keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Pauliina Littorin ja Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia




Erilaiset kirjailijaparit tuntuvat olevan nyt kuuminta hottia ainakin dekkarigenressä. Sen vähäisen kokemuksen perusteella mitä minulla on yhteiskirjoittamisesta, en ihmettele. Toisen kanssa ideoiden pallottelu ja tekstin hiominen on antoisaa ja hedelmällistä, ainakin, jos kaveriksi on osunut osaava tyyppi.

Alkusyksystä debytoi kirjoittajapari Pauliina Littorin ja Antti Marttinen, kun Aula & Co -kustantamo julkaisi heidän ensimmäisen yhteisen kaunokirjallisen teoksensa eli taidealalle sijoittuvan dekkarin Kolme punaista rubiinia. Molemmat tekijät ovat kirjoittajina kokeneita konkareita, mutta kumpikaan ei ole aiemmin kirjoittanut dekkareita. Filosofian tohtori Pauliina Littorin on taidesijoittamisen ja -rikollisuuden asiantuntija, kolumnisti ja tv:n taideasiantuntija. Antti Marttinen taas on Suomen päätoimittajien yhdistyksen pääsihteeri ja Taloustaito-lehden entinen päätoimittaja.

Syksyn mittaan satuin useampaankin kertaan kuulemaan kirjailijapaneeleja ja -haastatteluja, joissa Littorin ja Marttinen yhdessä tai Littorin yksin kertoi kirjasta ja sen synnystä. Littorin on räiskyvän pirteä ja sanavalmis haastateltava, kun taas Marttinen näissä tilanteissa tuntui mieluummin puhuvan vähemmän ja myhäili vieressä kompaten Littorinia. Tämä kertoi vuolaasti, kuinka oli työstänyt muutaman kuukauden ajan tietoteosta taideväärennöksistä. Teos ei kuitenkaan ottanut syntyäkseen, ja sitten Littorin otti yhteyttä Marttiseen saadakseen kannustusta. Kirjeenvaihdon ja keskustelujen tovin jatkuttua he huomasivat, että tekstistä alkoikin muovautua fiktiivinen jännityskirja.

Haastattelijat kysyivät jokainen vuorollaan, millainen työnjako kaksikolla oli. Littorin kertoi hauskasta tyylistään kirjoittaa tekstiä silmät kiinni. Hän sanoo näkevänsä tarinan niin elävänä silmiensä edessä, että muuta ei juuri tarvita kuin ylöskirjaamista. Marttisen tehtävänä taas on ollut vähän hillitä Pegasoksen huimaa laukkaa ja pitää ohjaksia käsissään.

Kolmen punaisen rubiinin takakannessa on otsikkona ’Nordic Sunshine on uusi Nordic Noir.’ On pakko tunnustaa, että lause on kirjan lukemisen jälkeen yhtä kryptinen kuin sitä aloittaessanikin. Jos tarkoitus on korostaa Kolmen punaisen rubiinin kepeyttä tai valoisampaa otetta kuin mitä perinteisesti on liitetty nordic noiriin, kuten arvelen, ei teoksen sisältö mielestäni ihan lunasta lupauksiaan. Keskeisimpänä miljöönä on lokakuinen Helsinki, jossa tapahtuu perin ikäviä rikoksia melkoinen määrä. Ei siis mitään kovin aurinkoista ja kepeää kuitenkaan.

Tosin melkoisella kepeydellä tekijät suhtautuvat todenmukaiseen rikostutkintaan ja poliisityöhön sekä moniin muihin arjen hankaluuksiin. Jos siis odottaa realistista rikollisjahtia tai taidemaailman nurjan puolen ruodintaa, pettyy ihan varmasti. Toisaalta kovin humoristisena tai parodisenakaan en osannut tätä teosta pitää. Sitä se voi silti hyvinkin olla. En ole aina aivan varma omasta huumorintajustani.

Lähtötilanne on herkullinen. Helsingin Yrjönkadulla sijaitsevan antiikkikaupan omistaja Kullervo Mantere on kadonnut. Poliisi on löytänyt antiikkiliikkeen takahuoneesta niin paljon Mantereen verta, että on syytä olettaa tämän saaneen surmansa. Mutta ruumis on kadonnut jäljettömiin eikä poliisi ole päässyt tutkinnassa alkua pidemmälle.

Mantereen aikuinen poika Leo Lennox saapuu Helsinkiin juuri sopivasti isänsä muistotilaisuuteen. Leo ei ole ollut juurikaan tekemisissä isänsä kanssa vaan on kasvanut Skotlannissa äitinsä ja enonsa hoivissa. Hän on suvun valtavan omaisuuden ainoa perillinen, mutta toistaiseksi liike-elämän palvelukseen astuminen ei häntä kiinnosta. Onneksi hän osaa sujuvasti suomea ja on opinnoissaan perehtynyt myös kulttuurihistoriaan ja keräilyyn, joten hän voi ottaa isänsä liikkeen hoitoonsa ainakin koemielessä.

Perinteinen antiikkikauppa ei kuitenkaan varsinaisesti ole Leon juttu, vaan hän päättää muuttaa liikettä selvemmin isänsä jo aloittamaan suuntaan, eli hän alkaa myydä kalliita merkkituotteita ja populaarikulttuuriin liittyviä keräilyesineitä, kuten Elviksen käyttämiä aurinkolaseja ja Baywatch-sarjan tähtien uima-asuja. Liikkeen nimeksikin Leo vaihtaa Yrjönkadun Elvis.

Samaan aikaan kuin Leo rakentelee uutta firmaansa Helsingissä, hänen Arthur-enonsa kidnapataan Skotlannissa. Leon kreivitäräiti on luonnollisesti huolesta suunniltaan. Ex-mies on todennäköisesti tapettu, veli on kidnapattu. Liittyvätkö tapahtumat yhteen?

Leo saa selville monia asioita isästään. Tämä on ollut armoitettu naistenmies, joka tuntuu keräilleen naisia kuin taide-esineitä. Saattaisiko tästä löytyä avain isän katoamiseen? Isän kohtalon pohdinta kuitenkin unohtuu taka-alalle, kun Leo saa uskomattoman tarjouksen. Erään keräilijäperheen tytär haluaa pistää perinnöksi saamansa esineistön myyntiin ja haluaa, että Leo huutokauppaa hänen äitinsä salassa pitämän aarteen: muumimammanuken, johon on upotettu kolme upeaa jalokiveä. Nuken lähtöhinnaksi arvioidaan hulppeat 10 miljoonaa euroa!

Asioista hyvin perillä olevaksi antiikkiesineiden myyjäksi Leo toimii kaikkea muuta kuin ammattimaisesti ja vie myyjän toiveiden mukaisesti arvokkaan esineen liikkeessään piilossa olevaan tallelokeroon ja pistää sen jälkeen nettiin jakoon tiedon tulevasta huutokaupasta. Jos ei näillä eväillä saa vaikeuksia, niin sitten ei millään.

Tässä on siis jotakuinkin romaanin lähtötilanne. Kuulostaako mielikuvitukselliselta? Minusta ainakin. Mukaan tulee jatkuvalla syötöllä uusia ihmisiä, jotka ovat toinen toistaan epäilyttävämpiä. Kuka kukin oikein on ja miten kaikki juonenkäänteet oikein liittyvät toisiinsa. Vai liittyvätkö lainkaan? Lisätään sekaan vielä ainakin täysin amatöörimäisesti toimivat poliisit, venäläisiä rikollisia ja Leon kömpelö romanssinpoikanenkin.

Juonivyyhti on lopulta niin runsas ja niin sotkuinen, että kiihkeitten huipennuskohtien jälkeen joudutaan turvautumaan melkoisen pitkään loppuselitysosuuteen, jossa useampikin rikollinen auliisti selostaa motiivinsa ja menetelmänsä. Silti osa kuvioista jää edelleen auki, joten jatkoa lienee luvassa. Pisteitä annan oivallisesta loppulauseesta.

Minusta Kolme punaista rubiinia on jälleen vähän harmillisestikin osoitus siitä, että vaikka kirjoittaja tai kirjoittajat olisivat kuinka arvostettuja ja taitavia tekijöitä omilla aloillaan ja kirjoittaisivat työkseenkin, ei se silti automaattisesti tee heistä hyviä dekkarikirjailijoita. Teos olisi selvästi hyötynyt vielä kunnon hiomisesta ja karsimisesta. Leoa olisi kannattanut pistää johdonmukaisempaan kuosiin, sillä nyt hänestä ei oikein synny selkeää kuvaa. Skottitaustaa olisin suonut hyödynnettävän paljon reilummin. Nyt se on vain ohut kuorrutus, joka unohtuu tapahtumien tuoksinassa.

Juonikuvioita olisi ollut varaa selkiyttää ja reippaasti karsia, samoin runsaasta henkilökaartista olisi ollut hyvä idea pudottaa osa pois ja säästää vaikka jatkoa varten. Pahitteeksi ei olisi ollut vielä kielenkään hiominen. Nyt tekstissä on paikoin kömpelyyksiä ja lukeminen töksähtää tämän tästä tyylihorjahduksiin.

Kolmen punaisen rubiinin juonihaaroihin liittyy myös väärennetyn taiteen kauppa ja siinä liikkuvat suuret rahat. Tätä osuutta tekijät käsittelevät kuitenkin harmillisen vähän, se kun olisi todella kiinnostavaa. Mieleen nousi parikin aiemmin lukemaani kirjaa, jotka liittyvät aiheeseen. Ensinnäkin muutaman vuoden takainen Unto Katajamäen dekkari Kuka murhasi galleristin?, joka on monta astetta kesympi Kolmea punaista rubiinia mutta ei kuitenkaan häviä vertailussa ainakaan mainittavasti. Monesti vähemmän on enemmän. Teoksissa on yllättävän paljon samoja aineksia.

Lisää taideväärennöksistä ja sen liepeillä liikkuvista rikollisista voi lukea huijari Jouko Rannan muistelmateoksesta Kuinka myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. En yleensä välitä niin sanotusta true crimesta, mutta tämä oli kyllä koukuttava teos.

Pauliina Littorin ja Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia
Aula & Co 2019. 371 s.
Äänikirjan lukija Aarne Linden, kesto 9 h 57 min.


Arvostelukappale.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti