Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Runsas, raskassoutuinen, synkkä. Tällaiset adjektiivit nousivat mieleeni kuunnellessani äänikirjaversiota Pasi I. Jääskeläisen vuonna 2013 ilmestyneestä kolmannesta romaanista Sielut kulkevat sateessa.

Olen kirjoittanut innoittuneita esittelyjä Jääskeläisen aiemmista romaaneista Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, ja olen lukenut Jääskeläisen lukuisten suosikkikirjailijoitteni joukkoon. Odotin kovasti kirjailijan pitkään työstämän kolmannen romaanin ilmestymistä. Se oli yksi kirjasyksyn kohokohdista. Helsingin kirjamessuilla kustantaja Atena järjesti kirjabloggaajille mahdollisuuden päästä kuulemaan kirjailijaa ja tekemään kysymyksiä, ja olin tietysti paikalla. Kirjaa en ollut ehtinyt lukea ennen tuota tilaisuutta, ja sieltä saimme arvostelukappaleet mukaamme. Olin tosin jo ehtinyt ostaa yhden kappaleen itselleni.

Heti junassa kotimatkalla messuilta aloitin kirjaa ja luin ensimmäiset 50 sivua. Mutta sitten tapahtui jotakin. Kirja ei lähtenyt viemään, ja se alkoi paisua mielessäni ylikäymättömäksi möhkäleeksi. Laitoin signeeratun kappaleeni hyllyyn ja toisen kappaleen tungin kirjahyllyn alakaappiin odottamaan parempia aikoja. Pitelin kirjaa käsissäni heinäkuussa, kun vietin paksujen kirjojen teemakuukautta. Siihen 550-sivuinen teos olisi sopinut kokonsa puolesta loistavasti, mutta seireenin kutsua ei kansien välistä kuulunut vieläkään.

Sitten tapahtui se, mikä on tuonut niin monta kirjaa aiemminkin luettujen listalleni: törmäsin teoksen äänikirjaversioon kirjaston äänikirjahyllyllä! Ihan pyytämättä ja yllätyksenä! En ollut tiennyt, että kirjasta oli tehty jo äänikirjakin, joten en ollut osannut ajatella, että voisin kuunnella sen. Empimättä nappasin äänikirjan mukaani ja iskin levyn auton soittimeen.

Kirjan juonen alkutilanne käy hyvin ilmi kustantajan kirjaesittelystä:

”Sairaanhoitaja Judit on kyllästynyt työskentelemään homeisissa sairaaloissa, eikä kohtelias avioliittokaan enää toimi. Elämän rajallisuuteen havahduttuaan hän päättää toteuttaa unelmansa: hankkiutua ensimmäiselle oikealle ulkomaanmatkalle.

Haave joutaa kuitenkin odottaa, kun lapsuudenystävä Martta palkkaa Juditin töihin ylikansalliseen kotisairaanhoitoyritykseen Helsinkiin. Firma vaatii hoitajiltaan ”hiukan tavanomaista enemmän”, ja palkka on sen mukainen. 

Juditin uusi työ ei ole kuitenkaan ihan sitä mitä hän odotti. Juditin on vakoiltava uutta asiakasta, ateisti Leo Moreauta, jolla on firman tarvitsemaa tietoa. Vapaa-ajalla taas pitäisi pelastaa kuolemansairaan kummipojan sielu. Mitä tekee uuden työnantajan salaperäinen Persinger-laite? Ja miksi outo varjo seuraa Juditia pitkin rankkasateiden piiskaamaa Helsinkiä? 

Hurja ja monelle taholle rönsyävä (mutta kuitenkin kirjoittajan näpeissä hyvin pysyvä) tarina kerrotaan Juditin näkökulmasta. Kerrontatekninen, romaanin rakenteeseen ja koko tarinaan keskeisesti vaikuttava seikka on, että aina välillä tekstin lomaan on ujutettu ’sivuhuomautus’, jossa ääneen tuleekin todella perinteinen kaikkitietävä kertoja. Tämä on brechtiläiseen tyyliin toteutettu etäännytys, jossa muistutetaan lukijaa, että hän lukee romaania eli fiktiota. Kertoja analysoi esimerkiksi Juditin mieltä ja perimmäisiä vaikuttimia viiltävään tyyliin ja kertoo lukijalle asioita, joita Judit ei voi tietää.

Vähitellen käy ilmi, että noissa ’sivuhuomautuksissa’ puhuu ’kirjailija’, joka vertaa itseään kaikkivoipaan jumaluuteen. Kyse on jonkinlaisesta metakirjallisuudesta, jossa pohdiskellaan kirjoittamisprosessia. Kirjailija luo mielikuvitusmaailman ja sen henkilöt, toimii jumalana omassa maailmassaan, mutta kuitenkin henkilöt saattavat alkaa toimia tavalla, jota kirjailija ei ole osannut ennakoida.

Kirjallisuudella on merkittävä osansa itse tarinassakin. Maailmankuulu ateisti, ranskalainen Leo Moreau on asettunut asumaan Helsinkiin ja ostanut asunnokseen entisen kirjaston. Suurin osa kirjahyllyistä on edelleen jäljellä kirjoineen, ja taloon toimitetaan viikoittain isoja kirjalaatikoita. Huoneissa tuntuu asuvan salaperäinen Lukija. Tunnettu kauhukirjailija H. P. Lovecraft vilahtelee tarinassa yhä tiiviimpään tahtiin. Viittaukset ovat sekä suoria että epäsuoria. Myös muu maailmankirjallisuus liittyy suoraan tapahtumiin loppuratkaisussa.

Jääskeläinen on kirjoittanut aiemmin maagista realismia, mutta Sielut kulkevat sateessa on mielestäni yhä vähemmän realistinen ja yhä enemmän maaginen. Scifi ja kauhu ovat genrejä, joihin kirjan lähinnä sijoittaisin. Tapahtuma-aika tuntuu olevan jossakin (lähi)tulevaisuudessa, sillä maailma seuraa henkeään pidätellen miehitettyä Mars-lentoa. Jokin tuntuu siinäkin menevän pahaenteisesti pieleen… Miljöönä taas on Helsinki, jossa sataa ennenkuulumattomalla intensiteetillä kuukaudesta toiseen. Sade aiheuttaa taloudellista vahinkoa, mutta se tarjoaa elinmahdollisuudet jollekin vaaralliselle, joka taas tuntuu olevan suorassa yhteydessä Juditin työnantajan hämäriin puuhiin.

Kirja käynnistyy kovin verkkaisesti, koska ulottuvuuksia eli niitä rönsyjä on niin tuhottomasti. Tutustutaan Juditiin, tämän avioliittoon ja perheeseen, lapsuuteen ja ystävyyssuhde Martan kanssakin ruoditaan läpi. Judit muuttaa Helsinkiin ja aloittaa uudessa, kummallisessa työpaikassa. Ajatukset kuitenkin ovat kiinni Maurissa, kuolemansairaassa kahdeksanvuotiaassa kummipojassa, jonka sielu agnostikoksi itsensä määrittelevän kummitädin pitäisi pelastaa. Juditia kiusaa myös omassa vartalossa oleva kummallinen jälki, rintojen alla kiertyvä köynnösmäinen arpi, jota on alkanut kummallisesti kihelmöidä sateiden alettua. Mistä jälki on peräisin?

Työ vie Juditia yhä oudompiin tilanteisiin ja kokemuksiin. Hänet lähetetään hoitamaan maailman johtavan ateistin Moreaun jalassa olevaa outoa haavaumaa. Mies haluaa tutustua Juditiin paremmin ja houkutella esiin naisen sielun jälkiruokien avulla. Moreaun oma ja tämän suvun tarina tulevat mukaan vyyhteen. Samaan aikaan Helsingin kaduilla tapahtuu kummallisia asioita, eivätkä kummallisuudet rajoitu vain Suomeen, vaan yhä oudommaksi ja pelottavammaksi tapahtumat kehkeytyvät, kun siirrytään Keski-Eurooppaan. Huumoria kirjasta on hankala löytää, vaikka tietysti lopussa voi asettua kaikkitietävän kertoja rinnalle vinosti hymyilemään kaikelle. Raskassoutuisuutta lisäävät myös runsaat ranskankieliset sitaatit ja nimet. Vika on toki vastaanottajassa, joka ei ranskaa yhtään hallitse.

Juoni on yllätyksellinen ja huipentuu todelliseen apokalypsiin, ja tavallaan on ymmärrettävää, että kirjailija on halunnut perusteellisesti ja rauhassa pohjustaa tapahtumien taustoja lukijalle ennen kuin pistää isomman vaihteen kunnolla silmään. Tarina tuntuu silti todella käynnistyvän vasta viimeisellä kolmanneksella, joten kärsivällisyyttä lukijalta odotetaan. Vaivannäkö kyllä kannattaa, mutta hieman riskillä tässä pelataan kuitenkin. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen kosketukseni Jääskeläisen tuotantoon, en ehkä olisi jaksanut puskea riittävän pitkälle. En ehkä edes kuuntelemalla, vaikka äänikirjana tämä toimikin hyvin.

Pasi I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Atena 2013. 550 s. BTJ:n äänikirjassa 16 cd:tä, kesto 20 h 11 min, lukija Pinja Flink.

Kirja ostettu ja saatu arvostelukappaleena, äänkirja lainattu kirjastosta.

Julkaisemme kirjaesittelymme samanaikaisesti Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketuksen kanssa. Kurkatkaa Suketuksenkin ajatukset kirjasta! Suketus on myös koonnut hengästyttävän pitkän listan blogiarviolinkkejä, kiitos siitä!

Hanna Matilainen: Mitä kummaa (ja kaksi Top10-spefi-listaani)

Tulen lukeneeksi hävettävän vähän tietokirjallisuutta. Työn takia toki on koetettava lukea siihen liittyvää tieto- ja ammattikirjallisuutta, mutta paljon ilmestyy myös sellaista tietopuolista kirjallisuutta, jonka ainakin periaatteessa haluaisi lukea harrastuksensa takia. Hanna Matilaisen kesällä ilmestynyt tietoteos Mitä kummaa, jonka alaotsikko on osuvasti Opas spekulatiiviseen kotimaiseen fiktioon, tupsahti postilaatikkooni jo kuukausia sitten. Otin kirjan oitis lukulistalleni, koska olin ajatellut sen jossain vaiheessa hankkiakin, mutta sitten asia lykkääntyi. Sitten otin kirjan luettavaksi rinnakkaisesti muiden kirjojen kanssa, mutta sekin osoittautui huonoksi menetelmäksi. Lopulta nyt kirjan lukeminen nytkähti liikkeelle. Hyvä niin, sillä kirja on mainio opas, kuten nimikin jo kertoo.

Spefi eli spekulatiivinen fiktio ei ole minulle vieras saati vastenmielinen genre, oikeastaan päinvastoin. Pidän siitä, että kirjan tarinassa on jotain enemmän tai vähemmän vinoa. Omaa makuani avaan hieman lisää tämän jutun loppupuolella. Matilaisen kirjan alkusivulla keskeinen termi selitetään näin: ”Spekulatiivisella fiktiolla tarkoitetaan kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman.” Määritelmä on sopivan väljä, ja se sallii hyvin laajan kirjallisuuden kirjon ottamisen spefin siipien suojaan. Niin Matilainen kirjassaan tekeekin.

Kuten sanottu, Mitä kummaa on mainio opaskirja kotimaiseen spefiin. Alussa Matilainen käy läpi genren historian päällisin puolin ja selittää termejä, kuten genren alalajeja. Sitten kirjassa esitellään kotimaiset scifi-julkaisut, kustantamot, seurat ja tapahtumat. Kirjasta löytyvät myös genreen liittyvät palkinnot voittajalistoineen. Kirja toimii siis myös mukavana hakuteoksena, eikä olekaan tarkoitettu välttämättä kokonaan läpi luettavaksi. Huolella laaditut hakemistot ovat tässä avuksi.

Mielenkiintoisin osuus kaltaiselleni listojen ystävälle on kuitenkin kirjan loppuosa, johon on koottu sata suomalaista spefikirjailijaa. Jokaisesta kirjailijasta on lyhyt esittely sekä luettelo teoksista, jotka sopivat spefin määritelmään. Matilainen mainitsee valinneensa kirjailijat painottaen uudempia tekijöitä, mutta joukossa on totta kai alan klassikoitakin Topeliuksesta alkaen. Listalla on joitakin yllättäviä tekijöitä, kuten vaikkapa Arto Paasilinna ja Ilkka Remes, joiden teoksia lukeneena kyllä allekirjoitan Matilaisen päätöksen ottaa nämä kirjailijat ja heidän jotkin teoksensa listalle. Spefiaineksia löytyy tosiaan yllättävistä paikoista.

Sadan kirjailijan valinta ja esittely tarkoittaa suomalaisenkin spefi-kirjallisuuden kohdalla, että aina joku jää ulkopuolelle. Itselleni tulivat hakematta mieleen ainakin Kaj Korkea-aho ja dekkarikirjailija Heleena Lönnroth, jonka dekkareissa monissa on yliluonnollisella osuutensa, mielestäni jopa enemmän kuin mukaan päässeen Tuula T. Matintuvan dekkareissa.

Innostuin kovasti sadan tekijän listasta ja poimin sieltä lukemiani teoksia sekä tein mieleeni muistilistaa vielä lukemattomista. Helposti sain aikaan kaksi Top10-listaa. Ensimmäinen on Parhaat kotimaiset spefi-kirjat ja toinen Parhaat kotimaiset nuorten spefi-kirjat. Kuten Matilainenkin useaan otteeseen kirjassaan toteaa, rajaaminen on todella vaikeaa ja myös turhaa. Jako aikuisiin, nuoriin ja vielä nuoriin aikuisiin on aina mielivaltaista, ja kaikkien kannattaa loikkia rajojen yli rohkeasti. Kaikesta huolimatta tässä omat kymppilistani niistä kirjoista, jotka olen jo ehtinyt lukea:

Parhaat kotimaiset spefi-kirjat:

Anssi Asunta: Kolmas aikakirja

Staffan Bruun: Burt Kobbat -dekkarit

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Pasi I. Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen*

J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Maarit Verronen: Luolavuodet

* ei ole Matilaisen sadan listalla

Anssi Asunnan Kolmas aikakirja kannattaa etsiä käsiinsä, sillä kirja on vallan mainio. Muistan haukkoneeni henkeä sitä lukiessani, niin hienoja oivalluksia se tarjoaa. Olen lukenut kirjan ennen blogiaikaa, mutta tällaista olen siitä muun muassa kirjoittanut:

Asunta pistää reippaasti uusiksi niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin tapahtumia. Monet hänen ”teorioistaan” ovat kutkuttavalla tavalla loogisia ja mahdollisia. Asunta ei sorru pitkiin teoreettisiin tai historiallisiin jaaritteluihin, vaan ratkaisut selittyvät henkilöiden toiminnan ja oivallusten kautta. Monimutkaisin teoria Asunnan kirjassa on oikeastaan ajan suhteellisuus: on olemassa vain menneisyys ja nykyhetki, joiden välillä voi kulkea. Salaliittojen sijaan Kolmannen aikakirjan kertoman tarinan tapahtumia ohjaa sallimus tai kohtalo, ehkä Jumala.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, joka näyttäytyy melko negatiivisessa valossa. Israel on taistelukenttä, Helsinki mereen vajonnut konkurssipesä. Aivan, Suomellakin on tässä huikeassa ja mielenkiintoisessa romaanissa oma tärkeä osuutensa.

Staffan Bruunin Burt Kobbat -dekkarien sijoittaminen spefi-genreen on ennakkoluulotonta mutta hyväksyttävissä. Bruunin sarja on täydentynyt tänä vuonna uudella Murhastudio-kirjalla, joka on ehdottomasti lukulistallani. Bruunin dekkarit ovat hulvattoman satiirisia, kannattaa tutustua!

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi oli aikanaan huikea lukukokemus. On vieläkin vaikea uskoa, että se voitti Finlandia-palkinnon. Hykertelen aina sitä ajatellessani. Sinisalon tuotannosta minulla on edelleen osa lukematta, mutta kaikesta lukemastani olen pitänyt paljon.

Maarit Verronen on takavuosien suosikkejani, ja Luolavuodet on edelleen oma ehdoton ykköseni hänen tuotannostaan. Verronenkin kirjoittaa ahkerasti, ja olen valitettavasti pudonnut vauhdista, joten kirittävää riittää.

Parhaat kotimaiset nuorten spefi-kirjat:

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Magdalena Hai: Gigi ja Henry-sarja

Saara Henriksson: Linnunpaino

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja 

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Siri Kolu: Pelko ihmisessä ja Ihmisen puolella

Asko Martinheimo: Tuhkanaama ja taivaantakoja

Annukka Salama: Faunoidit-sarja

Salla Simukka: Lumikki-sarja

Seita Vuorela: Karikko

Kymppikärkeeni mahtui vain yksi vanhempi lukukokemus eli Asko Martinheimon Tuhkanaama ja taivaantakoja, jonka luin jo 80-luvulla. Martinheimon Isojalkaisen pojan olen lukenut pariinkin kertaan, ja sitä suosittelen myös.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Avain 2014. 191 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle ja kustantajalle!

Millainen on Sinun suhteesi spefiin? Mitkä kirjat nostaisit ehdottomasti luettavien listalle?

P.S: Hanna Matilainen on muuten Morren maailman Hanna Morre Matilainen.

Magdalena Hai: Susikuningatar (Gigi ja Henry 3)

Toista kuukautta ehti vierähtää, ennen kuin täytin Kellopelikuninkaan jälkeen tekemäni lupauksen lukea Susikuningatar ihan pian. Aika taisi olla itse asiassa juuri parahultainen. Muistin vielä hyvin edellisen kirjan tapahtumat, mutta olin ehtinyt ’puhdistaa suuni’ sopivasti monenlaisella muulla luettavalla kirjojen välissä. Niinpä Susikuningatar pääsi hienosti oikeuksiinsa. Nautinkin ihan valtavasti hienosta tarinasta.

Kyseessä on siis Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunk-trilogian kolmas osa. Koko sarja on ollut alusta asti kiinnostava ja raikas uutuus suomalaisessa (nuorten)kirjallisuudessa. Sarjan vuonna 2012 ilmestynyt aloitusosa Kerjäläisprinsessa on ensimmäinen suomalainen steampunk-romaani. Hanna Matilainen määrittelee teoksessaan Mitä kummaa (Avain 2014) steampunkin eli kotoisemmin höyrypunkin scifin alalajiksi, ”jolla tarkoitetaan tarinaa, jonka viitekehyksenä on 1800-luku, höyrykoneet, aikalaisestetiikka ja aikakauden tunnelma. Usein tähän liitetään erityisesti viktoriaaninen Englanti…” Hain trilogia uppoaa määritelmään aivan loistavasti, mutta kirjailija on lisäksi ammentanut rohkeasti fantasiaperinteestä. Kokonaisuus toimii.

On sääli, että termit steampunk ja höyrypunk herättävät monessa potentiaalisessa lukijassa jollain tavoin negatiivisia väristyksiä, jopa torjuntaa. Näin ainakin olen itse tulkinnut koettaessani tarjota Gigin ja Henryn seikkailuista kertovia teoksia luettavaksi hyviä kirjavinkkejä toivoville kyselijöille. Pelot ja turhat ennakkoluulot kannattaa karistaa mielestään ja tarttua kirjoihin avoimin mielin. Tarinan kiehtova maailma avautuu vaivatta, eikä tylsistä teorioista tai teknisistä selonteoista ole mukana häivääkään. Tarjolla on lumoava maailma koskettavine henkilöineen ja kohtaloineen. Aineksina ovat seikkailu, jännitys, huumori ja kauhallinen mytologiaa sekä hyppysellinen romantiikkaa.

Kerjäläisprinsessa oli Hain esikoisromaani, ja nyt on siis ilmestynyt kolmas teos kolmen vuoden aikana. Trilogian lisäksi Hai on kirjoittanut novelleja eri antologioihin ja lehtiin. Gigi ja Henry -sarjan mittaan ovat kasvaneet paitsi kirjan henkilöt myös kirjailijan ammattitaito. Kerjäläisprinsessa on niin sanotusti lupaava esikoinen, ja Kellopelikuningas sekä erityisesti Susikuningatar lunastavat nuo lupaukset moninkertaisesti. Kuten edellisestä osasta kirjoittaessani jo totesin, tämä sarja on ehdottomasti kansainvälistä tasoa olevaa laatua.

Kellopelikuninkaan jälkeen on aikaa ehtinyt kulua pari vuotta. Gigi, Henry ja ihmissusi Mussovits asuvat Pariisissa, missä Gigi opiskelee soturin ja kuningattaren ammatteihin vaadittavia taitoja. Aika alkaa kuitenkin valua vähiin, sillä Pariisiinkin kantautuu tieto, että Umbrovian vallankaappaaja Andros Luopio valmistautuu sotaan ja varustaa ennennäkemätöntä armeijaa luolastoissaan. Jos Gigi aikoo pelastaa maansa ja ihmissusikansansa rippeet, on aika toimia. Mutta riittävätkö vain viisitoistavuotiaan kuningattaren rahkeet?

Umbroviassa Gigi tutustuu pitkän talven aikana niin Mussovitsin kuin omaankin sisimpäänsä löytäen yllättäviä ja pelottavia asioita. Samaan aikaan ihmissudet kokoontuvat Gigin johdolla entiseen kuninkaanlinnaan valmistautumaan tulevaan koitokseen. Fantasiakirjallisuuden perinteiden mukaan loppuhuipennuksena on jännittävä ja kiivas taistelukuvaus, jossa hyvä ja paha ottavat toisistaan lopullisesti mittaa. Tappioilta ei vältytä, ja Susikuningatar on myös surullinen romaani. Hai on koko sarjan mittaan käsitellyt henkilöitään kovemmalla kädellä kuin mitä perinteisesti on totuttu. Seikkailut eivät pääty naureskeluun teekupposen äärellä, vaan seassa on aimo annos tummia sävyjä.

Koko trilogia pysyy hienosti koossa. Tässä näkyy selvästi etu, joka tulee sarjamaisesti toteutetun teoksen hallitussa toteutuksessa. Viittaan tällä nyt kahteen toiseen hiljattain lukemaani sarjaan, eli Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjaan ja J. S. Meresmaan Mifonki-sarjaan. Pitkät sarjat, joiden lopullinen pituus ei kenties ole tekijöidensäkään tiedossa, ovat toki omalla tavallaan kiehtovia ja antoisia, mutta helposti tarinan punainen ydinlanka pääsee katoamaan. Myös Anu Holopaisen Syysmaa-sarjassa oli aistittavissa jotain tämänkaltaista. Hieno sarja jatkui pitkään monessakin mielessä, ja sitten loppu tuli kuitenkin rysähtämällä, hieman hätäisen makuisesti. Gigi ja Henry -sarja päättyy Susikuningattareen, ja hyvä niin. Tarinan kaari on selkeä, ja lukijalle jää tunne, että juuri tähän maaliin oltiin alusta asti pyrkimässä.

Tavallaan on haikeaa, että sarja on nyt lopussa. Kuitenkin on kiinnostavaa nähdä, mitä Hain näppäimistöltä tuleekaan seuraavaksi. Kirjailija on joka tapauksessa ankkuroinut itsensä tukevasti suomalaiskirjoittajien kärkikaartiin. Gigi ja Henry -sarjalle toivon runsaasti lukijoita ja menestystä muutenkin. Kunpa nyt joku kirjallisuusagentti nappaisi tämän ja saisi ujutettua kansainvälisille markkinoille. Entä millainen elokuva sarjasta tulisikaan!

Magdalena Hai: Susikuningatar

Karisto 2014. 448 s.

Lainattu kirjastosta.

Kolme inspiroivaa blogia

Blogeissa kiertelee monenlaista kiertokirjehaastetta, joita koetan yleensä vältellä. Nyt kuitenkin Lukutoukan kulttuuriblogin Krista kirjoitti niin kauniisti blogistani, että en voi ohittaa tätä juttua:

Jos kaipaan dekkarivinkkiä, menen Kirsin tykö. Hän kirjoittaa syvällisesti ja lämmöllä kirjoista, ja etenkin dekkarien suhteen hänellä on pettämätön vainu. Hän tietää jo vähän tuntemattomammistakin nimistä, kenestä ehkä tulemme vielä kuulemaan. Olen Kirsinkin tavannut pariin otteeseen livenä, ja hän on ihana ihminen. <3

Virtuaalihalaus Kristalle, jonka oma elämänmyönteinen asenne huokuu blogista. Tulen aina hyvälle mielelle, kun käyn Lukutoukkaa kurkkaamassa tai kun törmään blogiin tai sen emäntään muualla somessa. Kuten Krista paljastaa, olemme pariin otteeseen onnistuneet tapaamaan ihan oikeastikin mukavissa merkeissä.

Ideana on siis nimetä kolme blogia, joista kokee inspiroituvansa. Kirjablogeihin rantauduttuaan haaste on mennyt hieman sisäänlämpiäväksi, joten päätin laittaa omaan listaani kaksi muuta aihetta käsittelevää blogia ja ottaa mukaan vain yhden kirjablogin. 

1. Jokken kirjanurkka

Hyönteisdokumentti-blogin hdcanis ehti nimetä Jokken kirjanurkan juuri hetki sitten omalle listalleen, mutta en anna sen häiritä. Kirjablogien sankassa joukossa miesten ylläpitämät blogit ovat vähemmistössä. Jokke on kirjoittanut kivaa ja monipuolista blogiaan melkein yhtä kauan kuin minä omaani, ja olemme seurailleet toisiamme ahkerasti alusta pitäen. Jokke kirjoittaa tinkimättömästi melkein millaisista kirjoista tahansa. Hänellä on raikkaan persoonallisia kirjavalintoja ja aina perusteelliset ja punnitut perusteet arvioissaan.

2. Tätä (keittiö)elämää

Blogi on hiljattain irrottautunut Ja kaikkea muuta -blogista, jossa blogien emäntä Minna Vuo-Cho kirjoittaa nykyään lähinnä kirjoista ja aiemmin myös ruuasta. Olen laiska etsimään uusia tuulia kokkailuihini, mutta Minnan kivan rennolla otteella pitämästä blogista olen poiminut useita ideoita, jotka ovat toimiviksi ja herkullisiksi osoittautuneet. Koska olen Minnankin tavannut ihan nenätysten, kuulen mielessäni hänen tumman äänensä blogia lukiessani. Mukavan rauhoittavaa! Ja inspiroivaa!

3. Nakit ja MUTSI

Tällaisia blogeja en lue sitäkään vertaa kuin ruokablogeja, mutta joitakin sentään. Kolmikymppinen Päivi ei ole ihan untuvikko blogimaailmassa, vaan on jo ehtinyt viritellä monenlaista. Nakit ja MUTSI -blogissa seuraillaan pikkulapsiperheen ei niin täydellistä omakotitaloelämää. Päivi kirjoittaa räväkästi, rehellisesti ja avoimesti puhuttelevien kuvien kera arjestaan. Mutta huumoriakaan ei ole unohdettu eikä myönteisyyttä. Tykkään! Vaikka oma pikkulapsiperheen arki on jo autuaasti ohitettu, monet Päivin tuntemuksista on silti hauska jakaa. Suosittelen!

Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3) ja vähän lukuhaasteista

Syksy ja erityisesti marraskuu on otollista aikaa erilaisille haasteille. Minäkin hurahdin mukaan pariin haasteeseen, vaikka olen tunnetusti huono (lue: laiska) haasteisiin osallistuja. Innostun kyllä aluksi, mutta sitten usein uuvun alkumatkalle, tai ainakin viimeistään takasuoralla. Miten kävi esimerkiksi Morren KKK-haasteelle? En kehtaa kohta enää pitää sitä tuolla välilehdellä, vaan deletoin sen vähin äänin…

Lokakuun lopulla Karo Hämäläinen haastoi Facebookissa ihmisiä liittymään Lukuhaasteeseen. Idea on yksinkertainen: marraskuussa luetaan kaunokirjallisuutta kolmekymmentä sivua joka päivä. Osallistujia näkyisi olevan 15 000, joten aika mukavasti haaste keräsi osallistujia, ja somessa näkyi #lukuhaaste -merkittyjä twiittejä ja päivityksiä tiheään. Ajattelin, että tällaiselle runsaahkosti lukevalle kirjahullulle haaste menisi kepeästi vasurilla. Mutta jos tulkitsisin haasteen ohjetta tiukasti, olisi tunnustettava, että kiville meni. Kuukauden kokonaissaldo tosin ylittää reippaasti yhdeksän sataa sivua, mutta ihan joka päivä ei vähimmäistavoite täyttynyt. Olen näemmä sittenkin enemmän uppoutumis- ja ahmimishakuinen lukija kuin tasainen tissuttelija. Isot kerta-annokset korvaavat väliin jäävät päivän tai parin jaksot. Haasteeseen osallistuminen siis opetti minulle itsestäni jotain uutta!

Sopivasti marraskuun kääntyessä lopuilleen Salla Simukka haastoi lukevaa kansaa mukaan Nuortenkirjahaasteeseen. Sen ohje on seuraava:

1. Lue kotimainen nuortenkirja.
2. Kehu se - mieluiten mahdollisimman julkisesti ja monelle (FB:ssä, Twitterissä, Instagrammissa, kotona, työpaikalla, tutuille ja tuntemattomille...).
3. Osta se joululahjaksi.
4. Haasta kaverisi mukaan.

Itse haastoin itseni jo lokakuussa nuortenkirjateemaviikon pitoon, mutta koska teemaviikolta jäi kirjoja vielä runsaasti yli, oli helppo yhdistää nämä kaksi haastetta. Nuortenkirjahaaste jatkuu muuten jouluaattoon asti, joten vielä ehtii mukaan! Haastankin tässä kuin ohimennen kaikki teidät, jotka tämän jutun luette.

Ensimmäinen haastekirjani on Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan kolmas teos eli Jäljitetty. Se sopi oivallisesti marraskuun masentaviin tunnelmiin. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka menettävät elämänhalunsa lähes kokonaan marraskuun pimeyteen. Onneksi sentään on keinoja, joiden avulla nenä pysyy pinnan yläpuolella, eivätkä kirjat ole näistä keinoista suinkaan huonoimmasta päästä. Kovin synkkää tai raskasta en kuitenkaan jaksa juuri näinä aikoina vuodesta lukea.

Jäljitetty on edeltävien osiensa tavoin kepeän viihdyttävä paranormaalin romanssin genren edustaja. Rouhiainen jatkaa tutulla tyylillään sarjaa, jota jossain vaiheessa uumoilin trilogiaksi mutta jonka neljättä osaa kirjailija jo parhaillaan kovaa vauhtia kirjoittaa.  Ihan varauksettomasti en ole sarjaan ihastunut, kuten voi lukea Kesyttömästä ja Uhanalaisesta kirjoittamistani esittelyistä. Vika on kyllä selkeästi itsessäni, eli olen täysin väärää kohderyhmää. Voin helposti kuvitella, kuinka onnessani olisin ahminut näitä, jos olisin saanut ne käsiini 13–15-vuotiaana. Nyt olen liian vanha ja kyyninen näiden vilpittömäksi ihailijaksi. Harmi omalta kannaltani.

Olen moittinut aiempia osia muun muassa turhasta diipadaapaasta, reaalimaailman epäloogisuuksista ja turhauttavasta eroottisen latauksen pitkittämisestä. Olen toivonut juoneen jäntevöittämistä ja olennaisiin, lukijaa eniten kiinnostaviin asioihin pureutumista bilekuvausten sijaan. Rouhiainen kuitenkin jatkaa tiukasti valitsemallaan linjalla, mikä tietysti oikein onkin.

Lukijaystävällisesti Rouhiainen kertaa aiempien kirjojen tapahtumat tiiviissä parin sivun prologissa, mikä oli kauniisti tehty huonomuistista lukijaa kohtaan. Mukaan pääsee siis vaivattomasti, vaikkei vielä olisi aiempia osia lukenutkaan. Alku on tällä kertaa vauhdikas, ja yllättävä, ja täysin ennakoimaton (minun mielestäni siis) käänne tapahtuu ihan alkusivujen jälkeen. Raisasta paljastuu niin hänelle itselleen kuin lukijallekin täysin uusi puoli. Selviää, mikä hän on. Tästä paljastuksesta seuraakin sitten monenlaista!

Valitettavasti ensimmäisen neljänneksen jälkeen kirjassa alkaa piiitkä suvantovaihe, jossa taas biletetään, käytetään korkokenkiä ja minimekkoja ja sotketaan ihmissuhdekuvioita. Tällä kertaa oheistoimintoina ovat musiikin tekeminen, tatuoinnit ja kamppailulajit, joiden saloihin Raisa koettaa perehtyä voidakseen pelastaa läheisensä pahisten kynsistä. Uudelleen juoni tuntuu kunnolla käynnistyvän vasta aivan lopussa, jossa onkin veret seisauttava toimintakohtaus.

Tämän kolmannen osan aikana pidin Raisan hahmosta yhä vähemmän. Miksi ihmeessä tytöstä on kehittynyt itsekeskeinen, sanoisinko jopa itserakas bitch, joka kuvittelee yksin kantavansa vastuun ihan kaikesta, vaikka ympärillä on koko joukko loistavia tyyppejä valmiina jakamaan vastuun? Salailu ja omissa liemissä kiehuminen tuntuvat olevan Raisan lempipuuhia. No, kuten huomaatte, kirja sitten kuitenkin imaisi lukijan syövereihinsä ihan kiitettävästi, koska muuten jaksaisin tuskin näistä valittaa.

Mukavasti Rouhiainen yhdistelee teoksessaan mytologioita ja vanhaa tarustoa nykyperinteeseen. Tosin juuri näitä yliluonnollisen maailman piirteitä olisin halunnut paremmin avattavan. Pidin myös siitä, että taiteellinen Raisa on samalla hyvin urheilullinen tyyppi, mikä tässä kolmannessa kirjassa selvästi vielä korostuu. Henki ei sulje pois lihaa, vaan hyvinvoiva, terve ruumis toimii yhdessä luovan mielen kanssa. Rouhiainen pitää linjansa myös lihallisuuden suhteen. Ilmassa kipunoi jälleen vahvaa latausta, mutta varsinaisia seksikohtauksia on turha odottaa. Muutenkin nuorten maailma näyttäytyy perin kilttinä ja siistinä, vaikka väkivalta varjostaa tapahtumia taustalla.

Rouhiainen siis jo täyttä vauhtia kirjoittaa seuraavaa osaa Susiraja-sarjaan, ja tämän kolmannen osan perusteella päättelisin, että sarja voi jatkua vielä vaikka kuinka pitkään. Pitkät ja runsaat sarjat ovat fantasian alalajeille tyypillisiä, joten siinä Rouhiainen sujahtaa mainiosti perinteeseen. Sarjaa ahmiville nuorille ja hieman vanhemmille lukijoille laajuus on myös varmasti tervetullutta. Minä jäin jälleen kaipaamaan punaista lankaa, jonkinlaista kokonaisjännitettä. Tämänkertainen välitön uhka saatiin torjuttua, mutta uutta on varmasti tulossa. Mutta mihin tällä kaikella olla pyrkimässä? Minä mieluusti lukisin Rouhiaiselta vaihteeksi ihan jotain muuta, koska kirjoittajana hän on sujuva ja hänen tekstiään on miellyttävää lukea.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3)

Tammi 2014. 482 s.

Lainattu kirjastosta.

#nuortenkirjahaaste jatkuu täällä jo Magdalena Hain Susikuningattarella. Entä siellä?

Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät

KRP:n rikoskomisario Markus Edelmann sattuu sopivasti paikalle, kun Joulupukin Pajakylän takaiselta parkkipaikalta löytyy yliajon uhriksi joutuneen naisen ruumis. Nopeasti käy ilmi, ettei kyseessä voi olla vahinko: naisen yli on ajettu ainakin kolmesti. Kuka on halunnut tappaa 74-vuotiaan äveriään ja kipakkakielisen koruliikeyrittäjän?

Edelmann ryhmineen joutuu paiskimaan ankarasti töitä, sillä teolle ei tunnu löytyvän sen paremmin silminnäkijöitä kuin motiiviakaan. Sitkeä poliisityö tuottaa kuitenkin vähitellen tuloksia, ja lopulta tasavertaisen lupaavia tutkintalinjoja on useita. Niin lukija kuin poliisitkin ovat jo moneen kertaan varmoja tapauksen ratkeamisesta, mutta oikeaoppisesti syyllinen paljastuu vasta lopussa. Tälläkin kertaa tapahtumien taustoja joudutaan penkomaan kaukaa menneisyydestä.

Kun varjot pitenevät on kirjailijanimi Sebastian Lindellin kolmas rikoskomisario Markus Edelmannista ja tämän rovaniemeläisestä tutkijaryhmästä kertova poliisiromaani. Lindell panostaa enemmän tiukkaan juonenpunontaan kuin henkilökuvaukseen, mutta vähitellen keskeiset poliisit käyvät lukijalle tutuiksi. Henkilökuvauksessaan Lindell on selvästi kehittynyt kolmen romaanin mittaan.

Edelmann on taustaltaan puoliksi saksalainen. Isä oli saksalaisupseeri, johon Edelmannin äiti sodan aikana rakastui. Äiti päätti kuitenkin jäädä Suomeen sodan ratkaisuvaiheissa, ja niin poika sai kasvaa isättömänä. Suhteet isään ja tämän saksalaiseen perheeseen kuitenkin tiivistyivät myöhemmin. Saksan kielen ja kulttuurin tuntemuksesta on ollut Edelmannille hyötyä monissa tutkimuksissa, niin tässäkin.

Naisnäkökulmaa Lindellin kirjoihin tuo Edelmannin alainen Sonja Friberg, kaunis Tammisaaresta kotoisin oleva tutkija. Sonjan suomenruotsalaisuus antaa lisäväriä työryhmään, joka joutuu tässäkin romaanissa poikkeamaan tutkimusten tuoksinassa myös Ruotsissa ja Norjassa. Pohjoinen paikallisväri ja tarkka 2000-luvun alun ajankuva ryydittävät Lindellin tasaisen varmasti kulkevia tarinoita mukavasti.

Sebastian Lindell: Kun varjot pitenevät

Myllylahti 2014. 343 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Aiemmat Sebastian Lindellin komisario Edelmann -kirjat:

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valkeat yöt

Myllylahti 2012. 335 s.

Sebastian Lindell: Kun kesä ei tullutkaan

Myllylahti 2013. 391 s.

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Koska kiinnostavaa luettavaa on aivan luvattoman paljon tarjolla, koetan ainakin silloin tällöin laatia itselleni jonkinlaista lukujärjestystä. Koetan katsoa, että ne kirjat, jotka olen jollekin taholle (itseni lisäksi) luvannut lukea, tulevat aikanaan myös lukuvuoroon. Ihannetilanne on kuitenkin sellainen, että voi kirjan käsistään laskettuaan alkaa selata kirjapinoja ja poimia sieltä sillä hetkellä mieleistä luettavaa. Niin koetan toimia mahdollisimman usein. Niin kävi nytkin. Mielessä oli jo, mitä seuraavaksi pitäisi lukea kirjastolaina-ajan lähestyessä loppuaan, mutta sitten postilaatikosta löytyikin kiintoisalta ja sopivan mittaiselta vaikuttava dekkari.

Espoolainen Terhi Nikulainen on julkaissut aiemmin jo kolme dekkaria, mutta minä tutustuin hänen tuotantoonsa vasta tämän uutuuden eli Kuoleman kudelman kautta. Nikulainen kertoo kirjan synnystä Helmetin sivuilla. Ihan helpolta kirjan kirjoittaminen ei haastattelun valossa vaikuta. Aiemmat kirjat Nikulainen kirjoitti kirjastotyön ohella ja itseoppineena. Neljäs teos on syntynyt hitaammin Kriittisen kirjoittajakoulun avulla. Tuo haastattelu kannattaa lukea, sillä siitä saa mainion kuvan siitä, millaisia ohjeita kirjoittaja voikaan saada!

Kuoleman kudelma on napakahko psykologinen trilleri, jonka keskivaiheilla tapahtuu murha. Ennen murhaa tunnelma tiivistyy ja aivan oikeaoppisesti useilla henkilöillä näyttää olevan motiivi ja tilaisuus murhata uhri. Loppupuolella palataan osittain taaksepäin katsomaan tapahtumia toisista, hieman yllättävistäkin näkökulmista, toisaalta sitten taas rikos selviää ja saa selityksensä. Vaikka kirjassa on alle kaksisataa sivua, sen loppu vaikuttaa silti aavistuksen pitkitetyltä. Hieman liikaa ja liian syvällisiä ja jopa hengellisiä pohdintoja minun arkiseen makuuni, ehkä.

Tapahtumia olisi voinut syventää enemmän alkupäästä. Tarinan alussa 17-vuotiaan Saaraliisan ja hänen adoptioäitinsä Vapun välit ovat ajautuneet lähes umpikujaan. Murrosiässä Saaraliisa on alkanut vaatia tietoja biologisesta äidistään, mutta Vappu ei ole suostunut kertomaan oikeastaan mitään. Samoihin aikoihin Saaraliisa on lakannut käymästä Vapun kanssa Vapautuskirkon tilaisuuksissa. Vappu on hyvin uskonnollinen ihminen, ja kirjan alussa hän vetäytyykin Sipoon rannikolla olevaan luostariin viikonloppuretriittiin. Luostaria vetää Sisar Laura, keski-ikäinen nunna.

Saman viikonlopun aikana Saaraliisa saa odottamattoman puhelun biologiselta äidiltään Susannelta. Äiti haluaa tavata tyttärensä ja tutustua häneen, korvata menetetyt vuodet. Saaraliisa on haltioissaan mutta myös epäluuloinen. Lopultakin hän saisi tietää totuuden itsestään ja taustastaan. Mutta äiti vaikuttaa myös jollain tavoin oudolta. Hän ei suostu paljastamaan, kuka on Saaraliisan isä. Välit Vapun kanssa kuitenkin huononevat edelleen, eikä Saaraliisa halua kertoa äidin yhteydenotosta kotona.

Murhan tapahduttua näkökulma vaihtuu yllättäen Janneen, Susannen miesystävään, joka on aiemmin vain vilahtanut tarinassa. Kun näyttämölle on jäänyt ruumis, myös dekkarin juoni tihenee oitis. Lämmittely on ohi, ja nyt siirrytään toimintavaiheeseen. Janne paljastaa osallisille, miksi Susanne otti yhteyttä Saaraliisaan juuri nyt. Kuvioon liittyy olennaisesti Saaraliisan isä. Tapahtumat siirtyvät takaisin Sipooseen luostarin lähituntumaan.

Yllättäen myös Sisar Laura ja hänen menneisyytensä liittyvät tarinaan läheisesti. Kaikella nykyhetken tragiikalla on syynsä menneessä. Kirjassa pohditaan paljon syyllisyyttä ja vastuuta. Kuinka paljon voi olla vastuussa toisen ihmisen tekemistä ratkaisuista? Kuka voi antaa anteeksi, jos anteeksipyynnön kohde on jo kuollut?

Nunna on mielenkiintoinen hahmo suomalaisessa dekkarissa, mutta jää jotenkin irralliseksi henkilöksi kaikesta huolimatta. Menneisyytensä osalta hän liittyy siis tavallaan murhaan, ja nykyhetkessä taas hän ajattelee, että olisi voinut vaikuttaa tapahtumiin ottamalla Vapun tuskan aikanaan vakavammin. Kuitenkin eniten olisin kaivannut syventämistä tuohon Vapun Vapautusseurakuntaan, joka jää hyvin ohueksi viittaukseksi vain. Sillä kuitenkin tuntuisi olevan olennainen merkitys tapahtumien kululle ja siihen, miksi Vappu on sellainen kuin on ja miksi Saaraliisan ja Vapun välit katkesivat.

Kuoleman kudelma on nopealukuinen dekkari, ja minulla sen lukeminen sujahti viikonlopun touhujen lomassa kuin huomaamatta. Nikulainen kertoo, että hän kirjoittaa nykyään päätyökseen ja että ainekset ainakin kolmea dekkaria varten ovat odottelemassa kirjoitusvuoroaan. Kirjailija lupaa myös haastaa dekkarimuotoa, joten jään kiinnostuneena odottelemaan, mitä tuleman pitää.

Terhi Nikulainen: Kuoleman kudelma

Myllylahti 2014. 192 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!