lauantai 21. helmikuuta 2015

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat



Arvelin viime vuoden puolella, että Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat olisi yksi puhutuimmista uusista dekkareista. Olin väärässä. Aika vähän on puhuttu tästä teoksesta, ja oikeastaan ihan hyvä niin. Kirja on nimittäin todella pitkäveteinen ja alhaisista ennakko-odotuksistakin huolimatta karvas pettymys, ainakin minulle.

Kyseessä on siis upouusi Hercule Poirot -tarina. Ylipäätään vastustan kiivaasti, jos jonkun jo kuolleen kirjailijan tuotantoon kirjoitetaan ’jatkoa’. Täysin käsittämätöntä, mutta toki ymmärrettävää, jos lähtökohtana pidetään pelkästään rahan ansaitsemista. Olen esimerkiksi edelleen pöyristynyt siitä, että Margaret Mitchellin Tuulen viemään kirjoitettiin aikanaan jatko-osa. Häväistys! Alkuperäisen kirjan hienoimpia jujuja oli juuri sen loppu. Mutta sitäpä eivät muka lukijat sulattaneet. Pah.

Nyt on siis lähdetty pistämään rahoiksi Agatha Christien kirjallisella perinnöllä, fanien toiveesta, totta kai. Kirjoittajaksi on valittu ammattijännityskirjailija, jonka tuotantoa on myyty kymmenissä maissa. Kirjan kansikuvissa on kuitenkin murhamamman nimi isommalla kuin varsinaisen kirjoittajan…



Kuten huomaatte, olivat asenteeni kirjaan tarttuessani ’kohdillaan’. Olin oikeastaan päättänyt, että en kyseistä kirjaa edes lue, mutta sitten tartuin Elisa Kirjan äänikirjatarjoukseen. Jospa se menisi kuunneltuna? Menihän se, vaikka täytyy tunnustaa, että edes Lars Svedberg ei pystynyt tätä pelastamaan. Puolivälin jälkeen aloin vain odottaa kirjan loppua, ja sitä taas ei meinannut tulla niin millään. Murhat ’ratkaistiin’ yhä uudelleen ja joka kerralla höysteenä oli loputonta yksityiskohtaista selitystä.

Tarina sijoittuu 1920-luvun lopun Lontooseen. Jostain minulle auki jäävästä syystä Poirot on asettunut täysihoitolaan, ja hänen asuinkumppaninaan on Scotland Yardin etsivä Edward Catchpool, romaanin minäkertoja. Poirot tapaa suosikkikahvilassaan pelokkaan, kummallisesti käyttäytyvän nuoren naisen. Myöhemmin paljastuu, että samaan aikaan on eräässä hienossa hotellissa murhattu kolme henkilöä. Jokaisen murhatun suusta löytyy kalvosinnappi, jossa on nimikirjaimet P. I. J. Alkaa loputtomalta tuntuva selvitystyö. Keitä murhatut olivat, mikä heitä yhdisti, miksi he kuolivat hotellissa, mihin nimikirjaimet viittaavat?

Paljastuu, että kaikki kolme ovat kolmetoista vuotta aiemmin asuneet pikkukylässä, jonka pappi vaimoineen on kuollut epäilyttävissä oloissa yllättäen. Miten murhatut liittyvät tähän tapaukseen, ja kuka haluaisi heidät hengiltä? Entä miten se onnistuisi? Tietysti eniten epäilyksenalaisilla on myös vahvimmilta tuntuvat alibit. Tarvitaan Hercule Poirotin harmaita aivosoluja ja lyömätöntä tarkkanäköisyyttä sekä päättelykykyä, ennen kuin lopulta oikeat syylliset saadaan tunnustamaan tekonsa.

Kaikki Agatha Christien suomennetut teokset ainakin kertaalleen lukeneena tunnen Hercule Poirotin mielestäni aika hyvin. Sophie Hannah ei valitettavasti hyvästä yrityksestä huolimatta tavoita tämän itserakkaan neron perimmäistä olemusta. Hannahin tekstistä puuttuu se jokin, joka mielestäni Christiellä on lempeän ironista huumoria, jolla hän sankariaan käsittelee. Sophien Poirot on omahyväinen ja tahallisen ilkeä todella yksinkertaiseksi pölkkypääksi kuvattua rikosetsivä Catchpoolia kohtaan. Kyllähän Christien Poirot’kin nälväisee välillä Hastingsia, mutta kuitenkin ystävyydellä, minusta. Poirot’sta puuttuu Nimikirjainmurhissa myös keikarimaisuus ja pikkutarkka harmonian kaipuu.

Juoni noudattelee hyvin Christien kaavaa. Menneisyydestä kumpuaa pahuutta, joka saa aikaan nykyhetkessä pahaa jälkeä. Kukaan ei ole sitä, miltä päältä näyttää. Henkilöt ovat paperinohuita. Mutta enpä muista, että Christie olisi koskaan kiduttanut lukijaansa ihan näin monimutkaisilla syyllinen-syytön-sittenkin syyllinen -kuvioilla, joihin olin totaalisen tuskastunut kirjan vihdoin loppuessa.

Nimikirjainmurhien kuuntelemisessa oli parasta ehkä se, että nyt tiedän vastaisuudessa olla tarttumatta Sophie Hannahin Christie-dekkareihin!

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (The Monogram Murders)
Suom. Terhi Vartia. WSOY 2014. Äänikirjan lukija Lars Svedberg, kesto 11 h 41 min.


Ostettu äänikirjatiedostona Elisa Kirjasta

Aika samankaltaisia ajatuksia kuin minulla Nimikirjainmurhista näyttää olevan ainakin Annamilla. Henna sentään on pitänyt ainakin kohtalaisesti itseäni enemmän tästä, ja Kanervanvarpu-blogissa on ihastuttu. 

10 kommenttia:

  1. Olen ottanut seuraavaksi tavoitteeksi lukea näitä Christien kirjoja, ja olen samoilla linjoilla kuin sinä, eli Poirotin ydin ei ole olla ilkeä eikä ole järkeä jatkaa mitään sarjaa.

    Christien teoksissa on paljon muuta kuin Poirot'n kukkoilu tai Marplen hiljainen viisaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hannah ei valitettavasti tavoittanut Christien kirjojen tunnelmaa, joka on juuri se juttu. Mutta toisaalta se olisi ollutkin liikaa toivottu.

      Poista
  2. Kiitos Kirsi, tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että tätä en nappaa mukaani edes lentokentällä paremman puutteessa -- tyydyn sitten vaikka iPadillani oleviin kirjoihin ja yritän opetella oikeasti lukemaan sähköisestä lukulaitteesta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole tarkoitus karkottaa ihmisiä pois kirjojen luota, mutta ehkä tosiaan voi joskus auttaa valintojen tekemisessä.

      Poista
  3. Auts :D

    Minusta tässä oli hetkensä, ehkä nimenomaan Svedbergin ansiosta, mutta muuten olen aika samaa mieltä. Selvittelyä, etenkin kirjan lopulla tuntui tosiaan riittävän loputtomiin.
    Poirot muuten oli täysihoitolassa, koska halusi viettää aikaa incognito. Tämä on jäänyt mieleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olit tarkempi kuin minä :D Minusta tuo täysihoitolakuvio jo sinänsä teki tästä osaltaan kömpelön.

      Poista
  4. Minä olen lukenut tätä töissä puhelimesta jotta en tauoilla surffailisi sosiaalisessa mediassa. Veikkaan, että lukemiseen kuluu aikaa melko pitkään. No, kun kirjan on itselleen sieltä Elisa Kirjan tarjouksesta ostanut niin kai se on luettava. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään sitten jääräpäisyyttäni suostunut jättämään tätä kesken :D

      Poista
  5. Jep, samoilla linjoilla olen minäkin tämän kanssa. Minua ärsytti se, miten karikatyyriseksi ja ilkeäksi Poirot on kuvattu. Minusta hän on Christiellä aina ollut kuitenkin hyväsydäminen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, ettei vaikutelma ollut pelkästään omassa päässäni! Minustakin Poirot oli tässä ilkeä ja omahyväinen, vailla mitään itseironiaa tai lempeyttä. Hastingsista Poirot oikeasti pitää, vaikka onkin tätä huomattavasti älykkämpi. Olen närkästynyt!

      Poista