Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

 

 

Ripauksen vaille kaksi vuotta sitten luin sekavin tuntein Helena Immosen esikoisteosta Operaatio Punainen kettu. Uutuustrilleriä oli jo ehditty arvostamillani tahoilla kehua retostella melkoisesti, ja tulokkaan uhottiin haastavan Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran näiden vahvasti hallitsemalla suomalaisen (sota)toimintatrillerikentällä.

Olen lopettanut silloisen ihastuneen blogikirjoitukseni näin: ”Olen valmis yhtymään ylistyskuoroon. Helena Immosen esikoisteos on syksyn kovimpia yllätyksiä! Ilkka Remes on totisesti saanut varteenotettavan haastajan. Aivan loistavaa!”

Yksin ei tosiaan ole tarvinnut Immosen esikoisteosta ihailla, sillä myös Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkintoraati valitsi teoksen vuoden 2021 esikoisdekkariksi. Raati ylisti Immosen trilleriä muun muassa näin: ”Immosen kerronta on napakkaa ja alan tietämys erinomaista. Kirja on myös varsin jännittävä ja hyvin todentuntuisena se tuo sodan uhan pelottavan lähelle.”

Sodan uhka tosiaan tulee kirjassa iholle, sillä Ruotsin Nato-jäsenyyshakemuksesta suivaantunut Venäjä miehittää Gotlannin, minkä johdosta Ruotsi pyytää sotilaallista apua Suomelta. Pian ollaankin keskellä painajaista, kun Venäjä hyökkää Suomeen. Operaatio Punainen kettu on kahden kuluneen vuoden aikana muuttunut osittain karmaisevaksi todellisuudeksi, mitä ei silloin sohvannurkassa kylmä hiki otsallaan tohtinut kuin varovasti pelätä.

Operaatio Aavikkokettua odotin siis jo innokkaasti ja, myönnettäköön, suurin odotuksin, mutta kaiken syyskaaoksen keskellä jopa tällaiseen odotettuun herkkupalaan tarttuminen lykkääntyi ja lykkääntyi. Onneksi tilanne lopulta korjaantui. Kirja on nyt luettu ja kuunneltu, eikä se tosiaankaan pettänyt odotuksia yhtään, lähinnä ylitti ne. Melkoinen suoritus!

Suomen ja Venäjän sota päättyi, kuten Operaatio Punaisen ketun lukeneet tietävät. Luutnantti Riina Koivu haavoittui ja kärsii edelleen niin fyysisesti kuin psyykkisestikin sodasta. Avioliitto Mikaelin kanssa natisee liitoksissaan, mutta pelastukseksi tuntuu osoittautuneen Mikaelin siirto tiedustelu-upseeriksi Tikkakoskelle. Pariskunta ei vietä siis kovin tiivistä perhe-elämää, mikä antaa Riinalle tarpeellista tilaa hengittää, mutta samalla etäännyttää puolisoja entisestään toisistaan.

Operaatio Aavikkokettu alkaa räväkästi. Joensuussa everstiluutnantti Joakim Karhu menehtyy novitšok-myrkytykseen. Viimeisinä tekoinaan hän sujauttaa postikortin Postin laatikkoon (mikä hermostuttaa häntä erityisesti!). Samoihin aikoihin Afganistanissa suomalaisten kriisinhallintajoukkoihin kuuluva ryhmä osuu paikalle, johon tehdään ohjusisku. Osa ryhmästä menehtyy, mutta ylikersantti Joni Koivu ja alikersantti Antti Kajander päätyvät pakenemaan talebantaistelijoita yhdessä CIA:hin kuuluvan pahamaineisen ja häikäilemättömän Pedon kanssa.

Tilanne siis eskaloituu nopeasti niin Suomessa kuin Afganistanissa sekä valtiollisella tasolla että Riinan lähipiirissä. Tutkasta kadonnut Joni Koivu on Riinan pikkuveli, ja myrkytetty Joakim Karhu ja Riina toipuivat aikanaan samassa sairaalahuoneessa sotavammoistaan ja ystävystyivät.

Afganistanissa Joni ja Antti päätyvät Pedon mukana todella kuumiin paikkoihin, joissa kaikki opittu ja koettu joudutaan ottamaan hyötykäyttöön. Suomessa ei ole sen leppoisampaa. Puolustusvoimien upseerin murha on ilmiselvästi venäläisten tekosia, mutta mihin sillä pyritään? Mihin Karhu oikein oli sotkeutunut? Kun terveydenhoidon tietojärjestelmiin tehdään kyberisku, eivät suomalaisetkaan voi jäädä tumput suorina ihmettelemään tilannetta.

Immonen kuljettaa hiuksia nostattavia tapahtumasarjoja lomittain, ja lopulta langat kietoutuvat yhteen, kuten odottaa sopiikin. Rytmitys toimii loistavasti ainakin yli reippaasti puolenvälin, mutta minun makuuni loppupuoli on hieman turhan pitkään loiventelua. Kirjallisuusfriikeille isketään kutkuttavasti silmää, kun vainajan jättämiä viestejä ratkotaan Sally Salmisen Katrinan ja Mika Waltarin Sinuhen avulla! Ihan mainiota.

Oli myös oikein mukava tavata uudestaan niin Riina, Joni kuin Mikaelkin. Heidän erilaiset roolinsa armeijassa tuovat mukavasti ristivaloa tarinaan. Huomautettakoon tässä välissä, että vaikka tietyllä tasolla Operaatio Aavikkokettu on jatko-osa Operaatio Punaiselle ketulle, sen voi aivan hyvin lukea täysin itsenäisenä teoksena. Tärkeimmät henkilöt saavat vähän lisää lihaa luidensa ympärille, mikä tekee heistä kiinnostavampia.

Immonen on tarttunut moneen ajankohtaiseen ja pelottavaan skenaarioon. Erityisen pelottaviksi ne tekee tietysti turvallisuustilanteen heikkeneminen. Kukapa ei nykyään uskoisi esimerkiksi, että venäläisten tekemä myrkytysmurha olisi Suomessakin mahdollinen, tai pelkäisi, että potilastietojärjestelmään tunkeuduttaisiin?

Aavikkokettu ei ollut ihan niin pelottava kuin Punainen kettu, mutta se oli ehkä mielenkiintoisempi. Ainakin viihdyin erinomaisesti, ja samalla koin saaneeni taas ravistelua sinisilmäisyyteni takia. Operaatio Napakettu*, saat jo pian tulla!

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu
CrimeTime 2022. 414 s.
Kansi Jussi Jääskeläinen.
Äänikirjan lukija Aarne Linden.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

*Jossain somekeskustelussa vitsailin seuraavan osan nimestä, että se on varmaan Operaatio Napakettu. Ilmeisesti se myös on!

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

 

Äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjeleva kirjailija Keigo Higashino on kotimaassaan Japanissa ja muuallakin maailmassa todella suosittu. Suomalaisen lukuharrastajan on vaikea tajuta, että esimerkiksi Higashinon uusinta suomennettua romaani Namiyan puodin ihmeet on myyty kaikkiaan jo ällistyttävät 12 000 000 kappaletta. Se on myös voittanut arvostetun japanilaisen Chuo Koron -kirjallisuuspalkinnon.

Monipuolisen ja tuotteliaan Higashinon tuotantoa on suomeksi julkaissut pienkustantamo Punainen silakka. Higashino on toistaiseksi ainoa kirjailija, jonka teoksia Punainen silakka on julkaissut. Tähän mennessä suomeksi on ilmestynyt kaksi dekkaria, Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto, joista ensiksi mainittu sai Suomen dekkariseuran ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2021.

Kahden oivallisen ja hyvin japanilaisen arvoitusdekkarin jälkeen kustantamo on päätynyt julkaisemaan Higashinolta jotain toisenlaista, sillä Namiyan puodin ihmeet ei ole dekkari, vaikka arvoituksia siinäkin on, ja muutama pikkurikollinenkin. Takakansi määrittelee teoksen ”palapelimaiseksi romaaniksi, jossa on sydäntä, yllätyksiä ja ripaus taikaa.” Maaginen realismi yhdistyy mukavasti positiiviseen pohjavireeseen. Harvoin tulee kirjaa lukiessaan näin hyvälle mielelle.

Kolme pikkurikollista pakenee rikospaikalta, mutta pakoautoksi varastettu Toyota Crown jättää kolmikon yllättäen tielle. Onneksi heillä on valmiiksi katsottuna lähistöltä autiotalo, jossa voi kaikessa hiljaisuudessa odotella aamun valkenemista. Talo on itse asiassa hylätty sekatavarakauppa, jonka on aikoinaan omistanut kauppias Yūji Namiya -niminen mies. Kauppa on ollut suljettuna kymmeniä vuosia, ja kauppiaan kuolemastakin on kulunut jo 32 vuotta.

Seutu on kuolemanhiljainen, mutta siitä huolimatta etuoven murtosuojassa olevasta postiluukusta putoaa kaverusten ällistykseksi kirje. Se on osoitettu sekatavarakauppa Namiyalle. Miehet avaavat kirjeen. Siinä nimimerkin taakse kätkeytyvä naishuippu-urheilija kääntyy hankalan moraaliseettisen pulmansa kanssa sekatavarakaupan omistajan puoleen. Mukana on palautuskuori, joka pitää laittaa takaoven edessä olevaan maitolaatikkoon.

Ajankulukseen miehet ryhtyvät miettimään vastausta naisen kysymykseen. Ällistyksekseen he huomaavat vastauskuorensa katoavan maitolaatikosta. Saman tien etuovella on jo vastaus heidän kirjeeseensä. Mitä oikein on meneillään? Pian he tajuavat olevansa jonkinlaisessa aikakapselissa, jossa aika kuluu hitaammin kuin ulkopuolella. Kirjeet tulevat yli kolmenkymmenen vuoden takaa 1980-luvulta!

Higashino on kehitellyt riemastuttavan ajatusleikin, jossa ajassa matkustaminen tapahtuu kirjeitse. Romaanin rakenne on tosiaan palapelimainen, ja Higashino on onnistunut mainiosti välttämään ilmeisen kaavamaisuusansan. Palaset loksahtelevat paikoilleen vähitellen, ja lopullinen kuvio paljastuu lukijalle vasta viimeisten palojen löytäessä paikkansa. Esimerkiksi puodin lähellä sijaitseva lastenkoti Marumitsue alkaa vilahdella neuvojen pyytäjien tarinoissa yhä taajempaan, joten kannattaa pitää sitä silmällä.

Namiyan puodin ihmeet -romaanissa ratkottavat ihmisten kimurantit ongelmat ovat tavallaan hyvin japanilaisia. Esimerkiksi nuori nainen kysyy neuvoa tilanteessa, johon hän on taloudellisten ongelmien vuoksi päätynyt. Päivätyö toimistoassistenttina ei elätä häntä, joten hän tekee vanhemmiltaan salaa seuralaispalvelutyötä yökerhossa. Miten edetä, jotta voisi perustaa oman yrityksen? Miehet kauhistuvat ja suuttuvatkin kysymyksestä, mutta antavat lopulta kerrassaan oivallisen neuvon.

Pulmat ovat lopulta hyvin yleisinhimillisiä, ja ratkaisut, joihin neuvoa pyytävät saamiensa neuvojen avulla päätyvät, ovat järjestään positiivisia. Aina ei tosin alkuun siltä vaikuta. Lohdullinen on myös ajatus, joka alkaa vähitellen kirkastua Namiyan puodin sedältä apua saaneiden mielessä: hyvä kannattaa laittaa kiertämään.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet
Suom. Raisa Porrasmaa.
Punainen silakka 2022. 316 s.
Äänikirjan lukija Juhani Rajalin.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee

 

Sofialla on ollut huono päivä, ja kaiken huipuksi hän nukahtaa bussissa havahtuen vasta pimeällä metsän keskellä sijaitsevalla päätepysäkillä kuljettajan hätistellessä hänet ulos. Puhelimen akku on lopussa ja kengänkorko miltei irti. Missä hän edes on?

Epätoivon ollessa syvimmillään Sofia huomaa ällistyksekseen vähän matkan päässä tienreunassa entisen parhaan ystävänsä Nanan. Mitä ihmettä Nana tekee täällä keskellä ei mitään? Tytöt eivät ole nähneet toisiaan sitten peruskoulun päättymisen, kun he jatkoivat eri lukioihin.

Nana ottaa oitis ystävänsä siipiensä suojiin ja johdattaa tämän metsän siimeksessä lymyävään Villa Ruusuun, upeaan goottitunnelmaa huokuvaan taloon, joka on köynnösten peitossa ja villiintyneen sokkeloisen puutarhan ympäröimä. Nana asuu talossa kissansa ja reippaan monilukuisen ystäväjoukkonsa kanssa. Kaikki toivottavat Sofian lämpimästi mukaan joukkoonsa tuikeailmeistä mutta jäyhänkomeaa Kainia lukuun ottamatta.

Sofia lupaa jäädä vain yhdeksi yöksi, mutta pian hän lakkaa suunnittelemasta kotiin paluuta. Aika soljuu Villa Ruusussa leppeästi, kaikki on ihanaa ja jokaisen asukkaan toiveiden mukaista. Kukaan ei kaipaa puhelintaan tai nettiä, vaan päivät kuluvat ratsastaessa, rannalla pelaillessa, puutarhaa hoitaessa tai maukkaita ruokia maistellessa rattoisien kulttuurikeskustelujen lomassa.

Iltaisin Sofia lukee valkoisiin samettikansiin sidottua salaperäistä päiväkirjaa, jossa japanilainen Mei kertoo elämästään ja kohtaamistaan vastuksista. Orpo tyttö on otettu vastentahtoisesti setänsä talouteen Ayame-tyttären leikkitoveriksi. Kun tytöt alkavat olla naimaiässä, määrää setä Ayamen joka ilta rantamajaan soittamaan kotoa. Ayame kuitenkin punoo ovelan juonen, joka sinetöi sekä hänen että Mein kohtalot.

Kummallisella tavalla Mein kiehtova tarina alkaa kietoutua Sofian omaan elämään.

Joka kurjen laulua kuuntelee on Sinikka Koyaman esikoisteos, jossa kustantamon esittelyn mukaan kohtaavat suomalainen ja japanilainen kulttuuri sekä historia ja nykyhetki. Päähenkilö Sofia on 19-vuotias tuore ylioppilas, ja tarina käsittelee eri suunnilta nuoren naisen oman tien löytymistä erilaisten paineiden ja vastusten keskellä, joten kirja voidaan lukea nuorten aikuisten eli niin sanotun Young Adult -kirjallisuuteen. Sydämenasioita on mukana reiluhko ripaus, mutta kovin kuumiin tai aistillisiin syövereihin ei uppouduta.

Lukija saanee itse päättää, kuinka paljon Joka kurjen laulua kuuntelee -romaanissa on fantasia- tai spefi-aineksia. Alkuun niitä tuntuu olevan kosolti. Itse tulkitsin alkuvaiheissa, että tulossa voisi olla jotain kauhuun viittaavaa yliluonnollisuutta, mutta kuten sanottu, Villa Ruusu alkaa sivu sivulta muistuttaa yhä enemmän nuoren naisen paratiisia. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että myös Sofian nykyhetki oli fantasiaa.

Sen rinnalla unimaailmaan kytketty Mein tarina veti lopulta huomattavasti paremmin kuin Villa Ruusun ylenpalttinen makeus. Miksi Sofia ei kyseenalaista mitään ympärillään tapahtuvaa? Tähän tulee äkkiarvaamatta vastaus, joka selittää (miltei) kaiken. Loppuosa kirjasta sijoittuu reaalimaailmaan ja ratkoo Sofian ongelmia toinen toisensa perään. Harmillisesti Japaniin sijoittuva osuus myös päättyy tässä kohdassa, eikä sen mukana olo saa kunnollista perustelua.

Teoksessa on siis kolme toisiinsa limittyvää tarinan tasoa: Sofian Villa Ruusussa viettämä aika, Mein muinaiseen Japaniin sijoittuva osuus sekä Sofian tarinan jatko Villa Ruusun jälkeen. Kytkökset näiden välillä jäävät osin arvoituksiksi, ja vähiten muihin liittyy Mein tarina, josta siis itse pidin eniten. Koyama ei selitä liikaa, vaan lukija saa itse tehdä päätelmiä.

Ainakin yksi romaanin teemoista on vaikeuksista selviäminen. Koyama valaa lukijaan uskoa, että kaikesta voidaan selvitä, vaikka välillä tilanne näyttää toivottomalta. Sofian ongelmat ratkeavat siis toinen toisensa perään ja minun makuuni vähän turhankin helposti. Toiveikkuudessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta ehkä vähän enemmän säröä olisi voinut olla.

Musiikilla on oma tärkeä osuutensa niin Sofian kuin Meinkin elämässä. Oli ihan pakko guuglata ja katsoa YouTubesta pari musiikkivideota, joilla soitettiin kotoa. Mielenkiintoista! Japanilainen kulttuuri selvästi kiinnostaa kirjailijaa kovasti ja siitä on kertynyt paljonkin tietoa. Kenties seuraavassa romaanissa Japani on jo varsinainen miljöö? En panisi pahakseni.

Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee
Basam Books 2022. 294 s.
Kansi Sinikka Koyama.

Lainattu kirjastosta.

Turun kirjamessut 2022

 

Maltillinen kirjasaalis: kaksi ostettua, kaksi saatua.

Suomen vanhimmat kirjamessut eli Turun kirjamessut täytti tänä vuonna 32 vuotta. Ovet sulkeutuivat tänään sunnuntaina kello 17. Vielä en tiedä, kuinka paljon messuilla oli tänä vuonna vierailijoita, mutta näppituntuma kahden messuilupäivän eli perjantain ja sunnuntain perusteella on, että koronaa edeltäviin huippulukemiin on vielä matkaa. *Kävijöitä oli yli 13 000 (eli n. 40 % vähemmän kuin v. 2019).

Käytäväkeskusteluissa väki oli tästä kahta mieltä. On harmi, että ihmiset eivät vielä ole lähteneet liikkeelle entiseen malliin. Toisaalta on mukavaa, kun kirjatiskeille ja lavakatsomoihin pääsee ilman kyynärpäätaktiikkaa.

Messulavat ovat yleensä kuvien ottamisen
kannalta lähinnä kaameita.
Turun uusi Puisto-lava ei ole kaamea vaan ihana! 
Perjantaina esikoiskirjoistaan puhuivat 
Laura Andersson ja Lauri Lattu. 
Haastattelijana Mia Halonen.

Kirjabloggaajana olen etuoikeutettu, sillä sain messuille pyytämäni mediapassin. Se tarkoittaa siis sitä, että en maksa omasta sisäänpääsystäni tai pysäköinnistä. Pyysin myös muutamia vapaalippuja arvottaviksi ja yhteistyökumppaneilleni, ja pyyntööni vastattiin avokätisesti. Näistä isot kiitokset Turun kirjamessujen järjestäjille!

Messuorganisaatio tarjosi meille kirjabloggaajille ja -grammaajille perjantai-iltapäivänä pientä välipalaa sekä erityisohjelmaa. Kirjailija Paula Havaste kertoi kirjoistaan ja kirjoittamisesta, ja kokki Petteri Luoto omasta työstään ja hauskoista someprojekteistaan. Mukaan saimme lahjakassin, joka sisälsi kaksi uutuusromaania. Lämmin kiitos myös tästä mukavasta tilaisuudesta!

Yritän messuilla kuunnella sellaisten kirjailijoiden 
haastatteluja, joiden kirjoja en ole vielä lukenut.
Silti on kirjailijoita, joiden haastatteluja haluan
käydä kuuntelemassa aina, kun tilaisuus on.
Arttu Tuominen on jälkimmäisen ryhmän kirjailija.
Taija Tuominen haastattelee.

Tämänvuotiset Turun messut olivat ensimmäiset, joiden ohjelmajohtajana toimi Vilja-Tuulia Huotarinen. Jenni Haukio toimi tehtävässä pitkään, ja presidentti Niinistö adjutantteineen oli tuttu näky messuyleisössä. Kieltämättä tämä toi oman pikantin mausteensa Turun messuille.

Messukonsepti on pääpiirteissään pysynyt samanlaisena vuosikymmeniä, eivätkä Turun ja Helsingin messut juuri eroa muuten kuin mittakaavan suhteen. Pientä viilausta toki tehdään jatkuvasti. Eniten Turussa tuntui tänä vuonna puhuttavan uudistus, jossa miltei kaikkia esiintymisaikoja oli lyhennetty rutkasti. Virallisten messulavojen kirjailijahaastattelut olivat pääsääntöisesti vain 15 minuutin mittaisia. Useamman esiintyjän keskustelut olivat yleisimmin kestoltaan 20–25 minuuttia.

Kirjailija Aki Ollikainen ja
ihan uunituore romaani
Kristuksen toinen tuleminen.

Bloggaajakollegani kysyi Vilja-Tuulia Huotariselta tähän syytä. Selitys oli, että ohjelmanumeroiden väliin piti saada 5 minuutin tauot, joten koska ei haluttu vähentää esiintymisten lukumäärää, lyhennettiin kestoa. Tajuan kyllä tämän logiikan, vaikka en hyväksykään lopputulosta. Vartissa on mahdotonta käydä oikeaa keskustelua. On vaikea kuvitella, että kirjailijat ja haastattelijat tunsivat saavansa arvoistaan kohtelua, eikä kyllä yleisönkään näkökulmasta pikadeittitunnelma ollut kovin antoisa. Jos siis jotain toivon ensi vuodelta, niin mieluummin vähemmän esiintyjiä kuin näitä varttisessioita. Halleissa oli kuitenkin väljää, joten kenties lavoja olisi sittenkin voinut olla enemmän?

Taija Tuominen haastatteli
kirjailija Merja Mäkeä ja
kirjailija Kira Poutasta.

Tämän vuoden teemana messuilla oli kuvataide. Omiin silmiini ei sattunut ainuttakaan kuvataideaiheista ohjelmaa, mutta en rehellisyyden nimissä niitä muistanut etsiäkään. Ainakin perjantaiselle koululaisyleisölle olisi voinut olla teemaan liittyvää toiminnallista ohjelmaa, graffititaidetta vaikka?

Näin hieman 'messukrapulaisena' päällimmäinen fiilis viikonlopusta on vähän kädenlämpöinen. Ketään varsinaista megavetonaulaa ei messuilla tällä kertaa ollut, jollei Tommi Kinnusta lasketa. Hänen varttinsa keräsi A-hallin päälavan eteen kohtalaisen yleisösisämeren ja signeerausjonokin oli ihan kelpomittainen.

Kymmenen hyvää syytä perustaa lukupiiri.
Keskustelemassa Kirsi Ranin, Satu Rämö ja minä. 
Aikaa saimme 20 minuuttia, jotka käytimme tarkoin.

Mukavaa oli tavata ihmisiä, vaihtaa kuulumisia ja nauttia samanmielisten kirjaihmisten seurasta. Kuten aloituskuvakin kertoo, muutamia kirjojakin tuli hankittua. Ensi vuonna taas Turkuun, tietysti!

 

 

Jenni Räinä: Suo muistaa

 

Juho on perinyt pienen ojitetun suon jostain päin autioituvaa Pohjois-Pohjanmaata tai ainakin niiltä main. Ojitus ei ole muuttanut suota kunnon metsäksi, mutta on muuttanut sen tasapainoa ratkaisevasti. Juho on päättänyt ennallistaa omistukseensa tulleen suon ja sen lähisuot takaisin alkuperäiseen kuntoonsa. Se on oleva alkusysäys jollekin suurelle ja ratkaisevan tärkeälle muutokselle!

Juho on ostanut vanhan kansakoulun suonsa lähituntumasta. Sinne hän on kutsunut joukon samanhenkisiä ystäviään asumaan ja tekemään työtä. Yhdessä heidän on tarkoitus aloittaa konkreettinen soiden ennallistamisprojekti, kerätä varoja ja uusia yhteisön jäseniä projektin tueksi sekä aloittaa luomuviljelyyn perustuva omavaraistalous. Työtä on siis enemmän kuin kylliksi, mutta Juho on päättäväinen ja innostunut. Pitää ostaa hevonen! On raivattava pusikoituneet peltotilkut tuottaviksi!

Valokuvaaja Hellä on reissannut maailmalla vuosia ja palanut loppuun. Nyt hän tyhjentää sukunsa taloa isoisän jäljiltä myyntiin. Urakka on valtava, eikä tilannetta helpota, että Hellä tuntee olevansa hukassa. Kuka hän on ja mitä hän elämältään haluaa? Palautuvatko voimat vielä? Pystyykö hän tekemään työtään? Hakkuiden muuttama lapsuudenmaisema masentaa mieltä. Ihmisistä tyhjenevä pohjoinen tuntuu olevan vain materiaalivarasto, jota voidaan surutta verottaa.

Hellän ja Juhon yhteisön tiet risteävät, tietysti, sillä harvaanasutulla seudulla niin käy vääjäämättä.

Toimittaja Jenni Räinä on julkaissut ennen esikoisromaaniaan Suo muistaa kolme tietokirjaa. Yhdessä valokuvaaja Vesa Rannan kanssa julkaistu pohjoisen maaseudun autioitumista käsittelevä Reunalla (Like, 2017) nappasi Botnia-palkinnon. Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinto tuli teoksesta Metsä meidän jälkeemme (Like, 2019). Sillä teoksella on Räinän lisäksi kolme muuta tekijää. Viime vuonna ilmestyi Kulkijat (Like), jossa Räinä käsittelee vaeltamista ja vaeltajanaisia.

Kun huomasin, että Räinältä oli tulossa romaani, tiesin heti haluavani lukea sen. Hieman tosin aavistelin, että se voisi olla makuuni hieman turhan osoitteleva tai jotenkin liian luonnonsuojeluhurmoksellinen, mutta kaikkea vielä. Räinä on loistavasti sulauttanut aiempien teostensa aineksia ja teemoja hienoon, aavistuksen ironiseen tarinaan. Kuvaus luonnon ylikäytöstä ja pohjoisten alueiden häikäilemättömästä ryöstöstä on toteavuudessaan karmaiseva. Räinä ei saarnaa vaan näyttää, pakottaa ajattelemaan ja tuntemaan itse.

Monimutkaista ongelmaa ratkaistaan harvoin yksinkertaisella keinolla. Sen saa Juho yhteisöineen vähitellen katkerasti huomata. Suon ennallistaminen ei lopulta ole yksioikoista eikä helppoa, vaikka se siltä on ajatuksen tasolla tuntunut. Kun rahat uppoavat ensimmäisen suon ojien tukkimiseen, Juho päättää, että seuraavan kimppuun käydään perinteisesti lihasvoimin. Onhan heitä kaksi miestä, useampi nainen ja yksi hevonen. Innostus, idealismi ja optimismi alkavat kuitenkin syksyn pimetessä karista. Räinä paljastaa raa’an rehellisesti, millaisia motiiveja itse kullakin on yhteisöön liittyessään ollut.  

Hellän siivousprojekti jatkuu sekin odotettua kauemmin. Mitä vähemmäksi hän saa tavararöykkiöitä karsittua, sitä selvemmin hän alkaa nähdä itsensä ja muut. Mutta mikä on hänen paikkansa maailmassa? Auttaisiko rantasaunan maalaus sen selvittämisessä? Sekä Juho että Hellä päätyvät lopulta tahoillaan tekemään ratkaisuja.

Nautin Suo muistaa -romaanin lukemisesta kovasti! Sen kuvaama maailma on samaan aikaan itselleni turvallisen tuttu ja kiehtovan vieras. Maalla ikäni asuneena suhtauduin aluksi huvittuneesti Juhon ja kumppaneiden ajatuksiin ja unelmiin omavaraistalousonnelasta. Räinä avaa heidän silmiään lempeästi mutta samalla armottomasti, ja lopulta aloin jo sääliä hänen maallemuuttajiaan.

Jenni Räinä: Suo muistaa
Gummerus 2022. 261 s.
Kansi Jenni Noponen.

Arvostelukappale.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 

Kalmanperhon kutsu aloittaa Kalmanperho-trilogian, joka on nuorille suunnattu mutta myös varttuneemmille lukijoille hyvin maistuva vahvasti kauhusävytteinen fantasiasarja. Ulpu-Maria Lehtinen on uusi tulokas suomalaisessa spefi-kentässä, mutta Kalmanperhon kutsu on hyvin valmis teos. Lehtinen kertoikin jossakin netin syövereistä löytämässäni haastattelussa työstäneensä kirjaa ja sarjaa jo kymmenisen vuotta, osan aikaa hyvinkin määrätietoisesti. Kolmannella kustantamonhakukierroksella sarja löysi kustantajan.

Päähenkilö Lilja täyttää neljätoista vuotta sinä päivänä, kun hän vuotta vanhemman veljensä kanssa muuttaa maalle isoäidin luo. Isän uusperheessä alkaa teineillä olla vähän tukalaa, joten on päätetty, että Lilja ja Joonatan aloittavat uudessa koulussa ja auttelevat siinä sivussa isoäitiä arjen askareissa.

Liljalla on toive, että uusi alku muuttaisi jotain hänen elämässään, mutta heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen kaikki tuntuu loksahtavan entiseen muottiinsa. Sosiaalinen ja hyvännäköinen Joonatan solahtaa uuteen kouluun ja sen piireihin oitis kuin kala veteen, mutta harmaa ja huomaamaton Lilja saa huomiota vain, koska koulun tytöt haluavat tutustua Joonataniin. Asetelma alkaa pänniä Liljaa niin, että lopulta hän kaataa kaiken katkeruutensa Joonatanin niskaan ja sanoo asioita, joita myöhemmin katkerasti katuu.

Sisarusten välirikon jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti ja vaikuttaa sairaalta. Yhtenä koleana iltana veli harhailee pihalla ja on suuntaamassa metsään T-paitasillaan. Selitykset ovat sekavia. Jotain outoa on meneillään. Sitten Lilja näkee kotimatkallaan valtavankokoisen pääkallokiitäjän lentelevän edessään keskellä kirkasta päivää. Se johdattaa häntä kohti läheistä metsikköä. Pian hän huomaa tupsahtaneensa outoon maailmaan, jossa kammottavat kalmavat uhkaavat syrjäisen Kalmansyrjän kylän asukkaita.

Lilja tajuaa luiskahtaneensa rinnakkaistodellisuuteen, joka vaikuttaa valitettavan todelliselta. Kyläläiset suhtautuvat tulokkaaseen epäluuloisesti, mutta heillä on käsissään paljon pahempia ongelmia, joten Lilja saa toistaiseksi jäädä asumaan Auroran syrjäiseen mökkiin. Vähitellen Kalmansyrjän ja sitä ympäröivän maailman järjestys alkaa hahmottua Liljalle, joka yrittäessään selviytyä uudessa arjessaan etsii myös kiivaasti keinoa palata kotiin. Joonatan tarvitsee pikaisesti apua, mutta voisiko sen ongelman ratkaisu löytyä Kalmansyrjästä?

Lilja joutuu siis todelliseen elämänsä seikkailuun, sillä luvassa on vielä tietysti hengenvaarallinen tehtävä, jonka varassa ainakin koko rinnakkaismaailman olemassaolo riippuu. Miten pelastaa maailma, itsensä ja Joonatan? Riittävätkö taidot, entä rohkeus? Onneksi Lilja ei joudu syöksymään vaaroihin täysin yksin, vaan matkan varrella on syntynyt myös lujia ystävyyssuhteita ja kertynyt käyttökelpoista tietoa. Silti kaikki on lopulta hiuskarvan varassa, kuten genren konventioihin kuuluukin.

Kalmanperhon kutsussa on siis paljon tuttua perusfantasia-ainesta, jota on vahvasti ryyditetty tummanpuhuvilla, jopa synkeillä kauhuelementeillä. Seos toimii hyvin ja raikkaasti. Pidin siitä, että keskiössä ja toimijoina ovat nimenomaan tytöt ja nuoret naiset. Lilja ei ole mikään supermimmi, mutta ei jää sormi suussa odottelemaankaan, että joku muu pelastaisi hänet. Kun Joonatan on poissa pelistä, on Liljan pärjättävä. Ja Lilja pärjää!

Vaikka kyseessä on toiminnallinen seikkailuromaani, mukaan mahtuu myös paljon ajatteluttavaa. Lilja on ihan tavallinen kasiluokkalainen tyttö, joka ei varsinaisesti rakasta koulunkäyntiä. Kalmansyrjässä ei kouluja ole eikä ainakaan kylän johtomiesten mielestä tulekaan. Mihin sitä muka tarvittaisiin? Lilja huomaa päätyvänsä käymään keskusteluja, joissa hän puolustaa kiivaasti kaikkien oikeutta oppia ja opiskella. Lukutaitokin on kalmansyrjäläisten keskuudessa harvinainen taito, ja Lilja huomaa, miten arvokas niin itsestään selvä asia voikaan olla. Myös kaikenlaisen tasa-arvon suhteen Kalmansyrjän kylässä on paljon tehtävää.

Kylmäävästi Lehtinen kuvaa, miten yhteisöt toimivat uhan alla. Kaikki vieras pelottaa, ja pelko purkautuu vihana. Kuka tahansa voi joutua epäilyksenalaiseksi, ja vilauksessa kyläneuvosto on torikansan tukemana tehnyt vangitsemispäätöksen. Kun yhteisön oma turvallisuus on uhattuna, ei myötätuntoa riitä ulkopuolisille.

Koska Kalmanperhon kutsu on trilogian avausosa, paljon jää vielä ratkaisematta. Lopussa Liljaa (ja myönnän, lukijaakin!) odottaa yllätys, joka kirjaimellisesti ja kihelmöivästi avaa oven seikkailun jatkolle.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu (Kalmanperho 1)
S&S 2022. 509 s.
Äänikirjan lukija Hanna Mönkäre.
Kansi ja taiton ulkoasu Sami Saramäki.

Lainattu kirjastosta.

Kirja oli mukana syksyn kirjasuosituslistallani, jota pääsin esittelemään radioon Kulttuuriykköseen. Kannattaa kuunnella koko ohjelma täältä. Nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja voi ja kannattaa lukea kaikkien!

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

 

”Nain häntä vihdoin viime yönä.
---
Rakastan häntä, vihaan itseäni;
rakastan itseäni, vihaan häntä.
Tarina on pitkä ja tämä on sen loppu.”

Täällä Lounais-Suomessa mustikkasato on ollut paikoin ällistyttävän runsas. Tunnetusti minulla lähtee mustikkametsässä käyminen helposti lapasesta, ja on myönnettävä, että niin kävi tänäkin kesänä. Nyt on oma ja vähän äidinkin pakastin piukassa ja aika monta äänikirjaa mustikkamättäiden keskellä kuunneltuna.

Yksi minua metsäreissuilla viihdyttäneistä kirjoista oli kesän mittaan kirjasomea puhuttanut yhdysvaltalainen myyntimenestysromaani Paperipalatsi. Se on menestyneitä tv-tuotantoja vetäneen Miranda Cowley Hellerin esikoisromaani, jota on verrattu Delia Owensin hurjan menestyneeseen Suon villiin lauluun. Facebookin kirjallisuusryhmissä mielipiteet ovat menneet tavan mukaan iloisesti ristiin, on tykätty ja jätetty kesken ja osa on pitänyt Suon villistä laulusta enemmän ja osa taas Paperipalatsista.

En ole pitänyt itseäni amerikkalaisten menestyslukuromaanien ystävänä ja lukijana (kyllä, pidän sekä Suon villiä laulua että Paperipalatsia viihdyttämään pyrkivinä ja voimakkaasti tunteisiin vetoavina lukuromaaneina, vaikka en termistä tykkääkään). Silti huomasin viihtyväni erinomaisesti Paperipalatsin parissa, kunhan alkuun pääsin.

Tarina vei mennessään, rakenne koukutti seuraamaan kokonaisuuden rakentumista, juoni yllätti pariin kertaan mukavasti ja toisaalta taas joitakin käänteitä pedattiin niin, että sain tuntea tyytyväisyyttä osuttuani päättelyissäni oikeaan. Mukana on suurta rakkautta, hekumallisia tuokioita, kauniita maisemia, traagisia ja inhottavia vaiheita ja rikoksiakin. Perheiden vaietut salaisuudet pulpahtelevat pintaan aiheuttaen uusia vaiettavia kauheuksia. Traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Viisikymppisen Ellen perhe ja ystävät ovat kokoontuneet suvun Paperipalatsiksi kutsumalle kesäasunnolle Perämetsään eli Cape Codiin viettämään Ellen kuolleen siskon Annan vuosittaista muistopäivää. Ellen osalta juhlaillallinen päättyy siihen, että hän nousee pöydästä, riisuu alushousunsa ja kätkee ne leipälaatikon taakse ruokakomerossa. Sen jälkeen hän rakastelee ensimmäisen kerran suuren rakkautensa ja lapsuudenystävänsä Jonasin kanssa pimeässä puutarhassa.

Aamulla Elle herää ristiriitaisiin tunteisiin. Mitä hänen pitäisi tehdä? Mitä hänen ja Jonasin pitäisi tehdä? He ovat kumpikin tahoillaan naimisissa. Elle rakastaa syvästi miestään Peteriä, joka vaikuttaa täydelliseltä aviomieheltä ja isältä. Heillä on kolme lasta, joiden vakaan lapsuuden ja nuoruuden eteen Elle on valmis tekemään mitä tahansa. Mutta hän rakastaa Jonasta. Vai rakastaako? Ellellä on vuorokausi aikaa tehdä elämänsä tärkein päätös.

Krapulaisen ja helteisen sunnuntain kulkua seurataan läpi romaanin, ja lopulta ollaan seuraavan aamun sarastuksen ensi hetkillä, kun Elle tekee ratkaisunsa. Jostain syystä lopusta on käyty kiivaitakin keskusteluja, koska osalle lukijoista on ilmeisesti epäselvää, mitä Elle päätti. Minusta siinä ei ollut mitään kryptistä, mutta luonnollisesti jokainen lukija tekee omat tulkintansa.

Mutta ennen kuin on päästy loppuratkaisuun, Elle kertoo kaiken, mikä on nykyhetken takana. Miksi hän ja Jonas ovat aikanaan joutuneet toisistaan erilleen? Mikä on muuttunut juuri nyt niin, että he ovat päätyneet rakastelemaan pimeään? Tarina on monipolvinen ja alkaa jo Ellen isoäidistä ja tämän karuista kokemuksista. Suvun naiset ovat kokeneet rankkoja asioita sukupolvesta toiseen. Vaikeuksiin ja traumoihin on suhtauduttu vaihtelevasti, mutta kuten sanottu, puhuttu niistä ei ole. Haavat on nuoltu salaa ja arvet kannettu ylpeästi, mutta perheet ja läheiset ovat maksaneet myös kovaa hintaa.

Rakkausteemaa on helppo pitää banaalina. Cowley Heller ei kuitenkaan kirjoita imelästi tai hempeästi, vaikka Elle sydäntään ja sen oikkuja joutuu ruotimaankin. Ellen ja Jonasin menneisyydestä löytyvät tapahtumat karistavat romaanista ruusunpunan ja paljastavat katkeran verenkarvaisuuden. Suuren rakkauden ja intohimon lisäksi teemoina ovat ainakin ystävyys ja syyllisyys. Minua koskettivat erityisesti uusperheiden teinit, joita kukaan ei halunnut. Millaisen jäljen hylkääminen jättääkään lapseen?

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (The Paper Palace)
Suom. Tuulia Tipa.
Tammi 2022. 403 s.
Äänikirjan lukija Krista Kosonen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.