Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset

 

Lukupiirimme kesäläksynä oli lukea Adrei Kurkovin tuotantoa. Olin pannut jo merkille häneltä tänä keväänä ilmestyneen historiallisen dekkarisarjan aloitusosan Kiovan korva, jonka otinkin kuunneltavakseni. Ihastuin Kurkovin lempeän ironishumoristiseen tyyliin, joten kun myös hänen romaaninsa Harmaat mehiläiset oli saatavana äänikirjana, kuuntelin sen Kiovan korvan perään. Kannatti!

Kurkov on päivännyt romaanin esipuheen Kiovassa vuonna 2020, siis pari vuotta ennen varsinaisen Ukrainan sodan alkamista. Sota kuitenkin alkoi jo kauan ennen sitä, heti Krimin valtauksen jälkeen, kun Itä-Ukrainaan syntyi rintamalinja Ukrainan ja Itä-Ukrainan venäläismielisten ja Venäjän tukemien separatistien välille.

450 kilometriä pitkän rintamalinjan väliin jäi ei-kenenkään-maata eli vyöhyke, joka ei kuulunut kummallekaan osapuolelle. Tätä vyöhykettä kutsuttiin harmaaksi vyöhykkeeksi, ja sen leveys vaihteli muutamasta sadasta metristä jopa pariin kilometriin. Muistan uutiskuvia, joissa sitkeimmät mummot istuivat rintamalinjojen väliin jääneissä kodeissaan, vaikka seinässä saattoi olla isoja reikiä ja ammukset viuhuivat talon ylitse. Kaikki eivät suostuneet poistumaan kodeistaan, vaikka suuri enemmistö jätti kaiken ja lähti, kuka minnekin.

Kurkov kertoo vierailleensa harmaalla vyöhykkeellä Donbasin alueella useita kertoja sodan alkuvaiheessa. Alueelle sitkeästi jääneet ihmiset alkoivat kiinnostaa häntä, ja niin romaani Harmaat mehiläiset alkoi muotoutua.

Harmaiden mehiläisten päähenkilö on työkyvyttömyyseläkkeellä oleva viisikymppinen Sergei Sergeitš, joka vuoden 2017 kevättalvella on Pikku Starhorodivkan kylän toinen asukas. Jonkin matkan päässä kylän toisella kadulla asustelee yksikseen Sergein vanha vihamies Paška, jonka kanssa välit ovat menneet huonoiksi jo kouluaikoina. Sergein vaimo on lähtenyt Pikku Starhorodivkasta lännemmäksi jo ennen sodan alkua ja ottanut pariskunnan Angelica-tyttären mukaansa.

Pikku Starhorodivkan kylässä ei ole ollut sähköä käytännössä kolmeen vuoteen, mutta jotenkin miehet ovat kuitenkin selviytyneet arjestaan. Sota on koko ajan läsnä, vaikka tykkitulen kumu on muuttunut niin arkipäiväiseksi, ettei sitä enää huomaa. TV ei toimi, eikä sanomalehtiä tai muutakaan postia jaeta, joten tiedot ulkomaailmasta ovat hatarat ja lähinnä sen varassa, mitä miesten luona silloin tällöin poikkeavat sotilaat kertovat.

Sergeillä on toimiva matkapuhelin, mutta sen akku on pääsääntöisesti tyhjä. Kenelle hän soittaisikaan? Entiselle vaimolle voisi ehkä soittaa, mutta mitä osaisi sanoa? Jos on asiaa Paškalle, voi mennä tätä tapaamaan.

Työkyvyttömyyseläkkeellä ollessaan Sergei on ryhtynyt tarhaamaan mehiläisiä. Hänellä on vajassaan kuusi mehiläispesää, jossa mehiläiset talvehtivat. Ennen sotaa jopa kuvernööri oli vieraillut hänen luonaan saamassa hoitoa, jossa hoidettava asettuu makuulle mehiläispesistä kootun pedin päälle.

Romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan se keskittyy kuvaamaan tavallisen, rauhaa kaipaavan, itseään puolueettomana pitävän ja sotimisen ulkopuolella pysyttelevän ihmisen sinnittelyä vaarallisissa ja hankalissa olosuhteissa. Alkupuolella kuvataan kevättalvea Pikku Starhorodivkassa. Kun kevät lähestyy, alkaa Sergei suunnitella matkaa jonnekin, missä mehiläiset voisivat kerätä mettä rauhassa. Ammuskelu ja räjähdykset hermostuttavat niitä.

Sergei pakkaa mehiläispesät peräkärryyn ja lähtee Neuvostoliiton aikaisella Ladallaan matkaan. Erinäisten rajanylityspaikkojen, tarkastuspisteiden ja muiden vaiheiden jälkeen hän päätyy Krimille, jossa venäläiset valvovat rauhaa. Sergei muistaa taannoisessa mehiläistenhoitajien kongressissa tapaamansa mukavan ja ystävällisen miehen, jonka luokse hän päättää ajaa. Perille löydettyään hän saa ikäväksi yllätyksekseen kuulla, että ystävä on kaapattu kaksi vuotta sitten, eikä hänestä ole sen koommin kuultu.

Sergei tajuaa vasta ystävänsä perheen tavattuaan, että tämä on islaminuskoinen tataari. Asia ei häntä hätkäytä, vaikka erilaiset tavat aiheuttavatkin hämmennystä. Ystävän vaimo antaa Sergeille luvan asettua miehensä mehiläispesien lähettyville kukkulan rinteeseen kylän ulkopuolelle. Hän myös pyytää, että Sergei kävisi puhumassa miliisille kadonneesta miehestään, hän kun on venäläinen. Sergei tyrmistyy. Miten häntä voidaan luulla venäläiseksi?! Hyvää verta ei herätä sekään, kun hän kertoo olevansa donbasilainen. Sanalla on ihmisten korvissa paha kaiku.

Sergeillä on 90 päivän oleskelulupa Krimillä. Mitä vähemmäksi päivien määrä käy, sitä levottomammaksi käy lukija. Pääseekö Sergei vielä takaisin kotiinsa? Kannattaako hänen mennä kotiin ylipäätään? Saako hän rakkaat mehiläisensä mukaansa? Miksi FSB yhtäkkiä kiinnostuu hänen mehiläisistään?

Jos en olisi ensin kuunnellut Kiovan korvaa, en ehkä olisi tullut tarttuneeksi Harmaisiin mehiläisiin. Aihe ei tuntunut kovin kiinnostavalta. Yksinäinen keski-ikäinen mies jossakin ei-kenenkään-maalla ei varsinaisesti kutsunut puoleensa. Mutta Kurkov kirjoittaa valloittavalla ja koskettavalla tyylillä.

Aloin aika nopeasti pitää Sergeistä, vaikka hän on omalla tavallaan ärsyttävän jääräpäinen ja tuskastuttavan estynyt. Hänellä on kuitenkin pohjimmiltaan vilpittömän hyvä sydän, ja hän haluaa aina toimia reilusti. Tosin aika usein on vaikea tietää, miten se on mahdollista. Sergein hyvää tarkoittavat teot myös usein aiheuttavat muille ja Sergeille itselleenkin kohtuuttomia vaikeuksia. Maailma, jossa säännöt ovat absurdeja, on vaikea toimia johdonmukaisesti.

Miehen uskollinen rakkaus mehiläisiään kohtaan on jotenkin liikuttavaa. Mehiläisten maailma näyttää järjestäytyneeltä ja järkevältä. Siihen verrattuna ihmisten toiminta on kaikkea muuta.

Kurkov ei saarnaa eikä osoittele. Sergein silmien, aivojen ja sydämen kautta katsottu maailma avautuu lukijalle kaikessa mielettömyydessään, ja siitä saa kukin tehdä omat päätelmänsä. Vuonna 2025 luettuna romaani avautuu myös toisella tavalla kuin vuonna 2020. Voi meitä, voi maailmaa!

Andrei Kurkov: Harmaat mehiläiset (Серые пчелы)
Suom. Arja Pikkupeura.
Otava 2023, Otavan kirjasto -sarja. 391 s. Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen.

Itse maksettu kuunteluaikapalvelu.