perjantai 8. syyskuuta 2017

Martti Backman: Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918



Faktaa ja fiktiota sekoittava dokumenttiromaani eli faktio lienee melko osuva määritelmä toimittaja Martti Backmanin teoksesta Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Tällaiseksi tekijä itsekin teoksensa jälkisanoissaan luonnehtii ja myös paljastaa lukijalle, mikä osuus tarinassa on fiktiota, mikä faktaa.

Kirjaan tarttuessani en osannut odottaa oikein mitään, ja alun kankeahko kaunokirjallinen kuvaus kahden rakastavaisen, naimisissa olevan sairaanhoitajatar Harriet Thesleffin ja jääkäri Olof Laguksen kiihkeästä syleilystä kenttäsairaalan telttavuoteella sai epäröimään. Kenties tulossa olisi vielä vaikea luku-urakka. Mutta mitä vielä. Ahmin teoksen viikonlopussa viimeistä elämäkerrallista faktatekstiä myöten kylmä hiki otsallani. Hiki ei noussut pintaan teoksen hellittämättömän kirjallisen kankeuden takia, vaan sen, mitä Backman kertoo Viipurin tapahtumista vappuna vuonna 1918 ja Suomen tapahtumista sen jälkeisinä kuukausina.

Backmanin ajatuksena on ollut kertoa isoisänsä viipurilaisen asianaja Fritz Wiikin tarina. Backmanin isä Fritz-Hugo Backman oli Wiikin ja näyttelijä Mia Backmanin avioton poika, eikä isoisästä puhuttu kuin korkeintaan kuiskaten. Selvittäessään isoisänsä vaiheita Backman löysi asiakirjoja, jotka Wiik oli laatinut selvittäessään vappuna 1918 tapahtunutta viipurilaisten venäläisten joukkomurhaa.

Valkoisten joukkojen vallattua Viipurin kerättiin nopeasti kaikki venäläiset (sekä puolalaiset ja pari italialaistakin) miehet alkaen 12-vuotiaista pojista, marssitettiin Haminanporttien väliseen vanhaan vallitukseen ja ammuttiin välittömästi. Surmansa sai kaikkiaan nelisensataa henkeä. Suurin osa tapetuista oli kauppiaita tai venäläisiä sotilasvirkamiehiä, ja useat heistä olivat vieläpä aktiivisesti tukeneet valkoisia joukkoja sodan aikana.

Mutta tarina alkaa siis jo ennen Viipurin valtausta Heinjoella, missä jääkäri Olof Lagus, myöhemmin mainetta niittäneen Ruben Lagusin isoveli, saa surmansa hämärissä oloissa. Lagusin ja Harriet Thesleffin romanssi oli yleisessä tiedossa. Heinjoelle saapunut Lagusin jääkäritoveri Ero Gadolin, Lagus ja Harriet Thesleff poistuivat kartanolta kolmisin, Gadolin ratsain, muut hevoskärryillä. Pian Lagus tuotiin takaisin kuolleena luoti päässään. Toiset kaksi palasivat vasta tuntien kuluttua ja käyttäytyivät kummallisesti. Tapaus jäi kuitenkin sodan takia tutkimatta.

Viipurin joukkomurha herättää paikallista hälyä, mutta se ollaan painamassa nopeasti unholaan. Wiik määrätään kuitenkin tekemään selkoa tapahtumista, ja hän haastattelee leskiä ja muita omaisia ja kerää näiden korvausvaatimuksia. Armeijan päällystöä tutkinta ei tunnu kiinnostavan, mutta Wiik määrätään kuitenkin johtamaan työryhmää, jonka toivottomaksi tehtäväksi annetaan syyllisten löytäminen. Edes Mannerheim ei saa asioihin vauhtia, ja hänellä onkin tarjota Wiikille vallan uusi näkökulma syihin, jotka ovat johtaneet verilöylyyn. Omat epäilynsä oli tosin ollut Wiikilläkin.

Kaiken tämän raskaan ja henkisesti uuvuttavan työn keskelle Wiik saa yhteydenoton Olof Lagusin äidiltä Emma Lagusilta. Rouva vaatii selvittämään, miten hänen poikansa oikein kuoli. Itsemurhateoriaan hän ei usko ollenkaan. Wiik lupaa lukea asiakirjat läpi, mikäli Emma Lagus tyttärineen itse haastattelisi osallisia. Yllätyksekseen Wiik huomaa, että Viipurin joukkomurhalla ja Olof Lagusin kuolemalla saattaa olla yhteys. Kyseessä onkin paljon ovelampi ja kovempi peli kuin Wiik on osannut kuvitellakaan!

Backman on ottanut Harriet Thesleffin ja Olof Lagusin kirjansa nimeen ja alaotsikkoonkin, mutta tosiasiassa kaksikko ja Olofin murhakin jäävät selvästi paitsioon. Niin selkeästi Backman keskittyy kerronnassaan Fritz Wiikin epätoivoiseen yritykseen saada oikeutta murhatuille venäläisille ja heidän kauheaan ahdinkoon ajetuille läheisilleen.
Häpeällinen tapahtuma todella ansaitseekin päästä päärooliin. Selvitystyön vaiheet ovat kammottavaa luettavaa. Kaikki valehtelevat kuulustelijan suut ja silmät täyteen täysin häpeämättömästi. Henkilökohtaisen edun tavoittelu tapahtumien taustalla näyttää ilmeisen räikeältä vielä lähes sata vuotta myöhemminkin. Tapahtumasarja on todellinen ja anteeksiantamaton tahra jääkäriliikkeen historiassa.

Backman perustelee faktioon päätymistään jälkisanoissaan vetoamalla muun muassa siihen, että aiheesta on Sotasurmaprojektin yhteydessä kirjoitettu tietotekstiä. Niin tai näin, Backmanin kaunokirjalliset lahjat eivät valitettavasti tee oikeutta mielenkiintoiselle tarinalle. Pitäytymällä pelkästään historiallisissa henkilöissä ja heidän lähdetietoihin perustuvissa toimissaan ei synny romaania. Taitavan kirjailijan käsissä sellainenkin vielä saattaisi tästä materiaalista syntyä.

Martti Backman: Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Gummerus 2016. 273 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

1 kommentti:

  1. Faktio on hankala laji, ja voi harmi, jos tässä teoksessa kaunokirjalliset ansiot jäävät heikoiksi. Aihe ja sisältö vaikuttavat kuitenkin tämän kirjoituksesi perusteella kiinnostavilta, joten pitääpä katsoa, jos vaikka saisin tämän lainaan kirjastosta!

    VastaaPoista