Avioliittosimulaattori Pyynikin kesäteatterissa

Ville Majamaa ja  Mari Turunen.
Kuva Leena Klemelä, Pyynikin kesäteatteri.

Monien mielestä suomalaisen kesäteatterinäytelmän pitää olla viihdyttävä ja kepeä, sellainen, jonka seurassa unohtuvat niin arkimurheet kuin talven synkkyyskin. Tällaista kesäviihdettä on tarjolla muun muassa Tampereella perinteikkäässä Pyynikin kesäteatterissa Avioliittosimulaattorin merkeissä.

Tommi Auvinen ja Seija Holma ovat dramatisoineet Avioliittosimulaattori-näytelmän Veera Niemisen samannimisestä esikoisromaanista (Tammi, 2013). Auvinen on myös ohjannut näytelmän.

Juoni on höyhenenkevyt. Nelikymppinen liperiläinen Aino salamarakastuu mynämäkeläisen maanviljelijä Jussin kanssa. Entiset suhteet katkaistaan rivakasti. Se on menoa nyt. Sovitaan, että Aino lähtee kuukaudeksi länteen kokeilemaan, millaista olisi olla vaimona ja emäntänä yli kolmekymmentä vuotta ilman naisihmistä pyörineellä maatilalla. Jussi nimittäin elää Jokikunnaan tilalla leski-isänsä, tämän poikamiesveljen ja oman 32-vuotiaan pikkuveljensä Jaakon kanssa. Nuorempien miesten äiti on kuollut synnyttäessään Jaakkoa, mistä isä Unto ei ole päässyt oikein yli.

Kuten arvata saattaa, seurauksena on herkullinen kulttuurien yhteentörmäys. Ensinnäkin kieliongelmat tuntuvat ylikäymättömiltä, ja niitä on luonnollisesti tekstissä sopivasti liioiteltu. Mynämäkeläiset eivät ymmärrä, mitä taukoamatta puhuva liperiläinen nainen puhuu. Liperiläinen taas ei tajua suurinta osaa siitä vähästä, mitä mynämäkeläiset suostuvat sanomaan. Seuraa kommelluksia ja suoranaisia väärinymmärryksiä, joissa tulkille olisi tilausta.

Kulttuurit ovat muutenkin korostetusti törmäyskurssilla. Vaikeneva, synkkyyteen taipuva ja pysähtynyt tunnelma Jussin kotona ahdistaa avoimeen iloisuuteen tottunutta Ainoa. Jussi sukulaisineen taas kauhistuu tulossa olevista väistämättömistä muutoksista. Mutta rakkaus on kuitenkin väkevä voima, joka voittaa esteet. Vai kuinka?

Näytelmäsovitusta kantavat ennen kaikkea osuvat näyttelijävalinnat. Ainoa näyttelee sujuvasanainen Mari Turunen, ja Jussina nähdään lutuisella tavalla pönäkkä Ville Majamaa. Sivuosissa nähdään oikeita suomalaisia teatterilegendoja. Näytelmän todellinen moottoriturpa on Ainon äidin roolissa Eija Vilpas, joka kunnolla vauhtiin päästyään on täysin pitelemätön. Ainon isää näyttelee Tom Lindholm. Ainon vanhemmilla on meneillään avioero, ja kumpikin on hakenut toisen varalle lähestymiskiellon. Yhteisiä asioita tuntuu silti löytyvän, ja parastahan on kunnon riita.

Tom Lindholm ja Eija Vilpas.
Kuva Leena Klemelä, Pyynikin kesäteatteri.

Mynämäellä jurottavat Jussin isä eli Ola Tuominen ja setä Esko Roine, aivan mainio pappakaksikko. Lounaismurre istuu herrojen suuhun kuin sinne äidinmaidosta imettynä. Jaakon roolissa nähdään Samuli Muje.

Ola Tuominen ja Esko Roine.
Kuva Leena Klemelä, Pyynikin kesäteatteri.

Olen itse syntyperäinen varsinaissuomalainen, joten minuun näytelmän perusasetelma upposi loistavasti. Hihittelimme miehen kanssa murre-eroista revitylle huumorille antaumuksella, eikä liioittelu mennyt mielestämme ollenkaan liian pitkälle, vaikka sitä toki keinona häpeilemättä käytetään.

Pyynikin kesäteatterissa on katettu pyörivä katsomo, jonka ympärille on rakennettu kattamaton näyttämö. Tilaa on siis paljon, ja sitä on hyödynnetty rakentamalla erilaisia ympäristöjä, kuten Jussin kotitila sisä- ja ulkotiloineen ja kylän huoltamo. Katsomon ympäri ajetaan milloin autoilla, milloin vanhalla Ford-traktorilla. Torstaina (9.7.) oli käyttöä katsomon katolle, sillä ensimmäisen näytöksen lopulla ravakka sadekuuro kasteli näyttelijät. Onneksi juuri ennen näytelmän alkua paukutellut ukkonen meni sentään nopeasti ohi. Pyörivä katsomo kääntyy välillä näyttämään myös upeaa järvimaisemaa.

***

Päädyimme Avioliittosimulaattoria katsomaan sattumien kautta. Olimme jo kevättalvella varanneet liput Tampereen komediateatterin Tankki täyteen -näytelmään (josta kerron toiste lisää), ja sitten pari viikkoa takaperin sain sähköpostia Bonnierilta, että kirjabloggaajille olisi tarjolla vapaalippuja Pyynikille. Koska ajankohdan sai valita vapaasti, yhdistimme reissut ja vietimme kaksi kesäpäivää Tampereella ja teatterissa.

Lukeminen on halpa ja haluttaessa jopa ilmainen harrastus maksuttoman suomalaisen kirjaston ansiosta, mutta teatteri onkin sitten jo toinen juttu. Tässä kahden aikuisen teatteri-illan kulut Pyynikillä:

• Normaalihintaiset liput 35 euroa x 2 = 70 euroa
• Käsiohjelma 5 euroa
• Kahvi ja mansikkaleivos väliajalla x 2 = 17 euroa
• Edestakainen bussimatka keskusta - Pyynikki x 2 = 10,40 euroa (kertaliput)

            Yhteensä: 102,40 euroa

Minä sain siis vapaalipun ja seuralainen alennetun lipun sekä ilmaisen käsiohjelman, lämpimät kiitokset niistä Bonnierille ja Pyynikin kesäteatterille!

En ole lukenut Veera Niemisen Aviolittosimulaattoria, mutta hyviä bloggauksia kirjasta löytyy esimerkiksi Lukutoukan kulttuuriblogista ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista.

Terveisiä Oxfordista! Vinkkejä kirjamatkailuun.

Christ Church Collegen puutarhaa.

Kun keski-ikäinen dekkareihin hurahtanut ja historiasta kiinnostunut kirjanörtti suunnittelee itselleen lahjaksi lomamatkaa, ei kohteeksi valikoidu etelän aurinkoranta vaan jotain vallan muuta: Oxford. Merkkipäivän kunniaksi vietimme miehen kanssa kolme vuorokautta uskomattoman upeassa ilmapiirissä. Tähän kirjoitukseen olen poiminut muutamia kirjallisia vinkkejä matkaltamme iloksi muillekin reissua kenties suunnitteleville.

Valitsimme hotelliksi Thamesin rannalla ja Follyn sillan kupeessa sijaitsevan pienen hotellin nimeltä The Head of the River. Hotellissa on tusinan verran huoneita, joista saimme numero ykkösen, nimeltään T. S. Eliot. Numero kolme oli J. R. R. Tolkien, kulmahuone sekin. Hotelli ei sovi liikuntaesteisille (jyrkät portaat) eikä herkkäunisille (melu terassilta ja kadulta kuuluu suoraan huoneeseen, eikä vuodekaan ole mukavimmasta päästä), mutta on todella romanttinen ja idyllinen. Vuoteen päätyseinä on tapetoitu kirjatapetilla!

Vain parin sadan metrin päässä hotellilta sijaitsee Thames Valleyn poliisiasema, joka on tuttuakin tutumpi paikka kaikille komisario Morsen ja Lewisin tutkimuksia seuranneille, kuten meille. Tätä kohdetta ihailimme vain ulkoa käsin.

Hotellin takapihalta pääsee suoraan poluille, jotka johtavat Christ Church Collegen niityn ohi collegen puutarhaan ja pihaan tai joenrantaan soutujoukkueiden venevajoille. 

College on kirjallisesti kiinnostava ainakin, koska siellä syntyivät Lewis Carrollin Liisan seikkailut Ihmemaassa ja esimerkiksi sen Great Hall on toiminut Harry Potter -elokuvien Tylypahkan suuren lumottukattoisen ruokasalin esikuvana. Valitettavasti kyseinen halli on parhaillaan remontissa, joten sinne ei päässyt kurkistamaan. Collegen sisäpihalla kasvavaa pajua (?) englantilainen pikkutyttö epäili tällipajuksi.

Meidän mielestämme puistossa kasvava hieman isompi puu olisi ollut parempi tällipajuksi:

Christ Church Collegen ohi kävelypolut jatkuvat eri suuntiin, muun muassa ohi kuuluisan Merton Collegen. Polun päässä sijaitsee kasvitieteellinen puutarha, joka sekin oli tutustumisen arvoinen kohde.

Kasvitieteellistä puutarhaa.

The Radcliffe Camera.

Ensimmäisenä päivänä meitä kehotettiin kiipeämään St Mary the Virginin torniin ihailemaan Oxfordin torneja. Kiipeily kannatti, vaikka loppumatkan kierreportaat ovat todella ahtaat ja jyrkät. Tornista on huima näköala joka suuntaan, ja sieltä tosiaan saa parhaan kuvan Radcliffe Camerasta, joka toimii Bobleianin kirjaston yhtenä lukusalina. Valitettavasti sinne ei ollut matkamme aikana pääsyä, mutta sitä ympäröivään aitaan oli lukittu lukuisia polkupyöriä aivan kuten olemme tv-sarjoista nähneet. Kävimme myös kävelemässä Huokausten sillan alta.

Minulle antoisin ja mieleenpainuvin kohde taisi olla Bodleianin kirjaston opastettu kierros. Kierroksia on tarjolla eripituisia ja hintaisia. Pienin mahdollinen taitaa olla pistäytyminen Divinity School -salissa, jossa on kuvattu ainakin ensimmäisen Harry Potter -elokuvan sairastupakohtaus. Varasin itselleni tunnin mittaisen peruskierroksen, enkä katunut. Opas oli miellyttävä ja asiantunteva herrasmies, entinen kirjaston työntekijä, joka puhui kirjastosta koko ajan me-muodossa. Opastus oli tietysti englanninkielinen, mutta opas puhui rauhallisesti ja selvästi, joten tunsin ymmärtäväni lähes kaiken kehnosta (ruostuneesta) kielitaidostani huolimatta.

Divinity School.

Kirjaston varsinaiset vanhat kokoelmasalit ja lukuhuoneet sijaitsevat toisessa kerroksessa, ovat edelleen aktiivikäytössä sekä hengästyttävän upeat! Valitettavasti näissä tiloissa kuvaaminen oli kiellettyä (kuvia löytyy kuitenkin helposti Googlen kuvahaun avulla, kannattaa kokeilla!). Jos olisin opiskelija, joka saa kunnian tehdä tutkimustyötään tuon kirjaston loossissa, en varmasti kykenisi muuhun kuin ihmettelemään suunnatonta onneani ja ihailemaan upeaa ympäristöäni. Poikkesin nopeasti myös kadun toisella puolella sijaitsevassa kirjaston uudessa osassa, jossa on näytteillä kirjaston upeimpia esineitä, muun muassa ensipainos Shakespearen kootuista murhenäytelmistä ja käsikirjoitusversioita Kaislikossa suhisee -kirjasta…

Bodleianin kirjaston uuden osan lukusalin sisäänkäynti.

Koska olimme Englannissa, piti tietysti virkistäytyä pubeissa. Ensimmäiset virkistävät oluttuopilliset kävimme siemaisemassa The Eagle & Child -pubissa, samaisessa, jossa on The Rabbit Room. Siellä kokoontuivat The Inklings -ryhmän jäsenet keskustelemaan, lukemaan ja kirjoittamaan. Istuin saman pöydän ääressä kuin J. R. R. Tolkien aikoinaan!

Kirjanörtille Oxfordin kirjakaupat ja museomyymälät ovat todellisia taivaita, joissa saa pidellä kiinni kukkaronnyöreistään.

The Blackwell's Bookshopin dekkarihylly!

Waterstonesin myyjät suosittelevat Tove Janssonia.

Haruki Murakamille pyhitetty 'alttari' Blackwell'sillä.

Murakamin ystäville suositeltiin Paasilinnaa.

Suklaata erilaisiin tarkoituksiin...

Näitä olisi pitänyt hankkia aika monta!

Lisää kirja-aiheisia Oxfordin-matkavinkkejä löytyy Lukulampusta.

Sibelius-juhlavuoden kirja- ja näyttelyvinkkejä

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Kuin varkain olen tullut itsekin viettäneeksi melkoista Sibelius-teemavuotta, koska monipuolista, kiinnostavaa tarjontaa on säveltäjämestarin elämän ja teosten ympärille luotu ihan kiitettävästi.

Alkuun pääsin lahjakirjaostoksella kevättalven korvalla, kun luin novellikokoelman Sanasinfonia (Karisto, 2015) ennen sen ojentamista lahjan saajalle. Kirja toimi mainiona virittelynä Ateneumin massiiviseen Sibelius-näyttelyyn, johon tutustuimme ystävien kanssa melkoisen perusteellisesti.

Omaan hyllyyn on jo hankittuna Sakari Ylivuoren Sibeliuksen lampaanviulu - Tarinoita sävelten takaa (Gummerus, 2015), jolle toivoisin jostakin lukuaikaa siunaantuvan. Ylivuori työskentelee tutkijana Jean Sibelius Works -kokonaiseditiohankkeessa, jonka tarkoituksena on julkaista Sibeliuksen koko tuotanto kriittisinä editioina. Kirjaan Ylivuori on koonnut Sibeliuksen sävellyksiin liittyviä tarinoita ja anekdootteja.

Samaan aikaan edellisen ostoksen kanssa hankin ihan itselleni Katri Kirkkopellon lastenkirjan Soiva metsä (Lasten keskus, 2015). Kirja on niin kaunis, ettei sitä voinut vastustaa! Lisähoukuttimena on vielä kirjaan liittyvä ja sen mukana tuleva cd-levy, jolla Nazig Azezian ja Jussi Makkonen soittavat kirjassa mainitut teokset. Lempparini taitaa tällä hetkellä olla Granen. Kirjassa nimeämättömäksi jäävä lapsenlapsi (tyttö) kertoo, millaista oli vierailla mummin ja pappan luona Ainolassa. Suosittelen lämpimästi jokaiseen lapsiperheeseen (sopii myös aikuisille)! Kuvia ja yksityiskohtia kirjasta:

Sovimme Ateneum-käyntimme yhteydessä ystävättärieni kanssa, että kesällä teemme kulttuurikierroksen Tuusulassa ja Järvenpäässä, koska yksi meistä kolmesta ei ollut aikaisemmin vieraillut yhdessäkään alueen kulttuurikohteissa. Retki toteutettiin tuulisena ja koleana mutta onneksi poutaisena juhannusviikon päivänä. Ennen lähtöäni virittäydyin oikeaoppisesti kuuntelemalla edellä mainitun levyn ja lukemalla Soivan metsän.

Ensimmäinen virittäytyminen tunnelmaan tapahtui Halosenniemen upeassa hirsihuvilassa. Vaikka on useita kertoja talossa poikennut, se tekee edelleen syvän vaikutuksen. Ateljeessa on piano, jota Aino Sibelius kävi soittamassa (kotona kun ei aina sellainen ollut suotavaa). Haloset ja Sibeliukset olivat ystäviä muutenkin, ja Ainolan seinällä riippuu ainakin yksi Pekka Halosen lahjaksi antama työ. Vinkiksi muuten, että museokierrokselle vastahankaiset miehetkin saa sulamaan, kun heidät vie Halosenniemeen tai Ainolaan, sillä rakennusten arkkitehtuuri on kiinnostavaa jo ihan sellaisenaan.

Syväsukellus Sibeliusten maailmaan tapahtui tietysti toisessa pääkohteessamme eli Ainolassa. Kotimuseossa on monenlaista katsottavaa ja ihmeteltävää. Meitä kiehtoivat erityisesti mykistävän ihana kirjastohuone, joka ensin toimi lastenhuoneena, sekä talon keittiö ja astiakomerot sisältöineen. Myös talon taidekokoelma on näkemisen arvoinen. Talon esitteessä kerrotaan eri taideteosten alkuperästä mukavia yksityiskohtia. Kannattaa talossa käydessään tutustua myös puutarhaan ja saunarakennukseen.

Lisään tähän väliin nimimerkki Unknownin jättämän kommentin:

Mainittakoon, että myös Aholasta löytyy tänä kesänä Sibelius-tematiikkaa. Yläkerrassa on pieni Santeri Levaksen valokuvista koottu näyttely Sibeliuksesta. Kirjailija ja valokuvaaja Santeri Levas toimi lähes 20 vuotta Jean Sibeliuksen sihteerinä ja teki tästä myös kaksiosaisen elämäkerran. Ja alakerran Ahon Yksin-teoksen pienoisnäyttelyssä kerrotaan Aino Sibeliuksen vaikutuksesta teoksen syntyyn.

Lisäys on aiheellinen ja täydentää tekstiäni oivallisesti. Poikkesimme nimittäin myös Aholassa, joka sijaitsee aivan Ainolan tuntumassa. Tässä kohteessa kukaan meistä kolmesta ei ollut käynyt aiemmin, ja tutkiskelimme näyttelyitä tiiviisti, myös tuota yläkerran hienoa valokuvanäyttelyä. Santeri Levaksen upeita kuvia on muutama myös Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttelyssä, josta lisää alempana. Yksin-romaanin tarinasta oli myös puhetta, siihenhän liittyi aikanaan skandaaliaineksia. Kirjan esipuheessa kerrotaan, että Jean Sibelius olisi hermostunut kirjasta niin, että haastoi Ahon kaksintaisteluun pistoolein. Mietimme, miten suomalainen kulttuuri olisikaan kehittynyt toisin, jos kyseiset herrat olisivat onnistuneet tappamaan toisensa, tai jos vaikka vain toinen heistä olisi menehtynyt kaksintaistelun tuoksinassa! (Aholassa näkyy olevan tarjolla Juhani Ahon Yksin -teemaopastukset 5. ja 19.7.2015.)

Pinnistimme jo kulttuuriähkyn partaalla vielä yhteen Sibelius-kohteeseen eli Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttelyyn, joka ehdottomasti kruunasi päivämme annin syventämällä kokemuksiamme. Näkökulma ei siis olekaan säveltäjässä vaan hänen vaimossaan ja perheessään. Näyttelyyn on koottu esineistöä, kuten vaatteita ja koruja sekä lasten leluja, jotka ovat kuuluneet Ainolle ja perheelle. Usean esineen yhteydessä on tarkentava teksti. Esimerkiksi näyttävä kaulakoru on ollut Sibelius-suvun perintökalleus, jota morsiamet ovat kantaneet häissään. Onneton Janne kuitenkin unohti tuoda käädyn omaan vihkimistilaisuuteensa!

Mielenkiintoinen on myös seinälle rakenneltu sukupuu, joka kertoo, kuinka pienet piirit suomalaisessa kulttuurieliitissä oikein ovatkaan. Moni tunnettu kulttuurihenkilö on suoraan sukua Sibeliukselle. Vaikuttavinta näyttelyssä olivat kuitenkin kaksi videokoostetta Sibeliuksen lastenlapsien haastatteluista. He muistelivat lämpimästi Ainolaa mummolana, jossa oli aina rauhallista ja hieman juhlallinenkin tunnelma. Erityisen arvostavasti perilliset muistelivat Sibeliusten uskollista palvelusväkeä, jonka valtakuntaa oli esimerkiksi talon keittiö. Kaikki muistelivat, ettei isovanhemmissa ollut mitään kummallista, kun he olivat lapsia. Vasta koulussa kaverit ja opettajatkin alkoivat kysellä kuuluisasta isoisästä, mikä tuntui hämmentävältä. Murrosiässä asia oli nolo ja jopa kiusallinen.

Pienessä seurueessamme kahdella oli Museokortti, jota höyläsimme yhteensä neljässä kohteessa: Halosenniemessä, Ainolassa, Aholassa ja Järvenpään taidemuseossa. Kolmas jäsenemme hyödynsi kahdessa viimeisessä kohteessa OAJ:n jäsenkorttia, jolla sisäänpääsy oli maksuton. Aiemmin jäsenkorttia ei ymmärretty tarjota, joten varmaa tietoa sen kelpaavuudesta Halosenniemessä ja Ainolassa ei ole. Jokaisessa kulttuurikohteessa saimme aivan loistavaa ja ystävällistä palvelua! 

Sibeliuksesta ja hänen lähipiiristään on kirjoitettu lukemattomia erilaisia teoksia. Tekstissä mainitsemieni lisäksi uusia ja kiinnostavia ovat ainakin Jenni Kirveksen henkilökuva Aino Sibelius - ihmeellinen olento (Johnny Kniga, 2015) 

sekä Esko Häklin ja Severi Blomstedtin tietokirja Ainola- Sibeliusten koti Järvenpäässä.

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Sanasinfonia. Novelleja Sibeliuksesta.

Karisto 2015. 148 s.  (Ostettu.)

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä

Lasten keskus, 2015. (Ostettu.)

Sakari Ylivuori: Sibeliuksen lampaanviulu - Tarinoita sävelten takaa.

Gummerus 2015. 173 s. (Ostettu.)

P.S: Sibelius-aiheista kirjallisuutta googlaillessani törmäsin Sibelius-aiheiseen dekkariin The Seven Symphonies. Onko teos jollekulle tuttu? Onko suomennettu?

A serial killer stalks young musicians in Helsinki. Why does he appear to associate each attack with a symphony of the great Finnish composer, Jean Sibelius? This disturbing exploration of sexual obsession culminates in a compelling, suspenseful denouement.

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Sanamaija Heli Laaksosen uuden kirjan ilmestyminen on aina juhlahetki. Tällä kertaa sattui niin sopivasti, että olin käymäsiltäni Turussa juuri sinä nimenomaisena päivänä, kun kolumnikirjan Lähtisiks föli? piti tulla kauppoihin. Turku-reissujen vakio-ohjelmaani on jo juurtunut poikkeaminen viehättävässä Pienessä kirjapuodissa, ja nyt oli sitten jo ostettavaakin valmiiksi tiedossa.

Tunnen vahvaa sielunkumppanuutta Heli Laaksosen kanssa. Meillä on paljon yhteistä ja perustavanlaatuista samaa: äirinkiäl. Ainakin melkein. Laaksosen äidinäiti oli syntyjään Perniöstä ja asui aikanaan Halikon Kaninkolassa. Minun isänäitini oli perniöläinen. Yhteinen opinahjokin meillä on ollut, vaikkakin eri aikaan (Turun yliopiston suomen kielen laitos). Laaksosen kielessä on omaan kiskolaismurteeseeni kuulumattomia aineksia, mutta riittävästi on samaa. Kyse ei ole vain kielestä vaan jostakin syvemmästä, kulttuurista, varsinaissuomalaisesta luonteenlaadusta tai historiastakin.

Föli-kirjan tekstien otsikot alkavat ’Mitä mää tiärän …’ Aamun kirja -ohjelmassa Seppo Puttonen kysyy Laaksoselta, mitä tämä aloitusfraasi tarkoittaa ja Laaksonen kertoo. Jotenkin tuntuu, ettei asia ihan toimittajille avaudu. Meillä päin on tosiaan ollut tapana kysellä tavattaessa: ”Mitäs tiärät?” Se tarkoittaa jotakuinkin: ”Mitä kuuluu?”, mutta lapsi ymmärsi kysymyksen kirjaimellisesti. Ehkä. Ota näistä kirjailijoista nyt selvää!

Mutta kirjan lukujen otsakkeiksi vanha fraasi istuu hyvin. Valitusta kohteesta kirjoittaja sitten kertoo, mitä on mieleen milloinkin tullut, ja aika paljon on tullut. Jos on sattunut joskus Laaksosen runokeikalle, suuri osa kirjan sisällöstä vaikuttaa tutulta. Syy tuttuuden tuntuun selittyy silläkin, että monet kirjan teksteistä on aiemmin julkaistu eri viestimissä. Se ei kuitenkaan yhtään ainakaan minua haitannut.

Lueskelin tekstejä tarkoituksella säästellen, muutaman kerrallaan. Koska Laaksonen kirjoittaa myös proosaa murteella, on lukeminen teknisesti vähän vaativampaa kuin yleensä, mutta ainakin lähimurteen puhujan on suhteellisen helppo sujahtaa tekstiin sisään. Koska olen käynyt useita kertoja Laaksosta kuulemassa runoilloissa (viimeksi syksyllä 2014 teatteri Provinssissa Pienen perunannostokiertueen Salon keikalla) ja omistan pari hänen äänikirjaansakin, tuntui lukiessa kuin Laaksonen itse olisi puhunut korvieni välissä. Tuttu iloinen rytmi välittyi suoraan jonnekin keskushermostooni.

Lähtisiks föli? on todellinen hyvän mielen kirja! Koska nimessäkin puhutaan mukaan lähtemisestä, päästään kolumnien matkassa moneen suomalaiseen pitäjään ja vähän ulkomaillekin. Poikkeillaan erityisesti esiintymispaikkojen takahuoneissa, mutta muutakin nähdään ja kuullaan. Erikoisimpiin keikkapaikkoihin lukeutunee Hämeenlinnan vankila, jonne vangit olivat toivoneet runoilijaa esiintymään. Nähtävästi Laaksonen on helposti houkuteltavissa? Miesten puolella taisi sanamaijaa ensin hieman kylmätä, mutta nopeasti tilanne muuttui: ”Siin he hyrähtelivä ja murahteliva ko muuki yleisö. Kellä ei ollu mittän kiiret. Voi ko mun teki miäli unhottu sin heijän tarinoi kuuntelema, kyselemä, mitä sul on tapahtunu, kui sää tääl olet, mimmonen tarkotus sul alunperi ol täl elämäl.”

Kuvassa salolainen lukee Salossa Salost.

Laaksonen tuntuu hyvin avoimesti ja rehellisesti pistävän itsensä likoon kertoillessaan kommelluksista ja sattumuksista, joihin on työnsä merkeissä joutunut. Monenlaisiin paikkoihin ja tilanteisiin esiintyvä runoilija vaan joutuukin, muun muassa Linnan juhliin ja valtiovierailun virallisille illallisille! Mukavaa on päästä kurkistamaan noihinkin tilaisuuksiin hyvän kertojan matkassa. Hymyä on aika vaikea estää nousemasta huulille tätä kirjaa lueskellessaan!

Heli Laaksonen poseeraa fanille
Helsingin kirjamessuilla 2013.

Heli Laaksosta voi tänä kesänä kuulla ja nähdä myös televisiossa. Yle1:llä pyörii perjantai-iltaisin sarja Helil kyläs. Siinä ei välttämättä puhuta kirjoista, vaan mistä milloinkin. Vieraat ovat mielenkiintoisia, ja eniten odotan jaksoa, jossa vierailee kirjailija Anni Kytömäki (3.7.). Siinä jaksossa toivottavasti puhutaan myös kirjoista! Ainakin siinä puhutaan metsästä ja linnuista.

Laaksosen edellisvuonna ilmestynyt Aapine riehaannutti minut kirjoittamaan toistaiseksi ainoan murrepostaukseni. Aapise on kuvittanut Elina Warsta, mutta Lähtisiks föli? on Laaksosen itsensä kuvittama. Kirjan keskellä on karttaliite, jossa on hieman uuteen uskoon tuunattu Suomen kartta. Eipä ihme, että suunnistustaidot ovat kirjailijan heikko kohta.

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Otava 2015. 219 s.

Lähtisiks föli? on innoittanut tekijää myös postikorttisarjaan, jota sitäkin piti taannoin Turusta kotiuttaa muutama kappale.


Kirjailijan Kotosivut. Kirjailijan virallinen FB-sivu.

Dolores Redondo: Näkymätön vartija (dekkariviikko)

Oma dekkariviikkoni päättyy tältä erää muutaman kanssabloggaajan kanssa toteutettavaan samanaikaispostaukseen uudesta kansainvälisestä bestseller-dekkarista. Sain Gummerukselta jo keväällä ennakkokappaleen kesän korvalla ilmestyneestä espanjalaisesta dekkaritrilogian avausosasta Näkymätön vartija. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta kevätkiireiden takia sen aloittaminen vain lykkääntyi. Gummerus kutsui jälleen myös kirjabloggaajia Kukan päivän juhlaansa, jossa esitellään syksyn tulevia uutuuksia, ja läksiäiskassissa oli kovakantinen versio Näkymättömästä vartijasta. Meille myös näytettiin teoksen varsin ahdistavatunnelmainen kirjatraileri.

Dekkariviikon lähestyessä sitten muutama muukin bloggaaja kertoi, että aikomuksena on tarttua tähän Dolores Redondon uutuuteen lähiaikoina, joten sovimme juttujemme samanaikaisesta julkaisemisesta. Sen kummemmin emme ole kirjaa yhdessä lukeneet, siitä keskustelleet tai sopineet, mitä juttuihimme kirjoitamme. Oman tekstini lopusta löytyvät linkit toisiin mukana oleviin blogeihin.

Kyseessä on siis kansainvälinen bestseller. Kustantajan sivuilla kerrotaan, että trilogia on ollut myyntimenestys Espanjassa ja että se julkaistaan ainakin kolmessakymmenessä maassa. Tällaiset luvut ja tiedot eivät kokemukseni mukaan takaa oikeastaan vielä mitään, vaan kertovat lähinnä onnistuneesta markkinoinnista. Mutta en kirjan luettuani ihmettelekään, miksi luvut on saavutettu. Dolores Redondo on selvästikin tiennyt, mitä tekee.

Nuori ja lahjakas ylikonstaapeli Amaia Salazar määrätään johtamaan sarjamurhaajajahtia Navarran alueen pikkukylään, koska hänellä on loistavan koulutuksen lisäksi paikallistuntemusta. Nuoria naisia uhreikseen valitseva ihmispeto riehuu Amaian  vuoristossa sijaitsevassa lapsuuden kotikylässä. Uhrit ovat siis vähintään Amaian tutuntuttuja, ja muutenkin paluu kotikylään tuntuu herättävän hänen mielensä pohjalla uinuneet painajaiset. Lisäksi Amaian ylentäminen tutkinnanjohtajaksi herättää joissakin miespuolisissa kollegoissa voimakkaita reaktioita.

Murhatutkimukset tuntuvat polkevan paikallaan, ja uusia ruumiita paikoin suorastaan tulvii. Uhrit on aseteltu huolella näytteille, ja heidän ruumiidensa päälle jätetty paikallinen leivonnainen sekä sekalainen kokoelma eläinten karvoja ovat ainoat, mutta sitäkin hämmentävämmät johtolangat. Kaiken lisäksi lähtee liikkeelle huhu, että vuorilla liikkuu karhu. Tai jopa itse basajaun, myyttinen metsää vartioiva olento. Onko basajaunilla jotain tekemistä murhien kanssa? Analyyttisen Amaian on vaikea suhtautua tähän tutkintalinjaan vakavasti, ainakaan alkuun.

Redondo on selvästikin jo alusta asti suunnitellut pidempää sarjaa, ja toteutus onkin onnistunut. Henkilöihin ja erityisesti Amaiaan tutustutaan vähitellen sukua myöden, ja rikosvyyhti on toteutettu niin, että tässä ensimmäisessä osassa saadaan murhaaja (tai oikeastaan kaksikin) selville ja kiinni, mutta osa arvoituksesta jää silti kutkuttavasti auki ja aivan lopussa avautuu vielä uutta ratkottavaa odottamaan seuraavaa osaa. Näistä seikoista kuten myös loistavasta miljöökuvauksesta on annettava ehdottomasti kiitosta.

Redondo on selvästikin siis tiennyt, mitä tekee. Seksikäs sarjamurhaaja (esikuvina vaikkapa Patricia Cornwellin menestysdekkarit ja amerikkalaiset poliisisarjat), naiskysymys (miten nainen voi toimia poliisin ammatissa patrioottisessa Espanjassa?), eksoottiselta haiskahtava ympäristö (Baskimaa) ja maagista realismia hipaiseva mytologinen tvisti yhdistettynä psykologiseen jännitykseen on sekoitus, jonka luulisi toimivan (ja myyvän). Ja toimiihan se, Redondo osaa käytellä näppäimistöään koukuttaen ja viihdyttäen lukijaansa. Kuinka laskelmoitua tämä kaikki on, jää arvoitukseksi. Eikä laskelmoinnissakaan toki mitään pahaa ole, jos se ei tunge läpi lukukokemuksen, eikä minusta nyt ihan vielä niin käynyt.

Arvasin syyllisen hyvissä ajoin, mihin pidän syypäänä paljoa dekkareitten lukemista. Osaan jo varautua siihen, että syyllinen on joku varhaisessa vaiheessa esitellyistä mukavista tyypeistä. Ikävät ihmiset ovat toki mukana tavalla tai toisella, mutta itse sylttytehdas osataan yleensä naamioida mukavuuteen. Niin tälläkin kertaa. Loppuhuipennuksessa Amaia toimii muuten tutulla ja erittäin raivostuttavalla tyylillä: ryntää yksin murhaajan perään, ja yllättäen (!) kännykkä ei löydäkään kenttää H-hetkellä!

En ole koskaan talvea Espanjassa viettänyt, mutta hieman suomalaisena alkoi hymyilyttää jatkuva talven kylmyyden ja pimeyden tuskailu. Maisemista saa jonkinlaista käsitystä tapahtumapaikan tunnelmista kirjailijan viralliselta nettisivustolta.

Niin hyvin tämä koukutti, että seuraavatkin osat ovat tukevasti lukulistalla!

Dolores Redondo: Näkymätön vartija (El guardián invisible)

Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2015. 476 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Dekkari esitellään myös:
Hemulin kirjahylly

Kulttuuri kukoistaa

Lukutoukan ruokalista

Nenä kirjassa

Tuijata

Kirjailijan FB-sivu.

Jo Nesbø: Verta lumella I (dekkariviikko)

Ihan hiljattain kuuntelin äänikirjana norjalaisen dekkarikuninkaan Jo Nesbøn romaanin Isänsä poika. Monet uskolliset Harry Hole -fanit ovat olleet tyytymättömiä näihin Nesbøn uusin, sarjaan kuulumattomiin dekkareihin, joihin nyt kuuntelemani Verta lumella I myös kuuluu. Omat Harry Hole -kokemukseni ovat jo niin vanhoja, että en osaa kaveria hirmuisesti kaivata. Niinpä olen viihtynyt näiden uusien kirjojen parissa oikein mainiosti.

Verta lumella I on ensimmäinen osa tänä vuonna suomeksi ilmestyvästä kirjaparista, jonka kakkososa on kekseliäästi nimetty Verta lumella II - Lisää verta. Ykkösosan minäkertoja on pikkurikollinen Olav, joka on ajautunut Oslon huumemarkkinoista kilpailevan Hoffmannin palkolliseksi tappamaan bisneksen kannalta kiusallisia tyyppejä. Kohteitaan Olav nimittää kappaleiksi. Tähän asti kappaleet ovat olleet Hoffmannin pahimman kilpailijan eli Kalastajan alaisia.

Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, mikä on alkuun hieman hämäävää. Kännykät ja netti puuttuvat, ja asioita hoidetaan puhelinkioskista. Muuten meno on aika lailla samanlaista kuin nykyäänkin. Ihmiset, rikollisetkaan, eivät perimmältään taida paljoakaan helposti muuttua. Olav on kuitenkin aika poikkeuksellinen tyyppi. Hän ei tunnu sopivan rikolliseksi oikein millään. Hän ei osaa ajaa pakoautoa, laskutaidottomana hän ei sovi huumediileriksi ja liiallinen alttius rakastua pilasi hänen parittajanuransa. Niinpä ainoa rikollinen puuha, johon hän sopii, on palkkatappaminen.

Olavilla on pahoja lukivaikeuksia, mutta silti hän rakastaa lukemista ja tarinoita. Kirjastosta hän tuo vain yhden kirjan kerrallaan, koska ”Kirjat vievät tilaa. Yritän muutenkin lopettaa.” Parhaillaan on menossa Victor Hugon Kurjat, jonka tarinaan hän haluaisi tehdä itse korjauksia. Olav kertoo lukevansa paljon, mutta tietävänsä mistään vähän. Se ei taida kuitenkaan ihan pitää paikkaansa. Olav myös pohdiskelee paljon sitä, miten ihmiset tekevät kukin omanlaisensa tarinan tapahtumista, jotka ovat heitä koskettaneet. Esimerkiksi äidillä taitaa olla aivan erilainen tarina siitä, mitä Olavin isälle on tapahtunut, kuin Olavilla itsellään. Mikä tässä sitten on totuus?

Kirjan alussa Olav saa yllättävän tehtävän Hoffmannilta: Olavin on tapettava Hoffmannin uskoton vaimo. Olav on ällistynyt. Vielä ällistyneemmäksi Olav tulee, kun hän huomaa, että kauniin Corinan luona vierailee joka päivä samaan aikaan nuori mies, joka pahoinpitelee ja raiskaa Corinan. Olav päättää ratkaista asian luovasti ja tappaakin nuoren miehen Corinan sijaan aavistamatta lainkaan, kuinka pahan virheen tekee.

Olav on omituisella tavalla kiehtova henkilö. Hän ei ole ihan niin terävä ja ovela kuin voisi toivoa, mutta rikollismaailmassa hän pärjää kaikesta huolimatta ällistyttävän hyvin mielikuvituksensa ja kylmähermoisuutensa ansiosta. Kahden kilpailevan huumekeisarin kuvioiden sotkeminen ei ole hyvä idea, sen Olavkin tajuaa helposti. Miten saada tilanne ratkeamaan itselle edullisesti? Ihan kaikkia toimijoita Olav ei kuitenkaan tajua ottaa suunnitelmissaan huomioon, vaikka pitäisi.

Nesbø kirjoittaa tutun sulavasti ja juonivetoisesti, aiempaan nähden kuitenkin tiiviimmin. Toimintaa kirjasta ei puutu, vaan paikoin irrotellaan melkoisilla verikekkereillä mafiaelokuvatyyliin. Lopun Nesbø on kirjoittanut vähintäänkin kaksitulkintaiseksi, mistä pidin kovasti. Ymmärrän toki, että tällaiset kerrontaratkaisut eivät kaikkia dekkarinystäviä puhuttele, mutta minusta kirjassa saa tai oikeastaan melkein pitääkin olla jotain ylimääräistä kierrettä. Dekkarissakin.

Loppu on kuitenkin sellainen, että en oikein osannut kuvitella, mistä tuo Verta lumella II sitten kertoisi. Kustantaja raottaa onneksi hieman esirippua:

Lisää verta on tiivs kertomus ajasta, jolloin heroiini päätyi Norjan Lappiin.

Jo Nesbø jatkaa paljastuksiaan Oslossa vuonna 1970-luvulla hääränneiden huumediilereiden ja ammattitappajien kohtaloista.

Tarina alkaa puoli vuotta ensimmäisen osan lopusta. Pikkudiileri ja velkojenperijä Ulf joutuu pakenemaan pomoaan Kalastajaa, koska hän on jättänyt tappamatta velallisen ja kavaltanut verirahat.

Nyt päädytään kauas Oslosta, Norjan Lappiin, fiktiiviseen Kåsundin kylään saamelaisten ja lestadiolaisten valtakuntaan. Siellä asuvat mm. kotipolttoista kaupitteleva entinen teologi Mattis ja kaunis Lea, väkivaltaisen turskanpyytäjän vaimo kymmenvuotiaan poikansa Knutin kanssa.

Ja sinne Kalastajalle töitä tehnyt huumevelkoja pakenee - ymmärtämättä että heroiinimogulia ei voi paeta, ainakaan pieneen ja syrjäiseen yhteisöön, jossa mies etelästä herättää paljon huomiota. Luvassa on ikävää välienselvittelyä, mutta myös - rakkautta.

Ja yllättävän onnellinen loppu.

Sekä ensimmäisen osan Olav että tämän kirjan Ulf ovat inhimillisiä elämän rampauttamia miehiä, vanhempiensa hylkäämiä antisankareita ja ehdottomasti oman tarinansa arvoisia.

Jo Nesbø: Verta lumella (Blood on Snow)
Suom. Outi Menna.

Johnny Kniga 2015. Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 4 h 8 min.

Lainattu kirjastosta.

Marianne Peltomaa: Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (dekkariviikko)

Monipuolinen suomenruotsalainen kirjailija ja kustannusalan toimija Marianne Peltomaa on kirjoittanut myös dekkarisarjaa, jonka päähenkilönä on vanhempi rikoskonstaapeli Vera Gröhn Helsingistä. Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (Crime Time, 2012) Peltomaa kertoo, miten sarja sai alkunsa. Hän näki Helsingissä bussista astuessaan bussipysäkin penkin alle siististi asetellut naisten kengät. Sama toistui noin kuukauden päästä, nyt vain kenkäpari oli toinen. Ajatus jäi muhimaan kirjailijan päähän. Oliko Helsingissä liikkeellä sarjamurhaaja? Tästä lähti syntymään Vera Gröhn -sarjan aloitusosa Inget ljus i tunneln (Ei valoa tunnelissa, Schildts, 2004, 2005).

Itse en ole lukenut Peltomaan kirjoista toistaiseksi vain Vera Gröhn -sarjan neljännen osan Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan, joka tietääkseni on loppukoukustaan huolimatta toistaiseksi viimeinen sarjan osa (jos jollakulla on parempaa tietoa, se otetaan kiitollisena vastaan!). Hyllyssäni kuitenkin parempia lukuaikoja odottelevat Ei valoa tunnelissa sekä kakkososa Tilinteon aika. Mutta tässä alla siis muutaman vuoden takainen lehtiarvioni Peltomaan tuoreimmasta dekkarista dekkariviikon kunniaksi, olkaa hyvät!

Vanhempi rikoskonstaapeli Vera Gröhn saa työpaikalleen nimettömiä kirjeitä, joissa on kussakin tuliaiheinen sitaatti Raamatusta. Gröhn yrittää muiden töiden ohella nähdä yhteyttä viestien ja Helsingissä tapahtuneiden tuhoisien tulipalojen välillä. Vähitellen Gröhn alkaa vakuuttua viestien henkilökohtaisesta luonteesta. Niitä ei postiteta sattumalta juuri hänelle.

Samaan aikaan selviää, että kaksi ihmisuhria ja koiran hengen vaatinut räjähdysmäinen asuntopalo on ollut murhapoltto. Kuka halusi murhata pankinjohtaja Malin Hietalan ja hänen aviomiehensä Jouko Nivan? Moitteeton pariskunta on elellyt hiljaisesti arvokkaan taidekokoelmansa ja koiransa kanssa. Motiivin lisäksi murhatapa on poliisille arvoitus. Miten tuli on voinut päästä irti salaattia valmistettaessa?

Suomenruotsalaisen kirjailijan Marianne Peltomaan neljäs Vera Gröhn -dekkari Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan on vakuuttava ja viihdyttävä poliisiromaani. Sitkeä poliisityö alkaa tuoda esiin uhrien elämän salaisuuksia pala kerrallaan. Kertoja paljastaa lukijalle enemmän kuin poliisille, mutta lukuisten epäiltyjen ja johtolankojen huolellisen tutkinnan jälkeenkin syyllinen on yllätys.

Peltomaa jättää Vera Gröhnin ja hänen esimiehensä Heikki Partasen hahmot etäisiksi ja kuivakoiksi. Teoksen voi vaivatta lukea täysin itsenäisenä, niin vähän mitään edistystä tapahtuu Gröhnin tasaisessa yksinhuoltajaelämässä, vaikka näköpiirissä on itse asiassa kaksikin kiinnostavaa urosta. Dramaattinen loppukohtaus saa tähän kuvioon uutta eloa.

Kustantajalta olisi toivonut hieman enemmän panostusta. Salla Simukan käännökseen on jäänyt muutamia harmillisia kömmähdyksiä, ja suomennos on julkaistu sarjan aiemmista osista poiketen suoraan pehmeäkantisena versiona.

Marianne Peltomaa: Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (Och jag skall avlägsna din slagg). Suom. Salla Simukka. Schildts. 287 s.

Arvioni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 28.6.2011.

Kirjailijan esittely kustantajan nettisivuilla.