lauantai 2. helmikuuta 2013

Jyrki Heino: Kellari




Viime vuoden uutuusdekkaria Kellari on luettu ahkerasti niin lehtien kriitikoitten työhuoneissa kuin kirjabloggareitten lukunurkkauksissakin (vaikka totuus lienee, että lehtikriitikotkin lukevat kirjoja sohvannurkassa kotona eivätkä töissä työpöydän ääressä). Turkulainen biokemian professori Jyrki Heino kertoi kirjastaan Helsingin kirjamessuilla hieman professorimaisen kuivakkaasti. Muistaakseni käsikirjoitus oli ollut valmiina jo joitakin vuosia ja maannut vain pöytälaatikossa odottamassa sopivaa julkaisuhetkeä. Haastattelun aikana paljastui, että itse asiassa käsikirjoituksia oli aikoinaan syntynyt kaksi…

Heinon dekkarin kantava idea on sijoittaa murhajuoni historialliseen Turkuun, tarkemmin sanoen vuoden 1796 kesään. Harrastajasalapoliisina toimii eläköitynyt, nelikymppinen luutnantti Wennehielm. Luutnantti on rampautunut Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa ja ontuu sen vuoksi pahasti toista jalkaansa. Työura on lopullisesti päättynyt katkerasti, kun hän ei Ruotsin salaisessa poliisissa onnistunut estämään kuningas Kustaa III:n salamurhaa, vaikka olikin tiukasti tekijöiden kannoilla. Pettymys oli myös, että suurin osa syyllisistä pääsi kuin koira veräjästä. Näitä ruumiillisia ja sielullisia haavojaan Wennehielm parantelee Turussa taloudenhoitajansa mamselli Mannelinin tiukassa hoivassa sekä lähimpien ystäviensä hyvää seuraa nauttien.

Hiljaiselo katkeaa, kun Wennehielm saa kutsun saapua raatihuoneelle tapaamaan kaupunginviskaali Appengrenia. Kaupungin laidalta Hirwisalon saarelta on löytynyt ruumis. Kyseessä ei ole mikään tavallinen kuolema tai tappo, vaan varsin merkillinen murha. Myytävänä olleen autiotilan maakellarista on löydetty miehen ruumis, jolla on yllään vain alusvaatteet. Kädet on sidottu tiukasti köydellä. Lisäksi rotat ovat pahasti syöneet jäännöksiä. Talosta löytyvät siististi viikattuina herrasmiehen kalliit, räätälin tekemät vaatteet.

Pian päätellään, että kyseessä on huonomaineisen kapteeni Fågelstiernan ruumis. Miten mies on päätynyt sidottuna maakellariin? Kuka on halunnut murhata miehen poikkeuksellisen julmasti? Näitä kysymyksiä Wennehielm ja Appengren alkavat hitaasti mutta varmasti selvitellä. Fågelstiernan nimi herättää Wennehielmin henkilökohtaiset muistot kuninkaan murhasta. Vaikuttaa siltä, että murhan takana saattaa olla poliittinen motiivi. Onko salaliitto nousemassa uudelleen voimiinsa? Onko Fågelstierna sotkeutunut sen toimintaan? Toisaalta paljastuu vihjeitä ylioppilaiden vallankumouksellisesta toiminnasta, jota Fågelstierna kenties on tukenut ainakin toimittamalla tulenarkoja lehtiä Suomeen. Kolmas tutkintalinja liittyy tuottoisaan kahvin salakuljetukseen, joka rehottaa kaupungissa juuri kesämarkkinoiden alla. Oliko Fågelstierna Saksan-matkallaan toimittanut näitä bisneksiä? Vielä neljäntenä vaihtoehtona ovat Fågelstiernan naisseikkailut, joista hän on hieman ikävällä tavalla niittänyt mainetta. Mustasukkaisuusdraama? Suvun maineen vuoksi tehty kosto?

Herrasmiehet etenevät tutkimuksissaan verkkaisesti, kuten ajan tapaan kuuluu. Heino on kuvannut Turkua ja sen aikaista kaupunkielämää eloisasti ja uskottavasti. Sen sijaan haukotuksia tuottivat ainakin tälle lukijalle turhan pitkät selittelyt ajan poliittisista kiemuroista. Toki ne liittyvät juoneen, kuten yllä käy ilmi. Selostuksista huolimatta on eduksi, että lukijalla on jonkinlainen käsitys Euroopan ja Ruotsin vallan ajan Suomen historiasta. On eduksi, jos edes pääpiirteissään tietää, mitä tarkoittavat valistunut itsevaltius, Anjalan liitto, merkantilismi tai keitä olivat Kustaa III ja Sprengtporten.

Juoni etenee siis varsin verkkaan. Heino on halunnut mukaan kirjaan monenlaista mielenkiintoista mutta juonen kannalta vähäpätöistä, kuten magnetisminäytöksen (joka siis oli samaa kuin hypnoosi), ylioppilaiden salaseuran kokoontumisen, herraseurueen juopotteluillan jne. Kaikki kuvataan keskusteluineen ja puheineen perusteellisesti. Heinon huumori on kuivakkaa ja salaterävää, ja nautin siitä kyllä. Silti henkilöiden runsaus ja motiiviverkosto alkoivat kirjan puolivälissä puuduttaa.

Lopussa juoni kääritään kasaan hyvinkin sutjakkaasti ja näppärästi. Jo alussa kuvataan Fågelstiernan kuoleman poikkeuksellisia oloja ja näytetään, että Wennehielmkin havaitsee keskeiset johtolangat. Niihin kuitenkin tartutaan toden teolla vasta aivan lopussa. Tämä turhautti, koska hyvin tiesi koko ajan, että ratkaisun avain on juuri tuossa murhatavassa.

Kritisoin siis juonen rakentamista: alussa ja lopussa tapahtuu paljonkin merkittävää, keskellä kahlataan turhien motiivien perässä hieman liikaa. Henkilö- ja miljöökuvaus ovat toimivia.

Olisin mieluusti pitänyt tästä kirjasta enemmänkin, sillä historia on lempilajejani ja dekkarit intohimoni. Niiden yhdistelmä on parhaimmillaan todellinen nautinto. Heino palautti jälleen mieleeni pari vuosikymmentä sitten ahmimani Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteisen historiallisen dekkarisarjan, josta ainakin muistaakseni pidin kovasti. Se olisikin jo aika lukea uudelleen (Wikipedia):

Punavuoren keisarinna. Salapoliisiseikkailu 1860-luvun Helsingissä. Otava, 1990
Jumalan ruoska. Salapoliisiseikkailu suurten nälkävuosien ajoilta. Otava, 1991
Ruumisvaunut Bulevardilla. Salapoliisiseikkailu vuoden 1869 Suomessa. Otava, 1992
Murha Monrepoossa. Salapoliisiseikkailu Viipurissa heinäkuussa 1871. Otava, 1993
Kuolema ylioppilastalolla. Salapoliisiseikkailu Helsingissä syystalvella 1872. Otava, 1994
Stenvallin tapaus. Salapoliisiseikkailu vuoden 1873 Helsingissä. Otava, 1995    


Jyrki Heino: Kellari
Schildts&Söderströms 2012. 286 s.

5 kommenttia:

  1. Minä tykkäsin tästä paljon. Etenkin luutnantti Wennehielmistä. ;) Hän kuvasti hienosti uusien tuulien puhaltamista arkisessa elämässä 1800-luvun lähestyessä. Olen eräässä aiemmassa työpaikassani tutustunut jonkin verran 1700-luvun loppupuolen suomalaiseen kulttuurihistoriaan, ja Heino tuo siihen pirteän lisän. Ehkä tosiaan sen takia viihdyin kirjan kanssa niin hyvin, että omat taustatietoni olivat jotakuinkin kohdillaan, vaikken todellakaan mikään asiantuntija tuossa aihealueessa ole. Tai sitten Heino onnistui kanssani muuten vaan hyvin. :D

    Tosin nyt kun jälkikäteen mietin, niin onhan kirja toki varsin verkkainen, ja etenkin loppuhuipennus lähtee käyntiin jotenkin vähän puskista. Mielelläni kuitenkin lukisin luutnantin seikkailuja jatkossakin. Ehkä niitä vielä tulee?

    VastaaPoista
  2. Itsekin luin tämän kirjan viimeksi. Pidin siitä sen verkkaisista kohdista huolimatta ja jäin odottamaan jatkoa. Kirsin tekstistä löysinkin vinkin siitä, että jatkoa saattaa hyvinkin seurata. Olisikohan sen nimi sitten loogisesti Ullakko?

    Miina

    VastaaPoista
  3. Myönteisenä minäkin muistan tämän, siinä on hyvä tunnelma ja jännitystä - mutta joo, oli myös runsautta, joka hieman vaikeutti lukemista. Siitä pidin, että heti alussa mentiin suoraan asiaan (muistaakseni), eli selvitettävään tapaukseen, joten sitä ei tarvinnut liian pitkään odotella. Selitys- ja selvitysosa oli sitten tosiaan pitkä ja kiemurainen, mutta onneksi loppu oli selkeä.

    VastaaPoista
  4. Minä olen nykyään ihan koukussa historiallisiin dekkareihin. Tämä ja tuo listaamasi sarja pitää ehdottomasti lukea jossain välissä. Kiitos :-)

    VastaaPoista


  5. TURKU DEKKARIN PÄÄOSASSA

    Dekkarin lukija joutuu sietämään murhia, mutta Jyrki Heinon esikoisteoksen nimi Kellari, kansikuva ja alku vaikuttavat luotaantyöntäviltä. Kunhan alusta pääsee eteenpäin, niin luvassa on tasavahvaa lukukokemusta historiallisen dekkarin ystäville. Kirja sijoittuu kesän 1796 Turkuun, ja kaupunki onkin merkittävänä taustana kirjassa.

    Kirjan melkein kaikki henkilöt ovat miehiä. Jyrki Heino kirjoitaa erittäin uskottavasti tuon ajan Turusta, joka oli siihen aikaan osa Ruotsin valtakuntaa. Silloin maailma oli miesten, eikä piioilla ollut yleensä edes etunimeä. Kirja seuraa tarkasti historian kulkua ja sen ajan poliittisia vehkeilyjä Ruotsin vallan aikana. Kunpa historiaa olisi voinut oppia koulussa tällaisten kirjojen kautta!

    Vuoden 1796 Turku herää kirjassa eloon. Historia haisee ja maistuu kirjassa. Myös ruotsinkieliset nimet on käsittääkseni kirjoitettu oikein. Kirjan eräs tärkeä osanen on juuri Turku, josta olisi ollut kiva nähdä isompikin kartta.

    Juonikuvio on monimutkainen, mutta lukija pysyy kärryillä koko ajan, ja jopa oppiikin historiasta jotain. Vaikka vanha Turku tuntuukin heräävän eloon, niin ihmettelen sitä, etteikö siellä ollut kerjäläisiä? Muutoin ajankuva on vakuuttava.

    Päähenkilöiden persoonat tuntuivat alkuun hieman valjuilta, mutta kirjan edetessä saivat hieman väriä. Loppuratkaisua ei lukija olisi voinut arvata. Lukija saa kyllä helpotuksen kirjan lopussa.

    Arvelen, että kirjoittaja Jyrki Heino on hionut tätä dekkaria pitkään, eihän Turun yliopiston biokemian professorilla ole ollut kiire kirjan kanssa. Mutta lukija haluaisi saada lisää tätä herkkua! Olisiko kirjan lopussa hento lupaus uudesta dekkarista? Ja vähän väriä päähenkilöihin sekä vaimoväkeä?

    Vetävä juoni, historiallinen tarkkuus sekä hyvä kieliasu saavat minulta poikkeukselliset 5/5.

    FM Eva Jansson
    Kuru

    VastaaPoista