Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

 

On arvioitu, että Georgia Tannin johtaman Tennesseen orpokodin (Tennessee Children's Home Society) kautta myytiin 1920-luvun ja vuoden 1950 välisenä aikana jopa viisituhatta perheiltään kaapattua amerikkalaista lasta. Ilmeisesti osa kaapatuista lapsista kuoli hämärissä olosuhteissa orpokodeissa. Toiminta oli järjestelmällistä, hyvin tuottoisaa ja mitä ilmeisimmin hyvin korkeiden tahojen suojelemaa. Ei siis ole ihme, että paljastuttuaan se on ollut yksi Yhdysvaltojen kohutuimmista skandaaleista.

Lisa Wingaten romaanissa Ennen kuin olimme sinun 12-vuotias Rill Foss jää vuonna 1939 Memphisissä perheen asuntolaivalle huolehtimaan neljästä nuoremmasta sisaruksestaan, kun isä Brion lähtee viemään vaimoaan Queenieta lääkäriin. Queenien kuudes synnytys ei sujukaan yhtä vaivatta kuin aiemmat, joten apua on saatava, vaikka se jokimustalaisiksi kutsutulle irtolaisväelle onkin riski. Viranomaisista olisi paras pysytellä mahdollisimman kaukana.

Lapset viettävät yön myrskyävällä Mississippi-joella keskenään, ja aamulla heitä saapuu noutamaan epämääräinen poliisipartio. Miehet lupaavat, että lapset viedään katsomaan vanhempiaan sairaalaan. Se on kuitenkin valhe. Lapsikatras päätyy Memphisiin rouva Murphyn johtamaan ankeaan lastenkotiin, joka kuuluu Georgia Tannin orpokotiverkostoon.

Nykyhetkessä Etelä-Carolinan senaattorin tytär Avory Stafford on palannut syyttäjän toimestaan kotiin tukemaan sairastelevaa isäänsä. Suunnitelmissa on mahdollinen sukupolvenvaihdos politiikassa ja ennen kaikkea häät. Avory on viimein avioitumassa lapsuudenystävänsä Elliotin kanssa, mikä miellyttää erityisesti pariskunnan äitejä.

Staffordien yllä leijuu skandaalin uhkaa, joka liittyy vanhusten hoivakoteihin. Samaan aikaan, kun julkisuudessa riepotellaan huonoa hoitoa antavia yksiköitä ja niiden avulla rikastuvia, senaattori Staffordin oma äiti Judy on pahenevan muistisairauden takia joutunut kalliiseen luksushoivakotiin.

Avery kohtaa senaattori-isänsä kanssa tekemällään hoivakotivierailulla vanhan naisen, joka puhuttelee Averya kuin vanhaa tuttuaan ja kutsuu tätä Ferniksi. Sama vanhus, May Crandall, kuten myöhemmin selviää, näpistää Averyn ranteesta erikoisen sudenkorentorannerenkaan. Sen Avery on saanut Judy-mummiltaan.

Koska rannekoru pitää käydä hakemassa hoivakodista, tapaus alkaa kiinnostaa Averya. Kuka vanha nainen oli ja keneksi hän Averya luuli? Tunteeko May Crandalla hänen Judy-mumminsa? Mitä salaisuuksia asiaan kätkeytyy? Voisivatko ne olla vaaraksi senaattori-isän tai Averyn poliittiselle uralle? Avery alkaa penkoa sukunsa menneisyyttä.

Ennen kuin olimme sinun on ristiriitainen lukukokemus. Ensinnäkin se on hyvin vangitseva ja koukuttava. Ahmin sen parissa päivässä kuuntelemalla ja lukemalla vuoron perään aina tilanteen mukaan. Tätä kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään tai irrottaa korvistaan.

Menneisyyteen sijoittuvat jaksot ovat raastavia. Lapsille tapahtuu kauheita asioita, joista on miltei sietämätöntä lukea. Ne on kerrottu kaksitoistavuotiaan Rillin näkökulmasta, mikä vielä pahentaa tilannetta. Lapsi on hädissään omasta, sisarustensa ja kadonneiden vanhempiensa puolesta, eikä kukaan tunnu voivan auttaa. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä pelottavammaksi se muuttuu, vaikka lukiessaan toisaalta myös tietää, että ainakin osa henkilöistä kuitenkin kuin ihmeen kaupalla selviytyy.

Nykyhetkeen sijoittuvat Averyyn keskittyvät osuudet sen sijaan ovat kuin jostain toisesta tyylilajista peräisin. Avery on ärsyttävän täydellinen, kiiltokuvamainen henkilö, joka kohtalaisen helposti pääsee huolella kätkettyjen arvoitusten jäljille. Lisäksi Wingate on päätynyt vielä kirjoittamaan tarinaan erittäin kliseisen romanttisen sivujuonteen, joka on kuin suoraan jostakin mahdollisimman kaavamaisen viihdekirjallisuuden kirjoittamisoppaasta reväisty.

Luin viime kesänä Delia Owensin huippumenestysromaanin Suon villi laulu, jossa on mielestäni paljon samaa imua kuin tässä Wingaten romaanissakin. Kummassakin on tuskallisia ihmiskohtaloita, jännitysjuoni ja romantiikkaa. Jos siis pidit Suon villistä laulusta, kannattaa ehdottomasti lukea myös Ennen kuin olimme sinun, tai toisin päin.

Ennen kuin olimme sinun on kuitenkin siltä osin painavampi, että sen taustatarina on karmaisevalla tavalla totta, vaikka Fossin perheen lapset ja heidän kohtalonsa ovatkin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Jos ihmiskauppaskandaali kiinnostaa, siitä löytyy helposti materiaalia guuglaamalla, myös suomeksi.

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun (Before We Were Yours)
Suom. Hilla Hautajoki.
Sitruuna kustannus 2020. 473 s.
Äänikirjan lukija Mirjami Heikkinen, kesto 14 h 25 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

 

Yaa Gyasi kuuluu ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajanaiskirjailijoiden joukkoon, joka kirjoittaa Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten ja heidän lastensa elämästä kahden kotimaan välissä. Samaan ansioituneeseen joukkoon lasken ainakin Amy Tanin, Jhumpa Lahirin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon. Gyasin suomalainen kustantaja Otava  on syystä ottanut hänen teoksensa Otavan kirjastoon eli niin sanottuun Siniseen kirjastoon, jossa julkaistaan laadukasta nykykäännöskirjallisuutta.

Gyasi on syntynyt Ghanassa ja asuu parhaillaan Kaliforniassa. Kustantajan sivut tai suomenkielinen Wikipedia eivät juuri muuta kerrokaan, mutta englanninkieliseltä Wikipedia-sivulta löytyy lisätietoa. Gyasi on syntynyt Ghanassa vuonna 1989. Perhe muutti Yhdysvaltoihin jo vuonna 1991, kun perheen isä suoritti tohtorin tutkintonsa.

Kymmenvuotiaasta asti Gyasi asui Huntsvillessa Alabamassa. Hän on opiskellut muun muassa luovaa kirjoittamista ja valmistunut maineikkaasta Stanfordin yliopistosta. Esikoisromaani Matkalla kotiin ilmestyi vuonna 2015. Se keräsi koko joukon arvostettuja kirjallisuuspalkintoja.

Matkalla kotiin odottelee minulla lukemistaan hyllyssä, mutta heinäkuun lukupinossa oli Gyasin toisen romaanin suomennos Maa ja taivas. Tartuin siihen hyvin vähäisin ennakkotiedoin ja -odotuksin, ja tulin erittäin positiivisesti yllätetyksi. Vaikka minulla on tuskin mitään yhteistä romaanin minäkertoja Gftyn tai hänen äitinsä kanssa, teos puhutteli minua vahvasti. Tai ehkä juuri siksi? Naisten tarinat ovat mielenkiintoisia ja koskettavia. Romaani avasi minulle jälleen maailmoja, joista en tiennyt juuri mitään.

Gifty on 29-vuotias neurotieteen tohtorikoulutettava Stanfordin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän valmistelee väitöskirjaansa palkintohakuiseen käyttäytymiseen liittyvistä hermoradoista ja tekee mutkikkaita kokeita hiirillä. Menossa on kuudes vuosikurssi, ja Gifty tietää, että hän on valmis aloittamaan kirjoitustyön. Työhön tarttuminen kuitenkin takkuaa. Sitten hänen äitinsä seurakunnan pastori lähettää äidin hänen luokseen asumaan, koska tämä on pahasti masentunut.

Äidin tulo ja tämän sairaus saavat lähes pakkomielteisen työorientoituneen Giftyn arjen pois tolaltaan. Työteliäs ja määrätietoinen äiti on sairastunut aikaisemminkin, kun Gifty oli yksitoistavuotias. Silloin masennuksen laukaisi Giftyn palvotun isoveljen Nanan kuolema. Äidin toipumisen ajaksi Gifty lähetettiin Ghanaan tätinsä luo koko kesäloman ajaksi. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun Gifty on käynyt vanhempiensa kotimaassa.

Muistot nousevat pintaan, ja lukija pääsee Giftyn kanssa kertaamaan menneisyyden tapahtumia. Muistoja tukevat pienen Giftyn kirjoittamat lyhyet mutta paljon kertovat päiväkirjamerkinnät. Nykyhetkessä Gifty yrittää saada äidistään irti merkkejä toipumisen alkamisesta, mutta se tuntuu toivottomalta.

Giftyn äiti on aikoinaan muuttanut Yhdysvaltoihin pienen Nana-poikansa kanssa voidakseen tarjota tälle paremman elämän kuin mitä Ghanassa koskaan olisi mahdollista. Kaikista mahdollisista paikoista äiti ja Nana päätyivät Alabamaan. Sopeutuminen ei todellakaan ollut helppoa, eikä edes amerikkalaisten jumala tuntunut olevan sama kuin Ghanassa. Siitä huolimatta äidistä tuli pian seurakunnan uskollinen jäsen, vaikka hänen pieni perheensä oli sen ainoa värillinen perhe.

Maa ja taivas -romaanin minäkertoja Gifty yrittää ymmärtää, miksi hänen äitinsä toimii niin kuin toimii ja on sellainen kuin on. Äidin ja isän tekemien ratkaisujen sekä perheen tragedian ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta hän oppisi selviytymään itsensä kanssa.

Miksi Gifty on aina ollut perfektionisti ja leppymätön suorittaja? Neurotieteen hän kertoo valinneensa alakseen, koska se on vaikeinta, mitä hän tietää. Mutta muitakin syitä on. Miksi hän vähättelee itseään ja omia suorituksiaan tavatessaan uusia ihmisiä? Miksi hän ei osaa olla ihmisten, erityisesti miesten kanssa? Miksi hän itkee tutkimushiirensä kuolemaa lohduttomasti laboratorion nurkassa? Väitöstutkimuksen valmistuessa ja äidin sairastaessa hänen makuuhuoneessaan monet kysymykset alkavat saada vastauksia ja monet solmut vähitellen aueta.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas Transcendent Kingdom
Suom. Arto Schroderus.
Otava 2020. 274 s.
Äänikirjan lukija Elina Keinonen, kesto 8 h 33 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

 

Tuntuu pikkuisen hassulta lukea kirjaa, jonka mahdollisesti ajateltua kohderyhmää tuntee lähes täsmälleen edustavansa. Marja-Leena Tiaisen romaani Sydänystäväni Kirsti näet kertoo hyvin kaltaisestani myöhäiskeski-ikäisestä naisesta. Sirkka on tavallisista tavallisin nainen, joka elää hyvin tavallista arkea. Iäkäs äiti on vanhusten palvelukodissa, omien sisarusten kesken on pientä kitkaa, aikuiset lapset etsivät paikkaansa elämässä ja aviomies on vähitellen jäämässä eläkkeelle.

Romaanin aikajänne on vuoden mittainen. Alussa Sirkan paras ja rakkain ystävätär Kirsti saa surmansa liikenneonnettomuudessa heinäkuussa 2011, juuri Sirkan 59-vuotispäivän jälkeen. Miljöönä on savolainen pikkupaikkakunta Kinnaslahti, jonka pankissa Sirkka työskentelee sijoitusneuvojana. Hänen rauhallinen ja sopuisa aviomiehensä Pentti on postinjakaja.

Kirstin kuolema on Sirkalle hirvittävä järkytys ja menetys. Hän myös tuntee syyllisyyttä ystävänsä kuolemasta. Kun Kirsti on haudattu, alkaa Sirkka vierailla haudalla lähes päivittäin. Sirkka ja Kirsti ovat matkustelleet yhdessä ja harrastaneet monenlaista kulttuuria. Miehet ovat keskittyneet yhteiseen kalastusharrastukseensa ja Kirstin aviomies Veikko yrityksensä pyörittämiseen. Kun Kirsti on poissa, Sirkalla ei enää ole ketään, jolle voisi puhua asioistaan ja jonka kanssa voisi jakaa itselleen rakkaat harrastuksensa.

Vuoden mittaan Sirkan elämään kertyy muitakin stressitekijöitä, ja lopulta ollaan siinä pisteessä, että hän saa masennusdiagnoosin ja joutuu jäämään sairauslomalle. Edessä oleva 60-vuotispäiväkin hirvittää. Vanheneminen tuntuu ahdistavalta. Onko epämieluisalta tuntuvaa merkkipäivää pakko jotenkin juhlistaa? Lopulta Sirkka huomaa päätyneensä viettämään syntymäpäiväänsä olosuhteissa, joita ei olisi kuunaan uskonut mahdollisiksi.

Sirkka on vähän kiusallisenkin samastuttava henkilö. Vielä miltei kuusikymppisenäkin tulee helposti sanaharkkaa sisarusten kesken, ainakin, kun on hoidettavana vanhempien asioita. On vaikeaa irrottaa aikuistuvista lapsistaan ja hyväksyä, että heidän on saatava tehdä omat ratkaisunsa. Pitäisi osata olla kyselemättä ja arvostelematta. Ja entä avioliitto sitten? Miten saisi kielensä pysymään paremmin kurissa? Mitä väliä sillä on, menevätkö matot siivoamisen jälkeen oikeille paikoilleen, kunhan on imuroitu huolella? Sirkkakin toteaa lopulta, että Pentti on sittenkin paras mahdollinen aviomies.

Sydänystäväni Kirsti -romaanissa ei tapahdu mitään kovin mullistavaa. Siinä synnytään ja kuollaan, rakastutaan ja erotaan, riidellään ja sovitaan kuten ihan perusarjessa on tapana. Sirkka sairastuu ja alkaa vähitellen toipua. Tiaisen kerronta on arkista ja selkeää, kikkailematonta. Kaikesta tästä huolimatta huomasin jossain vaiheessa nauttivani kirjasta kovasti! Luin sen muutamassa tunnissa uppoutuneena vähäeleiseen tarinaan.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti
Icasos 2020. 279 s.

Arvostelukappale.

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

 

Olen maailman toisella laidalla, enkä ikinä palaa.
Olen maailman toinen laita, enkä ikinä enää palaa.

 

Ihastuin pari vuotta sitten Paula Nivukosken esikoisromaaniin Nopeasti piirretyt pilvet, joka kertoo pohjalaisesta talonemäntä Liisasta, jonka kotivävyksi naitu aviomies päättää 1920-luvulla lähteä Amerikkaan etsimään parempaa elämää itselleen ja perheelleen. Historiallinen romaani avasi tutuhkoon aihepiiriin uuden näkökulman. Miten suhtauduttiin naisiin, joiden miehet lähtivät valtameren taakse kenties koskaan palaamatta? Millaista oli jäädä yksin selviytymään kotiin? Pidin Nivukosken tekstin ilmavuudesta ja tarinan väkevyydestä.

Kirjailijan toinen romaani Mainingin varjo ilmestyi jo vuosi sitten, mutta jäi monen muun odottamani teoksen lailla erilaisten lukukiireiden ja muun tohinan takia lukupinooni odottelemaan parempia aikoja. Päätin käyttää heinäkuun lukemalla rästiin jääneitä kirjoja, joten Mainingin varjon aika koitti. Onneksi koitti, sillä se on hieno vahva teos!

Paljon esikoisromaanin tuttuja aineksia on nytkin mukana. Romaani sijoittuu Pohjanmaalle Kokkolan seudulle ja sen saaristoon vuoden 1911 kesään ja syksyyn sekä seuraavaan talveen. Keskiössä on jälleen nainen, pappilan nuori Evalina-tytär, joka karkaa rakastamansa miehen Andersin kanssa saariston uloimmalle luodolle. Karkaamiselle oli vain yksi vaihtoehto, käynti enkelintekijällä, eikä se tullut kysymykseenkään.

Elämä etäisen luodon yksinkertaisella kalamajalla asettuu vähitellen uomiinsa, vaikka huonoja enteitä tuntuu riittävän. Riittääkö rakkaus, kun luonto näyttää karut kasvonsa? Miten pariskunta aikoo selvitä talven koettelemuksista? Evalina kaipaa sisartaan Sofiaa, joka on ollut hänelle erityisen läheinen. Tytöt ovat kätkeneet toisilleen kirjelippusia karttakirjan väliin. Luodollakin Evalina kirjoittaa kirjeitä sisarelleen. Mutta mitä voi elämästään kertoa?

Saarielämän kuvauksen lomassa kulkevat Evalinan muistot lapsuudesta ja nuoruudesta. Isä on ollut ankara, jopa tyrannimainen isäntä pappilassaan. Kaikki talouden naiset ovat joutuneet elämään kurissa ja nuhteessa. Tyttärille on tarjolla vain ahdas muotti, jonka täyttäminen alkaa ahdistaa Evalinaa yhä enemmän, kun hän varttuu nuoreksi naiseksi. Mama on paennut omiin maailmoihinsa maalatessaan ja valokuvatessaan kaikkea kaunista. Vähitellen perheen kipeät salaisuudet puretaan auki.

Mainingin varjo toi alkuun mieleen Myrskyluodon Maijan tarinan. Saaristo, kaukainen luoto, ankara luonto ja kaunis rakkaustarina ovat toki yhteisiä aineksia, mutta mitä pidemmälle Evalinan ja Andersin tarina etenee, sitä vähemmän klassikko sitä varjostaa. Nivukoskella on oma vahva ääni, ja hänen kertomansa tarina käy suoraan lukijan sydämeen. Tarkat ja kauniisti kuvatut luontohavainnot lomittuvat herkästi Evalinan sielunliikkeisiin.

Paula Nivukoski: Mainingin varjo
Otava 2020. 380 s.
Äänikirjan lukija Annu Valonen, kesti 12 h 34 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä

 

Olen parin viime vuoden mittaan lukenut useita suomalaistaiteilijoiden elämäkertoja. Niistä viimeisin on keväällä ilmestynyt Salla Leponiemen taidemaalari Elin Danielson-Gambogin elämäkerta Niin kauan kuin tunnen eläväni. Pidin Leponiemen kirjoitustyylistä, joten lainasin kirjastosta myös hänen ensimmäisen taiteilijaelämäkertansa eli oopperalaulaja Hanna Granfeltista ja hänen urastaan kertovan teoksen Jumalainen kipuna.

Hanna Granfelt (1884–1952) oli viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä suuri kansainvälinen tähti, jolla oli Suomessa vain yksi varteenotettava kilpailija Aino Ackté. Acktén nimen tunnistaa varmasti koko lailla useampi nykyihminen kuin Hanna Granfeltin, joka on vaipunut pitkälti unholaan. Siksi onkin erittäin hienoa, että Salla Leponiemi päätti tarttua aiheeseen ja kertoa meille, kuka Hanna alias Lillan H. von Granfelt alias Lilian Granfelt oli ja millaisen elämän hän eli ja uran rakensi.

Salla Leponiemi sopii mitä mainiommin Granfeltin elämäkerturiksi, sillä hän on itsekin oopperalaulaja mutta myös taidehistorioitsija. Teoksen johdannossa Leponiemi kertoo, että eheän kuvan rakentaminen valovoimaisesta laulajattaresta ei ollut aivan helppo tehtävä. Lehtiartikkeleita, haastatteluja ja kritiikkejä on arkistoista löytynyt runsaasti, mutta esimerkiksi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa on tallessa niukasti. Teoksessa on hyödynnetty muistelmien luonnosta, jota Granfelt valmisteli Viljo-Jussi Hukarisen kanssa 1940-luvulla. Se on kuitenkin pahasti keskeneräinen.

Jumalainen kipuna on kuitenkin muhkea, yli nelisatasivuinen teos, jossa käydään huolellisesti läpi Hanna Granfeltin kiehtova, monipolvinen ja rönsyilevä ura ohjelmistoineen ja kritiikkeineen. Jälleen törmään faktaan, että ainakin suomalaiset taiteilijat olivat 1800-luvun loppuvuosikymmenillä ja 1900-luvun alussa todellisia kosmopoliitteja. Opiskelemaan ja töihin lähdettiin Euroopan metropoleihin epäröimättä. Muu ei oikeastaan tullut kysymykseenkään. Parikymppisenä Pariisiin matkusti myös Hanna Granfelt äitinsä kanssa ja päätyi opiskelemaan aikakauden parhaiden mestareiden huomaan.

Uransa aikana Hanna Granfelt opiskeli, asui ja työskenteli pitkään Berliinissä, mutta myös muut Euroopan maat ja kaupungit tulivat hänelle tutuiksi. Yksi eksoottisimmista kiertuekohteista taisi olla Islanti, jossa Granfeltiin ihastuttiin ja johon Granfelt itse mielistyi kovasti. Vastapainoksi Euroopalle kaupungeille Granfelt kiersi ahkerasti myös Suomea väheksymättä mitään esiintymispaikkoja.

Hanna Granfeltin ura oli häikäisevä, mutta siitä ei totisesti puuttunut vastoinkäymisiä. Aika ei ollut otollinen, sillä ensimmäinen maailmansota seurauksineen käytännössä pilasi monia Granfeltin uran parhaista vuosista. Nykylukijaa ällistyttää myös, miten heikoissa kantimissa esiintyvän taiteilijan taloudellinen tilanne oli. Esimerkiksi esiintymisasut laulaja maksoi pääasiassa itse, olipa sitten kyse konserteista tai oopperaproduktioista. Asuja ja ulkonäköä myös kritisoitiin kärkkäästi.

Granfeltin terveys ei ollut kaikkein teräksisintä laatua, mikä myös vaikutti hänen uraansa ja sitä kautta talouteensa. Ylipäätään kirja valaisee hyvin sitä, miten haavoittuva laulajan instrumentti on. Jos ääni ei ole esimerkiksi flunssan takia kunnossa, on joko esiinnyttävä sairaana (jos pystyy) tai peruutettava esitys. Kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto, sillä huonokuntoisena esiintyminen riskeeraa terveyden ja kirvoittaa kriitikoilta huonoja arvosteluja ja peruuttaminen tietää suoraan taloudellisia menetyksiä. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä esiintyvät taiteilijat kantoivat nämä riskit täysin itse. Loisteliaalta vaikuttava elämä oli tosiasiassa hyvin usein todella niukkaa, ja ainakin Hanna Granfeltin talous oli lähes jatkuvasti katastrofaalisen huonossa jamassa.

Jonkinlaisena täkynä Hanna Granfeltin elämästä on nostettu hänen suhteensa Mannerheimiin. Totta on, että Granfelt esiintyi muun muassa Mannerheimin vieraille tämän kotona ja että he tunsivat toisensa. Mutta millainen suhteen todellinen laatu oli, jää kyllä tämän elämäkerran perusteella edelleen ainakin osittain arvailujen varaan. Oliko Hanna Granfeltin avioliittotoiveille perusteita vai ei? Ken tietää. Episodi on kuitenkin vain sivujuonne Hanna Granfeltin elämäntarinassa.

Tunnen oopperamusiikkia vain hyvin pinnallisesti, mutta se ei varsinaisesti haitannut. Aihetta paremmin tunteva saanee kuitenkin teoksesta vielä enemmänkin irti. Joka tapauksessa Jumalainen kipuna tarjoaa hienon sukelluksen menneeseen maailmaan ja avasi ainakin minulle taas uusiakin näkökulmia kiehtovaan kulttuurihistoriaamme. Kiinnostavaa on esimerkiksi, että Hanna Granfelt asui viimeiset vuotensa taiteilijakoti Lallukassa. Kyseinen talo on mitä ilmeisimmin konkreettisesti pelastanut monen suomalaistaiteilijan vanhuudenpäivät!

Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä
Gummerus 2018. 431 s.

Kirjasto.

Leponiemen teoksen lopussa on Veli-Jussi Koskisen laatima Granfeltin diskografia. Kuuntele Hanna Granfeltin laulama Tuijotin tulehen kauan. Myös YouTubesta löytyy useita Hanna Granfeltin esittämiä kappaleita.

Inka-Maria Laitinen ja Tarja Strandén: Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen

 

Keväällä luin Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava, 2021), joka kertoo taidemaalari Tyko Sallisesta, hänen ensimmäisestä vaimostaan Helmi Vartiaisesta ja heidän tyttäristään Eva ja Taju Sallisesta. Faktoihin perustuva fiktiivinen romaani meni minulla niin sanotusti ihon alle. 6.4.2021 Salon Seudun Sanomissa ilmestyneessä jutussani totean:

”Suruttomat on surullinen tarina avioliitosta, jossa palava rakkaus muuttuu äärimmäiseksi vallankäytöksi. Miehen turhautuminen oman uransa suhteen purkautuu katkeraksi vaimon työn vähättelyksi ja tämän itsetunnon murtamiseksi. Toisen lahjakkuus on uhka, joka pitää nujertaa. Sadan vuoden takaiset naisen kapeat mahdollisuudet ja olemattomat oikeudet jopa omiin lapsiinsa saavat nykylukijan tuntemaan voimatonta raivoa.”

Jo pitkään ennen Hiidensalon romaanin lukemista olen aikonut jossain vaiheessa lukea Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin kirjoittaman Tukaattityttö-nimisen Helmi Vartiaisen elämäkerran. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt Suruttomien jälkeen Tukaattitytön lukeminen oli hyvin valaisevaa. Koska romaanin tapahtumat olivat vielä tuoreessa muistissa, pystyin helposti vertailemaan tarinoita keskenään. Hiidensalo mainitsee Tukaattitytön romaaninsa yhdeksi tärkeimmäksi innoittajaksi.

Dokumenttiohjaaja ja -käsikirjoittaja Tarja Strandén teki Helmi Vartiaisesta tv-dokumentin Nainen kuvien takana 1990-luvun lopulla. Dokumenttiaan varten hän haastatteli taidehistorioitsija Inka-Maria Laitilaa, jonka äiti Inkeri Lapintie on Helmi Vartiaisen Pekka-veljen tytär. Yhteistyö jatkui elämäkertateoksen kirjoittamisena.

Tyko Sallinen on yksi 1900-luvun alkupuoliskon arvostetuimmista suomalaisista kuvataiteilijoista. Hänen ekspressionistinen brutaali ja raaka maalaustyylinsä herätti omana aikanaan useita myrskyisiä taidekeskusteluja ja herätti laajalti pahennusta. Sallisen parhaisiin töihin lukeutuvat niin sanotut Mirri-maalaukset, joiden mallina toimi pääasiassa hänen ensimmäinen vaimonsa Helmi Vartiainen. Maalausten Mirri on rehevä, pyöreäkasvoinen ja tyhjäkatseinen nainen, jonka sieraimet ovat kuin sian kärsä ja turpea suu punahuulinen ja pyöreä.

Sallisten ensimmäinen tytär Tirsu (Eva) päätyi vuoden ikäisenä kasvatti- tai adoptiolapseksi Tanskaan Tyko Sallisen sisarelle ja tämän aviomiehelle. Tyko Sallisen ja Helmi Vartiaisen avioeron jälkeen toinen tytär Taju siirtyi isälleen vastoin oikeuden päätöstä. Miksi Helmi Vartiainen hylkäsi lapsensa? Oliko hän tosiaan kelvoton äiti, joka ei halunnut tai pystynyt huolehtimaan tyttäristään, kuten Tyko Sallinen on kertonut?

Ennen Tukaattityttö-teoksen ilmestymistä Helmi Vartiaisesta on tiedetty erittäin vähän ja se, mitä on tiedetty, on perustunut aviomies Tyko Sallisen kertomaan, jota ovat toistaneet elämäkerturi Tito Colliander ja kirjailija Irja Salla eli Taju Sallinen. Tarja Strandénia ja Inka-Maria Laitilaa oli alkanut vaivata ilmeinen ristiriita, joka Sallisen totuuden ja heidän löytämiensä tiedonmurusten välillä oli. Vartiaisen suvussa Helmistä ei juuri puhuttu, mutta se, mitä kerrottiin, ei sopinut maalausten Mirriin eikä Tyko Sallisen levittämään kuvaukseen vaimostaan.

Strandén ja Laitila kertovat johdannoissaan, että heidänkin teoksessaan on paljon arvailua ja päättelyä, koska aineistoa on ollut käytettävissä todella niukasti. Monin paikoin faktoja on ollut mahdotonta kaivaa esille, koska kirjallisia lähteitä ei ole ja ne, jotka olisivat voineet kertoa, ovat jo kuolleet. Ilmiselvää kuitenkin on, että totuus Helmi Vartiaisesta on aivan jotain muuta kuin mitä Mirri-maalausten perusteella on päätelty.

Tukaattityttö on mielenkiintoinen ja vetäväkin tietoteos. Strandén ja Laitila kuvaavat kiinnostavasti paitsi kohdettaan myös sitä, miten teos syntyi vaihe vaiheelta. Tiedonmurusten kerääminen on ollut vaivalloista mutta myös palkitsevaa salapoliisityötä. Itseäni kiehtoi erityisesti Sortavalan kaupungin ja seudun kuvaus.

Helmi Vartiaisen elämäntarina on riipaiseva. Suruttomia lukiessani tunsin voimatonta raivoa, ja sama kyllä toistui Tukaattitytön parissa. Valitettavasti romaanin ikävimmät tapahtumat tapahtuivat myös oikeasti Helmille ja hänen tyttärilleen, joiden kohtalo ei lopulta ollut kovin kaksinen sekään.

Inka-Maria Laitinen ja Tarja Strandén: Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen
WSOY 2002. 260 s.

Kirjasto.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

 

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit lojui luvattoman pitkään arvostelukappalepinossani. Tunnustan, että tutulta kalskahtava kirjailijan nimi loksahti paikalleen vasta, kun kurkkasin esittelyn kirjan kansiliepeestä. Vuoksenmaan tv-sarjat kyllä tunnistan, vaikken niitä ole katsonutkaan, mutta elokuva 21 tapaa pilata avioliitto on vallan mainio. Mutta kuten olen useasti todennut, kirjailijan henkilöllä ei ole sen kummempaa väliä, kirjalla on.

1970-luku oli Suomessa lakkoilun todellista kulta-aikaa. Omaan elämääni lakot eivät muistaakseni juurikaan vaikuttaneet, ja vuoden 1977 kevään sähkölakostakin minulla on vain hämäriä muistikuvia, vaikka olen täsmälleen samanikäinen kuin Pimeiden tuntien päähenkilö Pauliina Ojala. Hämeenlinnalainen Pauliina on 12-vuotias sähkölakon aikaan. Hänen isänsä Esa Ojala on töissä sähkölaitoksella ja säännöstelee lakon aikana niukasti saatavilla olevaa energiaa eri kaupunginosiin. Äiti Eeva on hammaslääkäri, ja Marko-veli kirjoittaa lakon aikana ylioppilaaksi.

Vuoksenmaa on tavoittanut hienosti 12-vuotiaan tytön elämän rajatilassa, jossa epävarmasti häilytään tutun ja turvallisen lapsuuden ja houkuttelevan ja pelottavankin aikuisuuden välillä. Barbi-leikit saavat uusia sävyjä koulun sukupuolikasvatustunneilta. Murrosiän kynnys ylittyy sähkölakkoviikkojen kuluessa, kun Pauliinan kuukautiset alkavat. Muut ruumiilliset aikuisen naisen merkit kuitenkin antavat vielä harmillisesti odottaa itseään. Tunne-elämän myllerrykset ovat melkoisia, kun tyttö rakastuu ensi kerran ja samaan aikaan saa uuden sydänystävän.

Pauliinan ensirakkaus on isoveljen ystävä Jyrki, jonka ystävällisen käytöksen Pauliina ylitulkitsee romanttiseksi kiinnostukseksi. Mielikuvituksessaan hän rakentelee pienistä, osin itse keksimistään merkeistä Jyrkin ja itsensä välille seurustelusuhteen. Juuri noinhan se aikanaan meni!

Toinen Pimeiden tuntien minäkertoja on perheen isä Esa. Hänen kipupisteensä löytyvät lapsuudenkodista, missä aina etäinen isä on sulkeutunut kellarikerrokseen omaan kopperoonsa. Toinen arka paikka on suhde appivanhempiin, erityisesti appeen, joka ei vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään ole hyväksynyt vävynsä liian alhaisena pitämäänsä koulutusta. Molemmat vanhat miehet ovat sotaveteraaneja, ja heidän käytöstään selitään sodalla.

Perheessä tapahtuu samaan aikaan monia mullistavia muutoksia, vaikka osa niistä jää pitkäksi aikaa piiloon, pimeään. Pienen perheen kaikki jäsenet tuntuvat elävän paljolti omissa todellisuuksissaan. Tiilitalossa asuu perhe, mutta onko se onnellinen?

Sähkölakko kesti vuonna 1977 seitsemän viikkoa. Saman mittainen on Pimeiden tuntien aikajänne. Ratkaisu toimii oikein hyvin. Seitsemän lakkoviikon aikana Ojalan perheen elämä muuttuu monella tavalla ja moni asia tulee lopulta valoon. Kaikki näkyviin piirtyvä ei ole miellyttävää, mutta loppu on kuitenkin toiveikas. Jotain uutta on murtautumassa esiin.

Esasta opin pitämään. Pauliina herätti henkiin sellaisiakin muistoja, joita en välttämättä olisi halunnut enää muistaakaan. Sukellus 70-luvulle oli kipeänsuloinen. Hieman happamasti hymyillen kiitän Vuoksenmaata myös sitkeistä korvamadoista, kuten Fredin Pylly vasten pyllystä ja Vickyn Charlie Brownista! Alakoulun diskossa meilläkin esitettiin Abbaa, mutta vähän toisessa formaatissa kuin Pauliina kavereineen.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit
Otava 2020. 320 s.
Äänikirjan lukijat Anniina Piiparinen (kertoja, Pauliina) ja Jussi Puhakka (Esa), kesto 7 h 57 min.
Kansi Tuula Juusela.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.