lauantai 28. huhtikuuta 2012

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö




Johdannoksi tähän arvioon ensin pari asiaa. Ensinnäkin olen käynyt lukemassa molemmat tästä kirjasta ilmestyneet blogiarviot ennen oman tekstini kirjoittamista, siis sekä Morren että Ahmun. Viittaan myöhemmin heidän kirjoituksiinsa, mutta mielipiteet perusteluineen ovat omiani. Olen myös seuraillut sekä Morren että J. S. Meresmaan blogeissa käytävää keskustelua esikoiskirjailijoiden teosten arvioinnista ja sen mahdollisista eroista verrattuna enemmän julkaisseihin kirjailijoihin. Olen toistakymmentä vuotta kirjoittanut lehtikritiikkejä, mutta en ole saanut mistään ohjetta, jonka mukaan esikoiskirjoja pitäisi kohdella hellemmin kuin muitakaan luettavaksi osuneita teoksia. Olen mielestäni aina pyrkinyt löytämään myös hyvää arvioimistani teoksista. Yleensä se on varsin helppoa. Onneksi.

Mifongin perinnöstä kirjoittaessaan sekä Morre että Ahmu pohtivat kohderyhmää. Keille kirja on suunnattu? Samaa olen itse pohdiskellut viime syksynä, kun tein blogiini jutun Anu Holopaisen Syysmaa-sarjasta. Kysymys on kiinnostava tämänkin kirjan kohdalla. Tuntuu, että fantasia edelleenkin luokitellaan sen kummemmin miettimättä nuortenkirjallisuudeksi. Silti sitä lukevat ja harrastavat muutenkin (esim. elokuvat, tv-sarjat) myös aikuiset, keski-ikäisetkin. Palaan kysymykseen vielä tuonnempana. Hanna van der Steenin Tähtisilmät-sarjan aloitusosaa esitellessäni perustelin myös omaa kapasiteettiani lukea ja arvioida fantasiaa. Aiheesta oli nimittäin silloin juuri käyty keskustelua Ahmun blogissa. Nuortenkirjojen arviot, jos niitä ilmestyy, ovat yleensä aikuisten kirjoittamia. Onko tämä ongelma?

J. S. Meresmaan Mifongin perintö on fantasiatrilogian aloitusosa. Kirjailijan blogista löysin tiedon, että toinen osa tulee olemaan nimeltään Mifongin aika ja päätösosa, jota kirjailija jo työstää, Mifongin mahti. Meresmaa on siis vahvasti ankkuroinut teoksensa fantasiagenreen ja sen perinteeseen. Lajillehan on tyypillistä mm. teosten laajuus, ja trilogiallakin on vahvat esikuvansa vaikkapa Tolkienissa, tosin Tolkieninkin trilogia kyllä rönsyilee melkoisesti. Meresmaan sarjan aloitusosa on kuitenkin ”vain” 470-sivuinen, joten mistään kovin järkälemäistä fantasiatiiliskivestä ei ole kyse. En olisi pahastunut, kuten Ahmu ja Morrekaan, vaikka kirja olisi ollut nykyistä kokoaan laajempikin. Moniin yksityiskohtiin olisi voinut mukavasti paneutua lisää.

Perinteestä ammentaa myös tarina. Meresmaa on luonut omanlaisensa keskiaikamaisen maailman, johon kertomus sijoittuu. Kansien sisään on piirretty myös saarista muodostuva maailmankartta, joka tuo mieleen LeGuinin Maameren tarinat (huom. kirjailijan sukunimi!). Seikkailua kuljetetaan pitkin kaikkia mantereita, joten liikkeelläkin ollaan. Tarina alkaa lyhyellä otsikottomalla prologilla, jossa kerrotaan myyttinen tarina maailman ja mifonkien synnystä. Mifongit ovat jumalten luomia keskeisten elementtien valtiaita. Elementit ovat tutut antiikin historiasta: maa, vesi, ilma, tuli. Kullekin oli oma mifonkinsa ja niillä nimet. Tässä vaiheessa ja pitkälti, lähes kirjan loppuun saakka, mifongit pysyvät lukijalle jokseenkin käsittämättöminä olentoina. Pikkuisen sitten petyinkin, kun nimen alta loppuhuipennuksessa paljastui eräs tuttuakin tutumpi fantasian perusolento. Odotukset jostakin omaperäisemmästä olivat aika korkealla.

Varsinainen tarina alkaa Merontesin valtakunnasta, jossa prinsessa Ardis on tullut naimaikään. Puoliorpo Ardis naitetaan omaksi järkytyksekseen naapurivaltion leskikuninkaalle Landisille. Ardis on politiikan pelinappula. Kahden valtion liitto estää kolmatta naapuria aloittamasta sotaa. Tämä ainakin on virallinen selitys avioliitolle. Ennen naimisiinmenoaan Ardis ehtii kuitenkin rakastua tummaan ja kiehtovaan Danteen, joka on toiselta mantereelta saapunut etsimään salaperäistä kirjaa. Danten sielunkumppanina on musta puuma Reu. Tämäkin muuten on fantasian peruskalustoa. Monilla sankareilla on oma myyttinen eläinkumppaninsa, kuten vaikkapa Eddingsin Belgarionilla susi. Danten ja Reun suhde on yksi niistä aiheista, joista lukiessaan olisi halunnut saada lisää tietoa.

Väliin lukijalle vilautellaan tapahtumia toisaalla. Agautr ja Verna Capimontella on meneillään jotakin salamyhkäistä ja uhkaavaa jäisen Ongalosin saaren uumenissa. Ardis on tietämättään nappulana myös heidän pelissään. Vanhat sukulinjat kun yhtyvät hänessä ja hänen tulevassa lapsessaan poikkeuksellisella tavalla.

Meresmaa kuljettaa juonta vauhdikkaasti, mikä minua toisaalta miellytti. Morren lailla kuitenkin välillä jäin kaipaamaan tarkempaakin taustoitusta. Henkilöiden nopeat käänteet jäivät paikoin turhan laihasti perustelluiksi. Henkilökuvausta pidän kirjan vahvimpina puolina. Ardis tuntuu oikeasti kehittyvän ja aikuistuvan tarinan mittaan. Alun lapsekkaan itsekäs tyttönen muuttuu raivokkaasti lastensa edestä taistelevaksi tiikeriksi, jos ja kun on tarvetta. Äidiksi tulemisen Meresmaa kuvaa hienosti. Myös maisemat ja tunnelmat on maalailtu kauniisti. Lisäksi mausteena on ripaus keveyttä, humoristista otetta. Kuitenkin Mifongin perintö on hyvin juonivetoinen kirja, kuten sen mielestäni tulee ollakin. Viihdyin sen parissa mainiosti ja loppuhuipennus tuli suorastaan ahmittua, koska lopettamaankaan ei enää kyennyt. Loppu jää loistavasti avoimeksi ja tarina kesken, joten lukija on takuuvarmasti koukutettu haluamaan lisää, ja lisää on siis onneksi tulossa.

Jälleen siis mietin lukiessani myös kohderyhmää. Kenelle Mifonki-sarja on kirjoitettu? Mielestäni se ei ole itsestään selvästi nuortenkirjallisuutta, vaikka nuoret naiset ja tytöt tätä varmasti pääasiassa tulevat lukemaan. Itsekin ajattelin tarjota tätä tyttärelleni, joka on jo lähes täysi-ikäinen mutta paljon fantasiaa lukenut nainen. Murrosikäiselle pojalleni en edes viitsi ehdottaa, jo kansi karkottaa hänet. Morre suosittelisi tätä yli 12-vuotiaille, enkä sano vastaan. Rakkaus on Meresmaan teoksessa varsin eroottissävytteistä, vaikkakaan mitään akteja ei kuvata sen kummemmin. Landis ähisee Ardisin päällä, mutta Dante saa tyytyä vain suudelmaan, vaikka jo Ardisin kosketus saa hänen housunetumuksensa kiristämään – mitään tämän rajumpaa ei ole tiedossa. Väkivallan kuvaus on samanlaista. Henkilöitä tapetaan, mutta mitään raakuuksia ei sen kummemmin kuvata ehkä ihan loppukohtausta lukuun ottamatta. Mutta tv:stä tulee virtanaan pahempaa ympäri vuorokauden, joten eiköhän tämän kestä, jos vain jaksaa näin paksuja kirjoja muuten lukea. Mutta sopii tämä siis mainiosti aikuiselle, keski-ikäiselle naisihmisellekin.

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Karisto 2012. 470 s.

P.S. Muistutus vielä huomisesta arvonnasta. Käy kommentoimassa juttuani Sarri Nirosen esikoiskirjasta Tähdenpeitto. Kommentoijien kesken arvon huomenna Tähdenpeitto-kirjan.

P. S. 2: Kirjalla on nyt upea traileri (tekijän luvalla upotettu):




9 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta arvostelustasi. Olen jo pitkään pohtinut laitanko lukulistalle. Taidan laittaa, kun kerran jatkoakin seuraa.

    VastaaPoista
  2. Tosi kiva, että kerroit teoksesta näin laajalti ja vertasit sitä fantasiagenreen isommassakin mittakaavassa. Se auttaa myös tällaisra genreä tuntematonta ennakoimaan teosta. Haluan nimittäin lukea kirjan mahdollisimman pian ja nämä arviot kutkuttavat kivasti lukuhalua :)

    VastaaPoista
  3. Olipa hieno arvio! Ja minäkin kiittelen ja nyökyttelen kytköksiä fantasiaan laajemminkin.
    Kohderyhmä tosiaan puhuttaa tämän(kin) kirjan kohdalla. Minusta oikeastaan vain Martinin Tulen ja jään laulu on puhtaasti aikuisille suunnattua fantasiaa. Muihin vastaaviin en ole törmännyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten päästään siihen miten se fantasia-genre määritellään, mm. ne Meresmaan blogissa saman kysymyksen ääressä mainitsemani Krohnin Oofirin kultaa tai Verrosen Pimeästä maasta...
      Ja jos ihan lähempänä genren klassisia piirteitä pysytään niin mieleen tulee joitain kirjoja joita nuoret voivat lukea mutta joiden pääasiallinen kohdeyleisö taitaa kuitenkin olla aikuiset (vähän samaan tapaan kuin vaikka Waltarin historialliset romaanit), suomennetuista tulee mieleen ainakin Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat.
      Ja "täytyy olla aika outo nuori joka tämän lukee"-kategoriaan menee ainakin Samuel Delanyn Neveryon-sarja (siitä huolimatta että kirjailija itse kuvasi sitä "Child's Guide to Semiotics" ja että yhtenä päähenkilönä on lohikäärmeellä ratsastava teinityttö...)

      Mifongeista, minulla on vähän sama kuin Morrella että arvostan enemmän sellaiseen juonitteluun, poliittisiin kiemuroihin ja maailmaan keskittyvää fantasiaa kuin puhtaan seikkailuvetoista, eli en ole välittömästi ryntäämässä tätä lukemaan, mutta katsotaan nyt...

      Poista
    2. Voi, kiitos että muistutit tuosta Avalonin usvista! Se pitääkin pian lukea uudelleen.

      Poista
    3. Ainiin. Avalonin usvat! <3
      Joskaan en ole ikinä osannut ajatella sitä fantasiana (tullaan taas genremäärittelyyn), vaan se on lähempänä spefiä. Ja spefissä taas aikuisille suunnattua tavaraa (näen esim. Sookie-kirjat sellaisina) on taas runsaasti.

      Poista
    4. Joo, tuosta olikin puhetta, eli itse lasken myös selkeisiin historiallisiin ajanjaksoihin sijoittuvat mutta selvästi magiaa yms sisältävät kirjat fantasiaan, siis myös Arthur-myyttiin kuuluvat tai parastaikaa lukemani renessanssiajan Italiaan sijoittuvan RA McAvoyn Damianon. Mutta toiset taas eivät.

      Satuin menemään myös vilkaisemaan Neveryonin wikipedia-sivua, ja, no, tämä vetää aika akateemiseksi mutta antanee vähän kuvaa mistä on kyse...
      http://en.wikipedia.org/wiki/Return_to_Nev%C3%A8r%C3%BFon_%28series%29

      Poista
  4. Minä olen vähän hukassa, kun viime aikoina on ollut niin paljon puhetta tästä bloggaajien vastuusta liittyen mielipiteisiinsä, ja minä kun olen vaan ihan tavallinen lukija, oivoi. Mutta sinä olet kirjoittanut hyvän arvion kirjasta!

    Vähän mietin Mifongin perinnön kohdalla näin jälkikäteen myös sitä, että mitä uutta kirja tuo fantasiakentälle? En mää tietysti väitä, että kirjan pitäisikään tuoda mitään uutta, mutta jäin vain pohtimaan asiaa. Itsekin ehkä hieman yllätyin siitä, ettei mifonki sitten lopulta ollutkaan mitään, mitä en olisi osannut arvailla. Ehkä olen lukenut viime aikoina liikaa Martinia, kun tuntui, että tutut teemat toistuvat.

    No, kaikesta kriittisyydestä huolimatta olen enemmän kuin iloinen, että tämä (sekä myös esim. Tähystäjäneito) ovat kansissa. Tuskin perinteistäkään fantasiaa voi olla liikaa, luulen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, laitoin tuon alkukaneetin tuohon kirjoitukseen lähinnä kuittailuna FB:ssa käytyyn kiivaaseen väittelyyn siitä, mikä on kenenkin omaa. Siis mielipiteet, joita tänne laitan, ovat omiani, vaikka muilla olisikin samanlaisia. Enkä kyttää muiden samasta kirjasta kirjoittaneiden juttuja epäillen, että he olisivat minun ajatuksiani varastaneet :)) Otetaan vain rennosti.

      Oikeastaan päädyin tekstin jo julkaistuani samaan lopputulokseen kuin sinäkin, ettei tässä nyt mitään mullistavaa uutta todellakaan tullut, mutta hyvä kirja siitä huolimatta.

      Poista