Samat sanat sopivat myös trilogian keskimmäisen osan Keskeneräinen kuolema esittelyyn. Kolmikymppinen Anni on edelleen päähenkilö, eikä hänen omassa elämässään ole juurikaan tapahtunut muutoksia. Ystävyys työttömän poliisin Artun kanssa on muuttunut jonkinlaiseksi kaveriseksisuhteeksi. Anni ei kestä ajatustakaan sitoutumisesta, ja koko suhde kyllästyttää muutenkin. Arttu vain ei ihan sitä tajua. Artulla taas on omia murheita, koska yksityisyrittäjyys karanneitten teinien etsijänä ei oikein maistu.

Annin äiti Ade on joutunut neurologiselle osastolle pitkään jatkuneiden selittämättömien suukipujen takia. Annin isä Saarinen on uuvuksissa tilanteen takia. Lääkärit ovat välinpitämättömiä, ja Ade kotiutetaan lopulta sen sijaan että lähetettäisiin oikeaan paikkaan eli kipupolille.

Keskeneräisessä kuolemassa on vain kaksi ja puoli sataa sivua, mutta aineksia tuntuu olevan kosolti. Annin, Annin perheen ja Artun lisäksi kerrotaan Norjassa asuvasta keski-ikäisestä Stinasta, joka Hanna-miehensä seminaarimatkan takia on taas pariksi päiväksi palannut kotikaupunkiinsa Tampereelle. Stinalla on selvästi pahat mielessä kahden tamperelaisen suhteen, mutta motiivia tulossa oleville teoille ei paljasteta lukijalle kuin vasta aivan kirjan lopussa.

Toisaalla tutustutaan kummalliseen pariskuntaan, Neaan ja Panuun. Nea on kymmenvuotiaan Jeren yksinhuoltajaäiti ja haluaa nyt Panulta vauvan. Paha vain, että toiveen ääneen sanominen vie seksihalut Panulta, eikä siinä hunajalla sively auta. Panu päättää antaa Nealle opetuksen.

Toiveissa olevan vauvan tieltä Nea on päättänyt raivata Jeren pyytämällä tälle huostaanottoa sillä perusteella, ettei yksin pärjää omituisen Gogolia lukevan ja sukeltamista harrastavan pojan kanssa. Näin saadaan juoni näppärästi nivottua Anniin ja Arttuun. Arttu on tilattu toimittamaan Jere Kattilaan, jossa Anni edelleen heittää keikkaa. Kun Arttu tulee Nean asunnolle, käy ilmi, että Jere on kadonnut. Lukija tietää, missä Jere on ja miksi. Yllättävien sattumien ja kaukaa haettujen oivallusten kautta sekä Anni että Arttu päätyvät pian myös samaan, oikeaan ratkaisuun. Paha vain, että ennen sitä Nea on päätynyt Kalevankankaan hautausmaalle nojaamaan hautakiveen muovikassilla tukehdutettuna ja puukko mahassaan. Miten näin kävi, lukija kyllä tietää, mutta muut vain arvailevat.

Erotiikalla ladattua, hunajaa tihkuvaa rikosta.

Näin luvataan kirjan takakansitekstissä. Valitettavasti tai onneksi, miten vain, tämä on aika paljon luvattu. Kirjassa on yksi rohkeahko ja yllättävä (sekä kiusallisen pitkä) seksikohtaus, joka jää täysin irralleen kaikesta. En saanut millään tolkkua siitä, miksi se on siihen kirjoitettu.

Kesävuoren kirjoitustyyliä ylistetään kovasti ja häntä pidetään kotimaisen nykydekkarin kärkinimenä. Minä vain en kovasta yrittämisestäkään huolimatta oikein pääse hänen kirjojensa imuun. Tälläkin kertaa herkulliset ainekset hyytävään kokonaisuuteen ovat koossa, mutta jotenkin koko keitos väljähtyy epäuskottavien juonenkäänteiden ja ratkaisujen seuratessa toinen toistaan. Yhteiskunnalliset ulottuvuudet tarinassa tunkevat liikaa etualalle, ja minulle tulee tunne, että kirjoittaja korostaa epäkohtia neonvärillä, jotta varmasti nyt tajuaisin. Tajuan kyllä, vähemmälläkin.

Saara Kesävuori: Keskeneräinen kuolema
Tammi 2016. 257 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Kirja hyllyssä -blogin Kaisa tuntuu pitäneen minua enemmän:  "Anni Elovaara -sarja on kieltämättä laadukkaasti kirjoitettua ja kasassa pysyvää tekstiä, joka pitää otteessaan. Teokset ovat sopivan jännittäviä, lukija on hyvällä tavalla askeleen päähenkilöitä edellä, mutta varsinainen motiivi jätetään loppuun niin ettei tapausten ratkominen käy liian helpoksi."

Affinity Konar: Elävien kirja

Kun seurasin tätä kaaosta sairaalan ikkunasta, mietin kumpi läpäisee taivaan tehokkaammin, luoti vai ihmisen huuto.”

Kaksitoistavuotiaat identtiset juutalaiskaksoset Pearl ja Stasha saapuvat Auschwitzin keskitysleirille äitinsä ja zayden, isoisän, kanssa lokakuussa 1944. Tytöt erotetaan perheestään ja sijoitetaan Tarhaan, Josef Mengelen ihmiskoelaboratorioon tutkimusmateriaaliksi. Tarhan asukkailla on keskimääräistä paremmat oltavat kuin muilla tuhoamisleirin uhreilla, koska heidät halutaan ainakin pääsääntöisesti pitää hengissä tutkimusten takia. Toisaalta hinta on kova. Tutkimukset ovat tosiasiassa tuskallista, epäinhimillistä ja mielivaltaista kidutusta, eivätkä olot mitenkään ruhtinaalliset ole Tarhassakaan.

Stashan ja Pearlin yhteys on (poikkeuksellisen?) vahva, ja sen Setä Mengele kokee haasteena. Tytöt myös tietävät, mihin ovat joutuneet ja mikä heitä odottaa. Alistuminen, jopa miellyttäminen, on välttämättömyys, mutta koston hautomisesta saa yllättävää voimaa.

Sain Affinity Konarin Elävien kirjan ennakkokappaleen joitakin viikkoja sitten. Sen kannen sisäpuolella kustantaja Henrikki Timgren kertoo, miten hänelläkin teokseen tarttuminen pitkittyi pitkittymistään. Aihe ei tosiaankaan houkutellut! Vaikka Timgren sitten lopulta kirjaan tartuttuaan kertoikin lukukokemuksen olleen huikea ja että mukana on ennen kaikkea myös toivoa ja kauneutta sodan ja kärsimyksen keskellä, ei siihen tarttuminen ollut helppoa minullekaan. Holokausti ja toinen maailmansota ovat ylipäätään aiheita, joista kuvittelen saaneeni jo tarpeekseni ja joita kuvittelen kuvatun kaikista mahdollisista kulmista. Silti aina vain uudelleen löydän itseni uuden kirjan parista ja yllätyn.

Stasha ja Pearl saavat olla äänessä vuoron perään. Kuvaukset Mengelen klinikan vastaanotosta ovat kylmääviä, vaikka Konar taitavasti kuvaa tapahtumia niin, että suurin osa raakuuksista tapahtuu lukijan korvien välissä, ei kirjan sivuilla. Tiedä sitten, onko se niin helpompaa vai ei. Tarkoituskaan ei tietenkään ole tehdä julmuuksista viihdettä vaan ravistella lukijaa. Miten helppoa ihmisen on tehdä kammottavia asioita toiselle? Aivan liian helppoa! Kuviota sekoittaa vielä sekin, että tyttöjen kertomuksissa sekoittuvat paikoin kuvitelmat ja unet reaalimaailmaan. On luonnollista, että lapsen mieli tekee taikojaan, kun todellisuus on liian kammottavaa kestettäväksi. Muistikin on petollinen.

Lukijaa piinaa tieto, että sota on jo loppumetreillään mutta sen päättymiseen on kuitenkin vankien kannalta toivottoman pitkä aika. Kaksosten tilanne on siis poikkeuksellinen, koska heidät halutaankin pitää hengissä. Jos toinen parista kuitenkin kaikesta huolimatta, kokeiden, huonon ravinnon, tautien tai jonkin muun takia, menehtyi, oli toisenkin kohtalo sinetöity. Elävien kirjan takakansiteksti paljastaa, että Stasha ja Pearl joutuvat eroon toisistaan, kun Pearl katoaa. Onko Pearl kuollut? Minne hänet on viety ja miksi? Stasha on epätoivoinen, eikä suinkaan pelkästään siksi, että Pearlin katoaminen on vaarallista myös Stashalle. Tyttö tekee kaikkensa saadakseen sisarensa olinpaikan ja kohtalon selville. Turhaan.

Ainakin minulle on jäänyt kaikesta aiemmin lukemastani ja oppimastani kuva, että juutalaiset ja muut natsien vainojen uhrit pääasiassa vain alistuivat kaikille käskyille ja kauheuksille. Maastamuuttoa olen pitänyt radikaaleimpana vastarintana. Elävien kirja kuitenkin raottaa hieman toisenlaista kuvaa. Juutalaisilla oli kuin olikin järjestäytynyttä vastarintaa. Tähän päästään enemmän teoksen jälkipuoliskolla, kun sodan loppu jo häämöttää ja venäläiset miehittävät Itä-Euroopan, kuten Puolan. Seuraa ennennäkemätön sekasorto ja väkivallan kyllästämä anarkia. Ihmisjoukot vyöryvät pitkin ja poikin Eurooppaa, seassa vielä taistellaan, eikä ruuasta tai lääkkeistä, edes vaatteista, ole tietoakaan. Ihmisiä kuolee edelleen kuin kärpäsiä, eikä tulevaisuudesta ole mitään tietoa. Onko turvallista koettaa hakeutua kotiin? Mihin voi jäädä? Entä missä ovat perheenjäsenet? Konar kuvaa myös tätä sodan vaihetta armottoman tarkkanäköisesti henkilöidensä silmin.

Kirjan tapahtumia ja kaksosten kohtaloita ei kannata tässä avata sen enempää, sillä teos on rakennettu koukuttavaksi ennakointeineen ja vihjeineen. Alkuun päästyään sen lukemista on vaikea lopettaa kesken, vaikka kammottaville tapahtumille ei tunnu olevan loppua.

Mikään hyvän mielen kirja Elävien kirja ei totisesti ole. Toivonpilkahduksia siitä kyllä löytää, vaikka minulle lähinnä heräsi jälleen kysymys selviytymisen mahdollisuudesta. Miten äärimmäisestä kauheudesta, jota ymmärtämään ja tajuamaan mieli ei veny millään, voi selviytyä? Ruumis voi toipua, mutta entä sielu? Miten jatketaan elämää? Näihin kysymyksiin Konar antaa joitakin viitteellisiä vastauksia, jotka jäävät askarruttamaan mieltä.

Affinity Konar: Elävien kirja (Mischling)
Suom. Hanna Tarkka.
WSOY 2017. 457 s.

Arvostelukappale.

Lukiessani mieleen tuli pari vuotta sitten lukemani Audrey Mageen Sopimus. Sattumalta törmäsin Goodreadsissa myös teokseen Auschwitzin seitsemän kääpiötä - Ovitzin perheen selviytymistarina. Stasha ja Pearl tutustuvat Tarhassa muutamaan kyseisen perheen jäseneen (niin ainakin itse päättelin).

Kirjabrunssi-blogin Pirjoliisa on koonnut juttunsa perään hyvän lukuvinkkilistan aiheesta.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika on pukenut sanoiksi minunkin tuntemuksiani tämän rankan romaanin äärellä. Mitä voi kirjoittaa kirjasta, joka koskettaa sydäntä ja sielua raastaen mutta samalla hellästi? Unohtaa ei saa, eikä tosiaan katsoa toisaalle.

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli #dekkariviikko

Venäjällä on Putinin jälkeen noussut valtaan Ivanov, mies, joka vaalikampanjansa aikaan on muistuttanut kummallisen paljon Donald Trumpia ja jonka valtaannousua on pidetty lähinnä epätodennäköisenä. Kansallismielisyys ja halu palauttaa Venäjälle sen todellinen asema varteenotettavana suurvaltana ovat Ivanovin hallinnon käyttövoimaa. Tätä kehitystä seuraa Moskovassa sydän kylmänä Suomen suurlähettiläs Lauri Suominen. ”Venäläisten kanssa aina pärjätään” on ollut hänen tunnuslauseensa, mutta se alkaa valitettavasti vaikuttaa yhä paikkansapitämättömämmältä. Kun Moskovassa tehdään häikäilemätön terrori-isku, lähtevät tapahtumat vyörymään painajaismaisella tavalla.

Suomi ei enää voi vetäytyä kansainvälisissä konflikteissa sivuun puolueettomuuteensa vedoten, sillä se on muutamaa vuotta aiemmin liittynyt Naton täysjäseneksi. Tätä nykyinen ulkoministeri Teemu Nordström pitää poliittisen uransa kiistattomana tähtihetkenä ja urotekona, toistaiseksi. Avoimen Venäjä-vastaisen poliitikon tavoitteena on vähintään Suomen presidentin virka. Lauri Suomisen mielestä Nordström kuuluu siihen monilukuiseen joukkoon, joka on ollut tunkemassa ulkoministeriksi siitä huolimatta, etteivät todelliset rahkeet ole riittäneet lähellekään. Nordströmin makuun Suominen on siirtynyt Naton kannattajaksi kovin pitkin hampain ja vasta pakon edessä.

Markku Kivinen on Helsingin yliopiston Aleksanteri­-instituutin ja Suomen Akatemian Venäjän-­tutkimuksen huippuyk­sikön johtaja, laajalti tunnettu Venäjän asian­tuntija ja suosittu esiintyjä kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Lähetin loppupeli on Kivisen toinen kaunokirjallinen teos, ja hänen vankka Venäjän tuntemuksensa tekee siitä vertahyytävän todentuntuisen ja uskottavan. Kivisen dystopia on pelottavan mahdollinen tulevaisuudenkuva, ja jos se toteutuu, voidaan vain todeta: ”Finis Finlandiae.” Niin apokalyptisiin näkymiin teos päättyy.

Kivisen Lähetin loppupelin hienous ei kuitenkaan ole pelkästään sen hyytävyydessä. Ulkopolitiikan ja diplomatian kiemurat kuulostavat helposti pitkäveteisiltä aiheilta, mutta ne ovat kuitenkin ’vain’ teoksen rakennusmateriaalia. Minäkertojana toimiva Lauri Suominen valottuu tarkasti pienien tuokiokuvien kautta. Mies on monipuolisesti sivistynyt ja tuntee myös kohdemaansa kulttuurin perusteellisesti. Teatterin lämpiössä tapahtuva kulttuurien kohtaaminen ja lyhyt keskustelu Tšehovin Lokki-näytelmän ohjauksesta on hieno esimerkki Kivisen nyanssien hallinnasta.

Suomisella on kuitenkin heikkoutensa ihmisenä ja miehenä. Ne nousevat esille suhteessa naisiin eli vaimoon ja rakastajattareen, pieneen mutta tarkkanäköiseen Vihtori-poikaan sekä alkoholisoituneeseen Jussi-veljeen. Tuhon vääjäämättä lähestyessä nämä inhimilliset ulottuvuudet korostuvat. Kiusallisen tarkasti Kivinen näyttää myös poliitikkojen, joita lähinnä Nordström yhtenä näkökulmahenkilönä edustaa, kapeakatseisuuden ja tyhmän ylpeyden. On mahdotonta myöntää, että joku toinen voisi olla oikeassa, varsinkin, jos kyseessä on kilpailijaksi tai vastustajaksi mielletty taho.

Lähetin loppupeli on myös kielellisesti hiottu ja viimeistelty. Lukukokemus on erikoinen yhdistelmä nautintoa ja silkkaa kauhua. 

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli
Teos 2016. 222 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

#dekkariviikko kirjablogeissa

Aura Koivisto: Sivusaalista

Yllättävän monen dekkarin resepti tuntuu olevan:

1. Keksitään murhajuoni, jota lukijan on mahdotonta ratkaista (ja lähestulkoon kirjoittajankaan, ainakaan uskottavasti).

2. Koska juoni on liian yksioikoinen täyttämään kokonaisen romaanin sivut (mieluusti ainakin kolmesataa sivua!), täytetään murhien välit jollakin kirjoittajaa itseään kiinnostavalla mutta asiaan mitenkään liittymättömällä kuten koirien ulkoiluttamisella, kanojen ruokkimisella, kasvimaan kuopsutuksella ja kahvittelulla.

3. Lisätään ’jännitystä’ lainaamalla aina välillä nimettömänä pysyttelevän syyllisen (usein sekavia) ajatuksia.

4. Pistetään poliisi käyttäytymään ylimielisesti päähenkilöä kohtaan ja jopa epäilemään tätä tehdyistä rikoksista.

5. Annetaan dekkarin päähenkilön törmätä syylliseen sattumalta ratkaisevalla hetkellä ja syyllisen vapaaehtoisesti vuodattaa kaikki selitykset, joita juonen aukkojen paikkailu vaatii.

Aura Koivisto on kirjassaan Sivusaalista noudattanut tätä kaavaa puuduttavan uskollisesti, vain sivumäärävaatimuksesta on maltettu sentään tinkiä. Lisänä on vielä koko joukko epäuskottavuuksia poliisin ja muiden viranomaisten toiminnassa. Murhaajakin on mahdoton tohelo, koska ei tunnu saavan tarkoitettua maalia hengiltä sitten millään. Eikä saakaan. Mahdollisesti tarina on tarkoitettu humoristiseksi, mutta onko väkivaltainen kuolema huumoria? Ei minusta.

Lukuisia erilaisia teoksia pitkän uransa mittaan julkaissut Koivisto kirjoittaa kyllä sujuvasti, mutta rikosromaaniksi tämä ei ole oikein kummoinen. Ehkä porkkanoita ja kanoja kasvattavan kirjastonhoitajan elämästä itäsuomalaisessa pikkukylässä olisi voinut kertoa muutenkin kuin murhilla höystettynä?

Aura Koivisto: Sivusaalista
Nordbooks 2016. 191 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Kirjavinkkien Tuija on pitänyt kirjasta huomattavasti minua enemmän: "Kirjan kieli on moitteetonta ja sujuvaa, ja huumoriakin on saatu mukaan. Tätä kirjaa voisi siis hyvinkin suositella niille, joille nykyaikaiset väkivalta- ja terrorismidekkarit ovat liikaa."

"Kaikessa selkeydessään ja yksinkertaisuudessaan positiivinen esikoinen, jota kirjoittaessaan Koivisto on tiennyt mitä tekee", suitsutetaan Mummo matkalla -blogissa.

Ruumiin kulttuurin 2/2016 Kirjakäräjillä Eeva Vuortama päätyy kanssani samoille linjoille: "Mutta varsinainen rikostarina valitettavasti tökkii, jännitystä ei synny ja arvoituskin paljastetaan liian aikaisin." 

Ursula Poznanski: Äänet #dekkariviikko

Salzburgilainen rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary tuli tutuksi neljä vuotta sitten ilmestyneessä Ursula Poznanskin piinaavassa dekkarissa Vii5i, jossa Bea työtovereineen koettaa päästä geokätkömurhaajan jäljille. Jatkoa seurasi jo vuonna 2014, jolloin ilmestyi Sokeat linnut. Siinä Bea ratkoi murhasarjaa, jonka vihjeet kätkeytyivät suljettuun Facebook-ryhmään. Sarjan kolmas osa Äänet ilmestyi melko tarkalleen vuosi sitten, mutta vasta nyt sain sen mahtumaan lukuohjelmaani. Hauska sattuma on, että olen julkaissut juttuni Sokeista linnuista kolme vuotta sitten myös dekkariviikolla.

Vaikka edellisestä tapaamisesta Beatricen ja komean Florinin kanssa oli ennättänyt vierähtää tosiaan kolme vuotta, palautuivat heidän työ- ja yksityiselämäkuvionsa kohtalaisen vaivatta mieleen. Bea kamppailee edelleen työn ja yksityiselämän yhteen sovittamisen kanssa kiivaasti, koska kostonhimoinen ex-aviomies kyttää jokaista hetkeä voidakseen iskeä häntä heikkoon kohtaan. Työpaikalla esimiehellä on pahoja vaikeuksia yksityiselämässään, joten alaiset saavat työrauhan. Harmi vain, että poliisin psykologi on edelleen ääliömäisen itserakas ja muutama muukin kollega vaikuttaa ärsyttävän epäammattitaitoiselta. Mutta yhteistyö Florinin kanssa sujuu loistavasti, mikä korjaa tilannetta.

Tällä kertaa murhaaja iskee Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla. Sairaalan nuori mieslääkäri löydetään tutkimushuoneen pöydältä rautatangolla kurkun kohdalta seivästettynä. Ruumiin päälle on aseteltu omituinen joukko esineitä, joissa on selvät sormenjäljet. Lisäksi osa lattialle valuneesta verilammikosta on nuoltu… Liikkeelle lähdetään siis melkoisen makaabereissa tunnelmissa.

Nopeasti tutkijoiden ja erityisesti Bean mielenkiinto kiinnittyy yhteen potilaista. Marie-nimellä sairaalaan kirjattu täysin puhumaton naispotilas on oikealta nimeltään Jasmin Maltheis, nainen, joka viisi vuotta aikaisemmin löytyi kammottavista oloista isänsä maatilan kellarista. Hirvittävällä tavalla kaltoin kohdeltu ja hyväksikäytetty nainen on lääkitty vahvasti. Median huomion harhauttamiseksi hänen henkilöytensä on salattu jopa henkilökunnalta, ja vain häntä hoitavat lääkärit tietävät totuuden. Poissaoleva ja tahdottomalta vaikuttava Jasmin kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia linkittyy murhaan, ja Bea ryhtyy mahdottomalta vaikuttavaa yritykseen saada kontakti Jasminiin.

Psykiatrinen osasto on tutkintaympäristönä lievästi sanoen mielenkiintoinen. Jasmin ei puhu mitään, seksuaalisesti ylivirittynyt Maja puhuu senkin edestä ja aina (?) paksua pajunköyttä, Valter kuulee sekä oikeita että kuviteltuja ääniä ja niin edelleen. Henkilökuntaan taas kuuluu monenlaista väkeä, jotka kaikki ovat erikoistuneet ihmismielen saloihin.

Luonnollisesti ruumiita alkaa tulla lisää, ja kuten aiemminkin, lopulta myös Beatrice itse on hengenvaarassa ennen kuin sotkuinen vyyhti on selvitetty ja syyllinen saatu käpälälautaan. Loppuratkaisussa on liikaakin tuttuja, toimintadekkareissa kliseemäisiksi muuttuneita juonenkäänteitä. Keksittyään lopulta pitkien vaiheiden ja epämääräisten johtolankojen seulonnan jälkeen oikean syyllisen ja motiivinkin Beatrice lähtee murhaajan perään – yksin. Jotta kaikki syyt ja seuraukset saadaan kätevästi esiteltyä lukijallekin, tunnustaa tekijä itse kaiken Bealle. Pirullisen ovela ja häikäilemätön tappaja ei kuitenkaan saa kalautettua Beaa hengiltä sitten millään vaan turvautuu ennenäkemättömän monimutkaiseen yritykseen.

Ihan Vii5i-dekkarin veroista imua Poznanski ei siis tälläkään kertaa onnistu tarinaan taikomaan, mutta Äänet on toki viihdyttävä ja vetäväkin dekkari. Keskivaiheilla tosin hiipi mieleen, ettei tiivistämisestä olisi ollut tällekään dekkarille haittaa. Mittaa on yli neljäsataa sivua, ja se on paljon. Ei siis ihme, että melkoisesti sivuja kulutetaan Bean ja lähipiirin yksityiselämän kuvioiden parissa. 

Ursula Poznanski: Äänet (Stimmen)
Suom. Anne Mäkelä.
Atena 2016. 406 s.

Arvostelukappale.

#dekkariviikko kirjablogeissa