Karhu myyräjahdissa

Jari Tervo: Myyrä

WSOY:n äänkirja. 17 cd:tä. Lukija Veikko Honkanen.

Kirja ilmestynyt vuonna 2004, 543 sivua.

Otsikosta huolimatta en kirjoita lastenkirjasta! Kyseessä on tällä kertaa Jari Tervon vuonna 2004 ilmestynyt romaani Myyrä. Se on aloitusosa löyhästä trilogiasta, jonka muut osat ovat Ohrana ja Troikka. Olen kuunnellut aiemmin keskimmäisen osan Ohrana, mutta en muista, miten sen tarina liittyisi nyt kuuntelemaani Myyrään. Jälleen kerran joutuu toteamaan, että muistin varaan ei kannata paljoa laskea.

Jari Tervon tuotannon alkuosa, eli 1980-luvulla julkaistut runokokoelmat ovat minulle lähes täysin outoja. Harva muukaan tuntuu enää muistavan, että kirjailijana Tervo aloitti nimenomaan lyriikasta. Tutustuin Tervon tuotantoon vasta 1990-luvun romaanien myötä, joten novellitkaan eivät ole minulle kovin tuttuja. Pidin aikoinaan Tervon tyylistä mm. Pohjan hovissa ja Poliisin pojassa, mutta Tervoin parhaina pidän edelleenkin romaania Pyhiesi yhteyteen (1995) ja Minun sukuni tarinaa vuodelta 1999. Parasta niissä on taidokas rakenteella leikittely. Lukija ei voi mitenkään alussa arvata, mihin vielä joutuu kirjan matkassa. Tervo myös pitää kaikki osaset hyvin hallinnassa. Näennäisen merkityksettömät yksityiskohdat matkan varrella osoittautuvat lopussa tärkeiksi tai ainakin merkityksellisiksi hykerryttävällä tavalla. Tervo kuvaa Pohjois-Suomen elämää karrikoiden, mutta kuitenkin lempeän rakastavasti. Myös kieli on Tervolla hallussa: nokkelaa mutta ei pikkunäppärää, luistavaa.

Myyrän päähenkilö on Supon etsivä Jura Karhu, joka saa pomoltaan huippusalaisen tehtävän: on paljastettava vakooja eli myyrä valtion huipulta. Neuvostovakoojaksi ei epäillä enempää eikä vähempää kuin itse Kekkosta. Kirjan nykyhetken tapahtumat alkavat vuodesta 1978 ja jatkuvat Kekkosen hautajaisiin. Viimeisessä osassa eletään jo vuotta 2004, jolloin kirjakin ilmestyi. Jura Karhu kuuluu kuuluisaan Karhujen kommunistisukuun ja on häkellyttävästi Stalinin näköinen mies. Juran isoisä Urmas Karhu ei ollut aktiivinen politiikassa, mutta hänet kuitenkin teloitettiin kansalaissodan jälkiselvittelyissä Haminassa vuonna 1918 yhdessä kuuden muun miehen kanssa. Pojasta Koitto Karhusta tuli aktiivinen kommunisti, samoin hänen veljistään, joista kaksi loikkasi sodan aikana Neuvostoliittoon.

Romaanin toinen päähenkilö on oikeastaan presidentti Kekkonen, vaikka häntä ei mielestäni kertaakaan mainita kirjassa nimeltä, puhutaan vain presidentistä tai varhaisempina aikoina pääministeristä. Jura saa luettavakseen presidentin salaisten muistelmien käsikirjoituksen katkelmia, joissa Kekkonen on minäkertojana. Muissa osissa Jura on minäkertoja. Pakkaa sekoittaa vielä osuus muistelmista, joissa kertojana on Juran setä Liekki Karhu, joka muistelee aikaansa neuvostoliittolaisella vankileirillä 1950-luvun alussa. Koska kuuntelin tämän äänikirjana, monet minäkertojat olivat melko hankalia pitää järjestyksessä.

Kirja alkaa presidentin muistelmaosuudella, jossa hän kertoo, miten joutui mukaan teloitusporukkaan, kun seitsemän punikkia tapettiin Haminassa vuonna 1918. Kekkoselle määrättiin ilkein tehtävä: varmistuslaukausten ampuminen uhrien päähän. Käytännössä tämä tarkoitti miesten tappamista, sillä yksikään ammutuista ei kuollut yhteislaukauksessa. Kokemattomana nuorukaisena Kekkonen ampui teloitettavia otsaan, ei niskaan, ja joutui katsomaan uhrejaan silmiin. 60 vuotta myöhemmin hän potee edelleen pahoja omantunnontuskia tapahtuneesta ja saa uhrit vieraikseen öisin. Juralle selviää nopeasti, että Kekkonen on tappanut hänen isoisänsä. Vähitellen hän etsii esiin muittenkin uhrien tiedot ikään kuin todisteeksi itselleen. Juran on nimittäin vaikea uskoa lukemaansa todeksi.

Romaanin mittaan alkaa selvitä, että Kekkosen ja Karhun suvun vaiheet ovat aiemminkin ristenneet useasti, vaikka siitä ei ole koskaan puhuttukaan. Mukaan tulevat myös kuviot Neuvostoliitossa. Eri aikatasot vaihtelevat nopeaan tahtiin, ja vasta aivan lopussa lukijan tai kuuntelijan mieleen alkaa piirtyä jonkinlainen kokonaiskuva tapahtumista. Juralle kuvio selkeytyy hitaammin.

Jura sotkeutuu melko syvälle sekä sisä- että ulkopolitiikkaan ollessaan hoitamassa tehtäväänsä presidentin lähipiirissä. Hänellä on konkreettisesti näppinsä pelissä mm. Virolaisen ja Karjalaisen joutumisessa epäsuosioon. Virallisesti hän tekee presidentille uhkaselvitystä. Pomo odottaa, että hän paljastaa presidentin vakoojaksi. Itse Jura on päättänyt kostaa isoisänsä murhan. Kuinka käy, ja kuka lopulta on kuka, selviää vasta loppumetreillä.

Pohdiskelin, olisinko jaksanut Myyrän lukea ihan kirjana. Ehkä en. Kuunneltavaksi se oli hieman liian konstikas, sillä keskittyä pitää, jotta pysyy henkilöissä ja tapahtumissa mukana. Myös Suomen historian ainakin jonkinlaisesta tuntemuksesta on apua. Itse muistan vielä hyvin, miltä tuntui, kun Kekkonen luopui vallasta. Myyrässä kuvataan sen aikaisia tunnelmia loistavasti karrikoiden, ja esimerkiksi Juran toimittajavaimo Anna on mukana toimikunnassa, jonka tehtävä on keksiä lahja presidentin 80-vuotisjuhliin. Yllättäen toimikunnasta tehdään vakituinen, sillä täyttäähän presidentti myös 85, 90, 95 vuotta jne. Lahjatoimikunta on siis välttämätön elin valtakunnassa…

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat. 223 s. 2010.

Suomen Dekkariseura ry on vuodesta 1985 alkaen myöntänyt Vuoden johtolanka -palkinnon. Palkinto on yleensä myönnetty dekkarille, kuten tänä vuonna Antti Tuomaiselle dekkarista Parantaja. Mutta palkinto on vuosien varrella annettu myös esim. tietokirjalle tai kustantamolle, joka on tehnyt ansiokasta työtä dekkarikirjallisuuden edistämiseksi. Palkinnon saaneiden luettelo löytyy seuran nettisivuilta. Myös kulloisetkin raadin perustelut ovat luettavissa.

Suomen Dekkariseurassa on yli tuhat jäsentä. Joukkoon mahtuu niin kirjailijoita, kriitikoita, toimittajia kuin meitä aivan tavallisia lukijoitakin. Olen ollut seuran jäsen toistakymmentä vuotta. Seura järjestää jonkin verran toimintaa, josta näkyvintä taitaa olla Helsingin kirjamessujen perinteinen Dekkarilauantai. Seuralla on silloin käytössään yksi messulava koko päivän, ja esiintyjiksi on kutsuttu suomalaisia ja joskus ulkomaisiakin dekkarikirjailijoita. Jäsenmaksu on kohtuullinen, ja sitä vastaan saa kotiin neljästi vuodessa seuran julkaiseman Ruumiin kulttuuri -lehden sekä pientä alennusta seuran julkaisuista. Ruumiin kulttuurissa julkaistaan hyviä dekkariaiheisia artikkeleja. Lisäksi lehti pyrkii julkaisemaan arvioin kaikesta suomen kielellä ilmestyvästä dekkarikirjallisuudesta. Lehti myös määrittelee dekkarikirjallisuuden hyvin avarakatseisesti, mikä näkyy myös seuran linjassa Johtolanka-palkintoa jaettaessa. Arvioiden taso on kylläkin melko kirjava, sillä ymmärtääkseni lehti ei juurikaan maksa kirjoituspalkkioita (tai ne ovat hyvin vaatimattomia) ja kirjoittajat vaihtuvat tiheään tahtiin. Joukossa on kyllä myös ansioituneita pitkän linjan dekkareihin erikoistuneitakin kriitikoita.

Vaikka silmäilen läpi Ruumiin kulttuurin joka numeron jokaisen dekkariarvion, tunnustan, että tämänvuotinen voittaja Antti Tuomainen oli aivan outo nimi. Tuomaiselta on kuitenkin ilmestynyt jo kaksi romaania ennen tätä palkittua viimevuotista Parantajaa. Esikoinen Tappaja, toivoakseni on vuodelta 2006, ja toinen Veljeni vartija on ilmestynyt vuonna 2009. Tuomainen on paitsi kirjailija myös toimittaja, ja hän on kirjoittanut mm. Imageen, jota myös seuraan melko tarkasti. Jotenkin Tuomainen vain on päässyt ohittumaan!

Parantaja on siis ensikosketukseni Tuomaisen tuotantoon. Täytyy tunnustaa, että se teki kyllä vaikutuksen. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Helsinkiin. Ilmastonmuutos on ottanut jättiloikan ja aiheuttanut maailmanlaajuista tuhoa. Etelä-Eurooppa tuntuu kadonneen kartalta. Myös Suomi on saanut katastrofista osansa. Tulvat ovat pyyhkineet Helsingin yli, ja osa lähiöistä on raunioitunut. Vähänkin varakas väki on muuttanut pohjoiseen rakennettuihin suojakaupunkeihin. Tilalle on tulvinut pakolaisia eri suunnilta. Ihmiset asuvat missä tahansa, puistoissa, sähköttömissä kerrostaloissa, työpaikkojen kellareissa, kuten tarinan poliisi Harri Jaatinen. Osa ihmisistä yrittää sinnitellä kiinni normaalielämässä kaupungin paremmin säilyneissä osissa. Ainoa menestyvä liiketoiminta tuntuu olevan vartiointiala, jolla riittää kysyntää. Sairaaloita vartioivat armeijan sotilaat. Tarkoituksena on pitää ulkopuoliset poissa ja potilaat sisällä. Monet nykyhetken kauhut ovat toteutuneet. Suuri flunssa-aalto neljä vuotta takaperin on niittänyt suuren määrän väestöä. Uudet ja vanhat taudit riehuvat, lääkkeitä ei ole tai ne ovat kalliita. Monet sairaudet ovat kehittyneet sellaisiksi, etteivät lääkkeet edes tehoa niihin. Anarkia vallitsee tai ainakin väijyy aivan kulman takana. Tunnelma on kuin film noir -tyyppisessä elokuvassa, ja mieleen tulevat Blade Runner ja Water World. Romaani tapahtuu kolmena joulukuun päivänä, ja lähes taukoamatta sataa vettä. Vasta lopun epilogissa aurinko näyttäytyy.

Kaikki tämä on siis tapahtumien taustalla. Lukija tempaistaan kuitenkin suoraan tapahtumien keskelle ja yksityiskohdat täydentyvät romaanin mittaan. Minäkertoja runoilija Tapani Lehtinen ryntää vaimonsa työpaikalle Sanomataloon, koska hän tietää, että Johannalle on tapahtunut jotakin, jotakin ikävää. Johanna on kadonnut. Vaimon pomo rauhoittelee Tapania vastentahtoisesti. Johanna on todennäköisesti vain juttukeikalla. Häneen ei kuitenkaan saada yhteyttä. Johanna on tutkinut viime aikoina Parantajaksi kutsuttua sarjamurhaajaa, joka on lähettänyt hänelle sähköpostiviestejä murhattuaan teollisuuspomoja perheineen koteihinsa. Poliisilta Tapani saa lisävihjeitä, ja hän alkaa epävirallisesti etsiä Johannaa poliisin apuna. Järkyttävä resurssipula ahdistaa myös poliisia. Tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta, mutta johtolankojakin löytyy. Pian Tapani saa huomata, että ei ole tiennyt läheskään kaikkea vaimostaan, jota hän rakastaa eniten maailmassa. Jutulla näyttää olevan yhteyksiä myös Tapanin omaan menneisyyteen. Onko mikään niin, miltä näyttää?

Tuomaisen kirjoitustyyli on napakkaa ja selkeää. Hän käyttää paljon vuoropuhelua ja osaa sen taidokkaasti. Luontevan vuoropuhelun kirjoittaminen ei ole kovin helppoa! Henkilökuvaus on myös vahvaa. Erityisesti Tapani ja Johanna tulevat lukijalle kuin tuttaviksi, vaikka kirja ei ole kovin pitkä sivumäärällä mitattuna. Myös katastrofaalisessa tilassa oleva Helsinki on romaanissa keskeisessä osassa. Monet tutut rakennukset ovat raunioina tai ne on muunnettu muuhun käyttöön: Temppelinaukion kirkon kupoli on romahtanut, Jäähallista on tullut pysyvä kriisimajoituskeskus. Kadut ovat täynnä monttuja ja metrotunneli on saatu ainakin toistaiseksi pumpattua kuivaksi ja käyttöön.

Parantajassa kamppailevat pohjimmiltaan ääretön itsekkyys ja ahneus rajatonta rakkautta vastaan. Kummatkin tuntuvat olevan voimissaan lopun aikojen lähestyessä. Tämä on jälleen hieno osoitus siitä, miten dekkari voi olla paitsi laadukasta viihdettä myös kantaaottavaa kirjallisuutta.

Upea Hirvonen!

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Avain. 239 s. 2010.

Elina Hirvosesta on puhuttu paljon, eikä turhaan! Syksyllä luin hänen esikoisensa Että hän muistaisi saman, kun en mistään saanut käsiini tätä uudempaa, Kauimpana kuolemasta. Ihastuin Hirvosen vaivattomasti soljuvaan kieleen ja romaanin harkittuun rakenteeseen. Kovin mieleenpainuva teos ei tarinansa puolesta ollut, mutta yleisvaikutelma oli kokonaisuudessaan positiivinen. Paljosta puheesta huolimatta Hirvosen viime vuoden kirja ei ollut Finlandia-ehdokkaana, mutta sai sentään kolmasosan Kalevi Jäntin palkinnosta.

Suomalainen kirjakulttuuri tuntuu välillä kovin nihkeältä. Vain muutamista kirjoista puhutaan, ja vielä harvempia ostetaan. Hirvosellakin tuntuu olevan ”väärä” kustantaja, Avain kun ei ole niitä suurimpia ja näkyvimpiä. Ymmärrän, että pieni kustantamo ei voi kovasti panostaa edes parhaitten kirjojensa markkinointiin, mutta Hirvosen kirjojen kannet olisi kyllä voinut suunnitella hieman paremmin. Esikoisen kansi on suorastaan ruma. Vihreä väri on suoraan 1970-luvulta, eikä kuva-aiheesta saa oikein tolkkua. Kauimpana kuolemasta on aavistuksen parempi (suunnittelu Jarkko Virtanen), mutta äärimmäisen lattea. Kyllä kansien kuuluisi houkutella eikä työntää luotaan, vaikka ei mitään karkkivärejä ja kiiltokuvia olisikaan. Tietysti kansien tulee sopia yhteen myös sisällön kanssa.

Sisältö onkin sitten ihan toista luokkaa. Tarina sijoittuu pääasiassa eteläiseen Afrikkaan, niin kuin kirjassa sanotaan. Päättelin kirjailijan antamista vihjeistä, että kyseessä on Sambia. Asia kyllä sanotaan ihan suoraan kirjan kansiliepeessäkin. Valtiolla nyt ei ole niin suurta merkitystä, sillä on helppo kuvitella, että Hirvosen kuvaamia oloja on Afrikassa aika monessa paikassa. Hirvonen on asunut Lusakassa kaksi vuotta miehensä kanssa, joten paikallisvärin aitouteen voi senkin perusteella luottaa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Suomalainen Paul on eronnut, nelikymppinen mies, joka on elämässään ajautunut umpikujaan. Viimeinen pisara oli oman pojan ajautuminen hankaluuksiin, joista Paul syystäkin kantaa syyllisyyttä. Paul on lapsuudessaan asunut perheensä kanssa Afrikassa. Vaikka siellä tapahtui ikäviäkin asioita, on paikka saanut Paulin muistoissa paratiisimaisia piirteitä. Paul käy perheensä asuinkaupungissa vaimonsa Johannan kanssa, kun tämä odottaa heidän poikaansa. Matka on pettymys ja samalla avioliiton käännekohta. Lapsen syntymän jälkeen Paul pakenee ongelmiaan työhön YK:n palveluksessa. Kun elämä alkaa menettää merkitystään, Paul päättää palata Afrikkaan kuolemaan. Hän siis hautoo itsemurhaa.

Toinen päähenkilö on Esther, sambialainen entinen YK:n työntekijä, joka on adoptoinut katulapsen. Esther on kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, josta vain harvat pääsivät opiskelemaan. Estherin suurin tragedia liittyy Bessyyn, joka oli lapsuudessa hänen paras ystävänsä. Bessyn onnettomuus on hänen kauneutensa, joka aiheuttaa naisissa kateutta ja miehissä palavan himon. Leskeksi jäänyt setä ottaa orvon Bessyn vaimokseen, kun tämä on 14-vuotias. Pian aletaan huhuta Bessyn noitavoimista, ja tämä pakenee kylästä henkensä edestä mutta joutuu kaupungissa ihmiskauppiaiden kynsiin. Esther etsii epätoivoissaan Bessyä koko aikuisikänsä.

Esthet ja Paul tietysti kohtaavat Lusakassa, mutta Hirvonen ei tyydy kertomaan mitään tavallista tarinaa. Kumpikin on kovettanut itsensä jo nuorena jouduttuaan kokemaan liian kovia menetyksiä. Kovuudella on hintansa: rakkaudettomuus. Kumpikin katuu sitä tavallaan ja haluaa hyvittää valintojaan. Monien asioiden suhteen se on liian myöhäistä.

Hirvonen kuvaa Afrikkaa romantisoimatta ja kaunistelematta, silti kauneutta unohtamatta. Länsimaiden kehitysyhteistyöhankkeet ja YK:n toiminta saavat osakseen julmaa, mutta varmasti ansaittua kritiikkiä. Tämänkin Hirvonen upottaa taitavasti tarinaan. Tässä toisessakin kirjassa Hirvosen erityisiä vahvuuksia ovat vaivattomasti soljuva mutta silti tehokas kieli ja hienosti sommiteltu rakenne. Aihekin on puhutteleva, eikä päästä lukijaa tunnetasollakaan liian helpolla. Hyvän kirjan merkkinä pidän sitä, että se jää mieleen askartelemaan ja herättää tunteita. Nämä edellytykset täyttyvät kirkkaasti!

Suvi Aholan arvio Että hän muistaisi saman -kirjasta.

Pikakelaus Hellan elämästä

Kävin eilen katsomassa elokuvan Hella W. Yhä enemmän harmittaa, että jäi kirja-alennusmyynnistä saamatta Hellan pojanpojan Erkki Tuomiojan kirjoittama kaksoiselämäkerta Häivähdys punaista. Harmitus-harmitus!!! Se kertoo paitsi Hella Wuolijoesta myös tämän sisaresta Salme Pekkalasta. Molemmat naiset toimivat ”vallankumouksen palveluksessa”.

Elokuvaan on tehnyt käsikirjoituksen Outi Nyytäjä, ja sen on ohjannut Juha Wuolijoki, joka on Hella Wuolijoen miehen Sulo Wuolijoen sukulainen. Pidin elokuvasta, vaikka se tietyllä tavalla oli myös pettymys. Elokuvan kesto on vain tunti ja vartti, mikä on varsin lyhyt aika, kun pitää kertoa niin mielenkiintoinen ja monipolvinen tarina kuin Hella Wuolijoen elämä. Vaikka tarina alkaa vasta 1920-luvun alusta ja etenee nopeasti 1930-luvun loppuun, se jää silti hyvin pintapuoliseksi kaikin tavoin. Wuolijoki oli niin kiinnostava persoonallisuus verkostoineen ja suhteineen, että hänestä saisi kyllä oikean suurelokuvankin. Hiukan tulee sellainen tunne, että hyvä aihe on käytetty huolimattomasti.

Tiina Wecström näyttelee nimiroolin, ja mielestäni ihan hyvin. Jossakin arvostelussa häntä on moitittu liian hoikaksi (!) muhkean Hellan rooliin. Tämä yksityiskohta ei kyllä haitannut ollenkaan! Paljon enemmän haittasi se, että edes päähenkilöä ei sen kummemmin syvennetty elokuvan mittaan. Tytär syyttää häntä loppupuolella rakkaudettomuudesta, ihan syystä. Katsojalle ei kuitenkaan aukene, mistä kovuus tai tunteettomuus johtuu. Matleena Kuusniemi on tyttären roolissa hyvä. Jotenkin pidin outona sitä, että tytär oli elokuvan kertoja, ja elokuvassa myös käytettiin voice overia eli kertojan ääntä. Se oli turhaa, sillä tarina ei ollut kovin monimutkainen.

Wuolijoen vastapuolena on Hannu-Pekka Björkmanin esittämä Valtiollisen poliisin etsivä, jolle Wuolijoki muodostuu pakkomielteeksi. Hänet on saatava tuomituksi maanpetoksesta keinolla millä hyvänsä, mieluiten kuolemaan mutta elinkautinenkin kelpasi paremman puutteessa. Tämäkin jää elokuvassa perustelematta. Tietysti salainen poliisi jahtasi kommunisteja, mutta mikä oli näiden kahden välillä se seikka, joka aiheutti pakkomielteen.

Elokuvassa viitataan myös Wuolijoen kirjalliseen tuotantoon, näytelmiin ja elokuvakäsikirjoituksiin, joista on tullut kansallisia klassikkoja ja jotka ovat saavuttaneet kansainvälistäkin arvostusta. Mukana on hauskasti myös arkistomateriaalia vanhoista elokuvista. Kirjallinen tuotanto ja kirjailijaelämä ovat kuitenkin sivuroolissa. Enemmän keskitytään Hellan poliittiseen toimintaan. Elokuvan vaikuttavin jakso on loppuosan sodan aikaan sijoittuva vankilakuvaus, joka on filmattu Turun Kakolassa. Mielenkiintoa varmasti lisäsi vielä se, että edelliskesänä kävimme tutustumassa Kakolaan, entiseen lääninvankilaan. Kierros jäi todella mieleen! On vaikea kuvitella, millaista oli joutua vankilan karuun todellisuuteen.

Jossakin kirjoituksessa mainittiin, että kyseessä on ensimmäinen suomalaisnaisesta kertova elämäkertaelokuva. Jäi askarruttamaan, kenestä muusta voisi ja pitäisi elokuva tehdä. Ensimmäisenä mieleen tulee Minna Canth! Siinä vasta elokuvaidea, jota saa vapaasti käyttää!

Tässä linkki Hella-elokuvan traileriin.

Runoraati maalaiskylässä

Kirjallisuudesta voi nauttia aika monella tavalla. Viikolla pääsin mukaan kirjalliseen illanviettoon, kun paikallinen lukupiiri teki retken kaupungin toisella laidalla sijaitsevaan taajamaan, jossa elää runoraatiperinne. Iltaan osallistui arviolta viitisenkymmentä runojen ystävää, jotka pitkälti varmaankin täyttivät tämänpäiväisen Hesarin luonnosteleman kulttuuritapahtumakävijän prototyypin piirteet. Paikalla oli nimittäin pääosin naisia, joiden ikäjakauma oli 45-?. Oli joukkoon uskaltautunut muutama herra ja ainakin yksi alle 40-vuotias nainen.

Runoraadin idea oli, että lausuja oli valinnut mielensä mukaan kuusi runoa, joiden tekstit oli etukäteen lähetty raadille. Raadin muodosti neljän hengen joukko, kaksi naista, kaksi miestä. Raatilaiset olivat selvästikin keskenään entuudestaan tuttuja, ja myös yleisöstä suurin osa taisi tuntea heidät. Itse tunnen pintapuolisesti raadin naisjäsenet, mutta tuttuudella ei nyt tässä ole merkitystä. Raatilaiset oli valittu tietysti niin, että he ainakin harrastustensa puolesta ovat kiinnostuneita runoista ja runoudesta. Mukavasti illan aikana näkemykset menivät ristiin. Lausuja esitti runon, ja sitten raatilaiset arvioivat runon asteikolla 1-5 sekä perustelivat arvionsa. Myös yleisö sai sanoa mielipiteensä. Leppoisaan tahtiin runojen ja arvioiden kanssa saatiin kulumaan mukava parituntinen. Välillä tosin pidettiin kahvitauko.

Runoiksi olivat valikoituneet tällä kertaa Helena Sinervon Lentokoneen ikkunasta, Anna-Leena Härkösen Kapakassa, Ilpo Tiihosen Herätä minut, Arno Kotron Oltiin me aikamoisia rakas, Sirkka Seljan Vieras ja Anna Ahmatovan Kylmä maa (toivottavasti muistin kaksi viimeistä runoa oikein päin!). Runoilla ei vaikuttanut olevan mitään yhteistä teemaa, mutta monessa oli hyvin kylmä tunnelma. Myös raati antoi useimmille melko kylmää kyytiä! Jos en väärin muista, voittajaksi valikoitui Härkösen Kapakassa. Minua siinä häiritsi jonkin verran tietty tuttuus. Alussa on selvä viittaus Koskenniemeen, loppupuolella taas mieleen tulivat Tuoppini jäljet ja Elämän valttikortit! Tämä runo kuitenkin puhutteli enemmän miesraatilaisia, vaikka eivät naisetkaan sitä tyrmänneet. Naiset pitivät enemmän romanttisesta Tiihosesta, joka on minunkin suosikkejani, vaikka tämä Herätä minut ei nyt mielestäni parasta Tiihosta ollutkaan.

Ryppyotsaisuus oli tunnelmasta kaukana, mikä ehkä oli koko jutussa parasta. Kyllä kulttuuri tekee hyvää sielulle ja sitä kautta myös ruumiille!

Dekkariuutisia ilmassa

Tulipa aloitettua aamu räväkästi! Huomasin, että eilen oli jaettu Suomen Dekkariseuran Vuoden johtolanka-palkinto Antti Tuomaiselle romaanista Parantaja. Nimi oli lähes outo. Vain lähes, sillä luin eilen aamulla Hesarista jutun, joka käsittelee suomalaisten dekkarikirjailijoiden perustamaa osuuskuntakuntantami CrimeTimea. Yksi kahdestatoista perustajasta oli juuri Antti Tuomainen. Hänestä ei muistaakseni jutussa kuitenkaan mainittu kuin nimi.

Googlella löytyi tiedote, jossa kerrotaan Tuomaisen siirtyneen viime vuonna Helsinki-kirjat -kustantamolle. Siinä on mukana arvioita Tuomaisen kirjoista, joista Parantaja on kolmas.

Tilasin jo Parantajan verkkokaupasta, josta sen sai vielä alle parin kympin. Kuulette siis siitä piakkoin lisää.

Onko Tuomainen tuttu muille? Kommetteja?

Katkera ja kauhea koston kierre

Susan Abulhawa: Jeninin aamut (Mornings in Jenin)

Suom. Pauliina Klemola. Like 2010. 351 s.

Monet vaikuttavat kirjat ovat juuri sellaisia kuin tämäkin: samaan aikaan todella hyviä ja aivan kauheita. Kauheaksi kirjan tekee aihe. Jeninin aamut kuvaa palestiinalaisten elämää ja kuolemaa Jeninin pakolaisleirillä Israelin rajalla. Susan Abulhawa kirjoittaa hyvin, ja vaikka välillä itkettää ja kuvottaa, on vain pakko jatkaa lukemista.

Muistan nähneeni tästä kirjasta aikakauslehdissä parin rivin mittaisia lyhyitä suosituksia kansikuvan kera. Sen enempää harvoin paneudutaan kirjoihin, olette varmasti huomanneet muutkin. Sitten eksyin Jorin blogiin, jossa hän tunnustaa, että tämä kirja oli lähes mahdoton luettava karun sisältönsä takia. Miehiseltä mieheltä aika kova tunnustus! Pakkohan kirja sitten oli saada käsiinsä ja  lukea pikimmiten.

Abulhawa kertoo romaaninsa jälkisanoissa lyhyesti kirjan syntyhistoriaa. Alkuidean taustalla on Ghassan Kanafan novelli, jossa juutalaiset kasvattavat vuonna 1948 löytämänsä palestiinalaispojan. Merkityksensä on ollut myös tohtori Hanan Ašrawin kannustavilla sanoilla, kun hän kehui Abulhawan esseetä ja valitteli palestiinalaiskirjallisuuden vähyyttä. Kirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen oli silti monimutkainen ja pitkä prosessi. Onneksi kirjailija ei kuitenkaan luovuttanut, sillä Jeninin aamut on paitsi hyvä romaani myös hyvin tärkeä kirja.

Joissakin lukemissani teksteissä sanottiin, että Abulhawa kuvaa tapahtumia tasapuolisesti molemmista, sekä palestiinalaisesta että juutalaisesta eli israelilaisesta näkökulmasta. En ole tästä ihan samaa mieltä, mutta en myöskään pidä täydellisen objektiivisuuden puutetta huonona asiana, kun kyseessä on kaunokirjallisuus eikä historiankirjoitus. Jeninin aamujen tarina on palestiinalaisen al-Hijan perheen ja erityisesti Amalin, perheen tyttären, tarina. Suvulla on sattuman oikusta jäsen myös juutalaisella puolella, mutta tämä henkilö on selkeästi sivuroolissa, vaikkakin osaltaan tärkeässä.

Abulhawa antaa kasvot vuosikymmeniä jatkuneelle uutisaiheelle, Lähi-idän kriisille. Toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeisinä vuosina natsien vainoilta säästyneet juutalaiset saivat Iso-Britannialta ja YK:lta luvan asuttaa Palestiinan aluetta, joka nykyään on nimeltään Israel. Ajatus oli pinnalta katsoen kaunis ja hyvä: annetaan lopultakin vuosituhansia diasporassa ja vainottuna eläneelle kansalle oma valtio. Takana oli tietysti raadollisempia poliittisia ja taloudellisia intressejä. Palestiina sijaitsee strategisessa solmukohdassa kolmen maanosan risteyksessä. Lähellä on suunnattomia öljyrikkauksia ja esimerkiksi Suezin kanava. Lisäksi osattiin jo nähdä, että arabivaltiot saattavat olla nouseva voima. Oli hyvä saada länsivalloille alueella hyvä liittolainen. Harmi vain, että alueella oli jo asukkaita: palestiinalaiset muslimit, jotka olivat asuttaneet ja viljelleet maitaan vuosisatojen ajan. Al-Hijan perheen patriarkka Yahya laskee kirjan alussa, että hänen sukunsa on asunut samassa paikassa Ein Hodin kylässä neljänkymmenen sukupolven ajan. Sitten tulivat Israelin sotilaat ja ajoivat hänet perheineen pois kotoaan rajan yli.

Romaanissakin ihmetellään sitä, miten helvetillisistä kauhuista hengissä selvinneet juutalaiset voivat syyllistyä samoihin kauheuksiin vain paria vuotta myöhemmin. Kärsimykset eivät todellakaan jalosta, ja kirjan mittaan käy kyllä hyvin selväksi, että väkivalta ei voi synnyttää mitään muuta kuin väkivaltaa. Juutalaiset katsovat, että heillä on oikeus ottaa itselleen kuuluva maa. Joka vastustelee, on ansainnut kuoleman. Ei kestä kauaa, kun kauhealla tavalla alistetut ja nöyryytetyt palestiinalaiset ajattelevat täsmälleen samoin.

Kun Israelin valtio 1948 perustetaan, Yahya on jo vanha mies. Hänen pojillaan on perheet. Toinen pojista haavoittuu karkotuksen yhteydessä ja halvaantuu loppuiäkseen. Toinen miniöistä, Dalia, kadottaa sekasorrossa nuoremman poikansa Ismailin, joka on vasta puolivuotias. Viisivuotias Yusuf on aiemmin aiheuttanut Ismailille kasvoihin arven, josta hänet voidaan tunnistaa loppuelämänsä ajan. Lukija tietää, että israelilaissotilas kaappasi Ismailin tarkoituksella. Hänen keskitysleirillä hedelmättömäksi joukkoraiskattu vaimonsa kaipaa epätoivoisesti lasta. Tapaus kuvaa hyvin juutalaisten ajattelutapaa, että heillä on oikeus ottaa mitä vain. Sotilas ei tosin koskaan saa rauhaa, vaan kuulee koko elämänsä ajan korvissaan Dalian epätoivoiset huudot, kun tämä huomaa lapsensa kadonneen. Ismailin eli Davidin ja perheen tiet risteävät tietysti myöhemmin.

Päähenkilö Amal syntyy Dalialle ja Hasanille Jeninin pakolaisleirillä viisi vuotta myöhemmin. Amal on isän tyttö, sillä äiti pitäytyy etäisenä. Kodin ja Ismailin menetys ovat jättäneet häneen lähtemättömät jälkensä. Amalin ollessa toisella kymmenellä alkaa kuuden päivän sota Israelin ja Egyptin välillä. Vaikutukset leirillä ovat karmaisevat. Israel pommittaa kylää. Amalin isä katoaa ja äiti Dalia vajoaa sokin jälkeen masennukseen. Yusuf on joutunut vangiksi.

Kauheudet vain jatkuvat. Amal on ahkera opiskelija, ja aikuisuuden kynnyksellä hän saa stipendin amerikkalaiseen yliopistoon. Yhdysvallat on vapauksineen järkytys jatkuvassa pelossa eläneelle Amalille. Kulttuurisokki on niin raju, että hän kadottaa vuosiksi oman identiteettinsä. Paluu on kuitenkin väistämätön. 1980-luvun alussa tilanne Palestiinassa/Israelissa ei ole ainakaan parantunut. Muistan itsekin kammottavia uutiskuvia Libanonista, kun Israel oli pommittanut Beirutin kaupungin raunioiksi. Pommitukset koskettavat Amalia hyvin henkilökohtaisesti, ja hän kokee yhden elämänsä suurimmista menetyksistä. Kirja päättyy vuoteen 2002, kun Amal on jälleen palannut Jeniniin, tällä kertaa aikuisen tyttärensä kanssa.

Kun ihmiselle annetaan rajoittamaton valta toisen ihmisen yli, hänestä tulee peto. Näin käy Israelin sotilaille. Näin käy myös palestiinalaisille vapaustaistelijoille, jotka eivät tunne olevansa mitään velkaa vastustajilleen, vain kuoleman. Heillä ei myöskään ole mitään menetettävää. Pahimmalta kirjaa lukiessa tuntuu se, että siinä kerrotut tapahtumat ovat totta. Totta on myös se, että ulkopuolinen maailma on ollut ja on edelleen välinpitämätön tätä kauheaa teurastusta kohtaan.

Abulhawa käyttää sekä minäkertojaa että ulkopuolista kertojaa. Samoista henkilöistäkin kerrotaan molemmilla tavoilla, esimerkiksi Amalista. Tämä on paikoin hieman hämmentävää, mutta toimii yllättävän hyvin. Näkökulmia on useita.

Useimmissa lukemissani muslimeja käsittelevissä kirjoissa korostetaan muslimikulttuurin naista alistavaa perinnettä. Tämä kirja on virkistävä poikkeus. Vain Dalia joutuu villin luontonsa takia kyläyhteisön tuomitsemana kärsimään julkisen rangaistuksen. Jo Amal kasvaa aivan erilaisessa ilmapiirissä. Isä kannustaa häntä pienestä pitäen opiskelemaan, sillä se on ainoa tie vapauteen. Avioliitot solmitaan rakkaudesta, vaikka perinteisiä menoja noudatetaankin.