sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet




”Jos maailma on sun mittas, niin sinet ikinä riitä.”


Vuonna 2017 Paula Nivukoski kirjoitti sata kirjettä sadalle suomalaiselle, joista ei tuntenut yhtäkään. Kirjeistä Nivukoski selvästikin tietää jotakin, sillä kirjeillä, niiden kirjoittamisella, lukemisella, lähettämisellä ja lähettämättä jättämisellä on keskeinen osuutensa hänen hienossa esikoisromaanissaan Nopeasti piirretyt pilvet.

Nopeasti piirretyistä pilvistä olisi oikeastaan pitänyt kirjoittaa juttu jo naistenpäiväksi, sillä se on monella tapaa naisten romaani, erityisesti pohjalaisten naisten. Liisa on ollut isän tyttö, mutta isä kuolee aivan liian varhain ja talo jää naisten haltuun. Äiti Anna ei ole päässyt yli pienen esikoispoikansa Taiston kuolemasta, ja katkerana hän vertaa tyttäriään Liisaa ja Senniä Taistoon kuin tämä olisi oikeasti elänyt heidän rinnallaan. Taisto olisi ymmärtänyt käskemättäkin hakea puut, Taisto olisi aina parempi kuin tytöt koskaan.

Kuule ny äläkä unohra. Likat ei oo yhtää sen häjympiä ku poijjakkaa. Ja jos väkevyyres jotaki häviää, niin ällis sen ylittää.” Isä kasvatti Liisasta talolle isäntää, kun poikaa ei kerran taloon perijäksi siunaantunut. Kuolinvuoteellaan isä esittää Liisalle toiveen, että tämän pitäisi yrittää pitää talo suvussa. Koskiluhdan talosta tulee Liisalle taakka mutta myös elämän kiintopiste.

Neitoikäisenä Liisa rakastuu kaunissilmäiseen ja kilttiin Kalleen, joka onkin nuorempana poikana vapaa ja halukas tulemaan kotivävyksi. Seurusteluaikaan nuoret kirjoittavat toisilleen kirjelippusia, jotka jätetään omenapuun oksanhaaraan toisen poimittavaksi. Vuonna 1914 solmitaan avioliitto, jonka enteet vaikuttavat kaikin puolin hyviltä. On rakkautta ja terveyttä, talo ja tila, joita yhdessä viedä eteenpäin.

Vuosia myöhemmin, 1920-luvun alkupuolella, tavataan arjen nujertama pariskunta, jonka läheisyys ja rakkaus tuntuu murentuneen loputtomaan työhön ja muuttuneen kaukaiseksi haavekuvaksi. Talollisenakin elämä on jatkuvaa kamppailua toimeentulosta, eikä parempaa näy lähihorisontissa. Lapsia on siunaantunut kaksi, äiti Anna pitää edelleen kovaa kuria talossa ja sisar Senni haikailee pois, ompelijan oppiin ja kaupunkilaiselämään.

Kallen luonto on paljastunut levottomaksi. Näköalattomuus ja omissa nurkissa puuhailu ahdistavat miestä. Amerikassa kaikki olisi toisin. Liisa ei halua moisia puheita kuullakaan. Hän kuuluu Koskiluhtaan ja Koskiluhta on osa häntä. Mutta miehen päätä ei käännä mikään. Parhaat elukat navetasta huutokaupataan lippurahoiksi, ja niin Kalle lähtee luvaten palata ja lähettää sitä ennen rahaa. Taas ollaan lupausten ja harvasanaisten ja harvakseltaan saapuvien kirjeiden varassa.

Lukija alkaa pian aavistella Kallen paluun toteutumisen jäävän lopulta haaveeksi, mutta Liisa uskoo ja toivoo ja lukee kiihkeästi kirjeiden rivien ja sanojen välitkin.

Kotiin jääneen vaimon osa ei totisesti ollut kadehdittava. Toimeentulo oli äärimmäisen niukkaa, eikä puolityhjä navetta suinkaan helpottanut tilannetta. Liisa huomaa tulleensa raskaaksi pariskunnan viimeisenä yhteisenä yönä. Kun vatsan pyöristyminen alkaa näkyä, alkaa kylillä armoton juorumyllytys. Milloin Kalle lähtikään Amerikkaan? Onko lapsi ollenkaan aviomiehen tekosia? Kylän ja suvun naiset katsovat oikeudekseen kysyä ja arvostella myös päin Liisan kasvoja. Jätetty nainen on kaikkien halveksima, niin talonemäntä kuin onkin.

Nautin Nopeasti piirretyistä pilvistä kovasti! Se on monella tapaa juuri sellainen romaani, joka kolahtaa minuun. Suomen lähihistoria avautuu jälleen mikrotasolla koskettavasti ja kauniisti. En muista aiemmin lukeneeni suomalaisten maastamuutosta tästä näkökulmasta, eli kotiin jääneen tai jätetyn puolison kannalta. Miten nämä naiset oikein pärjäsivät? Piti kantaa jätetyn häpeää, elää epävarmuudessa ja pelossa, ikävää ja kaipausta potien. Toimeentulo oli varmasti monesti äärimmäisen niukkaa ja mies talossa olisi ollut enemmän kuin välttämätön.

Liisa ei kuitenkaan alistu uhrin rooliin. Hänessä on sitkeyttä ja tahtoa, joka kantaa läpi vaikeiden aikojen. Elämällä on tarjottavanaan hyviä ja kauniita asioita hänellekin, jos hän vain taipuu ottamaan ne vastaan. Romaani on kaikesta huolimatta tunnelmaltaan toiveikas ja valoisa.

Rakastuin Nivukosken kieleen. Vaikka hän viljelee runsaalla kädellä viskoen uusia kielikuvia, eivät ne tunnu lainkaan teennäisiltä tai tekorunollisilta. Nivukosken kieli on tuoretta ja kuulaan kaunista.

”Liisa seisoi peltoaukealla ja katseli ympärilleen, lakeus oli ääretön kuin taivas. Hänet oli kirjoitettu tähän maisemaan, etäisyyksien välille.”


Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet
Otava 2018. 334 s.


Arvostelukappale.

Kauniit kannet kirjaan on tehnyt Päivi Puustinen.

Laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua.




P.S. Kirjan arvostelukappalepaketissa oli mukana myös kirje. Nyt on aika avata kuori!

1 kommentti:

  1. Odotan tätä kirjaa varauksesta, pian sen pitäisi olla jo minulla asti. Vähän olen kateellinen tuosta kirjeestä kyllä! :-) Tämä vaikuttaa kiinnostavalta ja pohjalaismiljöö tuntuu olevan tietyllä tavalla nyt nosteessakin kirjallisuudessa, jos mietitään esimerkiksi viime vuonna ainakin paikallisesti aika suuriksi nimiksi nousseita Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen ja Mantilan On toinenkin tie taivaaseen.

    VastaaPoista