lauantai 18. tammikuuta 2014

Robert Galbraith: Käen kutsu



Viime heinäkuussa vuoti julkisuuteen tieto, että Harry Potterin kirjoittaja J. K. Rowling oli julkaissut salanimellä Robert Galbraith salapoliisiromaanin The Cuckoo’s Calling. Kuten arvata saattaa, nousi tästä paljastuksesta pienoinen kohu ainakin kirjallisessa maailmassa. Toinen ilmeinen seuraus oli, että kirjan myyntiluvut suorastaan ampaisivat nousuun. Päätös suomennoksestakin tehtiin pikavauhtia, samoin käännös itsessään, ja kirja julkaistiin suomeksi jo lokakuussa. Joulukuussa teos oli Suomessakin kivunnut kymmenen myydyimmän käännösromaanin listalle.

Kyynisenä ihmisenä en oikein vieläkään täysin niele selitystä, miten tieto salanimen taakse kätkeytyvästä Rowlingista pääsi julkisuuteen. Heinäkuussa suhtauduin epäillen myös itse kirjaan, vaikka aikaisempi Rowlingin aikuisten romaani Paikka vapaana olikin ollut positiivinen yllätys. Myönnettäköön myös, että Harry Potterien parissa olen ihan aidosti viihtynyt, joten en oikein osaa selittää, mistä epäileväinen ennakkoasenteeni oikein johtuu.

Vähitellen kirjasta kuulemani alkoi kallistua yhä positiivisemmalle kannalle, ja päätös kirjan lukemisesta jossain vaiheessa muodostui pääni sisällä kuin varkain. Lontoon-reissulla pitelin kirjan pokkaripainosta jo Heathrow’n lentokentän kirjakaupassa kädessäni, mutta kauhistuin sen paksuutta ja päätin kiltisti odottaa suomennosta. Sitten huomasin, että äänikirjaversio oli saatavana Elisa Kirjasta, ja päätin ostaa sen itselleni joululahjaksi. Päätöksen sinetöi se, että lukijaksi oli valittu Eero Saarinen. Pidän kovasti hänen äänestään ja lukutyylistään. Ajatuksena oli kuunnella kirjaa lenkkiseurana, mutta parin lenkin jälkeen se siirtyikin työmatkaseuraksi, koska en malttanut odottaa kunnon lenkkeilykelejä.

Käen kutsu on yllättävän perinteinen salapoliisiromaani. Tämä oikeastaan taisi vedota minuun eniten. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu: juoni on sommiteltu taiten ja vakuuttavasti ja henkilö- ja miljöökuvaukseen on panostettu. Tarkoituksena on ollut alun alkaenkin kirjoittaa sarja, joten henkilöt saavat rauhassa tulla lukijalle tutuiksi.

Sankarina on ihan oikea yksityisetsivä, mikä tietysti on dekkarifanille mannaa. Cormoran Strike on kiinnostava hahmo, ja kirjailijasivuillaan Galbraith-Rowling kertookin tehneensä paljon taustatyötä hänen hahmoaan rakennellessaan. Strike on Afganistanin veteraani ja sotainvalidi, entinen sotapoliisi. Hänellä on mielenkiintoinen ja traumaattinenkin perhetausta, hän on älykäs ja persoonaltaan miellyttävän miehekäs. Nyrkkeilyä harrastanut iso, karkeapiirteinen mies menestyy ällistyttävästi, kun kisataan häikäisevien kaunottarien suosiosta, mutta siitä huolimatta romaanin alussa Strike muuttaa asumaan rähjäiseen toimistoonsa. Liiketoimet eivät tunnu sujuvan yksityiselämää paremmin. Kaiken huippuna ovat vielä viikoittain saapuvat värikkäät tappouhkauskirjeet.

Kuin taivaan lahjana Striken elämän ja toimiston kaaokselle on sihteeri Robin, joka pyrähtää paikalle varsin dramaattisesti kirjan alussa. Väliaikaiseksi tarkoitettu pesti tietysti venyy, koska Robin tuntee todella viihtyvänsä työssä ja Strike huomaa nopeasti olevansa riippuvainen tehokkaasta, järjestelmällisestä, taitavasta, nokkelasta ja innokkaasta sihteeristään.

Strikea pyydetään selvittämään pari kuukautta aiemmin tapahtunutta huippumalli Lula Landryn kuolemaa. Paparatsien jahtaama malli putosi loistoasuntonsa parvekkeelta. Poliisin mukaan kyseessä oli itsemurha, mutta Lulan kasvattiveli pyytää epätoivoissaan Strikea vielä tutkimaan asiaa, koska hänen mielestään Lula ei ole voinut tappaa itseään. Todisteet puhuvat tosin vahvasti itsemurhan puolesta, mutta rahapulassa kärvistelevä Strike päättää ottaa tehtävän vastaan.

Kyseessä on muunnos suljetun huoneen tapauksesta. Strike ja Robin ryhtyvät sitkeästi tutkimaan jokaista vähänkin merkittävältä tuntuvaa yksityiskohtaa. Henkilöitä etsitään, heitä puhutetaan ja Lulan kuolinpäivää käydään läpi yhä uudelleen. Tapahtumat etenevät verkkaan, ja hyvin hitaasti tuntuu Strikekin pääsevän tapauksessa eteenpäin. Sitten tulee toinen epäilyttävä kuolemantapaus, joka vakuuttaa Striken siitä, että kyseessä sittenkin oli murha ja että vapaana on vaarallinen murhaaja, joka ei kaihda tehdä uusia rikoksia vanhojen peittelemiseksi. Poliisi vain ei ole asiasta lainkaan yhtä vakuuttunut.

Galbraith-Rowling kuvaa varsin viiltävästi rahan ja julkisuuden vaikutusta ihmisiin. Kun on yllättäen saanut menestystä ja kerännyt mittavan omaisuuden, kuten Lula mallintöillään, ei enää voikaan luottaa kehenkään. Kuka tahansa lähipiiristä on milloin tahansa valmis myymään mitä tahansa tietoa medialle. Mitä raadollisempaa materiaali on, sitä parempi. Kaikki tuntuvat kärkkyvän omaa siivuaan julkisuudesta ja rahoista hinnalla millä hyvänsä.

Itse juoni etenee siis varsin verkkaan, ja toimintaa on vähänlaisesti, vaikka lopussa onkin varsin jännät paikat. Hidas meno ei tällä kertaa haitannut lainkaan, koska siinä sivussa mielenkiintoiset päähenkilöt saivat syvyyttä ja tulivat tuttaviksi. Osansa oli varmasti silläkin, että Saarisen luentaa kuuntelen mieluusti, vaikka mielenkiintoisia juonenkäänteitä ei ihan vilisemällä olekaan. Toisaalta hitaus saa kyllä perustelunsa. Sieltä yhä uudelleen läpi käytyjen yksityiskohtien joukosta Strike siivilöi todisteet. Juoni on myös sikäli onnistunut, että arvailin murhaajaa useaan otteeseen matkan varrella, mutta vedin vesiperän joka kerralla. Silti kun syyllinen lopulta istuu kuuntelemassa Striken todisteita, olin varsin tyytyväinen: näinhän tämän pitikin mennä!

Jään tyytyväisin mielin odottelemaan jatkoa, jota pitäisikin olla luvassa jo tänä vuonna.

Robert Galbraith: Käen kutsu (The Cuckoo’s Calling)
Suom. Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 16 h 36 min. Kirjassa 463 s. Otava.


Ostettu Elisa Kirjasta puhelimeen.

17 kommenttia:

  1. Mitä järkeä näissä salanimissä on, kun ne kerran vuotavat tai vuodetaan julkisuuteen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rowlingin selityshän oli, että hän halusi rauhassa kokeilla siipiään salanimen suojissa ja varmaankin todistaa osaavansa kirjoittaa myös vaikka dekkarin, jos haluaa. Virallisen selityksen mukaan lakifirmassa joku vuosi asian tutulleen, joka tviittasi asian maailmalle. Kyynikot, kuten minä, uskovat enemmän, että kysessä oli taitava propagandatemppu. Kirja sai ison huomion halvalla. Oliko takana sitten Rowling vai kustantaja tai joku muu, en osaa sanoa, tietenkään, koska en tästä mitään tiedä vaan vain spekuloin :)

      Poista
    2. Vuotojuttu meni oikeuteen ja vuotaja tuomittiin sakkoihin, jotka Rowling lahjoitti hyväntekeväisyyteen. Minäkin mielelläni kehittelen salaliittoteorioita kyynisenä ihmisenä, mutta ehkä joskus jotkut ovat vilpittömiä ja virheitä tapahtuu. Voin hyvin kuvitella Rowlingin palavan halun kirjoittaa ilman odotuspaineita, sillä aika harva arvostelu Paikka vapaana -kirjasta oli ilman Harry Potter -mainintaa. Genrekirjoissa useampi nainen on aikanaan käyttänyt miespuoleista salanimeä tai etunimestään pelkkiä alkukirjaimia, jotta ennakkoluulot eivät vaikuttaisi kirjan ostajakuntaan.

      En ole vielä lukenut Käen kutsua, mutta ekirja odottaa jo valmiina.

      Poista
    3. Raija, kiitos tarkennuksesta. Salaliittoteoreetikot voinevat vieläkin miettiä, maksettiinko 'syylliselle'... :) Mutta totta tuo, että Potter-viitta on tiukasti Rowlingin yllä, nykyään jo taakkanakin, vaikka saa tietysti olla Potterista kiitollinen. Lisäksi tuo sukupuolikysymys vielä. Tässä päähenkilö on mies, ja minusta varsin hyvin ja uskottavasti kuvattu. Yhtään en ajatellut, että onpa nyt nainen astunut rohkeasti kuvaamaan miestä. Mutta ehkä jotkut edelleen ajattelevat?

      Poista
    4. Heh, taisi lakimies menettää työpaikkansa, joten aika paljon saisi maksaa jotta itse ainakaan suostuisin moiseen. Ja sittenhän se ei olisi enää "halpaa mainosta" (meni hieman ohi varsinaisesta kirjan sisällön keskustelusta, sori).

      Poista
    5. Kirjoittaminen paineitta onnistuu paljon paremmin kuin ei paljasta henkilöllisyyttään. Jos et paljasta et voi paljastua, näin itse ajattelen, eli salaisuuksia voi olla vain oman pään sisällä, kerrottuna ne saavat siivet.

      Poista
    6. Olen Jokken kanssa tästä samaa mieltä. Aika huolettomasti tuota 'salaisuutta' ainakin Rowlingin kuvaaman perusteella on hoideltu, joten ei ihme, että vuoto pääsi käymään :D Niin tai näin, kirja kuitenkin oli siis positiivinen yllätys, ja ihan mieluusti luen Strikesta lisääkin.

      Poista
  2. Enpä tiennytkään, että tämä oli sarjan avaus, vaikka uumoilinkin, että jatkoa saattaisi olla luvassa. :)
    Minäkin pidin kirjan hitaasta temmosta ja henkilöhahmoista. Jännää seurata (sitten joskus), miten päähenkilöt ja heidän välisensä suhteet kehittyvät.

    VastaaPoista
  3. Nyt kyllä kiinnostus heräsi. Hieno arvostelu! Pystyisikö 14 vuotias tämän lukemaan vai onko liian aikuisten kirja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riippuu täysin 14-vuotiaasta ja hänen lukuhistoriastaan. Jos on vaikkapa lukenut Agatha Christietä tai fantasiaromaaneja (siis on tottunut pitkään muotoon), mikä ettei. Kirjassa ei ole seksiä tai raakaa väkivaltaa, joten sen puoleen myös kyllä. Mutta ehkä tämä enemmän vetoaa vanhempaan lukijaan. Koskaan ei kuitenkaan osaa varmaksi sanoa, mikä kenellekin sopii :)

      Poista
  4. Minäkin tykkäsin. http://tuulevi.wordpress.com/2014/01/16/velhokirjailijan-perinteinen-dekkari/
    Sen sijaan Paikka vapaana jäi kesken.
    Potterit suorastaan ahmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paikka vapaanakaan ei minusta ollut hullumpi. Henkilöitä oli paljon, ja aika synkkiä asioita tapahtui. Mutta Rowling osaa kyllä kertoa ja kirjoittaa.

      Poista
  5. Minä pidin tässä kirjassa erityisesti hahmoista, josta puhuin omassakin bloggauksessani. Ne oli onnistuttu luomaan elävästi. Näennäisesti "turhista" yksityiskohdista muodostui mukavia kokonaisuuksia.

    En tullutkaan ajatelleeksi, että Lula Landryn nopea suosio ja sen seuraukset voisivat heijastella Rowlingin omia kokemuksia, mutta nyt kun sanoit sen, niin olen täysin samaa mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkilökuvauksesta minäkin pidin, ja erityisesti Strikessa on jotakin tosi vetoavaa. Minulle tuo Lulan ja Rowlingin tietty samankaltaisuus tuli etsimättä mieleen, ja vielä sitten tuo kirjailijanimen vuotamisjuttu päälle! Todellisuus alkoi muistuttaa pelottavasti fiktiota...:D

      Poista
  6. Aah tämä kirja pitää lukea piakkoin! Paikka vapaana ei herättänyt minussa suurta kiinnostusta, mutta uskoisin, että Rowling on taitava dekkarien kirjoittaja olihan Pottereissakin paljon yllättäviä mysteerejä. Mukava kuulla, että kirja oli positiivinen lukukokemus.

    VastaaPoista
  7. En ole uskaltautunut lukemaan näitä. Minä rakastan Pottereita ja pelkään, että Rowling&dekkari tuottaisi pettymyksen. Näitä täytyy hämäläisnaisen vielä sulatella :)

    VastaaPoista