Maret Meri: Kymmenen eilistä

Syrjäänvetäytyvä ja sisäänpäin kääntynyt nelikymppinen Miia alkaa tehdä työpaikallaan kummallisia temppuja. Työnantaja toimittaa lopulta Miian psykiatrille, joka taas passittaa hänet sairauslomalle. Sen aikana Miian on tarkoitus palata lapsuudenkotiinsa ja pitää lääkäriä varten päiväkirjaa asioista, jotka nousevat menneisyydestä pintaan. Mukaan ei saa ottaa edes kirjoja tabletista tai tietokoneesta puhumattakaan. Miia unohtaa vielä kännykkänsäkin kaupunkiin.

Lapsuudenkoti sijaitsee jossakin Pohjanmaata muistuttavalla alueella. Kylän tai paikkakunnan nimi on Nopola. Miian kotitalo on ollut toistakymmentä vuotta tyhjillään, mutta taloksi asettuminen onnistuu helpohkosti. Puutarhan raivaukseenkin tarjoutuu tutunoloinen mies, joka paljastuu sitten entiseksi koulutoveriksi vuosikymmenten takaa.

Muistot alkavat palautua Miian mieleen aivan kuten lääkäri oli olettanut. Vähitellen menneisyyden synkät salat alkavat paljastua lukijallekin. Mutta kuka seuraa Miian paluuta lupiinipellon suojista ja laittaa nimettömiä kirjeitä postilaatikkoon? Onko tuntemattomalla myös avain Miian taloon? Mitä tapahtui aikanaan Helin ja Miian ystävyydelle? Entä minne katosi Miian ensirakkaus?

Kymmenen eilistä on Maret Meren esikoiskirja. Romaani on genreltään psykologista jännitystä. Jonkinlainen uhkaava tunnelma leijuu tapahtumien yllä alusta saakka, ja lopussa lukijaa odottaa yllätys, josta toki on annettu matkan varrella vihjeitä. Vaihtoehtoisia syyllisiä vainoojan rooliin on tarjolla useita, ja kaikilla on motiivi ja tilaisuuskin.

Meren kieli on pelkistetyn kikkailematonta, selkeää ja päälauseita suosivaa. Tyyli vaikuttaa dialogissa kankealta ja kuivalta, mikä tietysti omalta osaltaan kuvastaa Miian sulkeutuneisuutta ja pidättyvyyttä:
– Hei, minä tulin nyt.

– Niin.

– Saisinko avaimen, ottaisin ruohonleikkurin.

Meren tyyliin kuuluu myös pikkutarkka realismi Miian toimien kuvailussa. Vaatekerrat, ateriat, kauppareissut ja muut arkipuuhat kuvaillaan joka kerta, väliin jopa piinallisen tarkasti:

Miia riisuutui ja otti virkistävän suihkun. Hän ehosti kasvonsa kevyesti, harjasi hiuksensa kiinnittäen ne soljella niskaansa ja pukeutui vaaleaan pellavamekkoon. Kello oli puoli yhdeksän. Miia päätti lähteä alakertaan aamiaiselle. Hän saapui hissillä aulaan ja suunnisti aamiaishuoneeseen.

Tämän pikkutarkkuuden takia ehkä korostuvatkin jotkin tarinan pienet onnahdukset yksityiskohdissa. Mainitsin jo, että asettuminen hylättyyn taloon onnistui vaivatta; vain pääkytkintä kääntämällä saa sähköt päälle maaseututalossa, eikä vesihuoltokaan juuri kummempia herättelyjä kaipaa. Miian aloittaessa 1970-luvulla koulun ilmassa oli syksyn tuntua ja koivuissa keltaiset lehdet, siis elokuun puolivälissä. Mutta nämä ovat siis vain sivuseikkoja. Enemmän minulla oli nielemistä loppuhuipennukseksi rakennetussa kohtauksessa, jossa väkivalta lopulta purkautuu uhan tiivistyttyä tarpeeksi.

Rakenteeltaan Kymmenen eilistä on onnistunut, vaikka ei kovin omaperäinen. Lajityypissä ovat tuttuja teokset, joissa ’syyllinen’ kulkee varsinaisen tarinan sivussa lyhyinä minäkerrontaosuuksina, paljastaen olevansa jossakin lähettyvillä, vaanivansa ja tarkkailevansa tulevaa uhriaan. Loppuun on sijoitettu joukko asiakirjoja, kuten poliisin raportteja ja lääkärin lausuntoja, jotka täyttävät näppärästi tarinaan jääneet aukot.

Kymmenen eilistä on nopealukuinen ’lupaava esikoinen’, kuten on tapana sanoa. Mielenkiintoista on seurata, mihin suutaan Meri kirjailijana kehittyy.

Meren kustantaja on pikkuinen kustantamo Marketiimi, jonka tallista esittelin hiljattain Jussi Matilaisen nuortenromaanin. Kirjat saapuivat luokseni eri reittejä. Nettitutkailu osoittaa, että olenkin näiden kahden teoksen myötä lukenut melkoisen osan Marketiimin toistaiseksi julkaisemista teoksista!

Maret Meri: Kymmenen eilistä

Marketiimi 2014. 248 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Jos kiinnostuit kirjasta, olen valmis lähettämään se Sinulle postitse. Ensimmäinen halukkuutensa ilmaissut kommentoija saa kirjan.

Vuoden 2014 parhaat dekkarit

Perinteiden muodostuminen on hauska ilmiö. Kaksi vuotta sitten listasin oman lukuvuoteni 2012 dekkarikohokohdat, ja viime vuonna toistin kaavan. Miksi luopuisin hyväksi havaitusta kaavasta nytkään? Siispä olkaa hyvät: vuoden 2014 parhaat dekkarit. Listausperiaatteet ovat nekin vanhat tutut. Kaikki listan kirjat olen lukenut vuoden 2014 aikana, mutta kirjat eivät suinkaan ole kaikki ilmestyneet vuonna 2014. Mukana on jopa huomattavasti vanhempi teos. Kirjat eivät ole paremmuus- vaan lukemisjärjestyksessä. Valintaperusteena on iloisesti subjektiivinen lukukokemukseni!

1. Robert Galbraith: Käen kutsu ja Silkkiäistoukka 

Vuoden 2013 ’kirjaskandaaleihin’ kuului ehdottomasti J. K. Rowlingin kirjailijanimen paljastuminen. Rowling kertoo halunneensa kirjoittaa salanimellä dekkarisarjan, mutta homma paljastui siis alkumetreillä, mikä ei ainakaan ollut pahaksi myynnille. Erittäin ennakkoluuloisesti suhtauduin Rowlingin dekkaritaitoihin, mutta sainkin yllättyä iloisesti. Tosin olen nautiskellut molemmat suomennokset äänikirjoina, ja lukija Eero Saarinen on kieltämättä taannut kuunteluelämyksen. Yhtä kaikki pidän kovasti Rowlingin karheasta päähenkilöstä, eivätkä kirjat muutenkaan ole lainkaan hassumpia. Rowling kunnioittaa brittidekkarin perinteitä.

2. Nemo Rossi: Rooman sudet (Arkeomysteeri I), Mafian linnut (Arkeomysteeri II) ja

Jumalista seuraava (Arkeomysteeri III) 

Kotimainen vauhdikas nuortendekkarisarja osui ja upposi kerralla. Historia, matkailu ja seikkailu yhdistyvät näissä Arkeomysteeri-sarjan kirjoissa mainiolla tavalla. Asiantuntevat tekijät kirjailijanimen takana takaavat laadun. Kirjat sopivat välipaloiksi myös aikuisille. Kaksi ensimmäistä kirjaa sijoittuu Roomaan, mutta kolmannessa seikkaillaan Kreikassa. Neljättä osaa jo käsittääkseni kirjoitetaan.

3. Matti Rönkä: Levantin kyy 

Tämän haikean kirjan lukeminen oli – no, haikeaa, sillä Levantin kyyn myötä jouduin heittämään jäähyväiset vanhalle ystävälle Viktor Kärpälle. Vuosien mittaan vaiteliaasta ja omien lakiensa mukaan rehdistä miehestä oli ehtinyt tosiaan tulla kuin vanha ystävä, jonka kuulumisia oli mukava päivittää. Onneksi kirjat eivät katoa minnekään, vaan Kärpän löytää edelleen kansien välistä. Röngän tekstit taipuvat myös äänikirjoiksi, ja tämänkin voisin nauttia uusintana kuunneltuna.

4. Ursula Poznanski: Vii5i 

Itävaltaan sijoittuva poliisidekkari oli virkistävää vaihtelua, mutta erityisesti tässä esikoisdekkarissa vetosi geokätköilyn yhdistäminen murhiin ja murhatutkimukseen. Hiukset pystyssä sai tätä lukea, eivätkä kliseisyydetkään jaksaneet latistaa lukunautintoa. Ihan samalle tasolle ei valittavasti yltänyt kakkosteos Sokeat linnut, vaikka ei huono ollut sekään. Mitäköhän Poznanski tarjoilee seuraavaksi? Twitter-murhan?

5. Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Vuoden ehdottomia kohokohtia! Tämä kirja avasi silmäni ihan kirjaimellisesti uudella tavalla. Kaupunkimaisemaa tulee tarkkailtua eri tavalla kuin ennen, ja kameran muistikortille on tallentunut ihan mukava graffitikokoelma. Katutaide on kiinnostavaa, töhriminen ei. Kirja on jännittävä ja piinaava, erilainen ja raikas. Ehdottoman hyvä uutinen on, että Järvelä kirjoittaa jatkoa parhaillaan. Luen.

6. Christian Rönnbacka: Rakennus 31 

Retkahdin Christian Rönbackan hurmuripoliisisankariin Antti Hautalehtoon jo viime vuonna, joten malttamattomana odotin kolmannen romaanin ilmestymistä. Yhtään ei tarvinnut pettyä! Hylätty mielisairaalan hallintorakennus hallitsee taajamaa, jonne Antti asettuu asumaan talonsa palon jälkeen. Karmiva rakennus liittyy luonnollisesti myös Antin tutkimaan kummalliseen tapaukseen, joka alkaa tyhjien hautojen löytymisellä eri puolilta Porvoota. Tiukkaa huulenheittoa ja kiperiä tilanteita! Lisää odotetaan.

7. Alan Bradley: Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä 

Yhdistetään neiti Marple, Sheldon Cooper ja Lucrezia Borgia ja kutistetaan lopputulos 11-vuotiaaksi, niin saadaan aikaan hurmaava salapoliisi Flavia de Luce. Omintakeinen tyttö asuu hajamielisen isän ja nurjamielisten sisarien kanssa rapistuvassa talossa brittiläisen pikkukaupungin liepeillä 1950-luvun alussa. Idyllisessä maisemassa tapahtuu raakoja murhia, jotka Flavia onnistuu enemmän tai vähemmän selvittämään. Idea kuulosti ennakkoon arveluttavalta, mutta tempauduin täysin Flavian vietäväksi.

                 

8. Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna

Sain kipinän tutustua Hietikon tuotantoon lukiessani rikosnovelliantologiaa Joulukalenteri, jossa Hietikon novelli erottuu muutaman muun helmen ohella edukseen erilaisuudellaan. Jostain syystä varsin miehekäs huumori iski minuun, samoin Hietikon hyvin persoonallinen kieli. Näkemiin Shosanna on biker-trilogian keskimmäinen ja toistaiseksi ainoa lukemani osa. Romaani alkaa kuvottavalla kuvauksella snuff-filmin teosta, eikä meno muutenkaan kovin aurinkoista ole. Virkistävän erilaista kuitenkin.

9. Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat 

Luin viime vuonna useitakin vanhoja brittidekkareita, muun muassa koko Josephine Teyn Alan Grant -sarjan. Parhaiden lukukokemusten joukkoon tältä nostalgiaosastolta nousi kuitenkin Kuolleet kirjatoukat Oxfordin ja huumorin ansiosta. Olisipa herkullista nähdä tästä tehty brittiläinen tv-elokuva! Suuri osa vitseistä taisi mennä yli hilseeni, mutta silti nautin ja hihittelin. Lisäksi kirjailija roikottaa ratkaisua aivan lukijan nenän edessä, mutta tajuaako sitä? En minä ainakaan!

10.  Rikos - 7 rikostarinaa 

Aivan vuoden viimeisinä päivinä vasta tulin tarttuneeksi tähän ohittamattomaan helmeen! Seitsemän suomalaista eturivin miesdekkaristia on kirjoittanut rikosnovellin antologiaan. Joukosta on vaikea nostaa mitään tiettyä novellia esille, koska kaikki ovat laatutavaraa. Oli mukavaa tavata vanhoja tuttuja, kuten Sakari Koskinen, ja saada uusia lukuvinkkejä tekijöistä, joiden tuotantoon on nyt vihdoin ja viimein tutustuttava paremmin. Kirjan idea on mainio, sillä novellien muodossa on nimenomaan helppoa tutustua entuudestaan itselle vieraiden kirjailijoiden tyyliin. Suosittelen lämpimästi!

Tässä siis poimintani vuoden 2014 dekkarihuipuiksi. Dekkareita luin jälleen viitisenkymmentä. Tunkua kärkikymmenikköön oli jonkin verran, ja jouduin karsimaan kymmenkunta muuta, jotka myös olisivat voineet hyvinkin joukkoon mahtua. Monta hyvää dekkaria jäi myös odottamaan lukuvuoroaan tämän vuoden puolelle. Dekkarien ystävällä ei ainakaan ole hyvästä luettavasta puutetta. Tarjonta on monipuolinen ja runsas vuodesta toiseen.

Hieman olen ällistynyt, että kymmenen kärkeeni mahtui vain kaksi naiskirjailijaa. Kotimaiset tekijätkin nappasivat vain kuusi kärkisijaa, vaikka mielestäni luen todella paljon nimenomaan suomalaista kirjallisuutta, myös dekkareita. 

Millaisia dekkarihuippuja Sinun lukuvuoteesi osui?

Vuoden 2012 parhaat dekkarit
Vuoden 2013 parhaat dekkarit

Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari

Seinäjokinen lukiolaispoika Hiski haaveilee ihan omasta tyttöystävästä, kuten varmaan useimmat muutkin ikäisensä pojat. Hiski vain on ylipainoinen, joten haave tuntuu täysin mahdottomalta. Mutta poika ei lannistu. Minkä ulkonäössä häviää, voi voittaa hyvällä supliikilla ja muilla avuilla, kuten pesäpallotietämyksellä. Pohjanmaalla kun ollaan, kaikki nuoret tuntuvat harrastavan pesäpalloa intohimoisesti. Hiski tuntee pelin tekniikat ja historian, mutta parasta antia ovat pelaavat tytöt ja heidän avujensa listaaminen.

Kotijoukkueen tytöiltä Hiski on tainnut saada pakit jo kaikilta mahdollisilta, joten verkot on viritettävä kauemmas. Kun sadan kilometrin takaisesta pikkukaupungista tulevat pelaamaan Pesä-Ahmojen tytöt, on Hiski kiikareineen ja muistilehtiöineen paikalla. Yhteydenottoa vieraan paikkakunnan tyttöihin auttaa Facebook, josta suurin osa pelaajista helposti löytyykin. Sitten vain hurmaavaa avausrepliikkiä sorvaamaan.

Pesä-Ahmojen tyttöjoukkueessa pelaava kasiluokkalainen Netta tuntee itsensä auttamatta harmaavarpuseksi itsevarman kapteenin Iran rinnalla. Ira ei ole säihkyvä kaunotar, mutta hän saa nokkelalla huumorillaan usein vastustajan hämääntymään ja pelin kääntymään Pesä-Ahmojen eduksi. Kun Netta puoli vuotta Seinäjoella käynnin jälkeen saa Hiskiltä Facebook-viestin, alkaa nuorten varovainen tutustuminen. Mutta haluaako Netta Hiskin poikaystäväkseen?

Jussi Matilaisen nuortenromaani Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari on hyvin perinteinen nuortenromaani. Itsestään epävarmat nuoret hapuilevat arkoina seurustelun kynnyksellä, ja mietteet kiertävät paljon omassa epätyydyttävässä ulkonäössä, kaverisuhteissa ja vastakkaisessa sukupuolessa ylipäätään. Henkilöt on istutettu tiukasti pesäpallomaailmaan, joka lajia harrastamattomalle ummikolle ei oikein kaikesta huolimatta avaudu. Tuntuukin, että tämä on jonkinlainen täsmäkirja pohjalaisnuorille, jotka saanevat pesistietouden jo äidinmaidossa. Heitä pelistrategiat ja joukkuevertailut kiinnostanevat.

Matilaisen kirjan maailma on viaton ja puhdas. Murrosikäiset nykynuoret harrastavat urheilua ja lautapelejä, eikä netissäkään roikuta tuntitolkulla. Kaljan tai tupakan kanssa ei puuhailla, itse asiassa niitä ei edes mainita kertaakaan, vaikka nuoret viettävät vapaa-aikaa keskenäänkin. Vaikka seurusteluhaaveet ovat pinnalla, on Hiskinkin unelmissa vain suukottelu nätin tytön kanssa, ei mitään se hurjempaa. Tummempia ongelmia sivutaan yhden Netan joukkuetoverin kohdalla, mutta ne saadaan näppärästi ja nopsasti pakettiin.

Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari olisi kaivannut ainakin alkupuolelleen hieman terävämpää menoa, sillä käynnistyminen ottaa aikansa. Kunhan henkilöihin malttoi tutustua, loppupuoli kirjasta veti jo ihan mukavasti mukaansa ja loppuratkaisua pohdiskeli mielessään etukäteen ja kirjan loputtuakin. Hiski vaikutti alkuun epämääräiseltä tyttöjä tiirailevalta hyypiöltä, mutta paljastuu lopulta aika sympaattiseksi nuorukaiseksi.

Nuorten lukuharrastuksen kuihtumista pelätään kovasti ja syystä. Tiedän, miten vaikeaa on houkutella nuoria kirjojen pariin. Tämän teoksen kohdallakin mietin, kenelle sitä tarjoaisin ja miten onnistuisin. Urheilusta kiinnostunut seitsemäs- tai kahdeksasluokkalainen, lukemaan tottunut nuori voisi kirjaan tarttua ja siitä pitää. Mutta teokselle olisi ollut eduksi ulkoasuun panostaminen. Ensinnäkin nimi tuntuu todella kömpelöltä. En myöskään syttynyt idealle, että jokaisen luvun otsikoksi oli nostettu tekstistä kokonainen, satunnaiselta tuntuva virke. Jos ei luvuille keksi nasevaa otsaketta, numerointi riittää. Myös kansi on valitettavan epäonnistunut. Epätarkka valokuva nuorista pallottelijoista sopii kyllä aiheeseen, mutta värit ja tekstin kirjasintyyli eivät houkuttele kirjaa avaamaan. Ulkoasu viestii halpuutta ja vanhanaikaista, valitettavasti.

Kansiliepeessä esitellään tekijä Jussi Matilainen eteläpohjalaiseksi kirjailijaksi ja sanataideohjaajaksi. Nettiä kaivelemalla selviää, että Matilainen on aiemmin kirjoittanut muun muassa useita nuortenromaaneja, joista ainakin jännitysromaani Pakko pärjätä (2009, Myllylahti) näyttäisi liittyvän löyhästi tähän lukemaani Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari -kirjaan. Siinä päähenkilöksi mainitaan kestävyysjuoksua harrastava Kerkko, jolla on kaveri nimeltä Hiski. Samat kaverukset ovat mukana siis myös tässä uudessa teoksessa, joka ei edeltäjänsä tavoin ole jännäri.

Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari

Marketiimi 2014. 186 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!

Almgren & Jokitalo: Tappavat tienoot

Haluaisin lukea paljon enemmän tietokirjallisuutta kuin luen. Mikään ei tietenkään oikeasti estä minua lukemasta tietokirjallisuutta vaikka kuinka paljon. Esteenä tuntuvat olevan vain omat mieltymykset, tottumukset ja ajan rajallisuus. Olen ennen kaikkea kaunokirjallisuuden ystävä. Työn takia joudun tietysti erilaista faktakirjallisuutta lukemaan, mutta niitä en laske enkä merkitse edes luettujen listalleni, koska ne ovat työtä. Harrastuksekseni luen lähinnä elämäkerrallista tietokirjallisuutta tai sitten kirjallisuuteen liittyvää tietoa. Vuoden 2014 aikana lukemistani 159 kirjasta vain 7 kuului kategoriaan tietokirjallisuus, ja silloinkin muutaman teoksen kohdalla jouduin venyttämään pikkuisen määritelmiä.

Petrattavaa siis olisi tällä saralla. Yritystä onkin ollut, sillä olen esimerkiksi ostanut hyllyyni Tuula Karjalaisen Tove Janssonia käsittelevän teoksen Tee työtä ja rakasta ja Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnaksen elämäkerran Sateessa ja tuulessa. Tarkoitus on ollut hankkia myös uusin Minna Canthista kertova tietoteos. Valitettavasti kirjan ostotapahtuman yhteydessä kalenteriin ei repeä lukemisen mittaista tyhjää tilaa. On vain priorisoitava omat lukemiseni toisin, jos haluan panostaa tietoon.

Mutta jotain tulin siis sentään faktapuoleltakin viime vuonna lukeneeksi. Vuoden loppumetreille jäi jokaisen kotimaisen dekkarinystävän pakolliseen lukemistoon kuuluva mainio Tappavat tienoot. Tekijät Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo esitellään takakannessa dekkariharrastajiksi, kirjastoalan asiantuntijoiksi ja tietokirjailijoiksi, ja kirjan idea on esitellä kotimaisten dekkareitten murhamiljöitä populaarilla otteella.

Dekkarit ovat tunnetusti monille kevyttä kesälukemista, ja tekijät kertovatkin lukeneensa teostaan varten pinon dekkareita kesälomallaan. Aika muhkeita ovat olleet pinot, sillä teoksen takana olevasta luettelosta selviää, että sitä varten on luettu 99 kotimaista (tai Suomeen sijoittuvaa) dekkaria. Se tekee viitisenkymmentä dekkaria pekkaa päälle, joten kunnioitettava luku-urakka on suoritettu. Lisäksi luettaessa on vielä etsitty sopivaa materiaalia kirjaa varten.

Almgren ja Jokitalo kirjoittavat letkeään tyyliin ahkerasti lukemiinsa teoksiin viittaillen. Murhapaikkoja käsitellään moneen tapaan ja eri näkökulmista. On koetettu analysoida, millaisissa ympäristöissä suomalaisissa dekkareissa murhataan ja mistä vaikkapa ruumiita löytyy. Aika monenlaisista paikoista, mutta muun muassa rantavesistä, luonnollisesti. Joitakin kaupunkeja kirjassa käydään läpi ’sillä silmällä’, mutta mitään systemaattista maantieteellistä kartoitusta ei tehdä. Samaten kaupunkeja kuvaavista dekkareista ja kirjailijoista on valittu joitakin esimerkkejä, joiden perusteella aluetta käydään läpi. Olettaisin, että mukaan ovat päässeet lähinnä tekijöiden omat suosikkikirjailijat. Esimerkiksi Turkua ei käydä läpi Jussi Vareksen (Reijo Mäki) vaan Vappu Ahavan (Pirkko Arhippa) silmin.

Mitään tyhjentävää vastausta murhamiljöön tyyppikysymykseen ei Tappavista tienoista löydy, eikä se ole ollut tarkoituskaan. On mukavaa pohdiskella kirjan kyydissä, miten paljon miljöökuvauksella on vaikutusta dekkarilukukokemukseen, millaiset ympäristöt herättävät kirjailijan mielikuvituksen ja mitkä taas puhuttelevat lukijoita. Teosta varten on myös haastateltu muutamia nykydekkaristeja eri aiheista. Hauskoja ovat menovinkit, joita on listattu käsiteltyjen paikkakuntien yhteyteen. Kirjan avulla voi suunnitella omia murhakierroksiaan vaikkapa kesäloman ratoksi.

Itselleni kirja toimi lähinnä lukuvinkkausteoksena. Oli mukavaa lukea tekijöiden kommentteja ja huomioita itselle tutuista teoksista (olen lukenut takaosan teoslistasta 39 kirjaa), mutta muutamat dekkaristi alkoivat tämän kirjan perusteella kiinnostaa kovasti. En esimerkiksi ole tainnut koskaan lukea yhtään Markku Ropposen Kuhala-dekkaria (tai korkeintaan joskus yhden, ehkä). Kirjan kuvausten perusteella kannattaisi. Lukematta ovat myös Eija Piekkarin dekkarit, ja hänen tuotannostaan jo kirjastosta yhden teoksen toinkin kotiin.

Tappavat tienoot sai aikaan myös sen, että sen kanssa samaan aikaan lueskelemani Rikos– 7 rikostarinaa -antologian tapahtumapaikkoihin ja niiden kuvauksiin tulin kiinnittäneeksi tavallista enemmän huomiota. Minulle tapahtumapaikoilla on väliä. Nautin dekkareissakin hyvästä miljöökuvauksesta, joka lomittuu yleensä ylipäätään teoksen tunnelmaan. Jos kirjassa kuvataan itselle tuttuja paikkoja, on kuvauksen syytä olla oikeellista. Virheistä hermostun helposti, jos niitä satun huomaamaan. Toisaalta taas suurin osa kuvatuista ympäristöistä on itselle väkisinkin outoja, mutta jos kuvaus on hyvää, ’näkee’ paikat mielessään ja sijoittaa henkilöt maisemaan. Ei ole yhdentekevää, millaiselta kirjan maailman näyttää, tuoksuu, kuulostaa ja tuntuu.

Tappavien tienoitten letkeys pääsee välillä hieman karkaamaan tekijöiden otteesta. Joissakin kohdissa nimittäin kaipailin huolellisempaa viitattujen dekkarien ja kirjailijoiden nimeämistä. Jos kirja ja sen sankarit ovat lukijalle outoja, ei pelkkä henkilönimillä viittailu vielä saa häntä ymmärtämään, mistä onkaan puhe.

Päivi Almgren & Päivi Jokitalo: Tappavat tienoot

Avain 2014. 307 s.

Arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Anni Polva: Tiina

Kannen on piirtänyt Anna-Stina Ketonen.
Oma kappaleeni on maksanut 8 mk.

Olen saanut ensimmäisen Tiina-kirjani eli Anni Polvan kirjan Tiina varmaankin vuonna 1973. Kyseinen kappale on edelleen tallessa ja nyt tätä tekstiä varten jälleen uudelleen luettuna. Muistan, että sain Tiinan äidinäidiltä lahjaksi. Yleensä sain kirjalahjat äidiltä tai isänpuoleiselta isotädiltä, jotka kumpikin olivat ahkeria lukijoita ja kannustivat minuakin harrastuksen pariin. Mutta lukutaidon kunniaksi on Mummu halunnut antaa ihan oikean kirjan.

Olin mennyt kouluun edellisen vuoden syksyllä ja oppinut talvella lukemaan. Hiljattain itse lukemaan ryhtyneelle Tiina vaikuttaakin sopivalta, ei liian paksulta eikä vaikealta mutta kuitenkin vauhdikkaalta kirjalta. Sunnuntai-iltana sain kirjan lukaistua parissa tunnissa, vaikka muutakin puuhailin siinä sivussa. Aikoinaan luin oman Tiinani monen monta kertaa, ja lainasin lisäksi kaikki kirjastomme Tiina-kirjat.

Oma Tiinani on kymmenes painos ja painettu vuonna 1972. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956. Vuonna 1972 sarjasta oli ehtinyt ilmestyä jo 17 osaa, ja lisää tuli miltei vielä kirja vuodessa -tahdilla aina vuoteen 1986 asti. Kaikkiaan Tiina-sarjassa on siis 29 osaa. Viimeisiä en enää ole lukenut, mutta varmaankin jonnekin 1970-luvun loppuun asti jaksoin sarjaa seurata ja alkupään kirjat luin siis moneen kertaan.

Polvan teosten avulla oli myös vaivatonta siirtyä varovasti aikuisten osastolle kirjastossa. Tuttu kirjailijanimi kannessa toi turvaa, ja niinpä tulin ahmineeksi myös koko joukon Polvan aikuisille suuntaamia viihderomaaneja. Nämä olen lukenut jo aika varhain, alle 15-vuotiaana, vaikka toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna ikäni on ollut juuri sopiva. Polvan romantiikka oli muistikuvieni mukaan äärimmäisen kilttiä ja puhdasmielistä. Suukko taisi olla ehdottomasti uskaliainta hänen aikuistenkirjoissaankin.

Tiina on ensimmäisessä kirjassa 10-vuotias kolmasluokkalainen. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Tiinan nelihenkinen perhe muuttaa pienen kaupungin laidalta toiselle, ainakin perheelle uuteen kerrostaloasuntoon. Punapipoinen Tiina koettaa tehdä vaikutuksen pihan lapsiin liukumalla muuttokuorman päältä alas vauhdilla, mutta toivottu tulos jää ainakin osin saavuttamatta. Pihan lapset tulevat saman tien esitellyiksi. Kingi on kovanyrkkinen ja hauskannäköinen Juha, tytöistä Leila on nirppanokka ja Elvi arka ja kiltti. Talonmiehen poika Kalle vaikuttaa myös reilulta. Lisäksi jaloissa pyörii liuta nimeämättä jääviä pienempiä lapsia.

Tiinan luonne tulee nopeasti lukijalle tutuksi. Nopea kiivastuminen taitaa olla hänen suurin heikkoutensa, ja sitä hän on koettanut uudenvuodenlupauksellaan suitsia, heikoin tuloksin tosin. Tiina joutuu herkästi tappeluun, koska hän on tulisieluinen heikompien puolustaja sekä armoton feministi. Niin eläimet kuin ihmisetkin ovat hänen sydäntään lähellä. Naisten ja tyttöjen väheksyntä taas saa hänen kilpailuviettinsä oitis syttymään. 1950-luvun maailmassa tilaisuuksia tuntuu tähän löytyvän valitettavan paljon. Niin Tiinan ihailema Juha kuin kiusanhenkimäinen isoveli Velikin jaksavat aina muistuttaa, ettei tytöistä ole mihinkään. Onneksi edes isä on toista mieltä.

”Tiina oli saanut puolustaa oikeuksiaan henkeen ja vereen asti velipoikaa vastaan, joka jokaisessa sopivassa tilanteessa tähdensi, että hän oli vain tyttö eikä sen takia kelvannut mihinkään, ei osannut mitään eikä uskaltanut mitään. Häneltä nousivat hiukset kiukusta pystyyn joka kerta kun joku uskalsi verrata tyttöjä poikiin ja epäillä heidän kykyjään.”

Toinen Tiinan heikkouksista on mahdottomuus pyytää anteeksi. Tämä ominaisuus yhdistettynä yliaktiiviseen omatuntoon ja kiivaaseen luonteeseen ajavat Tiinan kiusallisen usein itserangaistuksen eli pitsinvirkkaamisen pariin. Tiina-parka inhoaa käsitöitä, ja rankaisee itseään pahimmaksi tietämällään tavalla eli lakanapitsin virkkaamisella! Harmillisen usein hiihtoretki tai muu hauskuus pitää jättää tämän puuhan takia väliin.

”Hän työnsi neulan silmukan lävitse ja ryhtyi silmä kovana tavoittelemaan lankaa koukun nokkaan. Se onnistui. Lanka silmukan lävitse, uusi silmukka, ja taas uusi, mutta kun hän ryhtyi vetämään sitä ensimmäisen pylvään lävitse, sekosi juttu kokonaan. Kieli kiersi poskesta toiseen ja työntyi pahimmissa paikoissa ulos suustakin, hiki kohosi otsalle ja sormet tuntuivat kangistuvan jännittämisestä. --- Likainen, venynyt ja nihkeä pitsinpala oli kuin yksi ainoa, suuri katuva anteeksipyyntö.”

Myöskään aamuherääminen ei ole Tiinan juttu, ja senkin takia tyttö on usein pulassa. Edes ensimmäinen aamu uudessa koulussa ei saa unikekoon vauhtia, vaan myöhästyminen on enemmän kuin todennäköistä. Mutta reipas ja avomielinen tyttö osaa yleensä selvittää tiensä läpi ongelmien. Aikuisetkin osaavat olla reiluja.

1970-luvun alun peruskoulun alaluokkia pienessä maalaiskoulussa käyvän tytön silmin Tiinojen maailma oli perin eksoottinen ja kiehtova. Nyt vielä 40 vuotta myöhemmin luettuina Tiinan elämä vaikuttaa entistäkin erilaisemmalta kuin oma lapsuus. Todennäköisesti kaikkia kirjan yksityiskohtia ei lapsena tajunnutkaan ja ne vain ohitti omituisuuksina.

Jo Tiinan perheen asumisolot poikkesivat rajusti omistani. Kerrostalo tuntui hienolta, enkä muista ihmetelleeni, että kerrostaloissakin liedet lämmitettiin puilla. Perheen rutiineihin kuului puunkanto, ja esimerkiksi katkenneen suksensa Tiina piilottaa pihavajassa halkopinon taakse. Juokseva vesi sen sijaan asuntoon tulee. Ahdastakin on, sillä Tiinalla ei ole omaa huonetta. Yläkerrassa asuvalla Juhalla sellainen on, mutta heillä on palvelijakin. Tiinan isä on konttorityössä ja äiti hoitaa kotia. Rahaa on niukalti, ja kirjan lopussa isällä onkin raskaita rahahuolia.

Perheessä äiti tuntuu ottaneen tehtäväkseen moittia ja nalkuttaa tyttärelleen alati. Äidistä saa aika kylmän vaikutelman. Hänellä ei ole tapana helliä tai kiitellä turhan päiten. Lisäksi minusta oli todella epäreilua, että hän pisti Tiinan vastaamaan laskiaisateriasta, vaikka ei ollut opettanut keittotaidon alkeitakaan tytölleen. Miten olisi pitänyt oppia? Itsestään? Toisaalta äidin pehmeä puolikin pääsee välillä pilkistämään huolehtimisen ja komentelun alta. Isä on Tiinaa kohtaan lempeä ja oikeudenmukainen. Hänen kasvatusmenetelmiään kirjassa moititaan pariin otteeseen turhan nykyaikaisiksi, hän kun ei usko kuritukseen tai rankaisemiseen.

50-luvun elämään liittyivät vielä ainakin kummastusta 70-luvun lapsessa herättäneet sukkanauhat ja sukat. Luojan kiitos ei mokomia asusteita enää omana aikanani käytetty! Nyt lukiessani huomasin myös, että Tiinan isä toteaa, ettei tytön kannata anoa siirtoa koulun päivävuoroon, vaan on helpompaa vaihtaa kesken lukuvuoden uuteen, lähellä sijaitsevaan kouluun. Kaupungeissa tosiaan käytiin koulua kahdessa vuorossa, kun ikäluokat olivat suurimmillaan.

Tiinassa on selviä vaikutteita aiemmasta tyttökirjaperinteestä. Mielikuvitusmaailmaansa helposti uppoava ja viattomiin vaikeuksiin ajautuva poikatyttöhahmo tuo etsimättä mieleen vaikkapa Vihervaaran Annan. Myös kirjan rakenne on genrelle tyypillinen. Juonta ei varsinaisesti ole, vaan useita lyhyitä episodeja, jotka liittyvät löyhästi yhteen. Ajallisesti Tiinassa edetään joululoman lopusta jonnekin alkukevääseen. Lapset hiihtävät, laskevat mäkeä, luistelevat. Loppupuolella kirjaa järjestetään rusettiluistelutapahtumakin. Tästä episodista pidin kovasti jo aikoinaan, ja muun muassa sen hämärästi kirjasta muistin. Muistin myös, miten Juha ratkaisee pariongelman tapahtumassa.

Polva kuvaa Tiinaa lämpimästi ja huumorin höystämänä. Mukana on jo ripaus viatonta romantiikanpoikastakin, sillä Tiina ja Juha tuntevat tiettyä vetoa toisiinsa. Juha joutuu muutamaan kertaan tunnustamaan, että Tiina on varsin poikkeuksellinen tyttö, mikä taas hivelee kovasti Tiinan itsetuntoa.

Itselleni Tiinan uudelleen lukeminen oli nostalginen kokemus. Yllättävän monet kirjan tapahtumat palasivat lukiessa mieleen. Myös sama ahdistus Tiinan puolesta monissa kiperissä tilanteissa palasi kuin lapsena lukiessakin. Oma tyttäreni on Tiinoja lukenut pian 15 vuotta sitten, ja hänelle ostinkin joitakin yhteisniteitä omien vanhojeni lisäksi. Vaikea on kuitenkin arvioida, kuinka hyvin Tiinat uppoavat nykylapsiin. Luetaanko Tiinoja vielä?

Anni Polva: Tiina

Karisto 1956. 155 s.

Saatu lapsena lahjaksi.

Tämä kirjoitukseni liittyy kirjabloggaajien järjestämään Anni Polva -teemapäivään, joka päätettiin järjestää suositun ja tuotteliaan kirjailijan 100-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Minulla oli ilo opiskeluaikana päästä kuulemaan Anni Polvaa Turussa. Hänet oli kutsuttu kertomaan kirjallisuuden opiskelijoille kirjoistaan ja kirjoittamisesta. Tilaisuudessa oli muistaakseni esiintymässä muitakin kirjailijoita, mutta sympaattinen ja herttainen Polva jäi mieleen. Polva oli tuolloin jo iäkäs mutta edelleen tuottelias. Muistan, että hän ensi töikseen laittoi ison herätyskellon eteensä aloittaessaan osuutensa. Muuten olisi kuulemma voinut helposti puhua liian pitkään.

Lisää teemapäivästä voi kurkata Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogista. Sieltä löytyvät muun muassa linkit muihin mukana oleviin blogeihin. Lukulamppu-sivustolta löytyy myös Polva-aiheinen artikkeli.

Millaisia muistoja Sinulla on Anni Polvasta ja hänen teoksistaan?

Rikos - 7 rikostarinaa

Ennen kuin laadin ja julkaisen odotetun Vuoden 2014 parhaat dekkarit -listaukseni, on vielä palattava yhteen viime vuoden dekkariin tai oikeammin dekkarinovelliantologiaan. En ole varsinainen novellien suurkuluttaja, sillä pidän enemmän pidemmästä muodosta, mutta kun julkaistaan kotimaisia rikosnovelleja sisällään pitävä kirja, jonka kirjoittajiin kuuluvat Seppo Jokinen ja Timo Sandberg, en voinut kuin hankkia kirjan ja lukea sen. Tosin olipa vähällä, ettei tämä teos jäänyt unohduksiin kirjatulvan keskellä, mutta Ruumiin kulttuurin syksyn dekkarilistaus pelasti minut. Onneksi.

Rikos – 7 rikostarinaa -antologiaan on koottu seitsemän mieskirjailijan tekstit. Mukana ovat seuraavat herrat:

Seppo Jokinen

Esa-Pekka Kanniainen

Juha-Pekka Koskinen

Martti Linna

Paulus Maasalo

Timo Saarto

Timo Sandberg

Novellit ovat teoksessa tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Teoksen toimittajaa ei mainita, eikä siinä ole mitään esi- tai jälkisanoja, pelkät novellit vain, joten ne saavat puhua puolestaan. Hyvin puhuvatkin, enkä sen kummempia esipuheita kaivannut. Kansiliepeestä löytyy jokaisesta kirjoittajasta parin sanan esittely, joka saa riittää. Lisätietoahan on helppo etsiä vaikka netistä.

Oma kappaleeni tupsahti postiin sopivasti joulunpyhien alla, ja pääsin noutamaan sen maanantaina. En malttanut kauaa säästellä aarrettani, vaan ahmaisin sen pikavauhdilla. Sen verran kyllä suitsin itseäni, että päätin lukea rinnalla toista teosta. En halunnut pilata novelleja liian nopealla lukutahdilla. Siispä luin aina novellin tästä kokoelmasta ja sen jälkeen luvun tietoteoksesta Tappavat tienoot, josta kirjoitan tänne tuota pikaa myös. Menetelmä osoittautui oikein mainioksi. Näin kukin novelli ehti hetken sulaa ennen seuraavan nielaisemista.

Rikos – 7 rikostarinaa on antologiaksi harvinaisen tasalaatuinen. Asiaa auttanee, että mukana on vain seitsemän eri tekijää, jotka vielä on huolella valittu. Jokaisella on (rikos)kirjallisuustaustaa ainakin jonkin verran. Taso on myös hyvä. Pidin kovasti jokaisesta novellista. Monet niistä olisivat voineet kasvaa romaaniksikin. Jälleen huomasin itsessäni tämän laajemman taustoituksen ja syventämisen kaipuun. Osa novelleista kiertyy siististi kerälle, osa taas jää kutkuttavasti auki.

Seppo Jokisen nimi kirjan kannessa on ohittamaton houkutin. Olen estoitta Jokis-fani, tai oikeammin Koskis-fani, sillä Jokinen kirjoittaa uskollisesti poliisisankaristaan Sakari Koskisesta. En ole tainnut missään törmätä Jokisen tekstiin, jossa Koskinen ei olisi mukana. Puhuvan luurangon tapaustakin tutkii tietysti komisario Koskinen joukkoineen. Tampereen ytimen tuntumassa tehdään maantietunnelia. Työt keskeytyvät, kun kaivantotyön yhteydessä törmätään ruumiiseen tai oikeastaan siis luurankoon. Kuka on oudon tunnelin loppupäähän haudattu ollut? Koskinen saa vinkin yläpuolella sijaitsevan museon työntekijältä, ja jäljet alkavat johtaa sylttytehtaalle varsin vikkelään. Tapaus antaa vielä puhtia Koskisen paperitöihinkin, jotka tuttuun tapaan tökkivät. Novellin aihe olisi voinut hyvin olla romaanissa ainakin sivujuonena, joita Jokisella on tapana harrastaa.

Seppo Jokisen Komisario Koskisesta kertova dekkarisarja on mittava:

Koskinen ja siimamies. Karisto, 1996.

Koskinen ja raadonsyöjä. Karisto, 1997. 

Koskinen ja pudotuspeli. Karisto, 1998. 

Koskinen ja taikashow. Karisto, 1999. 

Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Karisto, 2000.

Hukan enkelit. Karisto, 2001. 

Piripolkka. Karisto, 2002. 

Vilpittömässä mielessä. Karisto, 2003. 

Suurta pahaa. Karisto, 2004. 

Sana sanaa vastaan. Karisto, 2005. 

Hiirileikki. Karisto, 2006. 

Viha on paha vieras. Karisto, 2007. 

Kuka sellaista tekisi. Karisto, 2008. 

Lyöty mies. Karisto, 2009. 

Räätälöity ratkaisu. Karisto, 2010. 

Ajomies. Crime Time, 2011. 

Hervantalainen. Crime Time, 2012. 

Vihan sukua. Crime Time, 2013. 

Mustat sydämet. Crime Time, 2014. I

Martti Linna oli minulle uusi tuttavuus, vaikka mies on ehtinyt tehdä jo mittavan kirjallisen uran sekä tieto- että kaunokirjallisuuden alalla. Linnan kaunokirjallinen tuotanto on Wikipedian mukaan seuraavanlainen:

Syysmarkkinat, Otava, 2005

Ahventen valtakunta, Myllylahti Oy, 2007

Tammikoti, Myllylahti Oy, 2009

Kuolleita unelmia, Myllylahti Oy, 2010

Liian iso juttu, Myllylahti Oy, 2011

Ristimitta, Karisto Oy, 2012

Kultainen sääntö, Myllylahti Oy, 2013

Niobe, T:mi Martti Linna, 2014

Lisäksi keväällä 2015 on tulossa uusi rikosromaani Rakkausarpia, jossa päähenkilönä on jo kuudetta kertaa rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa.

Sudenmaa ei kuitenkaan ole mukana sysimustan huumorin sävyttämässä novellissa Suljetun auton arvoitus. Haminalaisten pikkurikollisten porukka on tehnyt jälleen kerran ansaintamielessä viinanhakureissun Tallinnaan. Juomia on lastattu Volvon takakontti piripintaan, ja matkustajat ovat tehneet parhaansa tuodakseen alkoholia myös omassa ruumiissaan niin paljon kuin mahdollista. Minäkertoja on ainoa, joka on selvin päin, koska on kuljettaja. Silti hänkään ei ole huomannut ennen Porvoon moottoritietä, että yksi joukosta näyttää puuttuvan. Missä vaiheessa Jake on jäänyt pois porukasta? Entä onko Jake tehnyt oharit vai onko kyseessä vahinko? Kun kaverukset pysähtyvät tien sivuun tekemään takakonttiin inventaariota, he tekevät karmaisevan löydön. Muisti ei silti pelaa kuin pätkittäin. Homma karkaa täysin lapasesta, kun todistusaineistosta koetetaan päästä eroon syrjäisellä hiekkakuopalla.

Suljetun auton arvoitus on aivan mainio novelli, joka jää mieleen kaihertamaan. Miten kaikki oikein mahtoikaan päättyä? Entä mitä kummaa poliisit tulisivat aikanaan tapausta tutkiessaan saamaan selville? Linnan tuotanto pamahti saman tien lukulistalle!

Juha-Pekka Koskinen on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, joten oli mukava yllätys huomata hänen nimensä antologian kirjoittajien joukossa. Aikomukseni tutustua Koskisen tuotantoon sai oivallista vahvistusta novellista Pimeyden ruhtinas, jossa on hyödynnetty mainiosti erilaisia dekkarigenren alalajeja huumorin kera. Pienen etsivätoimiston kakkososakas toimii minäkertojana, joka saa ratkaistavakseen kadonneen taksikuskin tapauksen. Poliisi ei ole kadonneen nuorukaisen etsimiseksi tehnyt paljoakaan, joten eksentrinen äiti kääntyy yksityisetsivän puoleen. Käy ilmi, että taksirenkinä suosittu Valtteri oli ollut hyvissä väleissä kaupungin silmäätekevien kanssa, niin virka- kuin luottamusmiestenkin. Oliko kunnallispolitiikalla ja maankäytöllä jotain tekemistä Valtterin katoamisen kanssa? Novelli huipentuu suorastaan makaaberiin löytöön.

Juha-Pekka Koskisen aikuisille suunnattua tuotantoa:

Ristin ja raudan tie. Karisto, 2004.

Viisi todistajaa.  Karisto, 2005.

Savurenkaita: Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti. Karisto, 2006.

Seitsemäs temppeliherra. Karisto, 2007.

Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään. Karisto, 2007. 

Punainen talvi. Karisto, 2010.

Eilispäivän sankarit. Arktinen Banaani, 2011.

Paholaisen vasara.  Helsinki-kirjat, 2011.

Pariisinvihreä työhuone. Karisto, 2011. 

Ystäväni Rasputin.  WSOY, 2013.

Kuinka sydän pysäytetään. WSOY, 2015

Timo Saarto on minulle kokonaan uusi tuttavuus. Saarto on julkaissut aiemmin teoksen Vaitelias poika (2011), joka voitti Kariston kirjoituskilpailun. Keväällä on tulossa seuraava teos Vesimiehen aika. Hylkiöt-novelli on hieno historiallinen dekkari. Tarina sijoittuu 1930-luvun alun ankeisiin aikoihin Helsingissä. Poliisina työskentelevä minäkertoja ei tunne viihtyvänsä työssään, koska menneisyys vaikuttaa arkeen hyvin ikävällä tavalla. Kun tutkittavaksi päätyy murhatun vuokraisännän tapaus, alkaa tutkijan henkikin olla vaarassa. Jotenkin kuvioissa taitaa olla mukana inhottu etsivä Kirvakin. Tunnelma on synkkä ja pelottava, ja tapahtumien vauhti kiihtyy nopeasti. Loppuratkaisu on odottamaton mutta perusteltu. Saarron nimi kannattaa ehdottomasti painaa mieleen!

Esa-Pekka Kanniaisesta olenkin odottanut kuulevani lisää. Esikoisdekkari Pimeä korpi oli sen verran lupaava, että dekkarien ystävät saivat aihetta toivoa Kanniaisen jatkavan jännityksen saralla. Pitkä tuomio on luistava toimintanovelli, jossa seurataan erään vangin hautajaislomaa. Turkulaisessa vankilassa jo useita kertoja aikaa viettänyt rauhalliseksi tiedetty vanki, novellin minäkertoja, saa hautajaisiin mukaansa kaksi vartijaa. Kirkossa menneisyyden haavat kuitenkin aukeavat niin rajusti, että reissu on päättyä ankeasti. Samalla lukijalle paljastuu, mitä todella tapahtuikaan ennen hautajaisia.

Paulus Maasalo on julkaissut toistaiseksi kaksi toimintatrilleriä, joista kumpaakaan en ole lukenut. Roudan alla (2011) tuli toiseksi Kariston kilpailussa, jonka Timo Saarto voitti, ja toinen romaani on nimeltään Elinehto (2012). Maasalon novelli Ryöstö on vallan mainio! Novelli jakautuu useaan osaan, joissa kussakin on oma kertojansa. Pankin konttorissa on tehty törkeä ryöstö kesken kirkasta päivää. Selvittelemään saapuu joukko poliiseja, joita johtaa ylimielinen pyrkyri Jari-Samuli Mukka. Mukka tekee joukon virheitä, mutta kuinka ratkaisevia, selviää lukijalle sitä mukaa kun uusia kertojia päästetään ääneen. Kutkuttava kuvio kaiken kaikkiaan! Lyhyt tarina saa oivallisia sävyjä näkökulmavaihdoksista.

Timo Sandberg edustaa kirjoittajien joukossa Jokisen ohella pitkän linjan dekkaristia, joka on julkaissut korkean pinon alan kirjallisuutta (kaikki Kariston julkaisemia):

Kihokki, 2002 

Pahan morsian, 2006 

Pöllön huuto, 2007 

Elämänluukku, 2009 

Pirunpesä, 2009 

Dobermanni, 2010
Kalmankokko, 2011 

Vainooja, 2012 

Mustamäki, 2013 

Kärpäsvaara, 2014 

Häränsilmä, 2015

Namusedässä kertoja on keski-ikäinen mies, joka saapuu asuntoautollaan lähes tyhjälle leirintäalueelle. Toisessa matkailijaporukassa tuntuu olevan pari riidanhaluista suomalaismiestä ja muutama venäläisnainen. Naisista nuorin ja pienirintaisin kiinnostaa Juhaa erityisesti, eikä hän malta olla kiikaroimatta tyttöä autostaan. Mutta Juha ei ole tullut kaupunkiin sattumalta, kuten vähitellen lukija saa pienistä vihjeistä arvata. Lopussa rantavedessä lilluu ruumis ihan oikeaoppisen dekkarin tapaan. Kuka sinne päätyy ja miksi?

Rikos – 7 rikostarinaa on siis vallan mainio antologia, jonka avulla saa hienoja maistiaisia suomalaisesta nykyrikoskirjallisuudesta. Hieman rypistelin otsaani tajutessani, että kirjan tekijät ovat kaikki miehiä. Miksi? Eikö Suomessa muka ole eturivin naisdekkaristeja? Vai onko tarkoitus tehdä myöhemmin toinen kokoelma, jossa naiset näyttävät kyntensä? Toivottavasti, sillä kirjan pariksi esitelty antologia Rakas – 7 rakkaustarinaa saa niskakarvani pystyyn. Ei sisältönsä takia, vaan siksi, että asetelma on jotenkin niin kivikautinen. Vaadin, että vuonna 2015 seitsemän miestä kirjoittaa vastaavan rakkausnovelliantologian!

Rikos – 7 rikostarinaa

Karisto 2014. 198 s.

Ostettu nettikirjakaupasta.

Neljäs blogivuosikatsaus 2014

Luettavaa riittää myös vuonna 2015!

Uusi vuosi, uudet kujeet. Ennen uuden aloittamista on aika hetkeksi pysähtyä kertaamaan menneitä. Blogitapoihini on jo jonkin aikaa kuulunut osavuosikatsauksen laatiminen neljännesvuosittain, joten nyt on vuorossa vuoden 2014 viimeinen kvartaali.

En ole mikään syksyihminen, oikeastaan kaikkea muuta. Lounais-Suomeen lokakuussa saapuvat kylmyys, märkyys ja pimeys ovat joka vuosi vähällä musertaa alleen. Ainoa toimiva vastalääke tuntuu olevan aktiivinen sosiaalinen kulttuuritoiminta, jota tänäkin syksynä ihan mukavasti tulin harrastaneeksi. Tästäkin loskakaudesta taas selvittiin! Apuna olivat perheen ja työn lisäksi kirjat ja kirjalliset riennot, teatteri ja runoillat sekä muutama elokuvakin.

Lokakuu on kirjaihmiselle vuoden kohokohtia kaksien merkittävien kirjamessujen ansiosta. Tänä vuonna messuilin oikein urakalla sekä Turussa että Helsingissä. Antoisaa, hauskaa ja mukavaa oli! Messuilla karttuneet kirjapinot eivät ole vieläkään huvenneet, joten iloa riittää pitkälle kevääseen asti, jotain saattaa jäädä heinäkuullekin. Suunnitelmissa on nimittäin uusia paksujen kirjojen teemakuukausi silloin.

Lokakuussa elvytin myös lanu-kirjateemaviikkoni. Syyslomalla luin vain lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Jälkikäteen huomasin, että olin tullut valinneeksi pinoihini vain kotimaista lanua, mutta mikäs sen parempaa. Viikko osoittautui kuitenkin jälleen harmillisen lyhyeksi ajaksi ja ehdin lukea vain viisi kirjaa muhkeasta kirjastopinostani. Niinpä jatkoin teemaa vielä marras- ja joulukuussakin, ja onpa muutama kirja edelleen odottamassa luentaansa. Tämä teemaviikkoidea saa varmasti jatkoa viimeistään ensi lokakuussa, kenties jo aiemminkin.

Marraskuussa jännitettiin tietysti kirjallisuuspalkintoehdokkaita ja sitten myöhemmin kisojen voittajia. Tällä kertaa esiraatilaiset olivatkin valinneet kosolti minulle tuttuja ja hyviksi havaitsemiani ehdokkaita, vaikka sen paremmin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto kuin Finlandia-palkinto ei ihan omalle suosikilleni osunut. Omaa marraskuutani elävöittivät myös 4-vuotissynttärit blogissani sekä niiden kunniaksi järjestetty suurarvonta. Arvonta saavutti suursuosion, kuten suuren arvonnan pitääkin, mutta suurin voittaja taisi kuviossa olla Itella. Postipakettien lähettäminen on mukavaa mutta tuhottoman kallista. Mutta arvonnan ja onnittelujen vauhdittamana oli hyvä lähteä joulukuuta kohden.

Joulukuu oli kiireinen ja pimeä, työntäyteinenkin, vaikka loma jo loppukuussa häämöttikin. Kaikista lupailuista ja aikomuksista huolimatta jouluvalmistelut nielivät aikaa, mutta siitä huolimatta myös kirjoille jäi aikaa. Viimeisen kvartaalin aikana luin ja kuuntelin melkoisen pinon hyviä kirjoja. Tällä hetkellä tätä juttua kirjoittaessani päällimmäisenä on edelleen huima Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Hieno romaani jäi mieltä askarruttamaan. Välipäivinä taas jo ehdin poiketa pariinkin otteeseen kirja-alessa…

Vuosi 2015 on ihan virallisestikin Kirjan vuosi. Mitenpä sitä voisi paremmin viettää kuin hyvien kirjojen merkeissä? Ainakin minä aion myös tänä vuonna lukea paljon ja hyvää kirjallisuutta. Edelleen jaan ajatuksiani lukemastani ja kokemastani täällä blogissa. On enemmän kuin mukavaa, jos jaksatte tänäkin vuonna kulkea rinnallani, lukea tekstejäni ja joskus vaikka jonkin kommentin jättää. Oikein kirjaisaa vuotta 2015 kaikille teille!

Aiemmat kvartaalit 2014:

1. kvartaali

2. kvartaali

3. kvartaali