torstai 30. huhtikuuta 2015

Jo Nesbø: Isänsä poika



Leppymättömän tarkan muistiinpanosysteemini perusteella voin kertoa, että olen lukenut Jo Nesbøn esikoisdekkarin Lepakkomies (Like, 2001) vuonna 2002. Kirja on edelleen tallessa ja on saanut seurakseen melkoisen pinon Nesbøn sankarista Harry Holesta kertovia massiivisia lukupaketteja. En aikoinani juurikaan syttynyt Lepakkomiehestä, vaan dekkari tuntui jollain lailla kliseiseltä ja kovin synkältä. Alkoholiongelmainen mestaripoliisi ratkoo rikoksia, kun kukaan muu ei mitään tajua ˗ tiedättehän kaavan. Kaiken lisäksi Lepakkomies sijoittuu Australiaan, ja Harry Hole on norjalainen poliisi. Ei oikein toiminut.

Sarja lähtikin kunnolla lentoon vasta, kun Harry palasi Norjaan. Sarjan suomentaminen eteni hieman ontuen, sillä kakkososa Torakat (Johnny Kniga, 2009) ilmestyi suomeksi vasta seitsemäntenä. Luin aikanaan peräkkäin Punarinnan (Johnny Kniga, 2005) ja Suruttoman (Johnny Kniga, 2005), jotka liittyvätkin juonellisesti tiiviisti yhteen. Sen jälkeen lukutahtini jostain syystä hyytyi, mutta kirjoista olen niin paljon pitänyt, että olen ne hankkinut hyllyyni odottelemaan. Nyt sarja on paisunut jo niin massiivisiin mittoihin, että sen lukeminen kauhistuttaa. Haluaisin aloittaa alusta ja lukea kaiken yhteen menoon järjestyksessä. No, ehkä jonakin päivänä.

Minä siis ilahduin, kun Nesbø julkaisi dekkarin, joka ei kuulu Harry Hole -sarjaan. Isänsä poika vaikuttaa kovasti samantyyliseltä kuin ainakin alkupään Harry Hole -kirjat. Norjan poliisi on osin korruptoitunut, samoin vankeinhoidon virkamiehet. Seassa työskentelevät rehelliset poliisit joutuvat hankaluuksiin astuessaan väärille varpaille. Rikollispomoilla on enemmän valtaa kuin virallisella taholla ja niin edelleen. Nesbøn henkilöistä harva jos kukaan on perin juurin puhtoinen, ja parhaillakin lainvalvojilla on omat heikot kohtansa.

Tarina käynnistyy todella verkkaisesti. Vaikka Nesbøllä on ilmiömäinen taito pitää mutkikas juoni näpeissään ja juonenkäänteet hämäävät lukijan kerta toisensa jälkeen, alkaa kärsivällistäkin lukijaa paikoin tuskastuttaa, kun jokaisen vähäpätöisimmänkin sivuhenkilön koko elämäntarina ja pienimmätkin yksityiskohdat kuvaillaan tarkoin.

Alkuun lähdetään Oslossa sijaitsevasta Valtio-nimisestä huippunykyaikaisesta vankilasta, jossa Sonny Lofthus -niminen nuorukainen istuu rangaistustaan väkivaltarikoksista. Vapaaksi pääsy lykkäytyy hamaan tulevaisuuteen, kun hän tunnustaa lomansa aikana tapahtuneen raa’an murhan. Rikospaikalta on jopa löytynyt Sonnyn hius. Sonny on jonkinlainen vankien uskottu, koska hän kuuntelee lempeästi kaiken, mitä hänelle kerrotaan. Nuorukaisen ainoa nautinto elämässä on heroiini, jota hänellä on riittävästi käytössään.

Sonnyn elämä on mennyt raiteiltaan jo nuorena, kun hän on löytänyt isänsä ruumiin ja sen viereltä itsemurhaviestin. Poliiseista parhaimpiin lukeutunut Ab Lofthus tunnusti kirjeessä olleensa myyrä, joka vuoti rahasta poliisin tietoja Kaksoselle, pahamaineiselle ja salaperäiselle rikollispomolle. Sitten Sonny kuulee eräältä vangilta asian, joka muuttaa kaiken. Hän päättää karata vankilasta ja kostaa. Alkaa armoton kissahiirileikki, jossa hiirtä jahtaavat paitsi poliisivoimat myös vaaralliset rikolliset.

Toisena päähenkilönä kirjassa on komisario Simon Kefas. Entinen talousrikostutkija on siirretty tavalliselle rikospuolelle rankan peliriippuvuuden takia. Syynä tosin saattoi olla ainakin osin se, että Kefas alkoi esittää liian kiusallisia kysymyksiä. Simonin vaimo sairastaa harvinaista sairautta, joka on viemässä tältä näön. Vain huippukallis leikkaus Yhdysvalloissa voisi pelastaa sen. Kefas tulee mukaan kuvioihin, kun Valtion vankilapastori löytyy kuolleena keskeltä jokea. Kefas ei usko, että pastori olisi tappanut itsensä. Uuden harjoittelijan Kaari Adelin kanssa Kefas tekee tutkimuksia, jotka eivät täysin miellytä poliisin päällikkötasoa. Kun Sonny Lofthus on tehnyt huikean pakonsa vankilasta, alkaa Oslossa tulla ruumiita tiheään tahtiin. Alkuun vain Kefas tuntuu huomaavan, että uhreilla on sittenkin jotain yhteistä.

Monipolviset juonikuviot tietenkin lopulta yhdistyvät ja tarinan kierrokset nousevat melkoisiksi. Nesbø käyttää lyhyitä lukuja ja lomittaa tapahtumia taitavasti elokuvalliseen tapaan. Lukija tuntuu olevan aina askeleen jäljessä, vaikka voi seurata tapahtumia samanaikaisesti monesta näkökulmasta. Sonny ja Simon ovat molemmat sympaattisia hahmoja, joista alkaa väkisinkin pitää kirjan mittaan. Kun tarina alkaa uhkaavasti lähestyä umpikujaa, alkaa lukijan sydäntä ahdistaa. Miten tästä oikein päästään ratkaisuun? Kelpo jännitysviihdettä!

Jo Nesbø: Isänsä poika (Sønnen)
Suom. Outi Menna. Johnny Kniga 2014. Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 16 h 30 min.


Ostettu Elisa Kirjasta.




5 kommenttia:

  1. Tätä olen aiemminkin julistanut: että luin Nesbøn seitsemännen Harry Hole -romaanin Lumiukon (2007) muutama vuosi sitten ja olin hyvin vaikuttunut - jopa niin vaikuttunut, että hankin kaksi muutakin harryholea pienen kirjahyllyni kantokykyä rasittamaan. Vaikuttuneisuuteni on säteillyt tähän päivään asti mielitekona lukea Lumiukko uudelleen samalla paperille eritellen, miten Nesbø toteuttaa juonistrategisen loistokkuutensa, mutta intoni on aina lopahtanut siihen, että romaanin lopussa selitelty lumiukkosarjamurhaajan psykologia on kuitenkin jokseenkin surkea, onneton ja pakotettu. Silti pidän Lumiukkoa erinomaisena viihderomaanina.

    Vaikuttaa ehkä sairaalloiselta, että tähän asti Lumiukko on kuitenkin jäänyt ainoaksi nesbøkseni ja mieluummin olen esimerkiksi viettänyt tylsää joulua 1985 karriääripoliisi Lars Martin Johanssonin lapsuudenkodissa Pohjois-Ruotsissa päähenkilöönsä rakastuneen Perssonin sedän kertomana?

    Kirjoituksesi innoittamana lähdin seikkailemaan internetiin ja löysin sellaisenkin kuriositeetin kuin romaanitrailerin, juhlakaluna mainitun Lumiukon käännös amerikaksi. Harry Hole muuten on ottanut ensimmäiset askelensa ruumiillistua valkokankaalla, peräti Hollywoodissa. Tässä vaiheessa tosin vasta arvaillaan sitä, saatetaanko Tomas Alfredsonin ohjaustyö todella tuotantoon vai ei ja näytteleekö Holea esimerkiksi Christopher Eccleston, Colin Farrell tai Jude Law.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Sählään tänään jälleen, niin että jouduin hetkeksi vetäytymään omaan blogiini harjoittelemaan ja kertaamaan. Mainitsemaani Lumiukon romaanitraileriin pääsee suoraan osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=5t_8yJ6wY2c. Eikä romaanitraileri taidakaan olla sellainen sirkusharvinaisuus kuin vajavaisella yleissivistykselläni kuvittelin. Löytyyhän sellainen jopa pisteenä vapunaattoiselle kirjoituksellesi!

      Poista
    3. Kiitos linkistä! Kirjatrailereita on tosiaan harrastettu jossain määrin jo jonkin aikaa. Tuo oman juttuni loppuun upottamani ei ole kovin hyvä esimerkki. Tunnelma on toki vangitseva, muttei se anna kummoistakaan kuvaa itse kirjasta. Parempiakin olen nähnyt!

      Poista
  2. Tämä on virkistävä dekkari, tykkäsin. Ihmemies Harry Hole on alkanut minun makuuni olla jo epäinhimillisen selviytyvä ja aina niin tuhoon tuomituihin perhekiemuroihin upotettu. Jaa-a, kukahan rujo komistus pääsee häntä esittämään leffaan.

    VastaaPoista