Elly Griffiths: Korppikuningas

Nähtävästi Norfolkissa on Elly Griffithsin mielestä toistaiseksi murhattu kylliksi väkeä, sillä viidennessä Ruth Galloway -dekkarissa pengotaan luita ja selvitetään murhia vaihteeksi Blackpoolin kaupungin ja Pendlen metsien tuntumassa.

Forensisen arkeologian tohtori Ruth Gallowayn elämä tuntuu asettuneen uomiinsa ellei jopa jumittuneen paikoilleen. Elämä kaksivuotiaan Katen yksinhuoltajana on antoisaa mutta samalla stressaavaa, ja kaikkien työssä käyvien äitien tavoin Ruthilla on aina huono omatunto. Työ on mukavaa, mutta ura ei etene. Ruth ei ole tehnyt merkittäviä löytöjä saati julkaissut mitään vuosiin. Rakkauselämäkin on kädenlämpöistä, sillä miesystävä Max on kyllä mukava mutta ei mitenkään roihuun sytyttävä tyyppi.

Sitten rauha häiriintyy. Ruth saa viestin, että hänen opiskelukaverinsa Dan on kuollut asuntopalossa. Ryhmänsä ehdoton hurmuri ja tähtiopiskelija Dan on vastoin kaikkia odotuksia päätynyt pienen maalaisyliopiston historianlaitokselle opettamaan arkeologiaa. Mutta ennen onnettomuutta Dan on ehkä tehnyt mullistavan löydön, joka saattaisi liittyä mystiseen Korppikuninkaaseen. Itse asiassa Dan on lähettänyt löytöön liittyvän kirjeen Ruthille, jossa pyytää tämän apua otaksumiensa varmistamisessa. Vahinko vain, että kirje saapuu perille vasta Danin kuoleman jälkeen.

Sen sijaan tulipalo, jossa Dan kuoli, ei tainnut olla vahinko vaan tahallaan sytytetty. Joku tai jotkut ovat halunneet tappaa iloisen ja aina ehdottoman coolin Danin. Vai oliko Dan sellainen vielä, kaksikymmentä vuotta Ruthin ja Danin viimeisen tapaamisen jälkeen? Entä missä ovat Danin tietokone ja puhelin sekä kaikki kaivauksilla tehtyyn löytöön liittyvä kirjallinen materiaali? Onko Danin kuolemalla yhteys Korppikuninkaaseen vai onko sittenkin syynä hänen etninen taustansa? Pendlen yliopistolla toimii nimittäin uusnatsismiin reippaasti kallistuva salaseura Valkoinen käsi.

Danin esimies ottaa yllättäen yhteyttä Ruthiin ja pyytää tätä selvittämään, olivatko Danin esiin kaivamat luut sitä mitä tämä oletti vai jotain muuta. Myös opiskelukaveri Caz ottaa yhteyttä ja kertoo, että Danin kuolema ei ollutkaan onnettomuus. Ennen kuin Ruth edes ehtii tehdä päätöstä lähdöstä, hän saa uhkaavan tekstiviestin, jossa häntä kehotetaan luopumaan ajatuksesta. Viestistä Ruth ei kerro kenellekään, mutta hän sentään pyytää Nelsonia vähän selvittämään Danin kuolemaan liittyviä epäselvyyksiä.

Yhtä kaikki pian Blackpoolissa lomailevat paitsi Nelson vaimonsa kanssa myös Ruth, Kate ja uskollinen Cathbad. Ennen kuin Korppikuninkaan luiden arvoitukset on ratkaistu, tulee tietysti lisää ruumiita. Epäilyttävästi käyttäytyviä tyyppejä tuntuu olevan Pendlen yliopiston historianlaitos pullollaan, ja jokaisella on omat luurankonsa kaapeissaan, kuten kuuluukin. Ruth lähipiireineen joutuu jälleen todellisiin vaaroihin, ennen kuin myös murhaaja on saatu nalkkiin.

Griffiths jatkaa siis tutulla linjallaan, jossa leppoisat ja rankat tunnelmat vuorottelevat. Murhatutkimusten lomassa painiskellaan sydämenasioiden kanssa ja yritetään viettää peribrittiläistä lomaakin. Työnarkomaaneille kuten Nelsonille ja Ruthille se on tosin melko vaikeaa, mutta Kate ja Cathbad ottavat ilon irti. Korppikuninkaaseen muuten liittyy kuin liittyykin ihan mojova yllätys…

Ruthia ja kumppaneita on mukava tavata säännöllisesti, ja tälläkin kertaa viihdyin oikein hyvin. Suosikkihenkilökseni on noussut sympaattinen Cathbad kaikkine omituisuuksineen. Ruth on mukavan rosoinen päähenkilö, mutta on myönnettävä, että minuakin on alkanut vaivata tapa, jolla hän puhuu itselleen itsestään ylipainoisena ja rumana. Miksi ihan normaalivartaloisen keski-ikäisen naisen pitää jatkuvasti jauhaa omasta (olemattomasta) lihavuudestaan? Rasittavaa.

Elly Griffiths: Korppikuningas (Dying Fall)
Suom. Anna Kangasmaa.
Tammi 2019. 372 s.

Arvostelukappale.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

Ruth Galloway -sarja:

Risteyskohdat
Januksen kivi
Jyrkänteen reunalla
Käärmeen kirous
Korppikuningas

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

On hyvin todennäköistä, että André Acimanin romaani Kutsu minua nimelläsi olisi jäänyt lukematta, ellei kirjailija olisi tulossa toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan. Avuksi oli vielä sekin, että kirjasta on jo saatavana äänikirjaversio. No, olipa miten hyvänsä, joka tapauksessa olen romaanin nyt lukenut (kuunnellut) ja olen siitä hyvin tyytyväinen. Pidin kirjasta lopulta kovasti.

Romaanissa Elio kertoo 17-vuotiaana kokemastaan kielletystä ensirakkaudestaan ja sen huumasta. Elion professori-isällä oli tapana kutsua jatko-opiskelijoita kesävieraiksi perheen italialaisen pikkukaupungin liepeillä sijaitsevaan kotiin. Opiskelijat saivat täysihoidon, jonka vastineeksi heidän piti seurustella perheen kanssa ja auttaa professoria tämän kirjeenvaihdossa.

Kesällä 1987 huvilalle saapuu Amerikan juutalainen Oliver, 24-vuotias filosofianopiskelija. Elio rakastuu komeaan ja itsevarmaan Oliveriin ensisilmäyksellä, kun tämä huikkaa matkakumppaneilleen huolettomasti ”Later!” näiden jättäessä hänet Elion kodin portille. Jo silloin Elio muistelee ajatelleensa, että Oliver jossain vaiheessa tulisi huikkaamaan hänelle tuon saman repliikin ja että se musertaisi hänet.

Elio on herännyt seksuaalisesti jo vuosia aiemmin ja huomannut myös kiinnostuksensa sekä naisiin että miehiin. Vuoden 1987 kesällä sekä Eliolla että Oliverilla on suhde vähintään yhden tytön tai naisen kanssa, mutta se ei estä heidän keskinäistä rakastumistaan ja eroottista suhdettaan.

Aciman kuvaa hellyttävästi nuoren pojan kiihkeää rakastumista, epävarmuutta ja tunteiden vuoristorataa. Elion koko huomio tuntuu kiinnittyvän Oliveriin, hänen eleisiinsä ja sanoihinsa. Mitä katse tarkoitti? Oliko repliikissä sittenkin jokin salainen viesti vain hänelle? Elio näkee kiihkeitä unia Oliverista ja itsestään sekä nukkuessaan että valveilla. Miten hän voisi ja uskaltaisi paljastaa rakkautensa ja halunsa Oliverille? Mitä sitten tapahtuisi?

Elion ja Oliverin intohimo saa täyttymyksensä ja kesä huipentuu muutamaan kiihkeään ja polttavan kauniiseen vuorokauteen Roomassa, jonne nuoret miehet matkustavat ennen Oliverin kesävierailun päättymistä. Rooman ajasta jää muistoja, joihin Elio palaa jokaisella käynnillään yhä uudelleen.

Romaani päättyy pitkään häivytysjaksoon, jossa miehet vielä tapaavat kymmenen vuotta myöhemmin. Mitä kesän romanssista on vielä jäljellä? Mitä elämä on heille tarjonnut?

Minulle Kutsu minua nimelläsi on kaunis ja koskettava rakkaustarina, jossa on mukavana lisämausteena lämpimänä hehkuva Italia ja Rooma sekä aimo annos sivistynyttä keskustelua kirjallisuudesta ja sen verran filosofiastakin, etten ehtinyt pitkästyä (kuten käy, kun tipahdan kärryiltä).

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi (Call Me By Your Name)
Suom. Antero Tiittula.
Tammi 2019. Äänikirjan lukija Antti Jaakola.

Äänikirja Storytel.

André Aciman esiintyy Helskinki Lit 2019 -tapahtumassa pe 17.5.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 6. Rakkausromaani.

Arttu Tuominen: Verivelka

Ei kenelläkään ole niin hyviä ystäviä kuin lapsena.

Stpehen Kingin pienoisromaanissa Ruumis (kokoelmassa Kauhun vuodenajat, Book Studio, 1992) kaksitoistavuotiaat pojat Gordie ja Chris ovat parhaat ystävät siitä huolimatta, että heidän taustansa ja tulevaisuutensa näyttävät kovin erilaisilta. Ystävykset kokevat parin muun pojan kanssa runsaan vuorokauden kuluessa rankkojakin asioita, ja tarinan pohjalta kuvatun elokuvan suomenkielinen nimi Viimeinen kesä kertoo sen teemasta paljon. Lyhyessä ajassa pojat joutuvat jättämään lapsuuden taakseen, eikä heidän elämänsä ole enää ennallaan.

Arttu Tuomisen teoksessa Verivelka sivutaan samaa teemaa, vaikka tarina on monin verroin rankempi kuin Kingin Ruumiissa. Porilaiset pojat Jari ja Antti ovat kuudennen luokan keväällä vuonna 1991 parhaat ystävät erilaisista lähtökohdistaan ja ominaisuuksistaan huolimatta. Jari on keskiluokkaisen mukavan perheen poika, jolla on kehitysvammainen pikkusisko Tiina. Lukutoukka Jari on ruumiinrakenteeltaan hintelä verrattuna rotevaan Anttiin.

Vaikka pojat asuvat maantieteellisesti lähellä toisiaan, ovat heidän maailmansa muuten hyvin erilaiset. Antin isä on kätevä käsistään ja osaa korjata mitä vain. Selvänä hän on mukava ja reilu, mutta jo muutaman kaljapullollisen jälkeen hänestä paljastuu epäluuloinen riidanhaastaja, joka ei kaihda käyttää nyrkkiään sen paremmin vaimoa kuin poikaakaan kurittaessaan.

Jari ja Antti elävät viimeistä kevättään muutenkin kuin ala-asteen suhteen. Kesäloman alkuviikkojen karut tapahtumat muuttavat heidän elämänsä suunnan lopullisesti. Toukokuun lopussa pojat vielä elävät ainakin osittain viattomuuden ajassa ja päättävät tehdä aikamatkan. He kirjoittavat toisilleen kirjeet avattaviksi, kun he ovat nelikymppisiä eli 27 vuoden päästä. Kirjeet he kätkevät kapseliin, jonka he yhdessä hautaavat läheisen mäen päälle kivenlohkareen juurelle. Paikka merkitään X-merkillä, koska niin aarteen paikka karttaan merkitään ja koska X tarkoittaa ikuista ystävyyttä.

Marraskuussa 2018 Poria riepottelee vuoden pahin myrsky. Kaatosateisena iltana Ahlaisissa tehdään hyvin tyypillinen suomalainen verityö. Viikon verran jatkuneissa ryyppyjuhlissa, joissa väki on vaihtunut ja viina virrannut, keski-ikäinen mies puukotetaan hengiltä. Silminnäkijöitä on runsaasti, vaikka myöhemmin poliisit joutuvat toteamaan, että heidän tarinansa eivät ole kovin luotettavia. Pääepäilty on paennut metsään veitsi mukanaan.

Ilmiselvältä vaikuttavan henkirikoksen saa tutkittavakseen Porin poliisin rikoskomisarion sijaisuutta tekevä Jari Paloviita tiimeineen. Kun uhrin ja tekijän henkilöydet on selvitetty, Paloviita kauhistuu. Hän tuntee molemmat. Kummallakin miehellä, niin uhrilla Rami Niemisellä kuin tekijällä Antti Mielosellakin, on pitkä ja karu rikosrekisteri. Niemisen kuolemaa tuskin suree kukaan, eikä Mielosen syyllisyyskään vaikuta mitenkään yllättävältä.

Mutta Paloviita tietää olevansa Mieloselle palveluksen velkaa. Miten hän voisi auttaa tätä välttämään murhatuomion? Pelissä on todella kovat panokset, sillä Paloviidan idyllinen keskiluokkainen elämä on luhistumaisillaan. Komisarion pesti on saatava muutettua vakinaiseksi, muuten kaikki on menetetty.

Näitä kahta aikatasoa Tuominen kuljettaa Verivelassa rinnakkain. Vuoden 1991 kevään ja alkukesän tapahtumilla on tietysti suora yhteys siihen, mitä marraskuussa 2018 tapahtuu. Jännite on voimakas, ja vaikka lukija erilaisten ennakoivien vihjeiden avulla ja muutenkin pystyy päättelemään paljon, on tarina silti piinaava ja käänteet yllättäviäkin. Mitä pojille lapsuudessa oikein tapahtui ja miksi? Mikä sitoo Jari Paloviidan, Antti Mielosen ja Rami Niemisen kohtalot niin tiukasti yhteen?

Paloviidalla on pienessä tiimissään kaksi keskenään kovin erilaista tutkijaa. Henrik Oksman on ollut kolme vuotta Paloviidan oma työpari, mutta nyt Häräksi kutsutun Oksmanin parina työskentelee Linda Toivonen. Oksman on loistava poliisi, mutta hänen sosiaaliset taitonsa jättävät paljon toivomisen varaa. Saatuaan vainun tai pettämättömältä vaistoltaan vinkin Oksman ei jätä kiveäkään kääntämättä vaan härkämäisen päättäväisesti kaivaa totuuden esiin. Tämä tieto pelottaa Paloviitaa. Oksman on hänen pahin vastustajansa, jos hän aikoo auttaa Mielosta paljastumatta itse.

Linda on kokenut ja arvostettu tutkija, jolla on jonkinlaisena rasitteenaan nuoruuden lyhyt mallin ura. Esimurrosikäisen Linnea-tytön kanssa kahdestaan asuvalla Lindalla on ongelma, jonka hän toistaiseksi pystynyt työpaikalla peittämään pastilleilla ja flunssaoireisiin vetoamalla.

Verivelka aloittaa uuden DELTA-sarjan, jossa seurataan Porin poliisin rikostutkijoita ja heidän työskentelyään. Paloviitaan, Oksmaniin ja Toivoseen tutustutaan tässä aloitusosassa. Paloviidan tarina avautuu eniten, onhan tutkittavana oleva rikos suoraan kytköksissä hänen lapsuuteensa. Muiden osalta Tuominen vasta vähän raottaa ovea ja jättää lukuisia kutkuttavia kysymyksiä ja vihjeitä ilmaan. Jatkon kannalta asetelma on suorastaan kihelmöivä.

Arttu Tuomisen aiempi neliosainen Muistilabyrintti-sarja muodostui lopulta huikeaksi lukukokemukseksi, ja päätösosa Leipuri lukeutuu omiin dekkarisuosikkeihini. Kun alkoi tihkua tietoa, että Tuominen on aloittamassa uutta ja erilaista Poriin sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa, odotukseni olivat korkealla. Verivelka ei pettänyt kovia odotuksiani, päinvastoin. Kirjan avattuani huomasin nopeasti olevani tarinan vastustamattomassa imussa, ja ahmin nelisatasivuisen romaanin parissa päivässä.

Eniten pidin vuoden 1991 tapahtumia kuvaavista osuuksista. Tuominen kuvaa taitavasti ja aidosti lapsuuden ja aikuisuuden murrosvaihetta. Edessä olevat katastrofit, jotka lukija aavistaa tuleviksi, luovat oman jännitteisen tunnelmansa. Lukiessaan tietää, että vielä joutuu lukemaan ja kokemaan todella kauheita asioita poikien kanssa, mutta silti ei voi lopettaa lukemista. On pakko jatkaa katkeraan loppuun asti. Tuominen ei päästä lukijaa todellakaan helpolla. Monet kohtaukset ovat suorastaan piinaavia yksityiskohtaisuudessaan.

Vuoden 2018 poliisitutkinta ja Jari Paloviidan ankara paini omatuntonsa kanssa on myös mielenkiintoinen ja loppumetreillä sen käänteitä lukee sydän kurkussa. Miten ihmeessä tästä oikein selvitään kuivin jaloin? Vai selvitäänkö? Juonenpunonta on oivallista, samoin henkilökuvaus. Koko poliisikolmikko on herkullisen monitahoinen.

Pidän kovasti intertekstuaalisuudesta eli tekstien välisistä kytköksistä. Erityisesti pidän siitä tietysti silloin, kun itse huomaan kytkennät. Verivelka flirttailee kutkuttavasti Kingin Ruumiin kanssa. Olen Viimeisen kesän nähnyt lukuisia kertoja, ja se on mielestäni ihana elokuva. Jokainen löytämäni viittaus oli iloinen yllätys. Juuri näin intertekstuaalisuus toimii parhaimmillaan eli tarjotessaan oivaltamisen iloa. Ihan mahtavaa!

Olen aikaisemminkin todennut, että mielestäni parhaita dekkareita ovat sellaiset, jotka eivät ole selkeästi ’vain’ dekkareita vaan jotka sekoittavat eri genrejä. Verivelka on kaikkea muuta kuin perinteinen poliisiromaani, vaikka sen keskiössä onkin rikostutkintayksikkö. Mieluusti suosittelen tätä teosta myös lukijoille, joita eivät dekkarit ja jännityskirjat tavallisesti kiehdo.

Arttu Tuominen: Verivelka
WSOY 2019. 408 s.

Ennakkokappale.

Verivelka ilmestyy 14.5.2019.

Verivelka nappasi Vuoden johtolanka 2020 -palkinnon. Jatko-osa Hyvitys ilmestyy keväällä 2020.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.


Arttu Tuomisen Muistilabyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri 

Niina Repo: Vyöry

En tiedä, ketä tästä kaikesta syyttäisin. Itseäni? Kohtaloa. Taloa. Unelmia.

Sylvian hohtavat unelmat ovat kaikki toteutuneet. Nelihenkinen perhe on löytänyt idyllisen omakotitalon, josta puuttuu vain takka. Sylvialla on mielenkiintoinen työ arkistonhoitajana, ja hän omistautuu sille intohimoisesti keksimällä valokuvista poistetuille ihmisille elämän ja kirjoittamalla heille kirjeitä, työajalla vieläpä. Aviomies Rurikilla on pieni kalanvälitysliike. Esikoistyttö Rebecca on vaihto-oppilaana Etelä-Amerikassa ja kuopus Minni elää tavallista alakoululaisen arkea.

Kaikki vaikuttaa siis olevan hienosti, kun vielä takkakin saadaan kirjavien (ja kieltämättä kafkamaisten) käänteiden jälkeen tekeille. Mutta sitten eräänä aamuna jalkakäytävällä Sylvian perheen talon edessä on veritahrainen takkatiili. Mitä on tapahtunut? Ainakin Sylvia on vakuuttunut, että on tapahtunut rikos. Mitä ilmeisimmin naapurissa asuva vaarallinen mielenterveyspotilas on käynyt jonkun kimppuun. Mutta kenen? Ja missä ruumis on? Rurik ei tunnu kiinnostuvan kauheasta tapauksesta eikä hätäkeskuksestakaan suostuta lähettämään ketään paikalle tutkimaan asiaa.

Asiat alkoivat liukua limittäin ja lomittain, pienet ja suuret asiat epäsuhdassa, suhteettomina.

Verinen takkatiili jalkakäytävällä on jonkinlainen kulminaatiopiste. Sen jälkeen asiat Sylvian elämässä alkavat vähitellen vyöryä yhä hallitsemattomammin, mutta kerrostumat ovat alkaneet rakentua jo paljon aikaisemmin. Pohjimmaiset kerrokset ovat peräisin Sylvian lapsuudesta, mutta siitä hän ei juurikaan halua puhua. Suurin piirtein vuotta ennen veristä takkatiiltä kerrostumia alkoi kuitenkin kertyä vauhdilla.

Sylvian työpaikalla vaihtuu esimies, joka tuntuu kannustavan Sylviaa tämän kirjeprojekteissa. Sylvia löytää mielisairauden vuoksi perhevalokuvista poistetun Emman ja alkaa kertoa tämän elämää kirjeissä. Samaan aikaan kotona aloitetaan takkaprojekti. Valitettavasti sitä varjostavat monenlaiset vaikeudet niin viranomaisten kuin kauppiaidenkin tahoilta. Sylvian suuri unelma Rebecca-tyttären vaihto-oppilasvuodestakin alkaa toteutua. Perheeseen on vastavuoroisesti tulossa chileläinen Clara, jonka kanssa ei sitten kaikki sujukaan kuten piti.

Monenlaisia paineita siis alkaa kasautua pakkomielteiseen perfektionismiin taipuvan Sylvian harteille. Aggressiivisesti metelöivä naapuri pelottaa yhä enemmän, eikä apua tunnu saavan sen paremmin isännöitsijältä kuin sosiaalitoimistostakaan. Lopulta Sylvia löytää Vaihdetaan hulluja -nimisen nettikeskusteluryhmän, josta saa ainakin vertaistukea.

Niina Revon seitsemäs romaani Vyöry on nimensä veroinen. Lukija saa heti alkuun koko joukon varoituksia siitä, mitä tuleman pitää, mutta silti tarina pääsee yllättämään moneen otteeseen. Maailma huojuu minäkertoja-Sylvian ympärillä, mutta lukija ei voi olla varma, mikä Sylvian kertomasta on vääristynyttä, mikä ei. Vaihtoehtoisia selityksiä on yleensä tarjolla useita, ja paikoin ainakin omat päätelmäni lensivät kaaressa roskikseen ja oli aloitettava palasten kokoaminen uudelleen alusta.

Tarinan tunnelma on painostavan uhkaava. Uhka tihenee kuin varkain, ja lopulta voi vain pelätä pahinta ja toivoa parasta. Saako Sylvia apua ajoissa vai pääseekö idyllisessä omakotitalossa helvetti irti? Kuka on ollut tiiliskivimurhaaja, entä hänen uhrinsa?

Vyöry on herkullisen täyteläinen romaani mielenterveysongelmista. Repo on suhteellisen suppeaan eli runsaat kaksisataa sivua käsittävään romaaniinsa saanut upotettua koko joukon aiheeseen liittyviä näkökulmia ja huomioita. Emman traaginen tarina kurkottaa historiaan, ja somen keskusteluryhmässä jaetaan kokemuksia huumorin keinoin. Monenlaista mahtuu näiden väliin.

Kuten Omppu blogissaan toteaa, Repo sortuu lopussa muutamaan selittelyyn tai turhaan auki kirjoittamiseen. Lukijaan kannattaa luottaa. Ainakin minä pidän enemmän ajatteluttavista lopuista kuin tyhjentävistä.

Miten erottaa muistoista oikeat?

Niina Repo: Vyöry
Siltala 2018. 220 s.
Äänikirjan lukija Laura Malmivaara, kesto 5 h 43 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytel.

Sijoitan Vyöryn Helmet-lukuhaasteen kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.  

Emma Puikkonen: Lupaus

Mitä jos lupaamista ei otettaisi vakavasti? Nämä tuulessa ja tunneilmiöissä huojuvat, rikkahippusen kokoiset ihmiset puhuisivat toisilleen määräämättömästi säästä ja kuolleista kuningattarista ja eläinten sairauksista, mutta kehenkään ei voisi luottaa. Kukaan ei lupaisi toiselle mitään, ei avioliittoa, ei yllätysjuhlaa, ei syntymäpäivän muistamista. He nyökyttelisivät vain, mutta tietäisivät, että jokainen nyökkäys tarkoittaa kyllä ja ei, kyllä ja ei, että mitään ehdottoman varmaa ei ole olemassa.

Paluu vapaasti kirjallisuuden virrassa ajelehtivaksi lukijaksi on tuonut mukanaan paluun kirjaston aktiiviseksi asiakkaaksi. Olen tänä vuonna lukenut jo kahdeksan kirjastosta lainaamaani kirjaa! Se on monin verroin enemmän kuin monena kuluneena vuonna.

Syitä tämän rakkaussuhteen elvyttämiseen on monia. Kuten sanottu, voin nyt pitkästä aikaa aivan itse vapaasti päättää, mihin kirjaan seuraavaksi tartun. Kuunneltuani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan yhteen menoon sukelsin riemuiten selvittelemään sarjassa mukana olevien historiallisten henkilöiden taustoja. Kirjastoista on helposti saatavana monenlaista tietokirjallisuutta, ja olen sitä mahdollisuutta hyödyntänyt muun muassa Albert Eldelfeltin elämään ja teoksiin perehtyessäni.

Varausmaksut ovat poistuneet ja oma lähikirjastommekin muuttui hiljattain vihdoin omatoimikirjastoksi. Varaaminen omalta kotikoneelta tai jopa puhelimella on helppoa ja maksutonta, ilmoitukset saapuneista kirjoista saan tekstiviestillä puhelimeeni ja voin ohikulkumatkalla poiketa hakemassa kirjat silloin, kun se itselleni parhaiten sopii. Vallan mainiota!

Jonkinlaisena bonuksena on sitten vielä tämä, että pitkästä aikaa voin aivan vapaasti tarttua kirjaan, jota olen nähnyt suositeltavan somessa ja joka kuin tilauksesta nököttää pääkirjastomme jokerihyllyssä, ja lukea sen yhdessä viikonlopussa tuntematta yhtään huonoa omatuntoa pinoissa odottelevista pakollisista luettavista kirjoista.

Juuri näin kävi käväistessäni pikimmältään pääkirjastossamme lauantaina. Olen jo oppinut katsastamaan kirjaston uutuushyllyn, josta saattaa tehdä kullanarvoisia löytöjä (mutta joihin en ole voinut pitkiin aikoihin rauhallisin mielin tarttua). Vieressä on jokerihylly, ja sillä nökötti tällä kertaa Emma Puikkosen romaani Lupaus. Olin juuri aamulla törmännyt ystäväni kiihkeään vuodatukseen, jossa hän kertoi kirjan tehneen valtavan vaikutuksen. Aiempiakin ylistäviä kommentteja olin jo tästä suhteellisen tuoreesta teoksesta nähnyt, joten eipä muuta kuin kirja lainaan ja kotiin lukemaan.

Lupaus on minunkin mielestäni hieno, loistavasti kirjoitettu ja vaikuttava romaani. Ympäristöahdistusta potevalle keski-ikäiselle se ei tosin ole mitään leppoisaa luettavaa. Sitä sen ei tietenkään ole edes tarkoitus olla, päinvastoin.

Tarina sijoittuu johonkin epämääräiseksi jäävään lähitulevaisuuteen. Ilmastonmuutos on edennyt kohtalaisia loikkia tämänhetkiseen tilanteeseen verrattuna. Ihmiset eivät ole pystyneet tekemään päätöksiä muutoksen hillitsemiseksi saati pysäyttämiseksi. Jäätiköt sulavat, ruoka uhkaa loppua ja levottomuudet lisääntyvät. EU on hajoamassa ja Suomen hallitukset vaihtuvat kiivaaseen tahtiin.

Mistään saarnaamisesta ei ole kyse, vaan Lupaus on ennen kaikkea loistavan hienovireinen dystopiaromaani. Päähenkilö on minäkertoja Rinna, joka on Seela-tytön yksinhuoltaja. Nykyhetkessä Rinna yrittää koota elämänsä palasia kasaan mielenterveyskuntoutujana. Muitakin näkökulmia tapahtumiin avataan toisten, tapahtumiin usein välillisesti osallisten, henkilöiden kautta.

Tarinan keriytyessä vähitellen auki lukija ei enää mieti, miksi Rinna on päätynyt kuntoutukseen kitkemään kasvimaata ja istuttamaan metsiä. Elämä ei ole ollut kovin armollinen häntä kohtaan, ja sitten vielä ilmastokatastrofin kaiken yllä häälyvä painostava uhka. Kun Rinna oli pieni, isä lupasi suojella häntä kaikelta, pelastaa tulipalosta ja uppoavasta laivastakin. Samaa turvaa Rinna haluaa tarjota Seelalle, mutta muuttuvassa maailmassa lupauksen pitäminen käy mahdottomaksi. Miten suojata lapsensa uhalta, joka on epämääräinen mutta musertava ja kun pääministerikin saa paniikkikohtauksia?

Rinnan vuotta nuorempi pikkuveli Robert on muuttanut Lontooseen ja tutustunut ja rakastunut tutkija Neeviin. Robert seuraa huolestuneena Rinnan ja Seelan tilannetta kotimaassa, mutta voi käydä heidän luonaan vain harvoin. Lentämistä on syytä välttää mahdollisimman paljon, niin ikävää kuin se onkin. Sisarusten välit ovat katketa, kun Rinna päättää varmistaa pienen perheensä selviytymisen äärimmäisissäkin oloissa. Robert ei ymmärrä Rinnan ratkaisua.

Neev tekee sitkeästi työtä herätelläkseen päättäjiä jäätiköiden huolestuttavasta tilasta. Robert lähtee hänen mukaansa Grönlantiin, missä on tarkoitus kuvata materiaalia luentoja varten. Robert on taitava äänittäjä, ja sulamisvesijokien tutkiminen ja kuvaaminen jäätiköllä ovat lumoava projekti. Jää ja lumi ovat huikaisevan kauniita mutta äärimmäisen vaarallisia.

Puikkonen kuvaa osuvasti perheen dynamiikkaa monesta suunnasta. Rinnan ja Robertin 

leskeksi jäänyt isä asuu dementikkona hoitokodissa eikä yleensä ole täysin kartalla nykyhetkessä. Rinnan ja Robertin suhde on ollut tiivis ja läheinen lapsena, mutta välimatka on tehnyt tehtävänsä. Silti Robert suuttuu silmittömästi, kun hän tajuaa, millaisia muutoksia Rinna on tehnyt heidän kotitilallaan Robertin tietämättä. Robert tuntee, että hänen lapsuutensa on pilattu.

Rinnan ja Seelan suhde on kuitenkin romaanin keskiössä. Seela on herkkä lapsi, jolla on pelottavan vahva ja eloisa mielikuvitus. Tytön vakava sairastuminen esikouluiässä pelästyttää Rinnan ja lähipiirin ja jättää Seelaankin jälkensä. Kun tytär on murrosikäinen, valkoisessa talossa on välillä melkoisen myrskyisää.

Ilmastonmuutos ja sen muuttama yhteiskunta ja maailma ovat romaanin mielenkiintoinen ja samalla uhkaava tausta. Puikkonen ei selitä, vaan lukija saa koota vihjeistä ja tiedonmuruista kokonaiskuvaa. Monet romaanin yksityiskohdat ovat hyvin ajankohtaisia. Lisänä on kuitenkin muutamia mielenkiintoisia juttuja, kuten robottipölyttäjät ja rukoilijat. Kummastakin olisin mielelläni lukenut enemmän, mutta Puikkonen ohittaa ne lyhyesti, kuin kiusallaan!

Lupaus on pelottava kirja. Sen maailma on liian uskottava ja todentuntuinen. Ympäristöahdistukseni vain syveni sen parissa. Mutta toivoton tai täysin lohduton romaani Lupaus ei onneksi ole.

Kun ihminen poistuu maisemasta, alkaa pieni siemen asfaltin raossa itää.

Emma Puikkonen: Lupaus
WSOY 2019. 299 s.

Kirjasto.

Suosittelen myös Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät.

Raija Oranen: Ackté!

Minun elämäni oli silloin kun menin Pariisiin, silloin kun taistelin paikastani tähtien eturivissä. Kaikki muu tuntuu jonkun toisen elämältä. Taikka sitten se on toisin päin: tämä jälkeen tullut on minun elämääni, se toinen, se loistokas, kuuluu Acktélle, ja hän ja minä olemme oikeastaan kaksi eri ihmistä.

Itsensä brändääminenkö muka jotain uutta ja nykyaikaista? Kattia kanssa. Vuonna 1894 Emmy Achtélla on kristallinkirkas näkemys siitä, miten hänen lahjakkaan laulajatartyttärensä Ainon tuleva loistelias ura rakennetaan. Kovaa työtä, kieltäymyksiä ja uhrauksia, ahkeraa verkostoitumista ja loistavia suhteita, näyttäviä pukuja ja moitteeton maine. Siinä muutamia keskeisiä neuvoja ja vaatimuksia, joilla Emmy-äiti tytärtään säälimättä piiskasi päivästä toiseen. Sen sijaan avioliitto- ja perhehaaveet tyttären olisi kuopattava syvälle ja lopullisesti. Aviomies ja lapset tarkoittaisivat automaattisesti uran karahtamista kiville. Sitä Emmy ei voisi sallia, olihan hän itse kokenut tuon kohtalon omassa elämässään.

Juhlittu ja lopulta (omasta mielestään) unohdettu laulajatar Aino Ackté muistelee kirjavien käänteiden rytmittämää elämäänsä jatkosodan aikana. Muistoista muodostuu Raija Orasen romaani Ackté! Se alkaa vuodesta 1894, jolloin Aino Achté saapuu äitinsä Emmyn seurassa Pariisiin pyrkimään valtionkonservatorioon professori Edmond Duvernoyn laululuokalle. Duvernoy oli ollut aikanaan myös Emmyn opettaja, ja hän ottaa Ainon siipiensä suojaan, onhan tämä ilmiselvästi tähtiainesta.

Kylmän ja kovan äidin otteessa Aino pyristelee vielä vuosikymmeniä, mutta Pariisista Emmy joutuu lopulta lähtemään. Sen jälkeen Aino Ackté, kuten hän nimensä pian opintonsa aloitettuaan alkoi kirjoittaa, ryhtyi rakentamaan brändiään ihan itse. Vuosia kaikki sujuikin pääpiirteissään Ainon haluamalla tavalla ja tahdilla, mutta lopulta ura kääntyy kohti laskua ikävien juonittelujen ja oopperamaailman armottoman häijyn kilpailun takia.

Oranen on tutkinut taustamateriaalinsa huolella (romaanin lopusta löytyy hyvä lähdeluettelo). Itse luin ennen Ackté!-romaaniin tarttumista Pentti Savolaisen teoksen Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina (2004, Ajatus-kirjat) ja Aino Acktén tyttären Glory Leppäsen teoksen Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté (1966, Otava), joten tiesin jo melkoisesti, miten Aino Acktén ura ja elämä tulisi etenemään. On lopulta vaikea sanoa, oliko se romaanin lukemisen kannalta etu vai haitta. Mukavaa oli poimia romaanista lukuisia kohtia, jotka suoraan perustuvat lähdeaineistoon (paikoin sanasta sanaan), mutta toisaalta yllätyksille jäi kovin vähän sijaa.

Kiintoisimmaksi aiheeksi osoittautui jälleen arvoitus Ainon ja taidemaalari Albert Edelfeltin suhteesta. Siitä on lähdeteoksissa kovin ristiriitaisia päätelmiä, eikä varsinaisia todisteita taida olla kenelläkään. Kirjeenvaihtoa on tiettävästi tarkoituksella tuhottu puolin ja toisin, joten lopultakin ollaan vain huhujen, juorujen ja arvailujen varassa. Fiktiota kirjoittava Oranen on antanut Ainolle ja Albertille kiihkeän romanttisen suhteen, joka saa myös lihallisen täyttymyksensä. Venla Hiidensalo päätyy romaanissa Sinun tähtesi toisenlaiseen ratkaisuun.

Oliko Glory sittenkin Albert Edelfeltin tytär, kuten Helsingissä tytön syntymän jälkeen juoruttiin? Se jää Orasenkin tulkinnassa arvoitukseksi.

Toinen mielenkiintoinen osuus, joka esimerkiksi Glory Leppäsen teoksesta jää kokonaan pois, on Aino Acktén ja Heikki Renvallin avioliiton päättyminen ja Ainon rakastuminen seuraavaan aviomieheensä Bruno Jalanderiin.

Aiheensa puolesta Ackté! kiehtoi minua kovasti, mutta kaunokirjallisena teoksena se oli epätyydyttävä kokemus. Kuten jo totesin, Oranen on lähteensä lukenut. Valitettavasti hän on sitten päätynyt ratkaisuun, että hänen on pitänyt uskollisesti tuoda romaaniin kaikki mahdolliset käänteet, joita Acktén pitkään uraan ja vaiheikkaaseen elämään mahtuu. Lukija puutuu eri esitysten yksityiskohtiin, juonitteluihin ja juhlaillallisiin sekä lopulta luettelomaiseksi muuttuviin kiertuekuvauksiin. Kaunokirjallisesti onnistuneempi ratkaisu olisi ollut muutamiin keskeisiin ajanjaksoihin keskittyminen.

Päätöksestä sisällyttää kaikki mahdollinen romaaniin johtunee myös, että kirjan henkilöt jäävät kovin paperisiksi. Edes Aino itse tai Emmy, Heikki Renvall ja Albert Edelfelt eivät herää kunnolla eloon romaanin sivuilla vaan jäävät kovin ulkokohtaisesti kuvatuiksi. Se on harmi. Tarinassa olisi aineksia vaikka minkälaiseen romaaniin! Parhaimmillaan Oranen on, kun hän antaa Ainon tutkiskella sisintään ja motiivejaan.

Ei ollut minulla tasaisen onnen hetkiä, ei tyytyväisyyttä, ei varmuutta siitä, että tekemäni valinnat olisivat olleet parhaakseni tai kenenkään muunkaan parhaaksi. Minä tein kaiken aikaa niin kuin uskoin että minun täytyy. Tosiasiassa tein mitä halusin. Minä vain en tiennyt, mitä loppujen lopuksi halusin.

Nykynäkökulmasta on surullista, miten vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, oli runsaat sata vuotta sitten yhdistää loisteliasta uraa ja perhe-elämää. Aino Ackté ja Heikki Renvall tuntuivat olevan aidosti luodut toisilleen, mutta ainakaan Orasen tulkinnan mukaan Renvall ei lopulta koskaan hyväksynyt Ainon poissaoloa eikä oikein ymmärtänyt, millaisista ponnisteluista ja uhrauksista kansainvälisen tähtiuran luomisessa oli kysymys.

Suomi ja Helsingin kulttuuripiirit näyttäytyvät myös epämiellyttävinä kaikissa kirjoissa, joista olen Albert Edelfeltistä ja Aino Acktésta lukenut. Menestys ulkomailla oli toki toivottua, mutta sitä ei sitten kuitenkaan arvostettu oikeasti. Taiteilijat eivät saaneet pitää saavutuksiaan itsellään, vaan heiltä vaadittiin jonkinlaista uhrautumista Suomen hyväksi. Kotimaassa arvostus olisi pitänyt ansaita erikseen. Ulkomaiset kritiikit tai palkinnot olivat jollain kummallisella tavalla keveitä. Julkisuuden henkilöistä myös levitettiin mitä ilkeämielisimpiä juoruja, suoranaista panettelua harjoitettiin ahkerasti.

Glory Leppäsen teos Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté oli mielenkiintoinen. Takakansitekstissä mainitaan, että se on romaanimuotoinen, mutta kaunokirjallisia osuuksia siinä on vain murto-osan verran ja ne kaiken lisäksi vaikuttavat irrallisilta ja teennäisiltä. Pääosin teos pitää sisällään tiukasti kirjallisiin lähteisiin perustuvia tietoja ja siinä siteerataan runsaasti alkuperäisiä kirjeitä ja esimerkiksi puheita, joita on painettu sanomalehtiin. Teoksen nykyinen kirjastoluokitus on 99.1 eli elämäkerrat ja muistelmat, mikä onkin mielestäni oikea.

Kuten otsikkokin kertoo, kirjasta runsaat puolet kertoo Heikki Renvallin eli Glory Leppäsen isän suvusta, erityisesti tämän isästä, arkkipiispa Torsten Renvallista. Mielenkiintoisin osuus minusta oli Torsten Renvallin toisen vaimon ja Heikki Renvallin äidin, Amanda Renvallin tarina. Se on niin vaikuttava, että siitä voisi kirjoittaa uskomattoman romaanin! Vanhempiensa osuuden Leppänen päättää vain mainintaan avioliiton päättymisestä eroon. Puuduttavaksi kirjan tekevät runsaat ja monipolviset selostukset historiallisista ja poliittisista käänteistä. Ne oli lopulta tyydyttävä vain silmäilemään. Hieman samaa rasitetta on Orasenkin teoksessa, mutta onneksi huomattavasti vähemmän.

Huomasin myös, että komean teatteri- ja elokuvauran tehnyt Leppänen on kuusikymmenluvulla julkaissut neljä jännitysromaania. Varasin ne kirjastosta lähempää tutkailua varten. Palaan kenties niihin täällä blogissakin vielä myöhemmin.

Raija Oranen: Ackté!
Teos 2016. 443 s.

Ostettu.

Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté
Otava 1966. 209 s.

Kirjasto.

Pascal Engman: Patriootit

Jos etsii oikeasti pelottavaa ja kylmäävää trilleriä, kannattaa tarttua chileläis-ruotsalaisen Pascal Engmanin esikoisteokseen Patriootit. Tarina on kiivastahtinen ja toiminnantäyteinen ja hyvin väkivaltainen, jopa vastenmielisyyteen asti. Ruumiita tulee tasaiseen tahtiin eri menetelmillä, eikä verta ja suolenpätkiäkään pahemmin säästellä.

Mutta pelottavaksi ja kylmääväksi Patriootit-trillerin tekee kuitenkin se, että se on pelottavan totta ja ajankohtainen. Se avaa armotta mekanismeja, jotka tekevät kenestä tahansa, kuten menestyvistä ja hyvinvoivan oloisista ruotsalaisista ääriradikaaleja nationalisteja. Kun kirjoitan tätä juttuani, Uuden-Seelannin moskeijaiskuista on kulunut runsas vuorokausi. Töherrykset suomalaisten moskeijoiden seinissä näyttävät tässä valossa todella kammottavilta.

Tukholmalainen miljoonaperintöä odotteleva Carl Cederhielm ei ole koskaan osannut miellyttää ankaran vaativaa isäänsä. Nyt hänellä on kuitenkin tekeillä jotain sellaista, mistä isänkin on pakko olla ylpeä. Carlin ympärilleen kokoama pieni mutta tehokas terroristisolu on valmis äärimmäisiin tekoihin hyvän asian eteen. Ruotsi on palautettava ruotsalaisille. Pahin este tämän päämäärän edessä tuntuu olevan ’vapaa’ ruotsalainen lehdistö, joka jatkaa kansalle valehtelemista systemaattisesti. Siitä tehdään Carlin johdolla vielä loppu. Ensimmäisessä vaiheessa on tapettava eturivin toimittajia, sitten tehtävä näyttävä ja muslimien tekemäksi lavastettava terrori-isku Tukholman keskustassa ja lopuksi annettava kuolinisku koko ruotsalaiselle medialle.

Marianne Winther on nuori ja kylmän suoraviivaisen kunnianhimoinen iltapäivälehden toimittaja, joka käyttää kaikkia itselleen suotuja avuja päästäkseen mahdollisimman nopeasti etenemään urallaan. Mikä Mariannesta on tehnyt kivikovan? Pehmeneekö hän edes sen tosiasian edessä, että hänen työtoverinsa joutuu murhayrityksen kohteeksi? Tai että hänen oma isänsä loukkaantuu vakavasti pommi-iskussa?

Taksikuski Ibrahim Chamsai on asunut kymmeniä vuosia Ruotsissa ja rakastaa maataan vilpittömän palavasti. Se on tarjonnut hänelle ja hänen pienelle perheelleen turvapaikan ja uuden kodin. Nyt hänen kaunis tyttärensä opiskelee hienossa yliopistossa lakimieheksi. Ibrahim on vaimonsa kanssa raatanut armotta voidakseen taata tyttärelle vain parasta, ja se on maksanut vaivan. Mutta sitten kaikki muuttuu painajaiseksi.

Ruotsalainen August Novak on päätynyt Ranskan muukalaislegioonan kautta Chileen huumepomon henkivartijaksi. Vaivalla rakennettu uusi elämä kuitenkin murenee väkivaltaisesti, ja August päättää palata Tukholmaan, vaikka vielä on liian aikaista erään menneisyyteen liittyvän tapahtuman takia.

Lukija aavistaa toki alusta alkaen, että näiden neljän näkökulmahenkilön tarinat nivoutuvat vielä yhteen, mutta Engman ei kirjoita kaikkein suoraviivaisimpia juonikuvioita. Lukijan mielenkiintoa pidetään yllä pahaenteisillä ennakointivihjailuilla sekä yllättävillä juonenkäänteillä. Paikoin lukija on aavistuksen edellä henkilöitä ja joutuu kynsiään purren odottamaan, milloin karmea totuus valkenee heillekin. Mutta kokeneempikin trillerien ystävä huomaa tulevansa Engmanin kyydissä yllätetyksi.

Patrioottien tunnelma on painostava ja sen kuvaama maailma epämiellyttävä. Pelottavinta tosiaan on, että sen maailma on samalla paitsi mahdollinen myös tosi jo tällä hetkellä. Carl Cederhiemillä ja jokaisella hänen solunsa tarkoin valitulla jäsenellä on oma henkilökohtainen syynsä ryhtyä väkivaltaan järjestäytynyttä ruotsalaisyhteiskuntaa vastaan. Ne syyt Engman avaa lukijalle. Carl on taitava manipuloimaan. Hän käyttää internetiä omien päämääriensä läpiajamiseen, mutta tarkoin suunnitellun vihapuheensa avulla hän pitää myös solunsa koossa ja vakuuttuu puheistaan myös itse. Kaikki on loogista ja kristallinkirkasta.

Vihapuhe totisesti alentaa väkivallan kynnystä, ja kun ensimmäiset murhat on tehty, on jatko entistä helpompaa. Tappaminen synnyttää hurmion ja ehdottoman vallantunteen, joka pitää saada kokea yhä uudelleen. Koska yhdelläkään Carlin solun jäsenellä ei ole rikollista taustaa tai muuta syytä, miksi poliisi tai muut viranomaiset pitäisivät heitä epäilyttävinä tai uhkana, he ovat todella vaarallisia. Miten tällaista rikollisuutta voidaan torjua?

Pascal Engman: Patriootit (Patrioterna)
Suomentanut Pekka Marjamäki.
WSOY, 2019. 494 sivua.
Äänikirjan lukija Joel Mäkinen.

Pascal Engman on mukana kevään Helsikinki Lit 2019 -kirjallisustapahtumassa.