torstai 7. huhtikuuta 2016

Kari Hotakainen: Henkireikä



Virheet on keksitty, jotta ne jäisivät mieleen. Suorat tornit unohtuvat, mutta kaikki muistavat Pisan kaltevan tornin.

Taisi olla Juoksuhaudantien (WSOY, 2002) myötä tulleen läpimurron yhteydessä, kun Kari Hotakainen kertoi jossakin haastattelussa, että hän kirjoittaa aina erilaisia kirjoja eikä suostu toistamaan mitään kaavaa. Kaikkia Hotakaisen kirjoja en ole lukenut, mutta silti voin sanoa, että ainakin tähän tavoitteeseensa kirjailija on päässyt. Joistakin lukemistani Hotakaisen kirjoista olen pitänyt valtavasti, kuten Juoksuhaudantiestä ja eritoten Ihmisenosasta (Siltala, 2009), joka on mielestäni edelleen yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Sitten on taas sellaisia, joista olen pitänyt mutta jotka eivät ole sen kummemmin hätkäyttäneet. Onpa sellaisiakin, jotka olen jättänyt kesken, kuten Jumalan sanan (Siltala, 2011), joka ei jaksanut kiinnostaa niin paljoa, että olisin etsinyt kadottamani paikan iPodilta.

Henkireikä sijoittuu tuohon keskimmäiseen kastiin, eli pidin kyllä ja luin mielelläni, mutta en mitenkään häikäistynyt. Mestarin näppäimistöltä on mielestäni irronnut paljon kovatasoisempaakin tekstiä. Hämmästelin myös melkoisesti Henkireiän pääsyä Finlandia-ehdokkaaksi. Miksi ihmeessä? Hotakaisella on jo yksi voitto ja useita ehdokkuuksia plakkarissaan, ja vuoden kirjasadossa olisi ollut mielestäni lukuisia teoksia ja tekijöitä, jotka olisivat ansainneet huomionosoituksen enemmin kuin tämä.

Henkireikä on käsittääkseni jonkinlainen rinnakkaisteos Palvelija-näytelmälle, joka pyörii tällä hetkellä Kansallisteatterissa. Teatteri esittelee teosta näin:

Palvelija kertoo rikosylikomisario Arto Jylhämöstä, joka tulee Arena-näyttämölle pitämään seminaariluennon aiheesta ”Ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta”. Rikoskomisarion lisäksi näytelmässä tavataan kavalkadi palvelualan ammattilaisia kätilöstä ja papista mielenterveyshoitajaan ja parturikampaajaan. Palvelija on Kari Hotakaisen uusi, Helsingin Kaupunginteatterille kirjoittama monologinäytelmä. Näytelmä tarkastelee palvelijuutta – onko se vain ammatti vai ihmisessä syvemmällä oleva luonne. Kaikissa elämän vaiheissa tapaamme palveluammatissa toimivia ihmisiä, ensirääkäisyn todistavasta kätilöstä aina haudankaivajaan. Toisille palvelijan rooli sopii kuin hanska käteen, mutta toisia se alkaa ajan myötä rassata. Kuinka paljon voi ihmiseltä pyytää, missä kulkee raja kun palvelijan mitta tulee täyteen? 

Kirjassa kertoja-päähenkilö jää nimeämättä ja yleisökin on jokseenkin toisenlainen, mutta osittain samalla teemalla mennään. Kuorolaulua harrastava rikospoliisi joutuu tahtomattaan vastaanottamaan kuorokaverinsa tunnustuksen: Suntiona toimiva mies varastaa haudattavilta näiden hautausvaatteet. Hyvälaatuisista kankaista suntion vaimo ompelee myytäväksi vaatteita, koska perhe on kovassa rahapulassa. Ensiajattelulla rikos vaikuttaa harmittomalta. Omaiset eivät tiedä, että vainaja haudataan vaatteitta, eikä vainajakaan varmaan vaatteitaan kaipaa. Mutta omatunto on kummallinen kapine.

Rikospoliisi kertoilee verkkaisesti niin kuoron kuin työnkin merkeissä tapaamistaan ihmisistä. Mies kuuntelee kuorotuttunsa Parturikampaajan tarinaa omaishoitajuuden ikeestä ja tulee lopulta temmatuksi mukaan tapahtumasarjaan, joka voi päättyä vain tuhoisasti. Sitä ennen kuulija ja me lukijat olemme saaneet tutustua poliisin kautta moneen surulliseen tarinaan, jossa kilttien, toisia palvelevien ihmisten pinna on lopulta katkennut ja jälki on ollut rumaa. Turun kirjamessujen haastattelussa Hotakainen totesi kirjastaan, että se ei ole rikosromaani vaan romaani rikoksesta. Aika hyvin luonnehdittu.

Jonkinlainen sukulaisteos tälle on myös keväällä Kirjan ja ruusun päivän merkeissä julkaistu Kantaja. Tapanani on lukiessa merkitä sopivia sitaattikohtia merkkilapuilla, ja tämänkin kirjan sivut ovat melkoisen laputettuja luennan jäljiltä.

Ennen kuolemaa on paljon elämää.

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala 2015. 199 s.


Arvostelukappale.


Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen



Suomenruotsalainen kirjailija Johanna Holmström tavoittelee romaanissaan Sulje silmäs pienoinen psykologisen trillerin ja kauhuromaanin tunnelmia, pääosin ihan mukavasti onnistuen. Lukiessa nousivat mieleen ainakin Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen ja William Goldingin Kärpästen herra, vaikka mitään yliluonnollista elementtiä ei Holmströmin teoksessa olekaan mukana.

Sen sijaan monenlaista muuta on, runsaasti. Päähenkilö on kolmikymppinen lapsipsykologi Robin, jonka omassa lapsuudessa ja nuoruudessa on ollut runsaasti traumatisoivia tapahtumia. Isoveli Lukas on kuollut huumeiden yliannostukseen, isäpuoli on kuollut tapaturmaisesti, oma isä on muuttanut jo vuosikymmeniä sitten Yhdysvaltoihin ja nyt äiti tuntuu alkoholisoituneen pahasti yksin isossa omakotitalossaan merenrantalähiössä Sipoon rajamailla.

Isäpuoli on aikoinaan hankkinut alueelta runsaasti maata, rakennuttanut perheelleen komean talon ja rikastunut rakennusbisneksessä. Miehen kuoltua äiti on myynyt alueelta tontteja ja sinne on muodostunut jonkinlainen rikkaiden oma saareke. Äiti on kuitenkin yksinäinen ja yhteisössä jopa vainottu henkilö, josta kukaan ei tunnu pitävän. Nyt äiti ottaa vuosien jälkeen yhteyttä tyttäreensä Robiniin, joka vastentahtoisesti lähtee äitiään tapaamaan. Kotitalo ympäristöineen tuntuu huokuvan pahoja muistoja, jotka pulpahtelevat pintaan, osin konkreettisestikin. Alueella aikanaan piileskellyt Jousiampujaksi kutsuttu tappaja on paennut vankilasta ja on mahdollisesti palannut metsiin.

Robinin vierailu venyy paljon pidemmäksi kuin hän on aikonut. Vähitellen hän tutustuu uusiin asukkaisiin ja tapaa myös vanhoja tuttujaan, kuten entisen poikaystävänsä Johanneksen, joka ei ole syntynyt Robinin tavoin kultalusikka suussaan eikä tunnu päässeen pitkällekään lähtökuopistaan. Johannes elättää itsensä tekemällä pieniä hanttihommia rikkaille asukkaille.

Robin ei ole päässyt yli veljensä kuolemasta eikä siitä, mitä Lukakselle lapsena ja nuorena tapahtui. Robin syyttää itseään mutta ennen kaikkea isäpuolensa liikekumppania ja naapuria Hans Laitista, joka on paennut liiketoimiensa sotkuja Yhdysvaltoihin. Komea talo on tyhjänä ja vetää omituisesti Robinia puoleensa. Joku tuntuu hiippailevan tonttien rajoilla. Muutenkin Robin vaistoaa pelkoa. Seudun lapset leikkivät suolla kummallista Suomies-leikkiä ja ovat muutenkin outoja. Eräs äideistä pyytää Robinia puhumaan lapsille, toisin sanoen pitämään ryhmäterapiaistunnon. Sitten erään perheen isä katoaa.

Robin huomaa vähitellen olevansa itsekin vaarassa. Mutta kuka tai ketkä ovat vihollisia? Kaikki tuntuvat naamioituvan ja piiloutuvan hulppeiden huviloidensa näköalaikkunoiden taakse. Mitä rikkaiden komeroissa on kätköissä?

Holmström rakentaa piinaavan tunnelman hienosti. Meno luksusasuinalueella ja sen liepeillä alkaa mennä yhä oudommaksi, ja samalla Robinin muistoista paljastuu pimeitä ja pelottavia asioita. Jollain tavalla nämä aikatasot tuntuvat liittyvän yhteen, ja pimeässä on jatkuvasti joku, joka tarkkailee. Joku vaarallinen. Lopulta tapahtumat lähtevät vyörymään pitelemätöntä vauhtia kohti loppuratkaisua.

Kahdesta syystä Sulje silmäs pienoinen ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen lukukokemus. Ensinnäkin siihen on ahdettu hirmuinen määrä materiaalia. Seassa seikkailevat niin Jousiampuja kuin Suomies, on huumekauppaa ja lapsuuden traumoja puhumattakaan sitten siitä, mistä varsinaisesti loppujen lopuksi onkaan kyse. Menneisyydestäkin paljastuu loppurytinöissä niin paljon luurankoja, että lopulta alkaa tahattomasti naurattaa. Ihan kaikkea maailman kurjuutta ja kamaluutta ei kannattaisi edes fiktiivisten kirjojen henkilöiden niskoille sälyttää.

Toinen lukunautintoa nakertanut seikka oli kirjan sisäisen maailman ajoittainen epäuskottavuus tai epäloogisuus. Robin on useaan otteeseen konkreettisessa hengenvaarassa ja lisäksi hän ainakin pelkää varjoissa liikkuvan ties kenen, joka uhkaa häntä itseään. Silti hän iloisesti lähtee illan pimetessä juoksulenkilleen tai vain taskulampulla ’aseistettuna’ tutkimaan paikkoja. Poliisille, edes tutulle ja turvalliselle Miro Hjärpelle Robin ei kerro läheskään kaikkea tai ota yhteyttä tilanteissa, joissa tavallinen ihminen niin tekisi. Robinin touhut alkavat jossain vaiheessa lähinnä tuskastuttaa. Myös hänen ammatillisuutensa asettuu kyseenalaiseen valoon moneen kertaan. Lähteekö ammattipsykologi tosiaan vetämään tuntemattomien lasten terapiaistuntoa tuosta vain? Toivottavasti ei. Kirja on tietysti fiktiota, mutta jotenkin tällainen alkaa helposti tökkiä.

Kaiken kaikkiaan Sulje silmäs pienoinen on sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu trilleri, joka imaisee kiitettävästi maailmoihinsa, mutta jonka luettuaan jää hieman hämmentyneenä miettimään, mitä kaikkea oikein tapahtuikaan.

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (Hush Baby)
Suom. Tuula Kojo. Otava 2015. 397 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun


sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä II: B-hylly



Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja jatkuu tänään osalla II eli B-hyllyllä. Tuumailin, että sarja voisi päivittyä vastakin näin sunnuntaisin, koska silloin usein on aikaa leppoisalle muistelulle ja kirjapinojen pöllyttelylle.

B-hylly noudattaa hyvin jo aloitusosassa paljastunutta linjaani. Hyllyyn on tullut säilötyksi (toistaiseksi) lukemattomia klassikoita, suosikkikirjailijoiden teoksia sekä kiinnostavia yksittäisteoksia, jotka ovat päätyneet omistukseeni monenlaisia reittejä. Tarkkasilmäiset huomasivat jo aloituspostauksen kuvista, että hyllyssäni majailee muun muassa kirjastojen poistokirjoja. En tosiaan kaihda mitään kirjanhankintatapoja: ostan uutena ja käytettynä kirjakaupoista, divareista, kirppiksiltä, kirjastojen poistohyllyistä, vaihdan, saan joskus lahjaksi, saan arvostelukappaleita. Vain varastamaan en ole sortunut. Kovakantiset ja pokkarit kelpaavat samanveroisesti hyllyyni.

B-hyllyni vankkumattomat kulmakivet ovat eteläafrikkalainen André Brink ja brittikirjailija A. S. Byatt. Brinkin tuotantoon tutustuin jo lukioikäisenä, koska hän oli äitini suosikkeja tuohon aikaan ja kirjoja suomennettiin silloin tiheään tahtiin. Kirjat avasivat ravistelevalla tavalla Etelä-Afrikan tilannetta aikana, jolloin apartheid oli vielä virallista arkea. Luin kirjat siis äitini kirjahyllystä enkä ole tullut niitä itselleni hankkineeksi. Omaan hyllyyni on sen sijaan päätynyt 1990-luvulla ilmestynyttä tuotantoa, koska silloin lapsuudenkodin kirjahylly ei enää ole ollut ihan käden ulottuvilla. Tässäkin tapauksessa kyse on tietynlaisesta pahan päivän varalle hamstraamisesta, sillä olen hyllyni Brinkeistä lukenut vain muhkean Terroriteon, toistaiseksi.

A. S. Byattin tuotannosta olen toistaiseksi lukenut vain ensimmäisenä suomennetun Riivauksen, joka teki raskaslukuisuudestaan huolimatta suuren vaikutuksen. Kirjallisuudentutkimuksesta ja yliopistomaailman raadollisuudesta kertova teoksen taso sai minut pauloihinsa, mutta rakenteeltaan Riivaus on kauniisti sanoen vaativa. Kirjailijan täydellinen paneutuminen aiheeseen ja teemoihinsa on ihailtavaa ja vaikuttavaa. Siksi tartuin epäröimättä tilaisuuteen, kun Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja laittoi oman kappaleensa järkälemäisestä Lasten kirjasta kiertoon. Se odottelee Pienen mustan kirjan kanssa parempia lukuaikoja.

Loput B-hyllyläiset näyttävät sitten olevan yksittäiskappaleita eri tekijöiltä. Charlotte Brontën hurja Kotiopettajattaren romaani on Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos vuodelta 1991, ja kansipapereiden kunnosta voi päätellä, että se on luettu moneen kertaan. Niin onkin, vaikka itse olen lukenut sen vain kerran. Kappaleeni oli vuosia työpaikkani asiakkaitten käytössä, kunnes tyttäreni halusi tehdä teoksesta yläkouluaikanaan tutkielman ja toin kirjan kotiin. Tytär ihastui kirjaan niin, että jokin aika sitten kävimme varta vasten katsomassa näytelmäsovituksen Lohjan teatterissa.

Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa on majaillut hyllyssäni suurin piirtein niistä ajoista, kun näin ensimmäistä kertaa elokuvan Minun Afrikkani. Kirjaa en kuitenkaan ole toistaiseksi lukenut. Boccaccion Decameronen olen aikoinani hankkinut ihan työtä varten omaksi, ja siitä olikin parikymmentä vuotta sitten paljon iloa, kun lukiolaisten kanssa historian tunnilla luimme jotain vetävää siitä näytteeksi. Kokonaan en ole itsekään teosta läpi lukenut. Anni Blomqvistin Myrskyluotokin on edelleen lukematta, vaikka näytelmän olen nähnyt eri sovituksina. NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet sen sijaan olen lukenut ja sitä suosittelen lämpimästi! Upea kirja.

Tällaisia ajatuksia B-hylly herätti omistajassaan, entä Sinussa? Mitä olet lukenut, mitä samoja omistat tai olet omistanut? Mitä hyllystäni näyttäisi puuttuvan?

B-hyllyn sisältö 3.4.2016:

Fredrick Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (Atena, 2013), a-kpl, lukematta, annettu pois 21.6.2016

Fredrick Backman: Britt-Marie kävi täällä (Otava, 2015), a-kpl, lukematta, annettu pois 21.6.2016
Muriel Barberry: Siilin eleganssi (Gummerus, 2010), ostettu, lukematta
Saul Bellow: Ainoa oikea (Tammi, 1997), ostettu, lukematta
Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008), lahja, lukematta
Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom (Schildts, 2011), a-kpl, lukematta
Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa (Karisto, 1997), ostettu, lukematta
Anni Blomqvist: Myrskyluoto (Gummerus, 2011), ostettu, lukematta
Giovanni Boccaccio: Decamerone (Tammi, 1999, 15. p.), ostettu, osia luettu
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar, 2008), ostettu, lukematta
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, 1969), lahja, luettu 
Janica Brander: Lihakuu (Otava, 2011), ostettu, lukematta
André Brink: Hiekkalinna (WSOY, 1998), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
André Brink: Intohimom oikeudet (WSOY, 2001), ostettu, lukematta
André Brink: Kovan valon maa (WSOY, 1995), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
André Brink: Kun vielä muistan (WOSY, 2006), ostettu, lukematta
André Brink: Pirunlaakso (WSOY, 2000), ostettu, lukematta
André Brink: Terroriteko (WSOY, 1991), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (WSOY, 1997, 14. p.), ostettu, luettu
NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus, 2013), a-kpl, luettu, poistettu
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (WSOY, 1969), a-kpl, luettu aikaisemmin
Milena Busquets: Tämäkin menee ohi (Otava, 2016), ostettu, lukematta

A. S. Byatt: Lasten kirja (Teos, 2011), vaihdettu, lukematta
A. S. Byatt: Pieni musta kirja (Teos, 2012), ostettu, lukematta
A. S. Byatt: Riivaus (Teos, 2008), ostettu, luettu


Kirjahyllyjeni kätköistä -sarja:


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi



”Pidin kirjasta paljon. En olisi arvannut, että merenkulusta voi kirjoittaa näin kauniin romaanin. Tarina pysyy koossa, henkilöhahmot ovat kiinnostavia, eri aikatasot limittyvät luontevasti. Tarina soljuu eteenpäin vaivattomasti, kiireettä. Kirja on vangitseva, sitä haluaa lukea eteenpäin mutta ei ahmien vaan joka sanasta nauttien. 

”Ja sanon tämän suoraan: minulle olisi riittänyt puhdas kronologinen tarina haaksirikkotapauksesta Irlannissa 1895 – 1896 ja siihen liittyvä ihmissuhdesähkö. Niissä on menneen maailman lumoa ja romanttista arvoitusta. En tavoita, mitä lisäarvoa 2012-osuus antaa, ainakin minulle se jää sisällöttömäksi, jopa vaivaannuttavaksi.
Loppupuolella on kömpelöä naamiaismenoa ja tukahdutettujen tunteiden sekä dramaattisten käänteiden pakahdusta – olkoon vaan: huomaan toivovani parasta orvoille ja rakkaudessa pettyneille.”

Vihdoin pääsiäispyhinä oli aikaa tarttua Leena Landerin uutuusromaaniin Kuka vartijoita vartioi, joka oli uskollisesti odottanut lukuvuoroon pääsyään Helsingin kirjamessuista asti. Valitettavasti aikatauluni ei sopinut kirjailijan kireään messuaikatauluun ja jäin ilman himoitsemaani signeerausta, mutta kirjan sain kuitenkin kotiutettua. Jo ennen messuja olin pannut kirjan ilmestymisen hyvilläni merkille, sillä kirjailija julkaisee suorastaan lukijaa kiduttavan harvakseltaan. Edellinen romaani Liekin lapset kolahti minuun vahvasti, ja nyt lupailtiin, että KVV on aloitusosa trilogialle. Mikäpä sen parempaa!

Pyhät ja vielä muutama arki-ilta päällekin kuluivat mainiosti Irlannissa Dublinin lahden rannalla Kingstownin satamakaupungissa vuosien 1895 ja 2012 jouluntienoilla. Jouluaatonaattona 1895 ahvenanmaalaisen laivanvarustaja Erik Sirenin omistama rahtipurjealus Palme tekee haaksirikon aivan kaupungin edustalla. Sääoloja uhmaavat rannikon meripelastajat laskevat vesille pelastusaluksen, mutta jokin menee pieleen ja vene kaatuu kääntymättä koskaan takaisin oikeaan asentoon, kuten sen olisi pitänyt. Koko viisitoistahenkinen miehistö hukkuu kaupunkilaisten katsellessa katastrofia avuttomina rannalta.

Suomalaisaluksen miehistö ja matkustajat sen sijaan pelastuvat. Laiva tosin vahingoittuu pahoin ja lopulta uppoaa sataman edustalle. Pelastajien kauhea kohtalo varjostaa pelastuneiden iloa henkiinjäämisestä. Kaupunki on lamaannuksissa, mutta pelastuneille haaksirikkoisille osoitetaan asiaankuuluvaa vieraanvaraisuutta. Saman tien aletaan paitsi tutkia onnettomuutta myös kerätä varoja hukkuneiden omaisille. Tutkinta saa pian outoja käänteitä, joita herkeämättä tarkkailee toimittaja Daniel Ford. Mediahuomio on poikkeuksellinen, ja keräys tuottaa nopeasti omaisuuden. Sille olisi käyttöä monille.

Vuoden 2012 jouluna suomalaispariskunta, kirjailija Eeva Rafaelsson ja hänen eläkkeellä olevaa kommodorimiehensä Mikko etsivät tietoja Palmen haaksirikosta ja veneonnettomuudesta Kingstownissa tai oikeammin Dun Laoghairessa.  Eevan isoisoisä Matias Sahlman oli 12-vuotiaana laivapoikana mukana Palmella sen haaksirikkoutuessa, ja Eeva haluaa selvittää olosuhteita haverin aikana. Hän muistaa vanhan isovaarinsa vielä jotenkuten, koska on ollut itse kahdeksanvuotias tämän kuollessa. Voisiko haaksirikosta ja Matiaksesta kirjoittaa romaanin? Mutta miksi Mikko tuntuu kummallisen ahdistuneelta?

Tätä juttua miettiessäni ajattelin, että loistavan viihdyttävä ja erittäin kiinnostava romaani on jäänyt harmillisen vähälle huomiolle. Suurimmat päivälehdet ovat julkaisseet myönteisiä arvioita teoksesta, mutta blogijuttuja löysin vain muutaman. Olen lainannut jokaisesta löytämästäni jutusta tähän omaani muutamia kohtia, joissa käsitellään niitä asioita, joita itsekin lukiessani ja loppuun päästyäni pohdin.

Henna Hemulin kirjahyllystä piti kovasti kahden aikatason rinnakkaisesta kuljetuksesta. On myönnettävä, että niin pidin minäkin. Yli sadan vuoden takaisen onnettomuuden maisemiin palaaminen nykyaikana tuntuu kiehtovalta, ja Mikon kokemukset Estonian onnettomuudessa ja rauhanturvatehtävissä avaavat kirjan teemoja. Toisaalta ymmärrän Tuijan näkemyksetkin. Tarina olisi toiminut loistavasti myös pelkästään historiallisena romaanina, jolloin sen kiehtova ja rohkea rakkausjuonikin olisi kenties korostunut enemmän. Mielestäni KVV on nimittäin vahvasti myös rakkausromaani. KVV on paksu kirja, lähes tiiliskiviluokkaa (oma luokitukseni, jossa raja kulkee 500 sivun kohdalla). Kun romaaniin alkaa tulla sivuja yli 350, olisi minusta aina vakavasti pohdittava, miksi. Voisiko sittenkin jotain jättää pois? Toimisiko tarina paremmin hieman suppeampana?

”Lander on kirjoittanut romaaniinsa valtavan määrän tietoa ilman, että tarina tuntuu hetkeäkään täyteen ahdetulta. Tapahtuma-ajoista ja -paikoista syntyy erilaisin episodein monipuolinen ja havainnollinen kokonaiskuva, ja jokaiselle pienimmällekin motiiville Sylvian joululaulusta apilanlehteen asti löytyy jossain myöhemmässä vaiheessa käyttöä.

Minua viehättää, että saan päähenkilöiden ohella, ellen aivan tutustua niin ainakin tavata ihan oikeita historiallisia henkilöitä, kuten emansipoituneen nationalistin Anna Parnellin ja mm. orkideamaalarina kunnostautuneen Lydia Shackletonin. Pääsen vierailulle Irlannin kasvitieteelliseen puutarhaan ja kiertämään Newgrangen megaliittihautaa, ja alan kuin alankin ymmärtää jotain sadan vuoden takaisesta jääbisneksestä ja erityisesti tuonaikaisesta laivaliikenteestä.

Landerin uusi romaani on kuin iso puzzle. Hurja palamäärä asettuu kuin asettuukin paikoilleen, ja lopputulos näyttää, mitä kaikkea elämään sisältyy: rakkautta ja kuolemaa, uskollisuutta ja petosta, rumaa ja kaunista, koomista ja traagista, muistoja ja unelmia...” Kirjareppu-blogin Raija

”Historiankuvauksena Kuka vartijoita vartioi on vahva ja luotettava. Siinä paljastuvat 1800-luvun lopun Britanniassa vallitseva köyhien ja rikkaiden välinen eriarvoisuus, lasten ja naisten kohtelu sekä kuninkaallisten ylivertainen asema imagosodassa. Ja jopa usko suomalaisten noitavoimiin!” Annelin lukuvinkit -blogin Anneli

Jo lukiessani ajattelin, että romaania varten on tehty aivan valtavasti taustoitusta! Yksityiskohdat on hiottu virheettömiksi, ja tietoa suorastaan tulvii kaikille aisteille. Kaikki palaset loksahtavat huolella paikoilleen. Toisaalta yksityiskohtien ja faktojen runsaus on romaanin ehdottomia vahvuuksia, mutta se alkaa erityisesti lopussa kääntyä jo itseään vastaankin. Esimerkiksi loppiaisen merkityksen ja viettotapojen perinpohjainen vatvonta alkaa jo mennä liiallisuuksiin. Monenlaista rönsyäkin tarinaan kasvaa, kuten tuo Annelin mainitsema vierailu kasvitieteellisessä puutarhassa. Toki siihenkin liittyy tapahtuma, joka on myöhempien juonenkäänteiden kannalta olennainen, mutta silti.

Tämän romaanin on siis lupailtu olevan trilogian aloitusosa. Lander on haastatteluissa kertonut käyttäneensä KVV:ssa äitinsä suvun tarinoita aineksina, joten jotain siihen liittyvää kenties olisi tulossa? Toisaalta Lander solmii aikamoisen tiukasti useimpien henkilöiden kohtalot epilogissaan. Ehkä Matiaksesta kuitenkin kuullaan vielä lisää? En pistäisi lainkaan pahakseni!

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi
Siltala 2015. 496 s.

Ostettu.


Olen näemmä lainannut Liekin lapset jollekulle. Jos olet kirjan jo lukenut, palauttaisitko sen? Kiitos!

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa


Hän vihasi tapaa, jolla juniorit pahoinpitelivät hänen rakasta suomeaan. Pahimpia olivat ne, jotka kyselivät, että ketä soittaa. Se osoitti että turhaan, koska vastaanottajalla ei ollut ketään kotona. Lisäksi tekstiviestien ja sosiaalisen median kokoonpuristettu ja ratkiraiskattu kieli johti siihen, että nuorten toimittajien teksteissä vilisi kirjoitus- ja yhdyssanavrheitä. Vertauksetkin ontuivat kuin kissa kuumalla puurolla. Ja kun näitä reppanoita korjasi, ne töksäyttelivät nenäkkäät pystyssä, että lukija kyllä ymmärtää sisällön, eikö se ole tärkeintä…pappa.

Näin murhaavasti nuoremmista kollegoistaan ajattelee Suomen Sanomien legendaarinen rikostoimittaja Lauri Aleksis Kivi toimittaja Simo Hiltusen kiitellyssä esikoisromaanissa Lampaan vaatteissa. Lauri ei ole helppo ihminen, vähiten omasta mielestään. Takana on ankeaakin ankeampi lapsuus Outokummussa. Isä on ollut avoimen väkivaltainen niin vaimoaan kuin lapsiaankin kohtaan. Äiti ei ole osannut pitää suutaan, vaan on yllyttänyt miestä tämän äityessä viinanjuontiin. Seuraukset ovat olleet Tuomaksen ja pikkuveli Laurin kannalta kaikkea muuta kuin mukavia.

Kerran isän lyönti osui tavallista pahemmin, ja sen muistona Lauri käyttää lopun ikäänsä kuulolaitetta. Lisäksi heiveröistä Lauria kiusattiin koulussa armotta. Ei siis ihme, että nuorukainen alkoi kasvaa kieroon. Jossain tyynen ulkokuoren alla asuu peto, jota Lauri koettaa parhaansa mukaan hillitä. Peto on kuitenkin jo vienyt Laurilta perheen. Tuomas taas on kadonnut jäljettömiin vuosia sitten. Veljen kohtalo ei jätä Lauria rauhaan, ja isälle ei voi antaa anteeksi.

Työ on kuitenkin jäljellä, ja siinä Lauri on hyvä. Erityisesti miestä kiehtovat laajat rikosartikkelit, joita hän on laatinut lehden kuukausiliitteeseen. Mieltä kiehtovat myös kammottavat perhemurhat. Mikä saa suomalaisen miehen mielen suistumaan niin raiteiltaan, että hän tappaa pienet lapsensa, vaimonsa ja itsensä? Tähän kysymykseen Lauri haluaisi saada vastauksen. Vai onko kyse sittenkin jostain muusta? Ovatko miehet tosiaan tehneet itsemurhan vai onko liikkeellä ennenkuulumattoman ovela ja pirullinen murhaaja?

Kirja alkaa pelottavalla kohtauksella, jossa poika on vähällä joutua metsässä suden saaliiksi. Viime hetkellä poika kuitenkin iskee sutta veitsellään kurkkuun ja tappaa sen. Voitonmerkiksi poika kaivaa sudelta kulmahampaan. Tästä hypätään nykyhetkeen. Lauri Kivi on matkalla töihin, kun hän kuulee taas uudesta perhemurhasta. Tällä kertaa tekijä on poliisi. Lauri saa tapahtumasta skuupin, mutta juttu ei etene. Sen sijaan Lauri päätyy haastattelemaan suomalaista poptähti Aavaa. Miksi rikostoimittaja haluaa tehdä tällaisen jutun?

Vähitellen Hiltunen kerii auki Laurin tarinaa, lapsuuden ja nuoruuden traumoja, jotka selittävät miehen tunnekylmää nykyolemusta. Samalla Lauri pureutuu yhä syvemmälle muutamaan tuoreimpaan perhemurhaan tehdessään erikoisjuttua lehdelle. Pala palalta alkaa hahmottua kuvio. Vai onko Lauri sittenkin aivan väärillä jäljillä? Vai lukija? Yllättäen Hiltunen kiepsauttaa kuvion päälaelleen, ja tarinan vauhti alkaa kiihtyä.

Lampaan vaatteissa -teoksen aihe on mielenkiintoinen ja puhutteleva, ahdistavakin. Harmillisesti Hiltunen ei kuitenkaan malta pysyä valitsemallaan linjalla, vaan hyppää kesken kaiken aivan toisenlaiseen tyylilajiin. Muutenkin laajassa teoksessa on hallitsemista. Sivuja on päälle neljäsataa, eli melko runsaasti. Karsimisen varaa olisi ollut. Lisäksi kaikesta hämmentämisestä huolimatta löin lanttini likoon oikean ratkaisun puolesta jo puolivälissä kirjaa, siis silloin, kun tarina varsinaisesti vasta lähtee käyntiin. Jahti kiihtyy ihan kiitettävästi loppua kohden, mutta sitten alkaa kummallinen selittelyvaihe. Kaikki langat pitää pilkuntarkasti solmia yhteen ja vääntää kuvio vielä rautalankamalliksikin. Loppua olisin siis toivonut napakammaksi myös. Lukijaankin voisi hieman luottaa.

Alkuun pääseminen tämän teoksen kanssa otti myös poikkeuksellisen koville. Salaperäisyyden huntu leijuu tarinan yllä, eikä juttu oikein ota käynnistyäkseen. Sadan sivun paikkeilla olin jo luovuttaa, mutta muutama luottohenkilö onneksi kannusti jatkamaan lukemista. Eniten minua kuitenkin tökki erityisesti alkuosan täyteen monimerkityksisyyksiä ladattu kieli. Pidän kielellä leikittelystä ja vitsailustakin, mutta liika on liikaa. Sen sijaan mediamaailman kuvaus on kiinnostavaa ja aidonmakuista, vaikka toivoakseni Hiltunen sentään edes vähän liioittelee.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että vaikka Lampaan vaatteissa ei minua ihan saanut haltioitumaan, on Hiltunen varteen otettava esikoiskirjailija. Jatkoa jään kiinnostuneena odottelemaan.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
WSOY 2015. 417 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kirjahyllyjeni kätköistä I: A-hylly


Kevätaurinko kauniisti paistaa ulkona, mutta flunssatoipilas on tuomittu viettämään pyhäpäivää sisätiloissa. Jotain puuhaa pitää kuitenkin keksiä, joten päätin lopultakin aloittaa kauan hautomani blogikirjoitussarjan Kirjahyllyjeni kätköistä.

Kirjanörtillä jatkuva pulma on, mihin saada kirjat mahtumaan, niitä kun tuntuu tulvivan ovista ja ikkunoista alati. Kirjahyllyt eivät ole muotikalusteita, mutta meidän taloudessamme niitä on useita. Työhuoneen yhden seinän peittävä Lundia on jatkuvasti lähes täynnä, ja siitä joudun tasaisin väliajoin kirjoja karsimaan. Nytkin nurkassa odottaa kaksi täyttä kassillista kirjaston kierrätyshyllyyn heivaamista.

Sivukirjahyllyni sijaitsee omilleen muuttaneen tyttären huoneessa. Siihen olen säilönyt dekkarini. Valitettavasti sekin alkaa olla melkoisen täynnä, vaikka kirjoja on ahdettu pariin riviin. Lundiassa on kirjoja vain yhdessä rivissä, koska muuten en löytäisi mitään. Kirjani säilytän tekijän sukunimen mukaan aakkostettuina.

Huomaan säilyttäväni kirjoja kaksi johtoajatusta mielessäni pitäen: kirjat, jotka aion lukea ja kirjat, jotka ehkä luen vielä uudelleen. Dekkareiden osalta tämä ei ihan toimi, vaan säilytän näemmä sellaistakin, mistä vain olen kovasti pitänyt, vaikka en enää todennäköisesti koskaan lue uudelleen. Sarjojakin olisi mukava kerätä, mutta tila yksinkertaisesti loppuu kesken.

Mitä sitten kirjahyllyistäni löytyy? Se selvinnee tämän kirjoitussarjan kuluessa kiinnostuneille. Tervetuloa kurkistamaan hyllyihini!


Aloitusosassa keskitytään A-hyllyyn.

Jo tästä rivistä saa hyvän käsityksen kirjahyllyni toimintaperiaatteesta. Hyllyyn ovat päätyneet ja sinne saaneet jäädä klassikot ja vielä lukemattomat laatuteokset sekä muutama muu suosikki.

Juhani Aho kuuluu kotimaisten klassikoitten kärkijoukkoon, ja millainen kotimaisen kirjallisuuden opintoja suorittanut kirjamaanikko olisin, jos en omistaisi Rautatietä ja Juhaa? Romaanikaksikko Papin tytär ja Papin rouva ovat myös suosikkejani ja ne on kummatkin luettu pariinkin kertaan. Omasta hyllystä puuttuu vain Panu. Muuten Ahon tuotannon helmet olisivatkin siististi nipussa.

Ehdottomia omaan hyllyyn kuuluvia klassikkoja ovat myös Jane Austenin teokset Ylpeys ja ennakkoluulo sekä Järki ja tunteet. Molemmat on siis myös luettu, ei vain katsottu leffoina tai sarjoina. Kotimaisiin klassikoihin lasken ehdottomasti myös Orvokki Aution Pesärikko-trilogian. Sille vahva lukusuositus, mikäli se vielä on lukematta. Sen voisin itsekin vielä ainakin kertaalleen lukea.

Jo luettujen ja säilytettävien aarteiden joukkoon kuuluvat ehdottomasti Chimamanda Ngozi Adichien teokset Purppuranpunainen hibiskus, Kotiinpalaajat ja novellikokoelma Huominen on liian kaukana. Eniten pidän Adichien romaanista Puolikas keltaista aurinkoa, mutta se on teillä tietymättömillä. Jos muistat lainanneeni teoksen minulta, palautathan se luettuasi? Kokoelmani on ilman sitä valitettavan aukkoinen.

Joskus vielä luen nämä -osastoon kuuluvat myös Margaret Atwoodin kirjat sekä suurin osa Paul Austerin romaaneista. Molempien tuotannosta olen lukenut joitakin teoksia ja ihastunut kovasti. Atwoodin Herran tarhurit vakuutti minut kerrasta, ja olen hamstrannut itselleni sarjan aloitusosan Oryx ja Crake sekä uusimman ja ymmärtääkseni päätösosan Uusi maa. Mieluiten lukisin sarjan vielä kokonaan järjestyksessä, mutta Herran tarhureita en ole ostanut itselleni toistaiseksi.

Paul Austerin tuotantoon tartuin luettuani hänen vaimonsa Siri Hustvedtin hienon romaanin Kaikki mitä rakastin. Ensikosketukseni taisi olla Illuusioiden kirja, joka vakuutti Pidin siis kovasti lukemastani ja olen sittemmin koonnut omaa Auster-kokoelmaani pahan päivän varalle. Eipähän heti lopu kesken!



A-hyllystäni löytyy vielä yksi erikseen mainittava helmi eli Anssi Asunnan Kolmas aikakirja. Se osui luettavakseni reittiä, jota ei enää ole olemassa. Vuonna 2005 kustantamot nimittäin vielä lähettivät teoksiaan lehtien kulttuuritoimituksiin ilman, että niitä erikseen tilattiin. Kolmas aikakirja päätyi tästä satunnaispinosta minun lukupinooni ja kirjoitin siitä aikanaan siis lehtiarvion. Suurimman osan vuosien mittaan arvioimistani kirjoista olen pistänyt eteenpäin, mutta mieluisimmat olen pitänyt tallessa. Tämä kuuluu ehdottomasti säilytettäviin. Lainaan tähän vähän lehtijutustani:

”Nasan tutkija Andy Coppola katselee v. 2035 televisiosta uutiskuvaa, jossa sukeltajat esittelevät Messinansalmen pohjasta nostettua aarretta: liitonarkkua ja Mooseksen laintauluja. Löytö sinänsä on ällistyttävä läpimurto, mutta Andyn leuan saavat loksahtamaan liitonarkun kerubit, jotka itse asiassa näyttävät olevan kevyitä fuusioreaktoreita, joita hänen oma suunnitteluryhmänsä on parhaillaan vasta kehittelemässä.

Laintaulut taas näyttävät avaruussukkuloiden mustilta laatikoilta. Onko kyseessä pila tai huijaus vai onko Mooseksella ollut käytössään huipputekniikkaa ja atomienergiaa? Jotta selvyys saataisiin, on esineet käytävä ryöstämässä Vatikaanista, jonne katolinen kirkko on ne pian asettanut näytteille.

Tästä Asunnan huikea tarina vasta alkaa. Andy ei voi ymmärtää, miten esineet ovat merenpohjaan joutuneet. Hän jatkaa fuusioreaktorin rakentamista, ja kymmenisen vuotta myöhemmin hän on mukana jättiläismäisen Trinity-avaruusaseman kohtalokkaalla matkalla. Asema ajautuu madonreikään, ja vain muutama pelastussukkuloista palaa koskaan Maahan.

Asunta pistää reippaasti uusiksi niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin tapahtumia. Monet hänen ”teorioistaan” ovat kutkuttavalla tavalla loogisia ja mahdollisia. Dan Brownin tai Tom Egelandin tavoin Asunta ei sorru pitkiin teoreettisiin tai historiallisiin jaaritteluihin, vaan ratkaisut selittyvät henkilöiden toiminnan ja oivallusten kautta. Monimutkaisin teoria Asunnan kirjassa on oikeastaan ajan suhteellisuus: on olemassa vain menneisyys ja nykyhetki, joiden välillä voi kulkea. Salaliittojen sijaan Kolmannen aikakirjan kertoman tarinan tapahtumia ohjaa sallimus tai kohtalo, ehkä Jumala.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, joka näyttäytyy melko negatiivisessa valossa. Israel on taistelukenttä, Helsinki mereen vajonnut konkurssipesä. Aivan, Suomellakin on tässä huikeassa ja mielenkiintoisessa romaanissa oma tärkeä osuutensa.”

A-hyllyni kirjat tällä hetkellä (30.10.2016):

Umayya Abu-Hanna: Sinut (WSOY, 2007), arvostelukappale, luettu, poistettu 2.1.2018
Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden (Like, 2015), a-kpl, lukematta

Chimamanda Nogozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011), ostettu, luettu
Chimamanda Nogozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava, 2013), arvostelukappale, luettu
Chimamanda Nogozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Otava, 2010), a-pkl, luettu
Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri (BTJ, 2009), lainassa äidiltä, lukematta
Juhani Aho: Juha (SKS, 1911), ostettu, luettu, poistettu 12.1.2018
Juhani Aho: Omatunto (WSOY, 1914), ostettu, luettu  poistettu 9.5.2017
Juhani Aho: Papin tytär, Papin rouva (SKS, 1885, 1893), ostettu, luettu, poistettu 12.1.2018
Juhani Aho: Rautatie (WSOY, 1892), lahja, luettu, poistettu 12.1.2018
Juhani Aho: Yksin (WSOY, 1890), ostettu, luettu, poistettu 12.1.2018
Susanna Alakoski: Sikalat (Schildts, 2007), ostettu, lukematta
Päivi Alasalmi: Suden hetki (Gummerus, 1995), ostettu kirjaston poistomyynn., lukematta
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien (Gummerus, 2002), ostettu, luettu
Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen (Gummerus, 2006), ostettu, lukematta
Päivi Alasalmi: Riivatut (Gummerus, 2018) a-klp, luettu

Susanna Alakoski: Sikalat (Schildts, 2007), ostettu, lukematta
Eeva-Kaarina Aronen: Edda (Teos, 2014), ostettu, lukematta
Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon (Otava, 2011), ostettu, lukematta
Niccolò Ammaniti: Taivaan ja maan väliltä (Otava, 2008), ostettu, lukematta
Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala, 2015), ostettu, lukematta
Marko Annala: Paasto (Like, 2018) ostettu, luettu

Anssi Asunta: Kolmas aikakirja (Teos, 2005), arvostelukappale, luettu poistettu 5.5.2017
Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts&Söderströms; 2014), ostettu, luettu poistettu
Kate Atkinson: Hävityksen jumala (S&S, 2016), ostettu, luettu poistettu
Margaret Atwood: Nimeltään Grace (Otava, 1997), ostettu kirj. poistomyynn., lukematta
Margaret Atwood: Orjattaresi (Tammi, 1998), ostettu, luettu
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019), a-kpl, luettu

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (Otava, 2003), ostettu, lukematta
Margaret Atwood: Ryövärimorsian (Otava, 1994), ostettu, lukematta
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015), ostettu, lukematta
Orvokki Autio: Pesärikko (Kirjayhtymä, 1986), ostettu, luettu
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (WSOY, 3. painos, 1985), ostettu, luettu
Jane Austen: Järki ja tunteet (WSOY, 1952), ostettu, luettu
Paul Auster: 4321 (Tammi, 2017), ostettu, lukematta

Paul Auster: Illuusioiden kirja (Tammi, 2002), ostettu, luettu
Paul Auster: Kuun maisemissa (Tammi, 1990), ostettu, lukematta
Paul Auster: Mr. Vertigo (Tammi, 1997), ostettu, lukematta
Paul Auster: Näkymätön (Tammi, 2010), ostettu, lukematta
Paul Auster: New York -trilogia (Tammi, 2007), ostettu, lukematta
Paul Auster: Oraakkeliyö (Tammi, 2006), ostettu, lukematta
Paul Auster: Sunset Park (Tammi, 2011), ostettu, lukematta
Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä (Tammi, 2005), ostettu, luettu
Majgull Axelsson: Toista tietä (WSOY, 2005), ostettu, lukematta

***

Mitä Sinun kirjahyllystäsi löytyy a-kirjaimen kohdalta? Mitä olennaista mielestäsi puuttuu minun hyllystäni? Onko jotain yhteistä? Lukusuositukset ja muut kommentit ovat tervetulleita!

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pekka Hiltunen: Varo minua



Olen vilpittömän iloinen Pekka Hiltusen Studio-sarjan sekä kotimaisesta että kansainvälisestä menestyksestä. Yhtä vilpittömästi haluaisin myös itse tempautua sarjan pauloihin. Olen totisesti yrittänyt. Vilpittömästi sinun (Gummerus, 2011) jätti minut ristiriitaisiin mutta kuitenkin odottaviin tunnelmiin, mutta Sysipimeä (WSOY, 2012) jäi poikkeuksellisesti kesken.

”Tapahtumien ja lukijan väliin jää jokin lasiseinä, tapahtumat eivät tule iholle, kuten sanotaan”, olen todennut sarjan kahta ensimmäistä osaa (tai siis ensimmäistä ja toisen alkua) pohtiessani. Olen todella harmissani, että joudun toistamaan tuon ajatuksen myös kolmannen Studio-trillerin Varo minua yhteydessä. Jollen olisi sitoutunut lukemiseen palkintoraatilaisuuden kautta, olisin todennäköisesti jättänyt tämänkin teoksen kesken.

Hiltunen on näet uskollinen omalle tyylilleen ja toistaa tässä kolmannessa osassa kaikki ne piirteet, joista en aikaisempien kirjojen osalta pitänyt. Tämä on toki hyväksyttävää ja ihan kunnioitettavaakin. Kirjat ovat löytäneet lukijansa ja ne ovat monin tavoin kiiteltyjä, Johtolanka-palkintokin napsahti aloitusosasta. Miksi siis muuttaa tyyliä? Ei miksikään, tietenkään, mutta loogista siis on, että minä en vieläkään päässyt studiolaisten menoon sisälle. Lasiseinä on ja pysyy välissämme.

Olen moittinut kustantajaa Sysipimeän liian pienestä fontista. Tästä vaivasta on Varo minua -kirjassa onneksi päästy, mikä tietysti näkyy muhkeampana sivumääränä: 446 sivua. Tästä tosin noin kolmannes olisi ollut karsittavissa. Hiltunen nimittäin pelaa jälleen riskillä. Kirjan alusta noin 150 sivua on hidasta, rohkenen sanoa pitkäpiimäistä, aiheeseen johdattelua, jonka kuluessa ei tapahdu oikeastaan mitään. Liaa ja Maria ei juurikaan lukijalle esitellä, vaan luotetaan siihen, että he jo ovat tuttuja. Toki kirjan voi täysin itsenäisenäkin teoksena lukea, mutta aiempien osien lukeneille mukaan pääsy lienee helpompaa. Samalla Hiltunen joutuu varomaan, ettei liikaa paljastaisi aiempien kirjojen juonista.

Tässäkin osassa erillisiä juonilinjoja on kaksi. Toinen, jännittävämpi (oikeastaan jopa kammottava) liittyy Lian henkilökohtaiseen menneisyyteen. Toista juonilinjaa hoitelee Mari muiden studiolaistensa kanssa. Tämä on monipolvinen ja paikoin sekavahko ja perusteluiltaan ontuva puoli kirjassa. Studion toiminta on herättänyt turhan kovaa kiinnostusta Lontoon poliisin rikosylikomisario Peter Gerrishissä. Jopa pakkomielteisen tiukkana tutkijana tunnetun Gerrishin kiinnostus on kaikkea muuta kuin toivottavaa, ja Mari päättää selvittää miehen heikot kohdat saadakseen tämän tutkimukset herpaantumaan.

Poliisimiehen toimien penkominen johdattaa Studion nopeasti pahamaineisen katujengin KFM:n jäljille. Kill for Money -jengi on kerännyt mainetta nopealla laajenemisellaan ja ilkeällä menetelmällään pakottaa kuolemaan tuomittu vastustajansa soittamaan viimeisen puhelunsa läheisimmälle ihmiselleen. Puhelun kuluessa tuomittu ammutaan. Jengiä johtaa sisaruspari Jay Jay ja Janice. Miksi jengi ei kuitenkaan ole kostanut Janicen taannoista joukkoraiskausta? Mitä jengi suunnittelee naapurijengin alueen autioon taloon? Marin erikoisille taidoille, rahoille ja alaisille on jälleen kysyntää.

Keskeltä Varo minua on jännittävä, hetkittäin jopa piinaava. Kumpikin juonilinja kokee kliimaksinsa kuitenkin hyvissä ajoin ennen kirjan loppua, joka jälleen on pitkähköä loiventelua. Kummassakin juonilinjassa olisi mainiot ainekset oman trillerin kirjoittamiseen, enkä aivan ymmärrä, miksi ne on nivottu yhteen kirjaan niin, ettei kumpikaan oikein pääse kunnolla syvenemään ja siten oikeuksiinsa. Marin tai Lian kanssa en vieläkään päässyt läheiseksi.

Lontoon perinpohjainen tuntemus, kiinnostus historiaan ja arkkitehtuuriin sekä nykyteknologiaan sen sijaan paistavat jälleen hyvällä tapaa läpi kirjasta.

Pekka Hiltunen: Varo minua
WSOY 2015. 446 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun