Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö

 

Seppo Jokinen on kirjoittanut kolmekymmentä kirjaa tamperelaisesta komisario Sakari Koskisesta (yksi teoksista on novellikokoelma). Tämä taas on viidestoista Koskis-dekkarista kirjoittamani blogijuttu. Kirjat olen lukenut kaikki, monet useampaan kertaan. Suhteemme on siis ollut pitkä ja tiivis.

Onko siis ihme, että tunnelma on Viimeisen väännön kansien sulkemisen jälkeen haikea? Komisario Koskinen ratkaisee viimeisen juttunsa aivan virkauransa kalkkiviivoilla ja jää eläkkeelle. Se oli siis ainakin siltä osin siinä. Sattuman oikusta eläköitymisteema vielä koskettaa omaa lähipiiriänikin ihan lähiaikoina, joten tunnelataus oli melkoinen.

Viime syksynä Suomen dekkariseura vietti 40-vuotisjuhlia. Juhlan yhteydessä Seppo Jokinen palkittiin seuran hallituksen arvostetulla Hornanlinna-kunniakirjalla, joka myönnetään henkilölle tai taholle, joka on toiminnallaan pitkäaikaisesti ja määrätietoisesti vaikuttanut suomalaisen dekkarikulttuurin kehittymiseen. Kunniakirja on myönnetty ensimmäisen kerran v. 2005, jolloin sen sai Pirkko Arhippa. Jokinen on järjestyksessä seitsemäs Hornanlinna-palkittu.

Dekkariseuran hallituksen perustelut löytyvät täältä. Niihin on helppo yhtyä, ja kerrattuani nuo kaikki neljätoista itse kirjoittamaani juttua Jokisesta ja Koskisesta voin todeta, että olen kaikki perusteluissa mainitut asiat jossain muodossa sanonut itsekin, muutamat pariinkin kertaan. Seppo Jokinen on totisesti Hornanlinnan ansainnut. Onnittelut vielä kerran!

Viimeinen vääntö sijoittuu siis Koskisen viimeisiin työviikkoihin. Mies pitää kuitenkin ennen eläkkeelle siirtymistään kunnon rupeaman kesälomaa, eikä suostu kertomaan töissä kenellekään, mitä aikoo lomallaan tehdä. Hyvin poikkeuksellisesti Koskinen matkustaa ulkomaille, tosin tuttuihin maisemiin. Lomareissulla ei kuitenkaan rikoksia tapahdu, vaan ne keskittyvät tutusti Tampereelle.

Ensin katoaa nelikymppinen Moona Helahuovi kirjaimellisesti jäljettömiin. Nainen työskentelee miehensä kanssa media-alalla ja sen lisäksi hän on terapeutti. Aviomies on ilmoittanut vaimon katoamisesta. Johtolankoja on surkean vähän.

Toinen tapaus on myös vähän omituinen. Tuntematon mies tunkeutui asuntoon ja pahoinpiteli vaimon sairaalakuntoon sillä aikaa, kun aviomies oli suihkussa. Poliisien mielestä aviomies etsiskeli kummallisen kauan pyyhettään, mutta vaimon kuulemista hidastaa tämän terveydentila.

Kolmas rikossarja on kaikkein omituisin. Joku käy Tampereen ydinkeskustassa ihmisten kimppuun ja pudottaa tai ainakin yrittää pudottaa nämä koskeen. Ensimmäiset uhrit ovat kolme teinityttöä, jotka onneksi ehditään ajoissa pelastaa veden varasta. Päällekarkaajasta saadaan kuitenkin vain viitteelliset tuntomerkit, joten uusia tapauksia ehtii vielä sattua, ennen kuin poliisi pääse yhtään hajulle mahdollisesta tekijästä.

Käytännössä kaikki tapaukset polkevat enemmän tai vähemmän paikallaan Koskisen loman ajan ja saavat kunnolla vauhtia vasta hänen paluunsa jälkeen. Vyyhden viimeisen langanpään solminta menee tosiaan miltei viime minuuteille, mutta kaikki on lopulta valmista, kun vuorokausi vaihtuu ja Koskinen ihan virallisesti on eläkkeellä.

Viimeinen vääntö on vähän kaihoisan surumielinen ja nostalginen päätös Koskisen pitkälle ja vaiheikkaalle virkauralle ja Jokisen dekkarisarjalle. Komisarion yksityiselämän koukerotkin saadaan siinä siististi nippuun. Jos aikoo vasta nyt tutustua Koskiseen, ei ainakaan tästä osasta kannata aloittaa. Viimeinen vääntö on hellä hyvästijättö meille vanhoille uskollisille ystäville.

”Koskinen sulki silmänsä ja kuulosteli hetken itseään. Kyllä! Kyllä se niin oli. Hän tunsi olonsa vapautuneeksi.”

Aika velikulta.

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö
Kultosaari 2025. 343 s.
Äänikirja Storyside, lukija Jukka Pitkänen.

Painettu kirja arvostelukappale.
Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Komisario Koskisesta kertovan sarjan kaikki kirjat:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996. 
Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 
Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 
Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 
Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.
Hukan enkelit. Karisto, 2001. Vuoden johtolanka -palkinto 2002.
Piripolkka. Karisto, 2002. 
Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003.
Suurta pahaa. Karisto, 2004. 
Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 
Hiirileikki. Karisto, 2006. 
Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 
Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 
Lyöty mies. Karisto, 2009. (Novellikokoelma.)
Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 
Ajomies. Crime Time, 2011. 
Hervantalainen. Crime Time, 2012.
Vihan sukua. Crime Time, 2013. 
Mustat sydämet. Crime Time, 2014. 
Kuolevaksi julistettu. Crime Time, 2015. 
Rahtari. Crime Time, 2016. 
Vakaasti harkiten. Crime Time, 2017. 
Lyödyn laki. Crime Time, 2018. 
Rottasankari. Crime Time, 2019. 
Pisara veressä. Crime Time, 2020. 
Siipirikkoiset. Crime Time, 2021.
Pahasti tehty. Crime Time, 2022.
Sen maksaa minkä tilaa. Crime Time, 2023.
Satuttamisten summa. Kultosaari, 2024.
Viimeinen vääntö. Kultosaari, 2025.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut

 

Kirjailija, toimittaja ja terapeutti Kaarina Griffiths on asunut useita vuosia Englannissa karunkauniilla Cornwallin rannikolla, jonne hän on sijoittanut kokonaisen dekkarisarjan nimeltä Cornwall-mysteerit. Griffiths yhdistelee teoksissaan mukavasti brittityylisen cozy crimen, arvoitusdekkarin ja poliisiromaanin aineksia.

Sarjassa rikoksia ratkovat rikostarkastaja Paul Diggins ja profiloija Antti Honkanen, jotka ovat ystävystyneet alkututtavuutensa pienten hankausten jälkeen. Honkanen on suomalainen psykologi, joka on sattumusten kautta päätynyt isännöimään vaimonsa perintökartanoa Cornwalliin. Paul Diggins ystävystyi sarjan aloitusosassa myös suomalaisen taidemaalari Kaisla Aallon kanssa, joka ilahduttavasti on mukana uusimmassakin dekkarissa.

Miljöönä toimivat siis Cornwallin rannikko ja sen pittoreskit pikkukylät. Aloitusosan eli Meren syliin -dekkarin tapahtumat sijoittuvat pieneen St Serenin kylään ja kakkososa Lintumiehen lossimatkan takana saaressa sijaitsevaan vähän eristyneeseen Mawnan Smithin kylään. Tuulisolmut-nimisessä tuoreessa kolmososassa ollaan pikkuisessa Boscastlen rannikkokylässä.

Tuulisolmut käynnistyy kiitettävän rivakasti. Dekkarin minäkertoja Ann Hudkinson, joka on Boscastleen muutettuaan lähestulkoon luopunut sairaanhoitajan työstään ja ryhtynyt parantajaksi, löytää laskuveden aikaan joenpenkan mutaan uponneen ruumiin. Käy ilmi, että paikkakunnalta ränsistyneen kartanon hiljattain perinyt Alex Cadoc on hukkunut remakan pubi-illan päätteeksi.

Boscastle on tunnettu elävästä noitaperinteestään. Kylässä asuu joukko ihmisiä, jotka sanovat olevansa noitia ja velhoja ja harjoittavat kirjavia ammatteja, jotka sopivat profiiliin. Ann Hudkinson ei ihan usko noitiin ja noituuteen, mutta huomaa silti viihtyvänsä hyvin Boscastlen noitayhteisön jäsenten kanssa. Kaikki eivät kuitenkaan noidista pidä, kuten esimerkiksi True Men -niminen porukka, johon öykkkäröivä Alex Cadoc työntekijöineen kuuluu.

Eletään joulunalusaikaa, ja Kaisla on tulossa Suomesta Cornwalliin viettämään joulua Digginsin kanssa. Lomasuunnitelmat tietysti mutkistuvat ruumislöydön takia, ja jossain vaiheessa alkaa näyttää siltä, että poliisit tutkivat tapausta kiivaasti vielä joulupäivänäkin.

Kartanonisäntä Alex Cadocin murhaan tuntuu hämmentävän monella kyläläisellä olevan motiivi. Poliisilla on kylässä sisäpiiriläinen, sillä etsivä Sarah Hayden on kotoisin Boscastlesta. Hänen vanhempansa pitävät kylässä hotellia, ja Sarah on auttelemassa hotellilla silloinkin, kun tieto hukkuneesta tulee. Siitäkään ei oikein ole apua, vaan tutkinta polkee pitkään paikallaan.

Tuulisolmut liittyvät Boscastlen kansanperinteeseen. Vanha tarina kertoo, että noidat osasivat sitoa tuulen naruun tehtäviin solmuihin. Kun solmut sitten avattiin merellä, nousi tuuli. Jos narusta avasi kaikki kolme solmua, nousi myrsky. Kuolleen Alex Cadocin taskusta löytyy narunpätkä, johon on solmittu kolme tuulisolmua. Onko joku halunnut kirota Cadocin, vai onko tämän kantanut solmunarua jonkinlaisena onnenamulettina? Vai onko kyse murhaajan signeerauksesta?

Griffiths pyörittelee juonta sopivan monimutkaisesti ja sirottelee siihen erilaisia aineksia folkloresta someilmiöihin. Ann Hudkinsonin minämuotoiset osuudet avaavat tapahtumia mielenkiintoisesti kylän keskipisteestä (Ann asustelee pubin homeisessa yläkerrassa). Kuinka paljon lopulta voi luottaa Annin kertomaan, mietityttää moneen otteeseen.

Ennen kuin murhaaja on käpälälaudassa ja kaikki kysymykset saaneet vastauksensa, koetaan hyisessä joulukuisessa Boscastlessa kiperiä ja dramaattisiakin hetkiä. Mukaan mahtuu vähän yllättävä ripaus maagisuuttakin.

Lintumies oli ansaitusti vuoden 2025 Vuoden johtolanka -palkinnon lyhytlistalla. Sillä kertaa ei vielä palkinto napsahtanut. Saapa nähdä, miten Tuulisolmujen käy tulevana vuonna. Brittidekkareiden ystäville tämä ainakin on mainio makupala.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut (Cornwall-mysteerit 3)
Otava 2025. 399 sivua.

Arvostelukappale.

Cornwall-mysteerit:

Meren syliin
Lintumies
Tuulisolmut

Anu Patrakka: Ihailija

 

Portugaliin asettuneen Anu Patrakan Nelson Monteiro -dekkarisarja on tyyliltään mainio sekoitus arvoitus- ja poliisidekkaria, jossa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, mukavassa määrin sopivan persoonallisen päähenkilön yksityiselämää sekä kiinnostavaa Portugalin kuvausta. Tasaisen varmaa laatutyötä, jonka lukemisesta nauttii.

Sarjan päähenkilö on Porton poliisin henkirikosyksikköön tiiminvetäjäksi hiljattain palkattu Nelson Monteiro. Viisikymppisellä Monteirolla on takanaan työura Lissabonin huumepoliisina, avioero ja kaksi aikuista lasta. Portoon hän on hakenut voidakseen olla lähellä poikaansa, joka asuu äitinsä luona, sekä voidakseen auttaa ikääntyvää ja alkavasta muistisairaudesta kärsivää isäänsä.

Nelikymppinen Emilia on muuttanut Portoon tekemään etätöitä, koska on kaivannut tasapaksuun elämäänsä jotain muutosta. Monteiron ja Emilian polut risteävät jo sarjan aloitusosassa Arvoton, jossa yksi rikoksen uhriksi joutuvista on Emilian tuttava. Epäröiden pari alkaa seurustella, ja sarjan uusimmassa osassa Ihailijassa suhde saa astetta syvemmän ulottuvuuden.

Nelson Montero -sarja on siis edennyt jo kolmanteen osaansa, kun Ihailija ilmestyi tänä keväänä. Alla on mukavasti tuulta, sillä sarjan kakkososa Kiusaaja oli ansaitusti vuoden vaihteessa Vuoden johtolanka -palkintoehdokkaiden lyhytlistalla.

Ihailijassa Nelson Monteiro päätyy ratkomaan rikosta entisten työkavereidensa kanssa Lissabonissa, jonne hän on saapunut lomanvieton merkeissä Emilian kanssa. Emilia imee kiihkeästi itseensä portugalilaista ilmanalaa ja kulttuuria ja raahaa hieman vastentahtoisen Nelsoninkin fadokonserttiin. Siellä Nelson tapaa tuttavan lapsuudestaan eli jo ikääntyneen fadista Maria Glórian. Tapaaminen herättää miehen kipeät muistot äidistä, jonka kanssa välit nykyään ovat jäiset.

Konsertin jälkeen tapahtuu yliajo, jossa saa surmansa Valentim Alves -niminen mies. Tapauksella on silminnäkijä, joka on Nelsonin tuttu Lissabonin ajoilta. Kun sitten tämäkin pian kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, huomaa Nelson olevansa mukana nopeatempoisessa rikostutkinnassa. Lomailulle ei tunnu jäävän aikaa, mutta ovathan yöt kuumia ja pitkiä…

Nelson saa myös yllätyksekseen huomata, että tällä kertaa rikoksen lonkerot liittyvät myös hänen oman lähipiirinsä menneisyyteen.

Patrakka on tällä kertaa punonut rikosjuoneen mielenkiintoista tietoa kiehtovasta ja raadollisesta fadon maailmasta, Portugalin poliittisesta lähihistoriasta ja Lissabonin monimutkaisista asunto- ja kiinteistökuvioista. Itse rikokset ovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia ja tarina tulee lähelle lukijaa.

Emilia suomalaisena eli ulkopuolisena antaa mahdollisuuden selittää asioita lukijallekin, kun Emila tekee tilanteeseen sopivia pohdituttavia kysymyksiään Nelsonille.

Suosittelen Nelson Monteiro -sarjan lukemista järjestyksessä, jos haluaa seurata Nelsonin ja Emilian yksityiselämien käänteitä. Rikosjuonet ovat kuitenkin itsenäisiä, joten halutessaan voi sarjaan tutustumisen aloittaa vaikka Ihailijasta. Ihastut varmasti.

Anu Patrakka: Ihailija
Otava 2025. 271 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Arvoton (Otava, 2023)
Kiusaaja (Otava, 2024)
Ihailija (Otava, 2025)

Tiina Martikainen: Verijäljet

 

On aina todella mukavaa todeta, että jo pitkän sarjan dekkareita kirjoittaneen ja julkaisseen kirjailijan uusin teos on hänen uransa toistaiseksi paras. Näin on Tiina Martikaisen kohdalla jälleen käynyt. Martikaisen kuudes dekkari Verijäljet on ehdottomasti hänen tähänastisen uransa paras teos, vaikka eivät aiemmatkaan mitenkään heikkoja ole olleet.

Martikainen asuu Sammatissa, ja hänen dekkarinsa sijoittuvat Sammattiin ja Lohjalle. Minulle tämä on pienoinen bonus, koska kyseiset seudut ovat viimeisten vuosien aikana käyneet hyvinkin tutuiksi. On aina mukavaa bongailla tuttuja paikkoja dekkarin sivuilta ja lisäksi kuvitella, missä ja millaisia ovat ne paikat, jotka perustuvat kirjailijan mielikuvitukseen. Sammatti on reaalimaailmassa pääsääntöisesti hyvinkin rauhallista seutua, mutta ei (valitettavasti) mikään lintukoto sekään, joten kyllä sinne murhan tai pari saa hyvinkin sovitettua.

Martikainen tosiaan näkee selvästi idyllisessä Sammatissa paljonkin potentiaalia dekkarimiljöönä. Verijäljissä siellä riehuu oikea sarjamurhaaja.

Verijäljet on toinen osa sarjaa, joka kertoo poliisikoira Ruutista ja ennen kaikkea sen kanssa Lohjan poliisissa työskentelevästä rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimosta. Aloitusosan Ruuti tapahtumista on kulunut jonkin verran aikaa, sillä Mira on asettunut kiinteäksi osaksi Lohjan poliisia ja aloittanut jonkinlaisen suhteen työkaverinsa Marcuksen kanssa. Mira myös johtaa tutkintaa, jossa selvitetään Sammatissa tapahtuneita poikkeuksellisia henkirikoksia.

Dekkari käynnistyy kiitettävän ripeästi, kun läheltä Sammatin Myllykylää, jossa Mira asuu, löytyy kuoliaaksi kuristetun naisen ruumis syksyisen leirikeskuksen laiturilta. Keski-ikää lähestyvä nainen on paitsi tapettu myös riisuttu alastomaksi ja hänen hiuksiaan on nyrhitty omituisesti. Onko murhaaja halunnut viestiä jotain erityistä tekotavalla? Miten aikuinen nainen on saatu vapaaehtoisesti menemään murhattavaksi tyhjillään olevaan leirikeskukseen?  

Ennen kuin tutkinta pääsee edes kunnolla alkamaan, löytyy toisen leirikeskuksen pihapiiristä toinen samaan tyyliin murhattu nainen. Sitten kolmas nainen katoaa kotipihaltaan. Mitä ihmettä oikein on tekeillä? Mikä yhdistää uhreja? Ketkä kaikki ovat vaarassa joutua murhaajan kynsiin?

Myös Ruutilla on osuutensa monimutkaisen ja paineistetun tutkinnan etenemisessä. Koiran tarkka nenä löytää jäljen, joka johtaa vanhalle ruumiskätkölle pienellä Lohjanjärven saarella. Onko murhasarjan takana siis jokin menneisyydessä tapahtunut rikos?

Martikainen on rytmittänyt dekkarin mainiosti. Turhia suvantovaiheita ei pääse muodostumaan, kun jatkuvasti tapahtuu jotain juonen kannalta olennaista. Silti välillä rauhoitutaan Miran yksityiselämän ruodintaan, missä siinäkin riittää käänteitä. Mira on itselleenkin yllätykseksi suostunut aloittamaan suhteen Marcuksen kanssa. Marcus kuitenkin selvästi haluaisi vakavamman suhteen kuin Mira ja osuvasti toteaakin, että Mira osoittaa Ruutille ne tunteet, jotka muut ihmiset yleensä suuntavat omiin lajitovereihinsa. Muitakin ongelmia parin väleissä on selvitettävänä.

Tahti kiihtyy, kun kolmas mahdollinen uhri katoaa. Tapahtumia kuvataan välillä myös päällekarkauksen ja vapaudenriiston uhriksi päätyneen Kaisan näkökulmasta. Murhaaja ei surmaa häntä heti, vaan leikittelee uhrillaan. Ehtivätkö Mira ja Ruuti ajoissa apuun, vai saako murhaaja vielä yhden koston?

Juoni on rakennettu taitavasti. Taustalta paljastuu menneisyyteen liittyviä epäselviä kuvioita, jotka vaatisivat tarkempaa selvittelyä. Nykyhetkessä tapahtuu paljon nopeassa tahdissa, joten aikaa vanhojen penkomiseen ei juuri ole. Mukana on myös vääriin suuntiin johtavia juonilankoja ja vihjeitä, jotka harhauttavat lukijaa siinä missä poliisiakin. Ollaanko jo peruuttamattomasti myöhässä, kun lopulta päästään oikeille jäljille?

Tiina Martikainen: Verijäljet
Otava, 2025. 348 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Mirasta ja Ruutista kertovat dekkarit:

Ruuti
Verijäljet

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku
Pahan kintereillä

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

 

Englannin kielen sana ’busybody’ tarkoittaa tuohuajaa, tungettelevaa ja toisten asioihin sekaantujaa ja pahimmillaan kyylää. Termi tuli etsimättä mieleeni uudesta suomalaisesta dekkarisankarittaresta Helvi Helvestä, joka on Hauhon Alvettulassa asuva hiljattain eläköitynyt kirjastonhoitaja. Toki Helvin busybody-ominaisuudet painottuvat määritelmän herttaisempaan suuntaan, mutta kieltämättä hänessä on myös hienoisia kyläkyylän piirteitä.

Helvi on Hanni Maulan esikoisdekkarin Vintagea ja veritekoja päähenkilö. Dekkari asemoituu suosittuun cozy crime - eli pehmodekkarikategoriaan, vaikka ruumiita tuleekin lopulta melkoinen määrä.

Helvi alkaa ihmetellä, miksi tarkkana miehenä tunnettu ei-niin-mukava naapuri Ari Paatero on jo viikon verran pitänyt talossaan miltei täysvalaistusta, mutta pihatielle ei tule lumeen uusia jälkiä. Onko naapurilla kaikki kunnossa? Pian käy ilmi, että Paatero on ollut kuolleena olohuoneensa sohvalla jo useamman päivän. Kotihoitokaan ei ole käynyt entiseen malliin miehen luona. Helvin hienoiseksi pettymykseksi kuolinsyy vaikuttaa kuitenkin luonnolliselta.

Tapaus tietenkin puhuttaa kylillä ja tuo Helvin ja tämän uuden naapurin, sisustustoimittajan tehtävistä eläkkeelle siirretyn Riitta Rantasen lopulta paremmin yhteen. Helvi on suhtautunut uusiin naapureihinsa hillityn epäluuloisesti. Pitääkö pääkaupunkilaisten tunkea joka paikkaan vanhoja taloja pelastamaan, eikö Hanko enää riitä?

Kylän keskuksena toimivan kyläkaupan vastaava työntekijä Hannu Kallio näkee ja kuulee myös yhtä ja toista työpisteellään.

Kun Paateron tontilla sitten tapahtuu rikos ja samalla paljastuu toinen, myös poliisi alkaa väkisinkin kiinnostua tapauksesta. Erityisesti se kiinnostaa Hämeenlinnan poliisilaitoksen vanhempaa konstaapelia Anna Järvistä, joka pian huomaa ystävystyvänsä hauholaisten harrastajaetsivien kanssa. Se tuntuu mukavalta, koska välit entiseen aviomieheen ja Hämeenlinnan poliisilaitoksen kollegoihin eivät ole ihan parhaalla tolalla.

Ari Paatero on ollut tunnettu vintageharrastaja. Erityisesti Paavo Tynellin suunnittelemat messinkivalaisimet ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteena. Mutta mitä on tapahtunut hänen vintillään olleelle merkittävälle valaisinkokoelmalle? Pian Helvi uusine ystävineen suuntaa kohti Fiskarsia, missä pidetään kevättalvella suositut vintagepäivät. Yleisössä vilahtelee tuttuja kasvoja, ja pian löytyykin jo seuraava ruumis. Mistä oikein on kysymys?!

Maula pyörittelee rikosjuonta kiitettävästi harhautuksineen ja sivupolkuineen. Poliisin tutkintamenetelmiä ei orjallisesti seurata, vaan jonkin verran oiotaan mutkia tarinan sujuvoittamiseksi. Leppoisan pehmodekkarin tyylille uskollisesti aika paljon juodaan kahvia ja syödään Hannun paistamia ihania munkkeja arvoitusten ratkonnan kyytipoikana.

Anna vaikuttaa mukavalta persoonalta, eivätkä Riitta ja Hannukaan ole ollenkaan hullumpia tyyppejä. Jos siis pystyy sulattamaan busybody-Helvin ja ennen kaikkea hänen verrattoman ärsyttävän suhtautumisensa omaan mussukkaansa eli täysin kouluttamattomaan valkoiseen puudeliinsa, Vintagea ja veritekoja on ihan mukiinmenevä esikoisdekkari. Itse annan pisteitä erityisesti pitkähköstä Fiskars-osuudesta.  On aina mukavaa, kun dekkarissa liikutaan omilla kulmilla.

Kannen Helvi Helve tutkii -merkinnästä ymmärsin, että kyseessä on myös uuden dekkarisarjan aloitus, joten Helvistä ja kumppaneista kuultaisiin vielä jatkossakin. En kuitenkaan löytänyt mistään varmistusta tähän, mutta en lainkaan pahastu, jos niin on.

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja
Karisto 2025. 365 s.
Äänikirjan lukija Annu Valonen.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella

 

Kirjaskene tuntuu suorastaan tulvivan feelgoodia eli suomeksi hyvän mielen kirjallisuutta. Ilahduttavasti kotimaiset tekijät ovat ottaneet genren haltuun, ja uutta luettavaa ilmestyy tiheään tahtiin.

Kustantamo Bazarilla on käytössään oma #hyvänmielenkirjat-tunniste, jonka alla on ilmestynyt myös kevään uutuus Kangaskauppa joen varrella. Teoksen tekijät Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen ovat sisaruksia.

Toivonen on aiemmin kirjoittanut esiteini-ikäisille sopivan (ikäsuositus 12+) vahvasti skandimytologiaan pohjaavan fantasiatrilogian Matka Asgårdiin (Fimbul-talvi, Mimirin lähde, Ginnungagabin riimut), jossa seurataan tallipoika Mavilin hurjia seikkailuja.

Sisarusten yhdessä kirjoittama suosittu lastenkirjasarja Listamestari on tähän mennessä kasvanut neliosaiseksi.

Kangaskauppa joen varrella on Kristofferssonin ja Toivosen ensimmäinen aikuisille tarkoitettu romaani. Haastatteluissa sisarukset ovat kertoneet, että romaanissa kuvatun Turun Aurajoen rantakadulle sijoitetun kivijalkakangaskaupan esikuvana on toiminut heidän vanhempiensa omistama kauppa, joka aikanaan sijaitsi Salossa Horninkadulla torin laidalla. Tilkkula-nimisen kangaskaupan minäkin muistan vielä 1980-luvun alusta, jolloin Salossa oli muutama muukin vastaavanlainen liike.

Romaanin nimi ja kansi antavat siis hyvinkin odottaa totutun tyylistä hyvän mielen tarinaa, jossa sankaritar tekee rajun elämänmuutoksen ja perustaa tai pelastaa pienimuotoisen yrityksen, jossa pääsee toteuttamaan omaa luovuuttaan ja käyttämään kädentaitojaan.

Sisältö ei kuitenkaan tällä kertaa ihan vastaa odotuksia. Alkuasetelmat ovat kyllä perinteiset. Keski-ikää lähestyvä eronnut ekonomi Saimi saa syyttään potkut Turun kaupunginteatterin viestintäpäällikön tehtävästä. Tilille tupsahtaa kuuden kuukauden palkka, mutta uutta työtä ja suuntaa olisi ryhdyttävä pikaisesti etsiskelemään.

Sattumalta Saimi päätyy rantakadun Tilkku & Tikki -kangaskauppaan ja juttusille sen ikääntyvän omistaja Lucian kanssa. Kauppa herättää henkiin Saimin unohtuneet lapsuusmuistot perheen Turun-ajoilta, ja käy ilmi, että Lucia on itse asiassa hänen kummitätinsä. Miksi yhteys on aikanaan katkennut perheiden välillä?

Lucia ja Tilkku & Tikki ovat pahassa pulassa, sillä liike on kannattamaton ja pahaksi onneksi ystävällinen vuokraisäntä on menehtynyt. Nyt Turun elinvoimajohtajana toimiva uusi vuokraisäntä haluaa Tilkun & Tikin mahdollisimman nopeasti pois uusien tuulien tieltä. Saimi teroittaa oitis sapelinsa ja käy taistoon kummitätinsä ja tämän pikku yrityksen pelastamiseksi.

Tähän saakka kuvio siis tuntuu olevan hyvinkin tyypillinen hyvän mielen romaaniksi. Mutta Kristoffersson ja Toivonen eivät lähde fiilistelemään kädentaitojen ja perinteisen kivijalkakaupan joenrantaidyllillä, vaikka kaupan kellarissa pieni käsityöryhmä kokoontuukin ja jopa Saimi ryhtyy innoissaan ompelemaan itselleen vaatetta.

Sen sijaan kirjailijat marssittavat näyttämölle yhä uusia henkilöitä ja juonikuvioita. Selvitellään kadonneen testamentin arvoitusta, sekaannutaan pikamuotibisnekseen ja suomalaiseen megayritykseen, remontoidaan jokilaivaravintolaa, ratkotaan sukuhistorian salaisuuksia ja Saimin värikkään perheen kimurantteja ihmissuhteita. Kaiken lomassa Saimin sydämenasiatkin vaativat osansa.

Hyvän mielen romaaneiden yleisestä linjasta poiketen Kangaskauppa joen varrella -romaanissa on siis hyvinkin runsaasti erilaisia juonikuvioita ja jännitteitä. Se koituu lopulta koko teoksen ongelmaksi. Jännitteitä on niin paljon, että kokonaisuus leviää ja menettää jännitteensä. Koska realismillekin viitataan iloisesti kintaalla, osa ratkaisuista livahtaa fantasian puolella. Onpa mukana jopa meedio! Vähemmilläkin aineksilla olisi selvitty.

Ylenpalttisen runsauden ja nopeiden juonenkäänteiden takia keskiössä oleva Saimi jää jotenkin etäiseksi, enkä päässyt hänen ajatuksenjuoksustaan ihan perille. Kaikkia Saimin valintoja en myöskään pystynyt kakistelematta nielemään. Loppuratkaisuista (niitäkin on useita eri juonihaarojen takia) osa on kuitenkin raikkaita ja ainakin vähemmän ennalta arvattavia.

Kristoffersson ja Toivonen julkaisevat seuraavan yhteisen romaaninsa jo tulevana syksynä. Nämä sanat ovat vain sinulle on ”kahden aikatason romaani tämän päivän kustannusmaailmasta ja rakkauden sitkeästä liekistä toisen maailmansodan kylmimmissä varjoissa”. Esittelytekstin perusteella luvassa on jälleen kosolti aineksia sisältävä teos. Historiallisen aikatasonsa takia se vaikuttaa kiinnostavalta, eikä kustantamomaailmakaan yhtään haittaa!

Tiina Kristoffersson ja Vesa-Matti Toivonen: Kangaskauppa joen varrella
Bazar 2025. 415 s.
Äänikirjan lukija Anni-Maija Koskinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

 

”Minä olin kuin riivattu. Minun täytyi saada tietää.”
                                     Kirjallisuudentutkija Roland Michell A. S. Byattin Riivauksessa

 

Toisen lukupiirini kauden viimeisen kerran teemaksi valittiin brittikirjailija A. S. Byattin (suomennettu) tuotanto. Lukupiirimme vetäjä kertoi, että Byattin tuotanto on kiinnostanut häntä jo pitkään, mutta mitään ei ollut toistaiseksi päätynyt luettujen listalle. Erityisesti häntä kiinnosti Byattin teoksista Riivaus, jota on luonnehdittu kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi (mikä on hauskan ironista, koska Riivauksen eli alkukielellä Possession-teoksen alaotsikko on Romanttinen kertomus eli A Romance erotukseksi romaanista, a novel, ja teoksessa mainitaankin, että ”…Romanttinen kertomus on naisille oikea muoto ---Romanttisen kertomuksen maaperällä naiset – toisin kuin tässä maailmassa – voivat vapaasti ilmaista todellisen luontonsa…” ).

Riivaus ilmestyi vuonna 1990 ja oli Byattin kaunokirjallinen läpimurto. Teos palkittiin Booker-palkinnolla. Marja Alopaeuksen ja Leevi Lehdon suomennos ilmestyi vuonna 2008 ja herätti ihastusta myös meillä. Omista muistiinpanoistani (ajalta ennen blogia) löytyy maininta, että Riivauksesta kohistiin Helsingin Sanomien Lukupiiri-blogissa (jota piti lehden nettisivuilla Kirsi Piha). Olen tämän kohinan innoittamana ostanut kirjan painetun version samana kesänä ja lukenutkin miltei saman tien.

Edellisestä lukukerrasta oli siis ehtinyt vierähtää miltei 17 vuotta. Muistikuvat teoksen vaikutuksesta ja sisällöstä olivat mielenkiintoisen hatarat. En rientänyt vahvistamaan esitettyä käsitystä Riivauksesta kaikkien aikojen parhaana romaanina, mutta mielikuvissani muistelin sen kuitenkin kiinnostuneena lukeneeni. Toisaalta mielikuvissa oli myös jonkinlaista harpontaa yli vähemmän kiinnostavien jaksojen, mikä ei todellakaan ole omin tapani lukea kirjallisuutta. Mutta en siis ollut toisaalta jättänyt kirjaa keskenkään enkä poistanut sitä hyllystäni. Sen sijaan olin hankkinut sen viereen Byattilta toisenkin järkäleen eli Lasten kirjan (Teos, 2009). Se tosin on edelleen lukematta, enkä sitä nyt lähtenyt lukupiiriä varten lukemaankaan (kirjassa on 970 sivua eikä sitä ole saatavana äänikirjana).

Riivauksen sisällöstä oli jäänyt mieleeni vain pari hajanaista yksityiskohtaa. Ensinnäkin kirjan yhden keskeisen henkilön asunto, joka sijaitsi osittain maan alla siten, että ikkunat olivat katonrajassa ja niistä näkyivät vain ohikulkijoiden jalat. Asunto oli kostea ja homeinen ja siinä asuttiin, koska parempaankaan ei yksinkertaisesti ollut varaa. Toiseksi muistin, että gagaattihelminauhalla oli jokin keskeinen osuus tarinassa. Ensimmäinen muistikuva pitikin hyvin paikkaansa, mutta gagaattikoruilla on lopulta muistikuviani vähäisempi merkitys juonen kannalta. Kyllä niitä silti muutama vilahtelee, eivätkä ne ihan vain rekvisiittaakaan ole.

 

”Juuri tekstien paljous ja niiden moninaiset suhteet tekevät mahdolliseksi sen, että Riivausta voi lukea monella tavalla. Kaikkia merkityksiä ja viittauksia on mahdotonta pyydystää, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstissä voi edetä moneen suuntaan seuraamalla sen kerrostumia ja merkitysketjuja. Katkelmista löytyvien johtolankojen yhdistely tekee lukijasta salapoliisin, joka tekee löytöjä ja paljastuksia yhtä jalkaa kirjan henkilöhahmojen kanssa – joskus jopa heidän edellään.”
                                     Kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen Riivauksen jälkisanoissa

 

Teoksen monitasoisuus ja erilaisten tekstilajien kirjo sen sisällä osoittautuivat täysin paikkaansa pitäviksi muistikuviksi. Riivaus ei ole helppolukuinen teos, kaukana siitä. Tällä kertaa lähdin selättämään sitä äänikirjaversiona, mikä toimikin kohtalaisen hyvin. En päässyt loikkimaan yli mitään, vaan ’jouduin’ kohtaamaan kaiken, mitä painetun teoksen sivuille on kirjoitettu. Mutta sitten loppui ostamani palvelun kuunteluaika, kun teosta oli vielä miltei puolet jäljellä. Koska olin lainannut painetun kappaleeni lukupiirikaverilleni, päädyin hakemaan kirjan itselleni lainaan kirjastosta. Pian huomasin sortuvani taas yliloikintaan, mitä teoksen jälkisanat kirjoittaneet kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen eivät suosittele tekemään (tietenkään!).

Teoksessa on kaksi aikatasoa. Nykyhetki on vuosi 1987, jossa Roland Michell on rutiköyhä ja parisuhteessaan turhautunut mutta työlleen epätoivoisen täysin omistautunut yliopiston tutkija. Hänen aiheensa on 1800-luvun viktoriaanisen ajan ikoninen runoilija Randolph Henry Ash. Yhtenä päivänä hän törmää kirjastossa Ashin alkuperäisiin kirjeluonnoksiin, joista ei kukaan ole kuullut mitään. Näyttää siltä, että varsinainen kirje on osoitettu naiselle, joka ei ole Ashin vaimo Ellen. Roland salaa löytönsä ja alkaa omin päin selvittää, kenelle Ash on kirjoittanut. Paljastuu, että kyseessä on ollut aikalaiskirjailijatar Christabel LaMotte, jonka tutkijaa tohtori Maud Baileyta Roland lähtee tapaamaan.

Maud ja Roland löytävät LaMotten sukukartanosta Ashin ja Christabelin kirjeenvaihdon, josta käy ilmi, että he ovat olleet rakastavaisia. Kummankin kirjailijan elämäkerrat ja tuotannon tutkimukset menevät kerta heitolla uusiksi, jos kirjeet paljastuvat. Kirjeistä saavat pian vainun myös muut Ash-tutkijat, kuten Rolandin esimies James Blackadder ja Ashin elämäkerran kirjoittanut amerikkalainen Mortimer Cropper, jolla on maine häikäilemättömänä Ash-aineiston haalijana. Roland ja Maud haluavat kuitenkin tutkia rakastavaisten tarinan ensin itse. Pian Roland huomaa olevansa epätoivoisen rakastunut tohtori Baileyyn, joka on saavuttamattoman yläluokkainen koleanviileä kaunotar.

Tutkijakaksikkoa kiehtoo Ashin ja LaMotten mahdollinen ja lopulta todennäköiseksi osoittautuva kohtaaminen. Kummankin elämäkertatiedoissa tuntuu olevan aukkoja vuosien 1859–1861 aikoihin. On ryhdyttävä lukemaan runoilijoiden teoksia uudesta näkökulmasta. Mutta ennen kaikkea on yritettävä etsiä lisää tietoa ja todisteita. Viettivätkö Ash ja LaMotte kesän yhdessä rannikolla? Oliko heillä suhde? Jos oli, minkä luonteinen se oli? Liittyikö LaMotten naispuolisen elämänkumppanin itsemurha jotenkin siihen? Lisäkierteitä etsintään tuovat muut kirjallisuudentutkijat, jotka saavat vihiä löytyneistä kirjeistä ja niiden sisältämästä uutispommista. Alkaa kilpajuoksu totuuden perässä. ”Hänen oli saatava ne paperit. Hän tunsi fyysisiä vihlaisuja kuin olisi ollut nälkään nääntymäisillään.”

Toisessa aikatasossa ollaan vuoden 1860 tienoilla Englannissa ja Bretagnessa Randolph Ashin ja Christabel LaMotten kanssa. Lukija siis saa tietää näiden kahden elämästä hieman enemmän kuin Maud ja Roland sekä muut nykytutkijat. Osa tarinasta kerrotaan perinteiseen tapaan, mutta myös lukija saa koota sen palasia lukuisista kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, joita putkahtelee päivänvaloon.

Kaiken tämän lisäksi Byatt on kirjoittanut Ashin ja LaMotten tuotannot kirjaansa tarinan lomaan. Tämän ratkaisun kunnianhimoisesta toteutuksesta kertoo jotain sekin, että suomennoksen runot on suomentanut Leevi Lehto. Lukija siis pääsee myös itse analysoimaan niitä sen ohella, että saa lukea 1980-luvun tutkijoiden tulkintoja niistä. Näiden samaan aikaan tuotantoaan luoneiden kirjailijoiden arvostus on ollut kovin erilainen. Ash on ollut arvostettu ja ihailtu runoilija jo elinaikanaan, ja hänen tuotantoaan tutkitaan innokkaasti edelleen. Lisäksi hänen teoksiaan kuuluu niin sanottuun kaanoniin, eli niitä luetutetaan vieläkin esimerkiksi kouluissa. LaMotten kohtalo on ollut kokonaan toinen. Koska hän oli nainen, ei hänen tuotantoaan pidetty missään arvossa omana aikanaan. Se on noussut kiinnostuksen kohteeksi vasta aivan viime vuosina naistutkimuksen kiinnitettyä siihen huomiota. Lukija saa siis kuitenkin punnita ihan itse, kuinka oikeudenmukaisesti arvostus näiden tekijöiden osalta on jakautunut.

Riivaus on todellinen runsaudensarvi, jonka äärellä tunsin itseni kovin heikoin eväin varustelluksi. Viktoriaanisen aikakauden runous ja kulttuurielämä eivät ole mitenkään hyvin hallinnassani, joten on erittäin varmaa, että paljon kiinnostavia ja brittilukijoille itsestään selviä viittauksia meni viheltäen yli pääni. Sama koskee tietysti 1980-luvun akateemisia brittipiirejä. Mutta kieltämättä näitä kuvataan herkullisesti! Kyynärpäät ovat sivistyneissä ja oppineissa piireissä veitsenterävät, eikä niiden käyttöä kaihdeta tippaakaan. Byattilla on taito ironisoida lempeästi kohteitaan kuivakkaan brittihuumorin perinteitä kunnioittaen. ”Kaikki tutkijat ovat vähän hulluja. Kaikki hullaantuminen on vaarallista. Tämä kaikki on päässyt karkaamaan vähän käsistä.”

Ash-tutkija Rolandin ja LaMotte-asiantuntija Maudin suhde vertautuu luonnostaan ja moniulotteisesti Ashin ja LaMotten romanssiin. Kumpaankin liittyy salaisuuksia, kiellettyä ja korventavaa intohimoa ja kolmiodraamaa, vaikka varhaisempi onkin huomattavasti dramaattisempi ja kohtalokkaampi kuin tuoreempi versio. Alaotsikon lupaus romanttisesta kertomuksesta toteutuu kansien välissä monessakin merkityksessä ja lukuisina variaatioina.

Riivaus on muodoltaan myös salapoliisiromaani, jossa ratkotaan kiehtovaa arvoitusta seuraamalla erilaisia ja paikoin hyvin heiveröisiä johtolankoja. Kuten Nyqvist ja Polvinen jälkisanoissa toteavat, mukaan on saatu vieläpä takaa-ajo ja asekin. Lisäksi lukija palkitaan monin verroin lopun paljastuksissa. Lopun huippukohtaus on suorastaan ylidramaattinen kauhuromantiikassaan. Pienen paikkakunnan hautausmaalla häärii haudanryöstäjiä juuri, kun yksi koko Britannian historian pahimmista hirmumyrskyistä, the Great storm of (16.10.)1987 pyyhkäisee yli Sussexin ja tekee hurjaa tuhoa myös kyseisellä hautausmaalla.

Vuoden 2025 lukija nautti myös teoksen nykyhetken nostalgiasta. Eletään aikaa juuri ennen internetin ja matkapuhelinten läpimurtoa. Tutkijat ihastelevat ääneen, miten nerokas keksintö onkaan valokopiointi, joka helpottaa valtavasti aineiston käsittelyä. Mikrofilmit toki ovat käytössä, mutta kuinka helppoa onkaan ottaa erilaisista papereista kaikille halukkaille kopiot! Työnhaku tapahtuu kirjeitse, ja kollegoja tavoitellaan lankapuhelimen avulla.

Lukemisesta, kirjoittamisesta, kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta Riivauksessa on vaikka kuinka ammennettavaa. Sitaatteja talteen poimittavaksi riittää loputtomiin: ”Ajatelkaa tätä - kirjailija kirjoitti yksin, lukija luki yksin, ja he olivat yksin toinen toistensa seurassa.”

A.S. Byatt: Riivaus (Possession)
Suom. Marja Alopaeus ja Leevi Lehto.
Teos 2008. 708 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Painettu kirja ostettu ja lainattu kirjastosta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Dekkariviikko kirjablogeissa 9.–15.6.2025 - Tule mukaan!

Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen tänäkin vuonna, sillä kesäkuussa kirjablogeissa luetaan ja kirjoitetaan taas dekkareista kokonaisen dekkariteemaviikon ajan eli 9.–15.6.2025. Kirjablogeissa vietetään kesäkuista dekkariviikkoa jo yhdettätoista kertaa!

Dekkariviikkoon ovat tervetulleita kaikki (kirja)blogit ja tietenkin koko (kirja)some kaikenlaisilla dekkariaiheisilla jutuillaan ja postauksillaan.

Osallistuminen tapahtuu näin:

Ilmoittaudu mukaan tämän blogijutun kommenteissa viimeistään 8.6.2025. Jätä ilmoittautumiskommenttiisi blogin nimi tai linkki, jonka avulla blogiin löytää. Minä lisään blogisi linkin sitten tämän jutun osallistujalistaan.

Julkaise dekkariviikon kuluessa ainakin yksi teemaan sopiva blogijuttu. Ylärajaa ei ole, joten voit vapaasti lukea ja kirjoittaa dekkareista niin paljon kuin haluat. ’Virallinen’ sometunniste on #dekkariviikko. Käytä sitä mahdollisimman runsaasti. Myös tämän jutun otsikkokuvana toimivaa logoa ja alla olevaa versiota saa vapaasti ja mielellään käyttää blogijutuissa ja somenostoissa.

Käy uudestaan blogissani teemaviikon jälkeen ja jätä 17.6.2025 julkaistavaan koostejuttuni kommentteihin linkit omiin dekkariviikon juttuihisi, mikäli en ole niitä siihen huomannut nostaa.

Miten #dekkariviikko sujui viime vuonna? Kurkkaa komea dekkarivinkkilistaus täältä.

Dekkariviikolla mukana v. 2025:

Amman lukuhetki
Dekkarigram (Instagram)
Hemulin kirjahylly
Henna Pöntinen (Lukutoukka1982) (Instagram)
Ja kaikkea muuta

Jokken kirjanurkka
Julia (sivuillaseikkailija) (Instagram)
Kirjaimia
Kirjakaapin kummitus
Kirjamies

Kirjan pauloissa
Kirjarouvan elämää
Kirjasähkökäyrä
Kirjoja hyllystäni
Kirjoja napit korvissa

Kirjojen kuisketta
Kirsin Book Club
Kirsin konttuuri
Korahduksia kirjoista
Kulttuuri kukoistaa

Kupliva maailmani
Kuunnellut äänikirjat
My Book Carousel
Niina (kirjanii) (Instagram)
Satu (osatu382) (Instagram)

Satunnainen ohilukija
Tarukirja
Triin (triin_tekee_juttuja (Instagram)
Tuijata
Tuulevin lukublogi

Yöpöydän kirjat

Kirsin kirjanurkka

Murhaavan hyvää kesää kaikille ja tervetuloa mukaan viettämään #dekkariviikko'a kirjablogeissa!

Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu

 

Oli mukava yllätys, että Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati myönsi vuoden 2025 esikoisdekkarikunniakirjan pienen Momentum Kirjat -kustantamon julkaisemalle Mikko Koivusalon dekkarille Nuku nuku nurmilintu. Suomen kustantamokenttä on viime vuosina kokenut melkoisen rajua keskittämistä, eikä pienien itsenäisten toimijoiden osa varmastikaan ole helppo. Kaikki noste lienee siis tervetullutta.

Johtolanka-raati perusteli valintansa seuraavasti:

”Mikko Koivusalon Nuku nuku nurmilintu on todella vetävä esikoinen. Monipolvinen juoni ja hyvät kehitelmät tempaavat lukijan mukaansa. Kirjan henkilögalleria on monitahoinen ja poliisityön kuvaus on uskottavaa. Tarinan käänteet ja juonen koukut tarjoavat lukijalle haasteen, jossa syyllinen tai syylliset eivät ole ilmeisiä. Dekkari käsittelee monia inhimillisen elämän teemoja, ja kirjailijan ote aiheisiin on raju mutta tuore. Koivusalon teksti on helppolukuista, ja juoni pitää lukijan mielenkiinnon hyvin yllä. Kirjailijan tulevia kirjoja kohtaan voi asettaa suuria odotuksia, jos hän jatkaa tällä vetävällä tyylillä.”

Olen yrittänyt pysytellä kartalla ainakin kotimaisista esikoidekkareista ja sarjojen aloituksista (ja yritän edelleen, joten olkaa kustantamot yhteyksissä, kun esikoisdekkareita julkaisette!), mutta siitä huolimatta tämä Mikko Koivusalon Turkuun sijoittuva dekkari oli päässyt livahtamaan ohi silmieni. Kun kirja sitten palkittiin, päätin hankkia sen luettavakseni. Vuodenvaihteen tienoilla teosta ei ollut vielä saatavana äänikirjana (ilmestyy 15.5.2025) ja Vaski-kirjastojen varausjono vaikutti pitkältä, joten päädyin ostamaan kirjan itselleni.

Johtolanka-raati mainitsee palkitsemisperusteluissaan, että teoksen ’henkilögalleria on monitahoinen’. Tätä en suinkaan lähde kiistämään, vaan pikemminkin olisin toivonut jonkinlaista henkilöluetteloa tai sukupuuta lukijan henkiseksi tueksi. Oma lukemiseni meni myöhemmin paljastuvasta syystä turhankin katkelmalliseksi, joten ihmissokkeloissa suunnistaminen kävi paikoin työlääksi.

Keskiössä on rovasti Voitto Ansamaan perhe ja lähipiiri muutenkin. Prologissa Ansamaan entinen vaimo ja tämän uusi aviomies kokevat väkivaltaisen kuoleman kotonaan. Kahta vuotta myöhemmin kotihoitaja Jelena ja käärmeasiantuntija professori Tuhkala löytävät rovasti Ansamaan kuolleena sängystään. Osoittautuu, että huonokuntoinen, käytännössä kuolemansairas rovasti on murhattu omassa kodissaan.

Professori Tuhkala tutustui rovastiin netin käärmefoorumilla sen jälkeen, kun Ansamaa hankki itselleen kalkkarokäärme Oilin. Tuhkala on opastanut ja auttanut tuoretta käärmeharrastajaa, ja erityisesti käytännön apu on ollut tarpeen rovastin sairastuttua. Kukaan perheestä ei suostu olemaan myrkkykäärmeen kanssa missään tekemisissä, ja Oilin käytössä onkin käärmehuoneeksi muutettu vaatehuone, jonka ovea pidetään visusti lukossa.

Käy ilmi, että aika monella on avain rovastin asuntoon ja että ainakin yksi vara-avaimista on kadoksissa. Epäiltyjen joukko on laaja ja monenkirjava. Samoin erilaisten alibien, todistajanlausuntojen ja salaisuuksien määrä on mittava.

Kyse on siis esikoisdekkarista, mutta Koivusalo ei juurikaan esittele lukijalle tutkintaa aloittavaa ryhmää. Alkuun lähdetään ikään kuin poliisit olisivat jo valmiiksi hyvinkin tuttua porukkaa. Omituisin lisä tutkintaryhmässä on nuoren poliisi Amos Kedirin anoppi Kuikka, joka on eläköitynyt turkulainen rikospoliisi. Enemmän tai vähemmän esihenkilöidensä hyväksymänä Kedir konsultoi säännöllisesti anoppiaan, jolla lopulta on ratkaiseva osuutensa monimutkaisen rikosvyyhdin selvittelyssä. Kyseessä on siis jonkinlainen poliisin ja epävirallisen tahon hedelmällinen mutta reaalimaailmassa laiton yhdistelmä.

Tarinassa on todellakin käänteitä ja juonessa koukkuja vähintäänkin riittämiin, eikä lukijalla ole käytännössä mitään mahdollisuuksia päätellä syyllistä. Ei sitä ole oikeastaan poliisillakaan, joten ruumiita ehtii tulla muutamakin ennen loppukiihdytystä. Mukana on harhautuksia, saatujen ratkaisevien tietojen kertomatta jättämistä (mitä en arvosta dekkarikerronnassa), nimeämättömänä pysyttelevän henkilön minämuotoista vuodatusta (mikä on verrattain kulunut keino, jonka käytölle pitää olla aivan erityinen syy, eikä nyt ollut), runsaita näkökulmavaihdoksia ja juonen sivurönsyjä viemässä lukijan ja poliisinkin huomiota.

Koivusalo käyttää taitavasti Tšehovin ase -tekniikkaa. Dekkarin alussa kalkkarokäärme Oili saa jokseenkin paljon huomiota, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän se tuntuu vaipuvan unholaan. Käärmeitä syvästi inhoavana lukijana olin tästä kiitollinen ja toivoin, ettei Oili enää kiemurtelisikaan näyttämölle. Tämä toiveeni ei toteutunut.  Ofidiofobiaa potevalle lukijalle dekkarin viimeiset käänteet ovat miltei liikaa. YÄK! Loppuhuipennus on toki kirjoitettu taitavasti, mutta itselleni sen lukeminen oli miltei ylivoimaista.

Jostain syystä omat tunnelmani jäivät tämän esikoisdekkarin suhteen laimeahkoiksi (noita vahvoja inhonpuistatuksia lukuun ottamatta). Tunnistan ja tunnustan Johtolanka-raadin huomiot monipolvisesta juonesta, mutta jotenkin en vain päässyt tarinan imuun. Henkilöitä ja näkökulmia on niin paljon, että oikein keneenkään ei tule kunnolla ulottuvuuksia ja syvyyttä, ei edes Kediriin ja Kuikkaan, joita oletan mahdollisen tulossa olevan sarjan vakiohenkilöiksi. Heihin ainakin itse olisin valmis tutustumaan paremminkin.

Valitettavasti lukukokemukseeni vaikutti osaltaan myös teoksen fyysinen ominaisuus, jolle kirjailija ei tietenkään ole voinut mitään. Kyseinen kirja on esineenä hankalakäyttöinen, koska se on nidottu ja liimattu niin tiukaksi, että sitä joutui lukiessaan hellittämättä pitämään auki. Huomasin ärtyväni tästä joka kerta kirjaan tarttuessani. Siksi siihen ei aina tullut tartuttuakaan, vaikka olisi ollut hetki aikaa lukea, ja homma pääsi turhaan venahtamaan, mikä taas teki hallaa juonen ja henkilökaartin kannoilla pysymiselle.

Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu
Momentum Kirjat 2024. 379 s.

Ostettu.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä

 

Virginie Grimaldi (s. 1977) on Ranskan myydyimpiä kirjailijoita. Grimaldi perusti vuonna 2009 Femme Sweet Femme -nimisen blogin (2009–2018), jonka ansiosta hän pystyi aloittamaan ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen. Ensimmäisiä Grimaldin teoksia luonnehdittiin chick litiksi ja hyvänmielen kirjallisuudeksi. Esikoisromaani Le premier jour du reste de ma vie ilmestyi vuonna 2015.

Suomeksi Grimaldin romaaneja on ilmestynyt toistaiseksi neljä kappaletta. Kansikuvia katsellessani huomasin, että ne näyttävät kyllä tutuilta, eli olen niitä katalogeissa ja somessa nähnyt, mutta en ole tullut koskaan tarttuneeksi. Tuoreimmasta eli Hyvä elämä -romaanista sain arvostelukappaleen kustantajalta, ja sen innoittamana päätin kuunnella sen äänikirjaversion.

Varhaiskeski-ikäiset sisarukset Emma ja Agathe tapaavat muutaman vuoden tauon jälkeen toisensa. Rakastettu isoäiti on kuollut, ja heidän lapsuutensa turvasatama Baskimaalla on menossa myyntiin. He haluavat vielä kerran viettää yhden ihanan viikon hyvien muistojensa parissa. Ainakin Emma toivoo, että viikko myös korjaisi heidän turhaan rikkoutuneet keskinäiset välinsä.

Nykyhetken kuvauksen lomassa kulkevat takaumat, joissa siskokset ovat vuoron perään äänessä. Takaumat alkavat vuodesta 1985, jolloin Emma on viisivuotias ja Agathe syntyy. Näiden osien kautta lukijalle avautuu näkymä naisten lapsuuteen ja nuoruuteen. Samalla selittyy, miksi Emma on aina ollut niin suojeleva pikkusiskonsa suhteen ja miksi välit aikanaan rikkoutuivat.

Millaisista tapahtumista ja traumoista on kyse, paljastuu siis vähitellen. Niitä en lähde tässä nyt enempää avaamaan, sillä niiden hidas kuoriutuminen esiin on keskeinen osa romaanin viehätystä. Rakenne jo itsessään erottaa tämän teoksen kevyimmästä viihteestä.

Kieltämättä omat odotukseni olivat hieman vinossa teoksen suhteen. Odotin jotain kepeää ja hauskaakin, mutta sain hyvin käsiteltyä ja kauniisti kirjoitettua elämän tummaa puolta kuvaavan kertomuksen. Huumoriakin toki on mukana keventämässä. Lopussa itkin pikkuisen.

Kyse on pohjimmiltaan sisaruudesta, keskinäisestä huolenpidosta ja ystävyydestä. Mielenkiintoisesti Emman ja Agathen ikäero ja luonteiden erilaisuus johtaa heidän muistojensa erilaisuuteen. He ovat eläneet samassa perheessä hyvin tiiviisti yhdessä, mutta miltä kaikki näyttää jälkikäteen, kun yhdessä muistellaan. Kyse on myös vanhempien ja lasten suhteesta. Lapset ovat ällistyttävän lojaaleja vanhemmilleen. Mutta miksi Emma ei voi antaa anteeksi äidilleen, vaikka Agathe voi? Sekin saa uskottavan selityksensä.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä (Une belle vie)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Otava 2025. 314 s.
Äänikirjan lukija Satu Paavola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tapani Heinonen: Psalmien kuiskaajat

 

Sunnuntai-iltana 17.5.1953 Annikki Vaara, 17-vuotias kalmujokilainen kirkkoherranviraston kanslisti, pyöräilee synkeällä metsätiellä seuroista kohti kotiaan. Saman vuoden lokakuussa hänen ruumiinsa löytyy suohaudasta.

Tapani Heinosen psykologisen jännitysromaanin Psalmien kuiskaajat takakansitekstin lopussa todetaankin, että fiktiivinen teos pohjautuu väljästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen. Sen tosiaan jopa kaltaiseni tosielämän rikoksista kohtalaisen vähän kiinnostunut lukija tajuaa viimeistään jo ensimmäisiltä sivuilta.

Romaanin tarina käynnistyy pari vuotta ennen kulminaatiopistettä eli vuoden 1953 tapahtumia. Kalmujoen seurakunta on saanut pappilaan uuden kirkkoherran perheineen. Kirkkoherra Kaarlo Sarasten maine ei ole parhaasta päästä, ja karu tosiasia on, että avioliitto alkaa pahemman kerran rakoilla. Rouva päättää hakea äidinkielen lehtorin virkaa naapuripitäjästä ja päätyy asumaan viikot poissa kotoa. Kirkkoherra ei siitä pahastu, koska suhde pappilan piian kanssa alkaa olla kuumimmillaan.

Kylän juorumyllyt kiihtyvät, kun rippikoulusta juuri päässyt Annikki Vaara palkataan kirkkoherranviraston kansliaan kirjoittamaan puhtaaksi kirkonkirjoja. Valitettavasti juorut ja huhut eivät ole väärässä. Niljakas kirkkoherra on iskenyt silmänsä uuteen kohteeseen. Miesparka ei tietenkään voi himoilleen mitään, eivätkä nuoret Annikin kaltaiset tytöt uskalla vastustella.

Aika on muutenkin levoton ja pohjalaiskylän ilmapiiri painostavan latautunut. Kylillä liikkuu koko joukko miehiä, joiden sotakokemukset ovat tuoreessa muistissa. Mielenterveys horjuu monella, eikä viinasta juuri ole lääkkeeksi, vaikka sitä kovasti yritetään parannuskeinona käyttää. Nuoria tyttöjä ahdistellaan monin tavoin, eikä sitä pidetä edes kovin vakavana asiana. Nuoret käyvät tansseissa ja seuroissa. Annikki on uskovainen, joten hän valitsee mieluummin seurat.

Lukija tietää siis koko ajan, mitä kohtalokasta tapahtumaa kohti ollaan menossa. Pohjustus on pitkä ja perusteellinen. Näkökulma vaihtelee tiuhaan valottaen eri osapuolten tunnetiloja ja tekemisiä. Lopulta itse murha ja sitä seuraavat tapahtumat suolla jäävät armollisesti peittoon.

Ratkaisevan toukokuisen sunnuntai-illan jälkeen tarinaan tulee lisää aikatasoja niin, ettei kerronta enää etene kronologisesti. Lukijalta pidetään tiettyjä käänteitä tarkoituksella salassa. Mukaan tulevat myös viranomaisten näkökulmat, kun poliisitutkinta kuulusteluineen käynnistyy.

Tosielämässä Kyllikki Saaren murha on edelleen ratkaisematta. Se on Suomen rikoshistorian tunnetuimpia ellei tunnetuin tapaus. Psalmien kuiskaajat -romaanin kannet suljettuani avasin Wikipedian ja luin pitkän ja seikkaperäisen artikkelin Kyllikki Saaren murhatapauksesta, jonka yksityiskohdista eikä kaikista suurista linjoistakaan minulla ei ollut kovinkaan tarkkaa käsitystä. Yllätyin, miten moni yksityiskohta täsmää Heinosen fiktiivisen teoksen sisällön kanssa. Romaanissa on mukana miltei kaikki, mitä asiasta Wikipedian laajassa ja huolella lähdeviittein varustetussa artikkelissa kerrotaan. Kirjailija on perehtynyt tausta-aineistoon huolella.

Faktoihin pohjautuva tarina saa Heinosen käsissä kohtalaisen runsaasti lihaa ympärilleen. Jo pappilan pöyristyttävässä elämänmenossa olisi riittävästi ainesta romaaniksi, mutta siihen ei siis suinkaan tyydytä. Poliisilla oli aikanaan useita varteenotettavia epäiltyjä Kyllikki Saaren murhaajaksi. Heinonen on rakentanut tapaukseen kokonaan uudenlaisen ratkaisun, joka tiedossa olevien tosiseikkojen valossa on fiktiivisessä kehyksessään uskottava. Ei lainkaan hullumpi saavutus. Henkilöistä elävimmäksi rakentuu vastenmielinen kirkkoherra Saraste.

Psalmien kuiskaaja rinnastuu sattumalta omassa lukuhistoriassani hiljattain lukemaani Markus Nummen Käräjiin. Yhtäläistä on pieneen pohjalaiskylään sijoitettu karmaiseva seksuaalissävytteinen rikos, joka rikkoo yhteisön turvallisuudentunteen ja saa ihmiset kyräilemään toisiaan. Luottamus lähimmäiseen on todella koetteilla, kun jotain käsittämätöntä tapahtuu. Miten yksi meistä voi tehdä jotain sellaista? Poliisi kuulustelee käytännössä kaikkia, mikä jo itsessään on traumatisoivaa.

Nummen Käräjien veroinen elämyksellinen suurteos Psalmien kuiskaaja ei ole. Mielenkiintoinen se silti on, vaikka todellisesta tunnistettavasta rikostapauksesta kirjoitettu jännitysromaani eli viihde kieltämättä pikkuisen kolkuttelee oman moraalini rajoja. Toisaalta Kyllikki Saaren murhasta on kirjoitettu vuosikymmenten mittaan monenlaista muutakin ja on siellä Isojoella maantienvarressa tienviitta, joka opastaa runsaslukuisen uteliaan yleisön edelleen suohaudalle.

Tapani Heinonen: Psalmien kuiskaajat
Bookcover 2024. 316 s.

Lainattu kirjastosta.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Niin sanottuun cozy crime -kirjallisuuteen eli hyvänmielen dekkareihin liittyy perustavanlaatuinen kysymys, miten murhia sisältävä tarina voi olla leppoisa. Niin vain kuitenkin on. Erityisen mainio esimerkki todellisesta hyvänmielen dekkarista on Jesse Q. Sutanton juuri suomeksi ilmestynyt Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot.

Törmäsin kirjan esittelyyn jossakin netin syövereissä tai sitten sain siitä mainoksen sähköpostiini, en ihan enää muista, mutta joka tapauksessa kiinnostuin kirjan esittelystä niin paljon, että pyysin siitä itselleni painetun arvostelukappaleen. Lopulta kuitenkin päädyin myös kuuntelemaan kirjaa, jonka lukee mainiosti Minttu Mustakallio.

Kirjailija Jesse Q. Sutanto oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Wikipedia tietää kertoa, että Sutanto on todellinen kosmopoliitti. Hänen vanhempansa ovat Kiinasta ja Indonesiasta, ja hän on lapsena ja nuorena asunut Singaporessa, Indonesiassa, Kaliforniassa ja Oxfordissa. Jälkimmäisessä hän opiskeli ja suoritti tutkinnon vuonna 2009 luovasta kirjoittamisesta. Tällä hetkellä Sutanto asuu Jakartassa englantilaisen aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa.

Sutanton kirjailijanura alkoi vuonna 2021, mutta julkaisutahti on ollut melkoinen. Tällä hetkellä julkaistujen teosten listalla on 12 teosta. Mukana on lasten- ja nuortenkirjoja sekä aikuisille suunnattuja romaaneja. Sutanto voitti esikoisteoksellaan Dial A for Aunties brittiläisen Comedy Women in Print Prize -palkinnon.

Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot aloittaa uuden sarjan, jonka toinen osa Vera Wong's Guide to Dating a Dead Man ilmestyy tänä vuonna (ja toivottavasti pian myös suomeksi). Aloitusosan tv-sarjaoikeudet myytiin jo ennen kirjan ilmestymistä, joten toivoa sopii, että persoonallinen Vera nähdään pian myös ruudussa.

Vera Wong on kuusikymppinen San Franciscon Chinatownissa pientä teepuotia pitävä leskirouva. Edesmenneen miehensä kanssa Vera on aikoinaan muuttanut Kiinasta Yhdysvaltoihin ja perustanut puodin, jonka yläkerrassa on pienet asuintilat. Pariskunnan poika Tilbert on juristi ja elää poikamieselämäänsä muualla. Vera lähettää Tillylle joka päivä monta huolehtivaa tekstiviestiä neuvoineen, kuten kunnon kiinalaisäidin pitääkin.

Valitettavasti Vera Wangin Maailmankuulu Teehuone, kuten liike on melko luovasti (ja kyllä, nimessä on kirjoitusvirhe) nimetty, menestyy tätä nykyä lievästi sanoen heikosti. Käytännössä Veralla on enää yksi asiakas, Alex-herra, joka noutaa päivittäiset ostoksensa itselleen ja sairastelevalle Lily-vaimolleen. Vaikka Vera ei sitä itselleen tunnustakaan, hänen elämällään ei enää ole merkitystä.

Kaikki muuttuu, kun Vera eräänä aamuna löytää teehuoneensa lattialta ruumiin. Liikkeen ovilasi on rikottu, mutta mitään muuta omituista ei liikkeessä Veran mielestä ole. Paitsi tietysti lattialla retkottava miehen ruumis. Ennen kuin poliisit ehtivät paikalle, rivakka Vera tekee jo osan heidän töistään muun muassa piirtämällä ruumiin ympärille asiaankuuluvat ääriviivat. Lisäksi hän kurkistaa kuolleen lompakosta tämän tiedot ja korjaa talteen tämän nyrkistä muistitikun…

Harmillisesti poliisi päätyy toteamaan, että mies on kuollut luonnollisesti joskin epätavallisesti eli kyse ei heidän mukaansa ole murhasta. Vera on toki ponnekkaasti eri mieltä. Saattaisi poliisikin olla, jos sillä olisi käytössään kaikki todistusaineisto, joka Veralla on! Mutta sitä Vera ei ainakaan ihan vielä ole valmis luovuttamaan eteenpäin.

Pian Veran teehuoneelle ja sen liepeille ilmestyy joukko nuoria ihmisiä traagisen tapahtuman houkuttamana. Kaikilla tuntuu olevan jokin yhteys kuolleeseen, joka mitä ilmeisimmin on ollut melkoisen ikävä tyyppi. Vera vetää nopeita johtopäätöksiä ja nimeää kaikki neljä tuttavuuttaan epäillyiksi murhaan. Mitä enemmän Vera selvittelee tapausta omintakeisine menetelmineen ja tutustuu elämäänsä tupsahtaneisiin ihmisiin, sitä enemmän hän alkaa pelätä paljastavansa jonkun heistä murhaajaksi. Olisihan todella sääli, jos joku näistä ihanista tyypeistä päätyisi vankilaan!

Vaikka murhaa siis selvitelläänkin, paljolti aikaa kuluu ihan muuhun. Romaanissa juodaan litroittain mitä houkuttelevimmilta kuulostavia teesekoituksia (mutta ei kahvia, koska Vera ei vain voi sietää mokomaa) ja syödään valtavat määrät Veran kokkaamia kiinalaisia herkkuruokia. Vera on oivaltanut, että hyvä ruoka avaa miltei oven kuin oven ja höllentää tiukimminkin säilytettyjen salaisuuksien varjelijoiden puolustuksen. Tappajaa jahdatessa on hyvä hoidella erilaisia sydämenasioitakin.

Iäkkäille kiinalaisrouville on vaikeaa ellei jopa mahdotonta sanoa ei. Veralle erityisesti.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot
(Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderes)
Suom. Tanja Falk.
Publiva 2025. 366 s.
Äänikirjan lukija Minttu Mustakallio.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

 

Minä kirjoitan kirjoja, ja se on naurettavaa, eikä sillä naurettavuudella ole mitään merkitystä.
Kirjoittaminen näivettää elämää.
Elämä pakenee kirjoista, jotka eivät mahda elämälle mitään.

Huomasin vasta kirjaa jo hyvän matkaa luettuani, että ensikosketukseni Harry Salmenniemen tuotantoon alkoi trilogian keskimmäisestä osasta. Sydänhämärää edeltää autofiktiivinen romaani Varjotajunta (Siltala 2023) ja sen jälkeen on jo ehtinyt ilmestyä kolmas osa Valohammas (Siltala 2025). Sarjan muita osia en siis ole lukenut, mutta silti uskallan väittää, että ainakin Sydänhämärä toimii oikein hyvin ilman muiden osien lukemistakin.

Salmenniemi on palkittu runoilija, ja hän on kirjoittanut myös useita novellikokoelmia. Varjotajunta oli hänen ensimmäinen romaaninsa. Kustantamon sivuilla teosta kuvataan autofiktiota ja sen parodiaa yhdisteleväksi romaaniksi.

Ilmeisen vahvaa autofiktiota on myös lukemani Sydänhämärä, jossa Harry-niminen kirjailija ja perheenisä joutuu hurjaan myllyyn. Vaimo Maria on joulun aikaan viimeisillään raskaana. Perheeseen odotetaan toista lasta. Synnytykseen on vain muutamia päiviä, kun esikoispoika Joelilla todetaan diabetes. Joel on vasta kaksi- ja puolivuotias, ja sairaus oireilee niin rajusti, että hän joutuu suoraan kotoa sairaalan teho-osastolle.

Voimassa olevat koronarajoitukset vielä lisäävät tilanteen hankaluutta ja kuormittavuutta perheen kannalta. Teho-osastolle ei saisi lapsen kanssa tulla kuin yksi aikuinen kerrallaan. Kuitenkin hätä on yhtä kova kummallakin vanhemmalla. Lopulta järjestelyksi sovitaan, että isä on Joelin kanssa osastolla niin kauan kuin tarvitaan ja äiti lepäilee viimeiset raskauspäivänsä mahdollisimman paljon kotona.

Lopulta Joel ja Harry viettävät sairaalassa joulun ja välipäivät. Tavallisella osastolla myös huoltaja saa yöpyä, ja Harry toivoo, että voisi viimeinkin nukkua. Toivo on turha. Yöt ovat täynnä keskeytyksiä. On seurattava Joelin verensokerin heilahduksia ja syötettävä vastahakoista lasta mihin vuorokaudenaikaan milloinkin onkaan tarpeen.

Pienen perheen elämä tuntuu suistuvan kertakaikkisesti radaltaan. Silti Harry havahtuu teho-osastolla ja aikanaan lastenosastollakin huomaamaan, että heidän asiansa ovat sittenkin varsin hyvin. Hän ja Maria oppisivat kaiken, mitä Joelin diabeteksen kanssa eläminen vaatisi. Kunhan nyt ensin saisi vähän nukutuksi. Ja vauva syntyisi.

En koe olevani millään tavalla tällaisen kohtalaisen rankan pikkulapsiperhekuvauksen lukijakohderyhmää, joten suhtauduin Sydänhämärään lievästi epäluuloisesti. Pian kuitenkin huomasin pitäväni Salmenniemen kerronnasta kovasti. Kirjailijaa on kehuttu tarkkojen huomioiden tekemisestä, eikä syyttä. Runoilija katsoo maailmaa selvästi hieman toisin silmin kuin moni muu, ja arkiset yksityiskohdat nousevat esille kiinnostavina ja uusina, kaiken traagisen keskellä usein myös jotenkin koomisina.

Perheen isän näkökulma raastavaan ja raskaaseen tilanteeseen on kiinnostava. Romaanin Harry kuvaa tunteitaan avoimesti ja tarkasti, itseään säästelemättä. On sydäntä särkevää kuulla, miten oma pieni suojaton lapsi huutaa kivusta ja pelosta hoitohenkilökunnan tehdessä työtään. Miten kestää tilanne, jossa ei voi tehdä mitään lapsensa auttamiseksi, ainakaan omasta mielestään? Miten olla vahva ja turvallinen isä ja aviomies, kun on itsekin peloissaan ja epävarma?

Hämäryyttä lisää kahden kertojan käyttö: minän ja hänen puheenvuorot vaihtavat paikkaa kuin kertoja ei tietäisi, kuka on. (Harry Salmenniemi: Kertomus. Uraanilamppu ja muita kertomuksia. Siltala 2017.)

En muista aiemmin törmänneeni samanlaiseen kertojaratkaisuun kuin Sydänhämärässä. Salmenniemi käyttää sekä minä- että hän-kertojaa. Ne vuorottelevat tekstissä tiheästi ja täysin ennakoimattomasti. Alkuun tämä tuntui hämmentävältä ja oli oikein pysähdyttävä miettimään, mikä tekstissä niin sanotusti mättää. En päässyt koko romaanin aikana selville, miksi Salmenniemi on tähän ratkaisuun päätynyt. Onko se kenties sitä autofiktion parodisointia, josta oli aiemman teoksen yhteydessä puhetta? Oli tai ei, nopeasti kertojavaihdoksiin kuitenkin tottui.

Ajallisesti romaani ulottuu joulunalusajasta jonnekin tammi-helmikuun taitteeseen. Vauva syntyy ja Joel pääsee pois sairaalasta. Vähitellen elämä alkaa taas sujua, vaikka yöunista Harry edelleen pääosin vain haaveilee. Mutta lopulta yön valvotut tunnit muuttuvat kaivatuksi kirjoitusajaksi. Alkaa hahmottua uusi kirja. Mutta miten kertoa Marialle, että kirjaan tulee kuvausta heidän kokemistaan rankoista viikoista?

Kirjallisuus ei ole mikään kuvaus elämästä. Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä. Elämä on täynnä paikkoja, joita kirjoissa ei ole. Kirjoissa on keskustelua, pitkiä pohdintoja, analyyseja. Maailmassa on katkoksia, säpsähdyksiä, reaktioita.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala 2024. 215 s.

Arvostelukappale.

Markus Nummi: Käräjät

 

Mistä aloittaa kirjoittaminen kirjasta, joka on ravistellut sydänjuuria ja ravinnut sielua, toteuttanut kaikki erinomaiselle romaanille asettamani toiveet ja jättänyt mieleen jäytämään ajatuksen, että aika lailla taisi jäädä vielä itsellä tavoittamattakin? Markus Nummen ylistetty Käräjät siis aiheutti jonkinlaisen kirjoitusjumin. Nimenomaan siitä syystä, että se on niin kertakaikkisen mykistävän hieno teos. Itselleni se oli todellinen lukunautinto, jota halusi samaan aikaan sekä ahmia että sulatella. Vaikea on Käräjistä ajatuksiaan tolkullisesti purkaa, mutta yritetään nyt kuitenkin ainakin pintaa raapaista.

Nummi onnistuu mestarillisesti yhdistämään koukuttavan juonen kerronnan monikerroksisuuteen, syväluotaavaan henkilökuvaukseen, oivaltavaan miljöökuvaukseen sekä  nautittavaan kielenkäyttöön. Pinnalla on polveileva, vuosikymmenten mittainen rikosjuoni. Pinnan alla on valtava määrä esimerkiksi moraalisia ja eettisiä, ihmisyyden perustaan liittyviä kysymyksiä, joita lukija ei voi ohittaa, vaikka haluaisikin. Tarina kiehtoo ja kauhistuttaa. Se jää myös mielen pohjalle kytemään.

Keskipisteessä on kesällä 1938 Etelä-Pohjanmaalla Tarvajoen kunnassa Luomanpaikan kylä, jonka keskuksena on kansakoulu. Koulun yläkerran ikkunasta näkyvät kylänraitti ja sen varrella sijaitsevat talot ja mökit, rautatieseisake ja poliisiputka. Vain kivenheiton päässä on varsinainen kirkonkylä kirkkoineen ja muine palveluineen. Koulun yläkerran huoneen ikkunasta kylää tarkkailee herkeämättä Vilja-täti, kansakoulunopettaja Frans Nevan puolijauhoonen sisko.

Viljan mieli suistui raiteiltaan, kun hän oli viisitoistavuotias, juuri ripille päässyt tyttönen. Sitä ennen Vilja oli aina huolehtinut ja puolustanut pikkuveljeään, joten vaikka Vilja on ollut tolaltaan jo neljäkymmentä vuotta, saa tämä edelleen asua veljensä perheen hoivissa.

Keväällä 1938 virkavalta epäilee, että yön hämärissä kylällä liikkuu kommunisteja juonimassa valtiovaltaa vastaan. Vilja-täti tulee paljastaneeksi, että öisillä retkillä liikkuu kuitenkin Karoliina eli Liina, Vilja-tädin lapsuudenystävä. Kun poliisi alkaa penkoa tätä asiaa, paljastuu, että kylällä on vuosien mittaan tehty koko joukko laittomia abortteja, joissa epävirallisena kätilönä on häärinyt juuri Liina.

Päivänvaloon putkahtanutta salaisuutta edelleen selvitettäessä paljastuu myös, että kovin moni kyläläinen on jotenkin ollut edesauttamassa näissä toimituksissa tai vähintään tiennyt niistä. Samalla avautuu toinenkin tutkintalinja, kun aletaan setviä, onko viisitoistavuotias kunnanelätiksi päätynyt Inkeri joutunut sijoituskodissaan isännän väkisinmakaamaksi. Kun asiaa raaputetaan, alkaa paljastua muitakin uhreja. Mutta ovatko heidän kertomuksensa todenperäisiä?

Paikallista poliisia avustamaan ja kuulusteluja pitämään tulee nuori lääninetsivä Juho Iivonen Vaasasta. Toinen romaanin kertojanäänistä onkin juuri Iivonen, joka vuosikymmeniä myöhemmin ikään kuin vastaa kuulustelijan kysymyksiin tapahtumien kulusta. Poliisina Iivonen edustaa hyvin mustavalkoista ajattelua ja suoraviivaista toimintaa. Laittomuuksia tehneet ovat syyllistyneet rikoksiin, heidät pitää paljastaa, heidän tekonsa tutkia ja sitten heidät pitää tuomita voimassa olevan lain mukaan.

Osoittautuu kuitenkin, että rikosvyyhti on niin monihaarainen, ollut niin pitkäkestoinen ja niin monia ihmisiä eri tavoin ja syvästi koskettava, että se haastaa rankasti Iivosenkin suoraviivaisen oikeuskäsityksen. Mies joutuu lopulta viettämään Tarvajoella paljon enemmän aikaa kuin osasi pelätä, ja sillä on arvaamattomat seurauksensa. Kylmä objektiivinen suhtautuminen asioihin ei olekaan niin helppoa, kun osalliset alkavat tuntua tuttavilta. Tosin tämän tunnustaminen edes itselleen tuntuu olevan Iivoselle vähintäänkin vaikeaa.

Toinen romaanin kertojanääni on pitkään ulkopuoliselta vaikuttava hän-kertoja, mutta vähitellen lukija saa riittävän paljon vihjeitä päätelläkseen, kenen äänellä tarina varsinaisesti kerrotaan. Kirjailija siis heittää lukijalle haasteen, eräänlaisen arvoituksen ratkaistavaksi tälläkin tasolla. Silti lukeminen ei tunnu vaikealta tai ratkaisut jotenkin tekemällä tehdyiltä.

Koko kevään ja alkukesän jatkuvat kuulustelut piinaavat kyläläisiä. Keskinäiset välit alkavat kiristyä, kun poliisi kutsuu yhä uusia ihmisiä kuulusteltaviksi. Alkaa ilmetä kyräilyä, syyttelyä ja häpeilyä. Paljastuminen on joillekin osallisille myös helpotus. Teko on tehty pakon edessä, kun muita vaihtoehtoja ei ole pystynyt näkemään, mutta silti ihmiset katuvat ja ovat synnintunnossa. Vain harvat pystyvät kulkemaan kylillä pystypäin salaisuuksien paljastuttua. Moni syyttää tapahtuneesta Vilja-tätiä, joka on mennyt höperehtimään asioista, jotka eivät hänelle kuulu.

Monet aborteista on tehty nuorille naimattomille naisille, joista ainakin osa on pakotettu sukupuoliyhteyteen. Ajan moraalin mukaan häpeä aviottomasta lapsesta on naisen ja syntyvän äpärälapsen niskoilla. Tämä saa nykyajan lukijan kiristelemään hampaitaan, koska asetelma on kertakaikkisen epäoikeudenmukainen. Piikatyttöjään maanneet isännät puolustelevat tekojaan sillä, että himokkaat tytöt ovat viekoitelleet heidät persettään keikuttamalla. Raiskauksista raskaaksi tulleet tytöt, usein käytännössä täysin asioista tietämättömät lapset, joutuivat jättämään palveluspaikkansa, jos asia tuli ilmi. Usein seuraava etappi oli kunnan köyhäintalo.

Yhtä epätoivoisia olivat naimisissa olevat naiset, joiden perheillä ei ollut toimeentulon mahdollisuuksia. Kun mökissä on jo yhdeksän nälkää näkevää lasta, on kymmenennen synnyttäminen mahdoton ajatus. Raastavan surkuhupaisa on kohtaus, jossa rutiköyhän suurperheen äiti tekee itselleen lähes mahdottoman hävettävältä tuntuvan matkan apteekkiin ostaakseen ehkäisyvälineitä. Ne ovat kuitenkin niin kalliita, ettei niiden hankkiminen tule kysymykseenkään. Mikä siis eteen, kun seinä on vastassa joka puolella?

Lähestyvät käräjät ja heinäkuinen tuomiopäivä tuntuvat luovan synkän varjon kaikkien kyläläisten ylle. Ilmapiiri on jännittynyt, uhkaava ja pelokas. Se vaikuttaa lopulta myös omiin maailmoihinsa sulkeutuvaan Vilja-tätiin. Jokin alkaa liikahdella hänen mielensä perukoilla ja pelottavasti puskea pintaan.

Käräjien valmistelun rinnalla avataan Viljan tarinaa pala palalta. Lukija aavistaa varhaisessa vaiheessa, mikä on Viljan mielen järkyttänyt, mutta tarinan verkkainen purkaminen edeten kohti pimeää ydintä on piinaavaa. Lukijaa vaivaa yhä enemmän myös epävarmuus siitä, saadaanko käräjillä lopulta oikeat rikolliset edesvastuuseen vai ei.

Kuten sanottu, Käräjissä valtavasti aineksia analysoitavaksi. Tuomo Parikka on nostanut kanteen kansakoulun vinttikamarin ikkunan, jonka ruudun äärellä Vilja-täti uskollisesti valvoo kylän ja koulun elämää. Lasi eristää hänet muusta yhteisöstä, mutta hän on myös itse näkyvillä. Kyläläiset näkevät Vilja-tädin ikkunassaan. Näkyvillä olo, näkeminen ja silti piilotetut salaisuudet poimuttuvat romaanin tarinaan.

Vilja-täti ei poistu koulun tontilta, mutta yllättävän monet hakeutuvat hänen seuraansa ja avautuvat itsekseen höpisevälle naiselle omista murheistaan.

Myös kannessa näkyvillä appelsiineilla on osuutensa tarinassa, ja ne on nostettu lukujen nimiinkin. Kolmanneksi motiiviksi nostaisin Tarvajoen kunnan kylien läpi virtaavan joen, joka liittyy lopulta moniin keskeisiin tapahtumiin eri tavoin.

Äärimmäisen harvoin luen enää samoja teoksia uudestaan, mutta Käräjät voisin lukea, ja ehkä todella kannattaisikin, koska toisella lukukerralla voisi rauhassa tarkastella erilaisia kerrontaan ja kieleen liittyviä ratkaisuja. Ensimmäisellä lukukerralla pinnalla oli itselläni ehkä liikaakin halu ratkaista arvoitus ja nähdä, mihin kaikki lopulta päättyy. Eteenpäin kiirehtivä lukutapa ei tee täyttä oikeutta teokselle.

Haastatteluissa Nummi on kertonut työstäneensä Käräjiä kahdeksan vuotta. Taustatyö on tehty huolella, mistä kertoo omaa kieltään teoksen lopusta löytyvä luettelo teoksen synnyn kannalta tärkeistä julkaisuista. Hieman kirjailija raottaa teoksen syntyä myös jälkisanoissaan. Kiitän myös teoksen alusta löytyvästä henkilöluettelosta, joka auttaa lukijaa suunnistamaan Luomanpaikan kylässä ja Tarvajoen kirkonkylän raitilla.

Markus Nummi: Käräjät
Otava 2024. 575 s.

Arvostelukappale.