Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle) I-II

 

                    

Georgialaissyntyisen Nino Haratishvilin mammuttiromaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) on melkoinen lukukokemus. Se iskee ilmat pihalle, imee syövereihinsä ja koukuttaa käänteillään, järkyttää julmuudellaan ja lumoaa kauneudellaan. Miltei 44 tuntia sen äänikirjaversion parissa vietettyään tuntee olevansa mykistynyt. Mitä tästä voisi sanoa? Miten jäsennän kaiken päässäni myllertävän järkeväksi tekstiksi, joka pakottaa jokaisen kirjanystävän, historiasta, maailmanmenosta ja ihmiselämästä kiinnostuneen tarttumaan kirjaan?

Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta yritetään.

Romaani käynnistyy vuoden 2006 Berliinistä, jossa Niza Jaši saa puhelun äidiltään Georgiasta. Nizan 12-vuotias siskontyttö Brilka on ollut tanssiryhmän mukana vierailulla Amsterdamissa, lähtenyt omin luvin hotellilta ja löytynyt Itävallasta. Äiti vaatii Nizaa lähtemään Itävaltaan noutamaan Brilkaa paikallisen poliisin hoivista ja tuomaan tämän välittömästi takaisin kotiin.

Vähän myöhemmin Niza ja Brilka matkustavat autossa ja kuuntelevat yhdessä Nizan Kitty-tädin musiikkia. Brilka kyselee Nizalta suvun asioita, mutta Niza ei halua edes ajatella niitä saati puhua niistä. Ja miten puhua kokonaisen vuosisadan kauheuksista lapselle, olkoonkin, että tämä pitää itseään aikuisena?

Tapahtumat kuitenkin tempaavat Nizan torjuttuihin muistoihinsa, ja hän alkaa kertoa sukunsa tarinaa siskontytölleen. Mutta mistä ihmisen elämäntarina alkaa, mihin se päättyy? Niza päätyy aloittamaan 1900-luvun alusta, jolloin hänen rohkea ja omapäinen isoisoäitinsä Stasia ja tämän häkellyttävän kaunis sisar Christine syntyivät georgialaisen suklaakauppiaan perheeseen.

Niza kertoo sukunsa ja siihen tiukasti punoutuvien lukuisten ihmisten tarinaa Brilkalle mahdollisimman kronologisesti ja sitä aina välillä kommentoiden. Lopulta käy selväksi, että Niza kirjoittaa suvun tarinasta Brilkalle kokonaista kirjaa, jota lukija on lukemassa, mutta sinne asti pääseminen ottaa aikansa. Tarina on kuin suuri käsin solmittu matto, jossa ihmisten kohtalot liittyvät solmuissa toisiinsa.

Teos jakautuu seitsemään kirjaan, jotka on nimetty Jašin suvun naisten mukaan. Kukin kirja siis kertoo pääasiassa yhden naisen tarinan, ja kahdeksas kuuluu Brilkalle.

Stasian ja Christinen isä oli saanut suklaamestarin oppinsa Wienissä ja Budapestissa. Hänellä oli hallussaan salaperäinen kuuman suklaan resepti, joka pelasti perheen perikadolta vaikeina aikoina ja loi pohjan suvun varallisuudelle. Lisäämällä leivonnaisiin tämän reseptin mukaan valmistettua suklaata sai lopputuloksesta poikkeuksellisen herkullisen.

Kuumaa suklaata voi toki nauttia myös sellaisenaan. Sen tuoksu kutsuu maistamaan kuin noiduttuna, ja kerran paksua, tummaa ja valuvaa massaa maistettuaan on iäksi koukussa. Mutta pian perhe huomaa, että suklaa on kirottu. Sitä maistamaan päässeiden kohtalo on kova ja julma. Resepti on siis syystä tarkoin varjeltu perhesalaisuus. Tämän verran romaanissa liikutaan spefin alueella, ja samoin kuin romaanin henkilöt lukijakin saa lopulta itse päättää, onko kyseessä synkkä kirous vai vain kauhistuttava sattuma, joka korjaa satoaan. Mahdollisuuksia koviin kohtaloihin kun ei georgialaisilta ole puuttunut.

Romaanin seitsemännen eli Nizan kirjan loppupuolella palataan alkuun eli tapahtumiin, joissa Niza ja Brilka kohtaavat Itävallassa. Romaani päättyy vuoteen 2007 ja mielenosoitukseen Tbilisin kaduilla. Nizan Brilkalle kirjoittaman romaanin käsikirjoitus on valmis.

Tietoni Georgiasta eli Gruusiasta, kuten se Neuvostoliiton aikana Suomessa tunnettiin, ovat lievästi sanoen hatarat. Kahdeksatta elämää lukiessani piti oikein tarkistaa, missä valtio tarkalleen sijaitsee. Kyllä Georgiasta meillä uutisoidaan, ja nyt kun kirjan kautta asia on minullekin tuttu, osui heti silmään uutinen Suomen ulkoministeri Elina Valtosen saamista sakoista Georgian valtiolta. Levotonta ja epämääräistä on siis edelleen, vaikka Georgia on muutama vuosi sitten hakenut EU-jäsenyyttä.

Kahdeksas elämä on romaani eikä mikään historian oppikirja, mutta Jašin suvun vaiheiden kautta käydään läpi niin Georgian, Neuvostoliiton kuin Euroopankin historian käänteitä. Ihmiset joutuvat historian rattaiden hampaisiin, halusivatpa tai eivät. Stasia ja Christine päätyvät kumpikin tahoillaan naimisiin, ja Stasialle syntyy kaksi lasta, Kitty ja Kostja. Christinen kohtaloksi koituu hänen häikäisevä kauneutensa, kun hänestä tulee aviomiehensä esimiehen Lavrenti Berijan vastentahtoinen rakastajatar.

Niza Jaši on siis Stasian lapsenlapsenlapsi, Kostja-pojan Elena-tyttären nuorempi tytär. Henkilöitä ja henkilösuhteita romaanissa on runsaasti, joten jonkinlaisen sukupuun tai henkilökartan piirtäminen vilahti mielessä kirjaa kuunnellessa. Lainasin kirjastosta myös jälkimmäisen osan painettuna versiona, mutta siinäkään ei ole mitään lukusuunnistusapua tarjolla. Sille olisi kyllä käyttöä.

Jašin perheen ja suvun tarinassa on monia traagisia ja uskomattomilta tuntuvia käänteitä. Perheessä on upeita kaunottaria, ja suvussa kulkee eriväristen silmien ominaisuus. Ainakin Christinellä ja aikanaan elokuvauraa luovalla Nizan Daria-siskolla on eriväriset silmät, toinen sininen, toinen ruskea.

Taiteellinen lahjakkuus ja ylivertainen älykkyys nousevat pintaan siellä täällä eri sukupolvissa. Nopeaoppinen ja terävä-älyinen Niza saa laittomissa pokeripiireissä kutsumanimen Einstein, ja Kitty tekee aikanaan kansainvälisen laulajanuran.

Mutta helpolla perheessä ei pääse kukaan, ja ajoittaisen menestyksen hinta on usein äärimmäisen raskas. Christine joutuu maksamaan kauneudestaan kammottavan hinnan, Stasia ja Kitty rakastuvat vääriin ihmisiin kohtalokkain seurauksin eikä kovanahkainen ja jyrkkä Kostjakaan välty ankarilta iskuilta ja korvaamattomilta menetyksiltä.

Elämä helpottuu vain lyhyiksi jaksoiksi, joista 1970-luku, jolloin Niza syntyy, vaikuttaa olevan yksi. Suurvallan hajoamisprosessi on kuitenkin jo alkanut, eikä hajoaminen suinkaan ole georgialaisten kannalta pelkästään hyvä asia. He ovat vapaita mutta eivät tiedä, mitä vapaus tarkoittaa. Miten olla vapaita maassa, jonka talous on romahtanut eikä uutta järjestelmää saada toimimaan? Itsenäisyyden aika on ollut Georgiassa levotonta ja kuten edellä totesin, on sitä edelleenkin.

Haratishvili on verrattoman taitava tarinaniskijä ja saa niin henkilönsä kuin historiankin heräämään henkiin teoksen sivuilla. Suvi Ahola kuvaa arviossaan Helsingin Sanomissa Kahdeksatta elämää melodramaattiseksi perheromaaniksi. Hieman adjektiivi melodramaattinen kakistaa kurkkuani, mutta nielen sen kyllä. Minua ei melodramaattisuus suinkaan häiritse, vaikka ymmärrän toki, että yhden perheen ja suvun kohtaloiden käänteissä on tiettyä epäuskottavuutta.

Mutta kyse on kuitenkin romaanista! Kunnon (historiallisessa) romaanissa pitääkin olla imua ja saa olla myös uskomattomia käänteitä, kunhan ne ovat kirjan maailmassa perusteltuja. Vastapainona muutamalle sadunomaiselle yhteensattumalle ja juonenkäänteelle Haratishvili on ladannut teokseensa melkoisen määrän epätoivoa, toivottomuutta, julmuutta ja graafisen tarkasti kuvattua väkivaltaa, joka saa lukijan voimaan pahoin. Koin tämän teoksen parissa melkoisen tunnemyrskyjen kirjon.

Romaani kattaa siis yli sadan vuoden ja miltei viiden sukupolven mittaisen ajanjakson. Koska Haratishvili kertoo kaikki tarinat perinpohjaisesti ja paikoin yksityiskohdissa ja henkilöiden tuntemusten kuvauksissa viivytellen, ei ole ihme, että teos on järkälemäinen. Suomennoksessa, joka siis on ilmestynyt kahtena niteenä ymmärrettävistä syistä, on yhteensä reippaat 1400 sivua. Saksankielinen laitos on kuitenkin ilmestynyt vuonna 2014 yhtenä muhkeana niteenä.

On hieno kulttuuriteko julkaista tämä teos laadukkaana suomennoksena. Siitä suuri kiitos kustantaja Aula & co:lle, joka on ottanut Kahdeksannen elämän kustannettavakseen. Suomennos- ja julkaisuprosessiinkin liittyy dramatiikkaa, sillä teoksen suomentaja Raija Nylander (s. 1947) menehtyi sairauskohtaukseen työn ollessa vielä kesken lokakuussa 2024. Siksi jälkimmäisen niteen suomentajaksi on merkitty myös Anne Kilpi, joka saattoi työn ansiokkaasti loppuun.

Nino Haratishvili on siis syntynyt Georgiassa (v. 1983). Neuvostoliiton romahdettua ja elämän Georgian Tbilisissä muututtua levottomaksi ja osin vaaralliseksi ”sodan kaltaiseksi” kaaokseksi Ninon äiti muutti lapsensa kanssa Saksaan. Haratishvili kävi Saksassa koulua parin vuoden ajan ennen kuin perhe muutti takaisin Georgiaan. Hän palasi myöhemmin Saksaan opiskelemaan teatteria Hampuriin ja on nyt Saksan kansalainen.

Haratishvili on menestynyt ja palkittu kirjailija, näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja. Hän kirjoittaa sekä saksaksi että georgiaksi. Esikoisromaani Juja ilmestyi vuonna 2010. Kahdeksas elämä voitti Anna Seghers -palkinnon, Lessing-palkintostipendin ja Bertolt Brecht -palkinnon vuonna 2018 sekä oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Lukekaa tämä teos! Lupaan, ettette kadu.

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)
Osa 1 suom. Raija Nylander. Aula & co 2024. 650 s.
Osa 2 suom. Raija Nylander ja Anne Kilpi. Aula & co 2025. 776 s.
Äänikirjan lukija Katja Aakkula.

Äänikirjat kuunneltu E-librarysta.