Onnittelut Aki Ollikaiselle!

Huh hellettä! Jännittävä päivä on ohitse. Aamulla klo 10.00 kaikkiaan 44 kirjablogia julkaisi omat kolme ehdokasta vuoden 2012 Blogistanian Finlandia -palkinnon saajaksi. Omat kolme ehdokastani näet tuolta edellisestä jutusta. Juuri äsken Sallan lukupäiväkirjassa julkistettiin voittaja, joka on esikoisteos keväältä 2012 eli Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Viime vuonna kirjabloggaajat valitsivat voittajaksi Katja Ketun Kätilön, joka ei ollut saanut samassa määrin julkista tunnustusta siihen mennessä. Toisin on Nälkävuoden laita. Se on jo palkittu Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaasta esikoisteoksesta, sekä ollut Finlandia-palkintoehdokkaana. Niille ei toki vedä vertoja tämänpäiväinen lukijoiden myöntämä tunnustus!

Lämpimät onnittelut voittajalle!

Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokkaani

Jo toisen kerran kirjabloggaajat äänestävät Blogistanian Finlandia -voittajan. Viime vuodesta, jolloin voiton vei Katja Ketun Kätilö (lue arvioni täältä ja äänikirja-arvioni täältä), sääntöjä on hieman muutettu. Äänestystä emännöi Sallan lukupäiväkirja -blogin Salla.

Minun ehdokkaani vuoden 2012 Blogistanian Finlandian voittajaksi ovat seuraavat teokset paremmuusjärjestyksessä:

1. (3 p.) Sirpa Kähkönen: Hietakehto

2. (2 p.) Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

3. (1 p.) Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kovin on listani naisvoittoinen tänä vuonna. Mutta näistä olen pitänyt eniten. Onnea ehdokkailleni varsinaiseen kisaan!

Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013

Antoisa luku- ja kirjavuosi 2012 raahautuu kohti loppuaan. Jollakin tavalla olisi mukavaa tehdä vielä yhteenvetoa kaikesta luetusta, ja itse asiassa jo kirjoitinkin huomista silmällä pitäen listausta kymmenestä parhaasta tänä vuonna lukemastani kirjasta (TTT). Tehtävä on kuitenkin melko toivoton. Olen lukenut tai kuunnellut vuoden 2012 mittaan kaikkiaan 153 kirjaa, joista enemmistö on ollut omassa lajissaan hyviä, erinomaisia, loistavia, lumoavia. Lisäksi osallistun kaikkiin Blogistania-kisoihin, niin Kuopukseen, Finlandiaan kuin Globaliaankin, joten minun on puristettava kolmen parhaat näihin. Se riittäköön. Parhaat lasten- ja nuortenkirjakokemukseni voit kurkata täältä, ja keskiviikkona 2 .1. klo 10.00 blogin etusivulle ilmiintyvät Finlandia-ehdokkaani sekä helmikuun alussa parhaat lukemani käännöskirjauutuudet. Blogivuoden kohokohdistani taas voi lukea täältä. Hieno vuosi on takana, ja uudelta odotan myös paljon.

Vuoden 2011 itsenäisyyspäivänä Morren blogissa julkistettiin KKK-haaste, johon minäkin henkselit paukkuen osallistuin. Nolostihan siinä kävi. En vain saanut aikaiseksi haasteen suorittamista määräajassa, vaikka vähän oli yritystäkin. Otan oikeuden omiin käsiini ja jatkan haastetta toisella vuodella. Lupaan siis lukea loput haastekirjat seuraavaan itsenäisyyspäivään mennessä. Muistaakseni jossakin blogissa meitä useampiakin luusereita huokaili, että kesken jäi mutta vielä koetetaan.

Vaikka tuo Morren haaste menikin pipariksi, en ole oppinut mitään, sillä eilen innostuin Facebookissa leviävästä haasteesta Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013. Tähän haasteeseen ovat kaikki tervetulleita mukaan, joten käykääpä jättämässä ylläpitäjälle osallistumispyyntö. On hauskaa huomata, että kirjat ja kirjallisuus sekä lukeminen kiinnostavat monia.

Koska tarvitsen haasteen suorittamiseen jonkinlaista ryhtiä antavaa selkärankaa, päätin tehdä eräänlaisen lupauslistan, jonka kirjailijoihin ainakin pyrin tutustumaan alkavan vuoden aikana. Mukana on vanhoja tekijöitä ja esikoiskirjailijoita. Hyödynsin listaa laatiessani tuota Morren KKK:ta varten tekemääni listaa, jotta saisin sitäkin samalla etenemään. Samalla siivosin tuolta yläpalkista pois Luettavien vuoren, sillä se oli päässyt pahasti pölyttymään. En muistanut lisätä sinne luettavia kirjoja enkä myöskään lukea listaamiani teoksia. Säästin kyllä listan, joten ehkä joskus palautan sen jossakin toisessa muodossa.

Kolmetoista kotimaista minulle uutta kirjailijaa ovat:

1. Anni Blomqvist

Tämä löytyy Morren KKK:stani, ja aion edelleen lukea koko Myrskyluoto-sarjan.

2. Raili Mikkanen

Sama juttu kuin ykkösessä, eli yksi teos on jo mainittu KKK:ssa.

3. Tapio Koivukari

Nimi on roikkunut pitkään luettavien listalla Sallan lukupäiväkirjan innoittamana. Yllätyksekseni löysin hyllystänikin yhden Koivukarin teoksen, joten siitä voisin aloittaa.

4. Sami Hilvo

Hilvoakin on kovasti ylistetty kirjablogeissa, ja nimi on keikkunut Koivukarin rinnalla listallani pitkään.

5. Christian Rönnbacka

Nimi mainittiin Helsingin kirjamessuilla ja painoin sen mieleeni. Dekkarifanille oivallinen tutustumiskohde, oletan.

6. Kati Hiekkapelto

Tämän päivän (31.12.) Hesarissa Hiekkapelto kertoo, että hänestä tulee vuonna 2013 kirjailija, kun esikoisteos julkaistaan. Otavan Uutisissa kerrotaan kiinnostavasta Kolibrista lisää.

7. Tapani Heinonen

Vinkki tuli ystävältä, joka oli lukenut romaanin Reunalla. Se on nyt minulla lainassa.

8. Mikko-Pekka Heikkinen

Terveiset Kutturasta vaikuttaa hauskalta ja on vielä lukematta.

9. J. Pekka Mäkelä

Joku suositteli miehen teosta Muurahaispuu, jos pitää maagisesta realismista. Minä pidän. Todellakin tuntematon nimi minulle.

10. Mirjam Kälkäjä

”En ole koskaan kuullutkaan.” Ehkä.

11. Kimmo Miettinen

Sama kuin edellä…

12. Petri Karra

Haarautuvan rakkauden talo on ollut pari vuotta hyllyssä, Pakenevat unet pari kuukautta.

13. Raija Siekkinen

On ollut projektina jo pitkään, siitä lähtien kun luin Joel Haahtelan Katoamispisteen.

Tässä nyt ainakin alkuun kolmetoista minulle uutta kotimaista kirjailijaa. Lisäksi kuulun edelleen PEKKiin, joten sieltä todennäköisesti tulee listaan täydennystä. Tsemppaan itseäni ja uskon, että haaste tulee tällä kertaa tehdyksi. 

Oikein hyvää vuotta 2013 kaikille Teille lukijani ja kommentoijani! Tuokoon vuosi jälleen loistavia lukukokemuksia meille kaikille!

Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Luin tämän Philip Kerrin dekkarin Liekit Berliinissä aivan kylmiltään, tietämättä mitään kirjailijasta tai kirjasta etukäteen. Sen verran olin aihetta silmäillyt, että tiesin odottaa 1930-luvun Berliiniin sijoittuvaa kovaksikeitettyä dekkaria. Kirja olikin melkoinen lukukokemus, ja tätä esittelyä varten turvauduin sitten vanhaan kunnon Googleen saadakseni edes jotakin lisätietoa kirjailijasta ja kirjasarjasta, jonka aloitusosasta tässä on kyse. Tiedoksi vain, että aion lukea kaiken, mitä suomennetaan, ja kenties jotain englanniksikin. On nimittäin kyse melkoisesta tapauksesta ainakin dekkarigenren sisällä.

Mielenkiintoista taustatietoa sitten löytyikin. Antoisin lähde on The Telegraph -lehden haastattelu noin vuoden takaa. Philip Kerr on syntynyt Skotlannissa vuonna 1956 ja opiskellut lakia ja filosofiaa. Koska akateeminen ura ei auennut, mies heittäytyi mainosalalle, jossa kaikki hänen mukaansa 1980-luvulla tuntuivat kirjoittavan romaania. Kerrin läpimurtoteos on juuri tämä samainen Liekit Berliinissä eli March Violets, joka ilmestyi vuonna 1989. Samaan Berlin Noir -sarjaksi nimettyyn trilogiaan kuuluu vielä kaksi muuta yksityisetsivä Bernie Guntherista kertovaa dekkaria, The Pale Criminal (1990) ja A German Requim (1991). Näistä edellinen sijoittuu vuoteen 1938 ja jälkimmäinen heti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Trilogia valmistui siis hyvin nopeasti, mutta sen jälkeen Kerr ryhtyi kirjoittamaan muuta. Viidentoista vuoden tauon jälkeen Kerr suostui palaamaan vanhan sankarinsa pariin. Sittemmin Bernie Gunther -dekkareita on ilmestynyt vielä viisi, ja kuudes julkaistaan ensi vuonna. Näissä uudemmissa kirjoissa Gunther mm. jäljittää natsirikollisia sodan jälkeisenä aikana, mutta toistaiseksi viimeisimmässä teoksessa Prague Fatale palataan vuoteen 1942.

Liekit Berliinissä sijoittuu kesään 1936, jolloin pidettiin kuuluisat Berliinin olympialaiset. Aloitussivuilla yksityisetsivä Bernie Gunther ällistelee, miten kaupungista siivotaan pahimmat antisemitismin merkit piiloon olympiaturistien ja kansainvälisten toimittajien silmiltä. Tapahtumat eivät suoraan liity mitenkään olympialaisiin, mutta ne vaikuttavat taustalla. Hienosti juoneen on saatu sellainenkin kiemura, että Bernie jututtaa yhtä tietolähdettään katsomossa samaan aikaan kun Jesse Owens juoksee legendaarisen juoksunsa saksalaisyleisön hurratessa mutta Hitlerin aition loistaessa tyhjänä.

The Telegraphin haastattelussa Kerr kertoo saaneensa idean Gunther-romaaneihinsa pohdittuaan, mitä olisi syntynyt, jos Raymond Chandler olisi aikanaan asettanut sankarinsa Los Angelesin sijaan Berliiniin. Jopa minä osasin lukiessani vetää yhtäläisyysmerkkejä Philip Marlowen ja Guntherin hahmojen välille, ja Kerr myös suoraan viittaa esikuvaansa teoksessa. Gunther tietää olevansa kliseinen yksityisetsivä. Olen laiskasti lukenut Chandlerini, joten sen kummempia vertailuja en voi tehdä, eivätkä ne toki ole tarpeenkaan.

Gunther on entinen poliisi, joka on irtisanoutunut työstään sen käytyä poliittisista syistä sietämättömäksi. Potkut ja pahempaakin olisi varmaan seurannut pian, sillä Gunther ei voi sietää natseja eikä voi pitää suutaan kiinni. Mies on keski-ikäinen leski, yksinäisen suden perikuva. Tapahtumat lähtevät rullaamaan, kun Gunther saa toimeksiannon rikkaalta berliiniläiseltä terästeollisuusmieheltä. Miehen ainoa tytär ja vävy on ammuttu vuoteisiinsa, talo tuikattu tuleen ja kassakaapin ovi jätetty auki. Kassakaapista on kadonnut arvokas timanttikääty, jonka teollisuusmies haluaa tunnesyistä takaisin. Poliisille siitä ei kuitenkaan haluta kertoa. Gunther haistaa nopeasti palaneen käryä ja ryhtyy jäljittämään korua sekä selvittämään vastoin toimeksiantoaan, keitä murhatut oikein olivat. Pian ruumiita alkaa tulla lisää ja Gunther huomaa tallanneensa isojen kihojen varpaille. Kun hänet kutsutaan tapaamaan itseään Hermann Göringiä, alkavat tapahtumat saada todella pelottavia käänteitä. Huipentumana on vaarallinen tehtävä pahamaineisessa Dachaun keskitysleirissä! En ole mokomaa koskaan lukenut. Voiko karmaisevampaa tilannetta kuvitella? Onnekkaan sattuman kautta Gunther löytää massiiviselta leiriltä tarvitsemansa ja pääsee pois, mutta mitenkään onnellisissa tunnelmissa tarina ei pääty. Kerr sanookin: ” Besides, I’d spent too long leafing through all this stuff about the Nazis. It was like being in their company and after finishing each book I felt I needed a shower.” En yhtään ihmettele!

Vuoden 1936 Saksa ja Berliini ovat melkoinen näyttämö dekkarille. ”Tavalliset” rikokset, kuten ryöstö ja murha saavat aivan toisenlaisen kehyksen mittavampien ja kammottavampien rikosten rinnalla. Gunther vitsaileekin synkästi, että kadonneisiin henkilöihin erikoistuneella yksityisetsivällä totisesti töitä riittää. Gestapo, SA ja SS sekä muut valtion organisaatiot, jotka nimellisesti turvaavat kansaa ja valtiota, kylvävät tuhoa ympärilleen ennennäkemättömällä tavalla. Kaikki ovat peloissaan ja vaarassa, pahiten tietysti juutalaiset, mutta myös muut ”epäilyttävää ainesta edustavat”, kuten vaikkapa homot. Kuka tahansa naapuri voi olla ilmiantaja.

Juoni on monipolvinen, ja paikoin taisin pudota kärryiltäkin, mutta eivätpä kirjan henkilötkään niillä aina niin tukevasti istu. Paljon Gunther saa selville onnekkaiden sattumien avulla, mutta toki suhteistakin on apua. Kovat otteet ovat totisesti sallittuja.

Kerr on kirjoittanut myös joukon lastenkirjoja, joista on suomennettu ainakin Lampun lapset -nimistä sarjaa Tammen kustantamana.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä (The March Violets)

Suom.Jukka Jääskeläinen. Atena 2012. 304 s. 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tämä kirja tupsahti työpöytäni nurkan huojuvaan luettavien kirjojen pinoon jo syksyllä, mutta ei oikeastaan herättänyt kummoistakaan mielenkiintoa. Kirjan nimi vaikuttaa aivan idioottimaiselta: Kani nimeltä jumala. Siis mitä? Onko kanin nimi Jumala? Miksi se sitten kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella? Alkuteoksen nimi on When God Was a Rabbit, mikä sekään ei kauheasti valaise tilannetta. Nyt kirjan luettuani tiedän, että tarinassa tosiaan on mukana kani, jolle tyttö antaa nimeksi jumala (siis pienellä alkukirjaimella!). Hämmentävästi kani paikoin on kuitenkin nimeltään Jumala… Toisaalta koko kanilla ei ole kovinkaan keskeistä roolia tarinassa. Se lohduttaa läsnäolollaan ja filosofisilla neuvoillaan päähenkilöä, kun tämä on vielä lapsi.

Myöskään kirjan kannet eivät herättäneet lukuintoa, vaikka eivät ne missään nimessä rumat tai vastenmieliset ole. Ne vain eivät jostain syystä houkuttele minua. Kansiliepeestä selviää, että Sarah Winman, jonka esikoisromaanista tässä on kyse, on ammatiltaan näyttelijä. Olen ennenkin avautunut siitä, mitä ajattelen ns. julkkisten ryhtymisestä kirjailijoiksi. Ennakkoasetelmat eivät siis luvanneet kovin hyvää. Pian alkoi kuitenkin moniin kirjablogeihin tupsahdella ylistävältä kuulostavia arvioita. Aloin ajatella, että kenties sittenkin kannattaisi jossain välissä tämä kirja lukea. Myös alkuvuodesta koittavaan Blogistanian Globalia -kisaan olisi kiva saada lisää omaa vertailumateriaalia.

Niinpä sitten päätin, että tämä olkoon yksi tämän vuoden joulukirjoistani. Yllätyin positiivisesti, sillä hyvä, luistavasti kerrottu tarina imaisi nopeasti mukaansa ja viihdytti minua lähes kokonaisen joutilaan pyhäpäivän. Mitä mainioin valinta siis. Ainoana puutteena oli vain kirjan lyhyys. Todella hyvä joulukirja on myös riittävän paksu, sellainen tiiliskivi, jossa riittää luettavaa useammaksikin päiväksi.

Kirjan minäkertoja Elly on syntynyt alempaa keskiluokkaa edustavaan lontoolaisperheeseen vuonna 1968. Lapsuus kuluu pinnalta katsoen leppoisasti. Rakas isoveli suojelee, ja isä ja äiti huolehtivat vanhemmuuden velvoitteistaan kiitettävästi. Kuitenkin pimeä salaisuus varjostaa Ellyn lapsuutta. Siitä vain vihjaillaan lukijallekin, eikä se paljastu vanhemmille ennen kuin vasta vuosikymmenien kuluttua. Vain isoveli Joe tietää totuuden.

Lapsuuteen kuuluu erottamattomasti myös paras ystävä Jenny Penny, jonka elämä lähinaapurissa on kaikkea sitä, mitä Ellyn elämä ei ole. Ystävyys sinnittelee vielä hetken sen jälkeenkin, kun Ellyn perhe on muuttanut Cornwalliin. Siellä joen ja meren rannalla perheen elämä muuttuu ja lapset kasvavat aikuisiksi. Sinne vielä lopussa palataan, kun on aika parantua ja eheytyä. Silloin Elly on noin kolmikymppinen kolumnisti.

Tarinassa on siis kyse lapsuudesta, kasvusta, eheytymisestä, erilaisuudesta, ystävyydestä ja perheestä. Elämästä. Winman kirjoittaa mukaansatempaavasti, ja yksi kerronnan vahvuuksista on selittelemättömyys. Moni asia jää tarinassa kutkuttavasti auki, lukijan oman mielikuvituksen ratkaistavaksi. Menetelmä ei ole helppo, mutta Winmanilta se onnistuu hienosti. Jotenkin minulla kesti pitkään sisäistää, että tapahtumat sijoittuvat Englantiin ja että kyseessä on brittikirjailija. Assosioin tarinan mielessäni Yhdysvaltoihin, amerikkalaiseen pikkukaupunkiin tai esikaupunkialueelle. Tämä ei missään nimessä ollut negatiivista, enkä sitten yllättynytkään, kun tarinan loppupuolella monet keskeiset tapahtumat sijoittuivatkin New Yorkiin. Sopi oikein hyvin tunnelmaan. Kerronta ja tarina toivat useaan otteeseen mieleeni amerikkalaiset kertojasuosikkini, etupäässä John Irvingin ja Donna Tarttin, vaikka Winman onkin muutamia asteita keveämpi tyyliltään.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (When God Was a Rabbit)

Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2012. 324 s.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

”Onnellinen se, jonka sydän seisahtuu omassa rakkaassa paikassa ja jonka kädestä putoaa lähdön hetkellä mieluisa kirja.”

Kolmen vuoden odotus palkittiin vihdoin, kun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja sai syksyllä kuudennen osan Hietakehdon. Kähkönen on Suomen ykköskertojia ja ehdoton suosikkini nykykirjailijoitten keskuudessa. Niinpä säästin Hietakehdon omaksi joulukirjakseni ja ahmaisin sen kokonaan tapaninpäivän ratoksi. Ostin kirjan itselleni joululahjaksi, koska halusin varmistaa joululukemiseni korkean tason. Halusin myös lukea kirjan ilman mitään ulkopuolelta tulevia odotuksia tai paineita, kuten kirjaston varausjonoa. Kuopio-sarjan pitää olla omassa hyllyssä, joten sekin puolsi hankintaa.

Kaksi edellistä sarjan osaa (esittelen koko sarjan täällä) on ollut yhden päivän romaaneja, mutta tämä uusin ulottuu muutaman päivän mittaisiin tapahtumiin elokuun lopussa vuonna 1943. Tällä kertaa ei olla Kuopion kaupungissa vaan kesähuvilalla kaupungin ulkopuolella. Kesäkallio on Selma Kelon, entisen rouva Lehtivaaran, suvun perintö, paikka, jossa on aina vietetty huolettomia ja kauniita kesäpäiviä. Ainakin miehet ja lapset ovat olleet huolettomia, kuten miehetkin kirjan mittaan vähitellen tajuavat. Naisten kova työ on suonut tämän huolettomuuden illuusion muille.

Hietakehto on jälleen teos, jonka voi lukea myös täysin itsenäisenä romaanina. Kuitenkin lukemista helpottanee, jos edelliset osat ovat tuttuja. Tosin koska henkilögalleria on kovin laaja ja koska edellisen osan lukemisesta oli vierähtänyt jo vuosia, olin paikoin itsekin hieman hämmentynyt siitä, kuka kukin on ja mitä oikein olikaan henkilöille ehtinyt tapahtua sitten Neidonkengän tapahtumien. Ne taas sijoittuvat kesäkuun alkuun vuonna 1942.

Hietakehdossa lapset ovat keskiössä, huvilalla kun elelevät naiset ja lapset. Huvituksista ei tosin ole ollut kesän aikana tietoakaan. Keväällä orvoksi jäänyt Juho, oppikoululainen, on saanut kitkeä, kastella ja juosta asioilla kyllästymiseen asti. Lukea ja leikkiäkin pitäisi ehtiä. Aikaa surulle sen sijaan ei tahdo löytyä. Kuolema, sota, tappaminen ja haudat kiehtovat nuorukaista enemmän kuin on terveellistä. Aikuiset eivät tunnu huomaavan pojan hätää. Sitten ainoa, joka Juhoa ymmärtää, tohtori Kelo, joutuu lähtemään itään. Hän ottaa mukaansa Marin, joka taas on huolehtinut äitinsä hylkäämästä Charlottasta. Hylkäämisiin ja lähtemisiin kahdeksanvuotias Charlotta on saanut lyhyen elämänsä aikana totisesti tottua.

Selma Kelolla, nykyisellä tohtorin rouvalla, on huvilalla apunaan Anna Tuomi, jolla taas on mukanaan nelivuotiaat kaksosensa Lilja ja Otto. Lapset leikkivät Selman pienen tyttären Mikaelan kanssa kuin tasavertaiset, mikä huolestuttaa Annaa. Mari on kesän hoitanut lapsia, ja työ jää nyt äitinsä pois ajaman Arvin käsiin, ainakin hetkeksi. Myös Annan käly Hilda Tuomi on huvilalla. Naisten kai kuuluisi viettää lomaa, mutta työtä on kädet täynnä. On viljeltävä ja säilöttävä, sillä edessä on taas sotatalvi. Piharakennuksessa kesää viettää taiteilija Hertta, Selman äidin ystävätär, joka on aikanaan Saksassa kouluttautunut lastenhoitajaksi. Viereisellä torpalla asustelee soittaja Kalle Blomberg, Charlottan epävirallinen kasvatusisä. Lähisaaressa taas viettää kesää toimittaja Lehtivaara raskaana olevan vaimonsa, hollantilaisen Marieke Candrixin kanssa. Loppukesän päiviä viettämään tulee huvilalle vielä Selman serkku, liikemies Ensio Mertanen ravintoloitsijavaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Yllättävin vieras taitaa kuitenkin olla lomalle päässyt Lassi Tuomi. Väkeä on siis runsaasti.

Talvella Stalingradin taistelujen lopputulos on paljastanut, mihin suuntaan sota on kääntymässä. Kaikki eivät sitä vielä haluaisi tunnustaa. Onpa sodan lopputulos mikä hyvänsä, se ei tunnu lupaavan mitään hyvää kenellekään. Tavallisia ihmisiä rasittaa erityisesti ankara pula kaikesta. Ankeus valtaa helposti mielet, vaikka ihmiset kaipaavat vain pientä iloa elämään. Mitä pahaa voi olla tanssissa tai vaikkapa kolmessa lusikallisessa oikeaa jäätelöä? Myös rakkauden ja läheisyyden kaipuu on jäytävää. Yksinäisyys tuntuu kalvavan useita kirjan henkilöitä.

Runsaasta väkimäärästä huolimatta kirja tuntuu ehyeltä. Henkilö- ja ajankuva ovat olleet edellisten osien vahvuuksia eikä Kähkönen ainakaan niissä huonontunut ole. Lapset ovat aina vaikeita kuvattavia, mutta Kähkönen saa heidätkin tuntumaan aidoilta ja tosilta. Orpouden ja epävarmuuden tunteet riipaisevat lukijan sydäntä. Mukavaa oli jälleen tavata tutuiksi tulleita kuopiolaisia. Lassi Tuomen tupsahtaminen keskelle huvilaelämää oli mukava yllätys, joka tosin paljastuu jo kansiliepeen tekstissä. Huojennuin, kun huomasin, että Lassi on muuttunut hyvään suuntaan.

Kuopio-sarja on jo melkoinen, kuuden täyden ja hienon romaanin mittainen. Sota on kuitenkin vielä kesken, joten ehkäpä vielä ainakin osa tai pari? Jään odottelemaan toiveikkaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Otava 2012. 336 s.

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998
Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

* Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia. 

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Koulun joulunäytelmien ja monien joulusatujen juonikuvio menee pääpiirteissään niin, että jostain syystä joulu näyttää olevan uhattuna, mutta sitten nokkelat tontut pelastavat sen viime hetkellä. Kaava on siis perin juurin tuttu, mutta Meri Savonen saa sen tuntumaan tuoreelta esikoiskirjassaan Tonttulapset ja seikkailujen joulu.

Lokakuussa Joulupukki ja postinhoitaja Vaari Riihiranta ovat huolissaan, koska lapset eivät tunnu olevan lainkaan joulumielellä. Toivekirjeitä on saapunut Korvatunturille ennätysvähän, ja Joulupukin on mietittävä, pitääkö lahjojen valmistamista supistaa. Menekki näyttää nimittäin huolestuttavan alhaiselta. Takkasalissa pidetään kriisikokous, jossa punotaan suunnitelmia joulun pelastamiseksi. Tonttupojat Timi ja Verne ovat tyytymättömiä aikuisten saamattomuuteen ja päättävät itse ryhtyä pelastustoimiin.

Marraskuussa alkavat Korvatunturin koulut. Pojat aloittavat ekaluokkalaisina koulussa, joka valmentaa tonttulentäjiä eli lentävien porojen ohjastajia. Samalla luokalla on myös Timin sisko Tiitu Tuisku-ystävänsä kanssa. Poikien suunnitelmana on opetella ennätysajassa lentämään ja sitten näyttäytyä aikuisille ihmisille läheisessä Havukosken kylässä. Syntyvä kohu palauttaa ihmisten ja lasten uskon jouluun ja Joulupukkiin, jolloin joulu pelastuu. Suunnitelma on siis yksikertainen mutta uhkarohkea. Tonttuja on ehdottomasti kielletty koskaan näyttäytymästä aikuisille ihmisille, jotta Korvatunturin toiminta pysyisi salassa ja turvassa.

Tiitu ja Tuisku saavat vahingossa vihiä poikien suunnitelmasta ja tempautuvat siihen odottamatta mukaan. Seuraa todella jännittävä seikkailu, josta ei vauhdikkaita ja täpäriä tilanteita puutu! Savonen vielä tiivistää tunnelmaa käyttämällä ennakointia ja lukujen loppujen cliffhangereitä oivallisesti. Tarinassa on muuten sivujuoni, josta lienee saanut ideansa tonttulapsista kertova toinen kirja Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Hieman vierastin amerikkalaiselta maistuvaa lentoporoideaa, mutta kaipa jouluperinteet ovat jo niin iloisesti sekoittuneet, ettei se ainakaan lapsilukijoita haittaa.

Kirja sopii mainiosti vaikkapa joulunaluspäivien iltasatukirjaksi ja jo itse lukevillekin lapsille. Pelastuuko joulu? Miten käy tonttulapsien? Pääsevätkö kaikki ehjin nahoin kotiin? Paljastuuko Korvatunturin kätketty tonttumaailma? Entä mitä tästä kaikesta sanoo itse Joulupukki?

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Kuvitus Sirja Iisakka. Saarni-kirjat 2010. 131 s.