torstai 14. syyskuuta 2017

Erkki Aurejärvi: Kun kukaan ei näe


Mitä voi sanoa, kun omalla alallaan selvästikin tunnustettu ja arvostettu tekijä päättää jostain kummallisesta syystä hypätä tietokirjallisuuden alueelta tuntemattomaan ja kirjoittaa – dekkarin? Joiltakin (harvoilta) hyppäys sujuu sen kummemmitta ongelmitta, mutta suurin osa ammattikirjoittajistakin tarvitsee tuekseen jämäkkää kustannustoimittamista. Metsään mennään kohtuullisen varmasti, jos luotetaan tekijän kykyihin, tai vielä pahempaa, ei uskalleta vaatia muokkaamista ja editointia kovallakin kädellä.

Tällainen maku nousee suuhun hyvin nopeasti siviilioikeuden emeritusprofessori Erkki Aurejärven ’dekkarin’ Kun kukaan ei näe parissa. Komean kirjan takakansitekstissä luvataan, että kyseessä on ’vauhdikas dekkari’, mutta vauhtia on lähinnä päähenkilö asianajaja Aarne Salmelaisen tympeähköissä naisseikkailuissa.

Aurejärvi on sijoittanut murhamysteerinsä Helsinkiin 1970- ja 1980-lukujen taitteeseen. Elokuun lopulla 1980 Kaivopuistosta löytyy kuristettu alaston nainen valkoinen ruusu rinnallaan. Nopeasti murhattu tunnistetaan 23-vuotiaaksi oikeustieteen lisensiaatti Ursula Pokkiseksi, joka oli kolmannella kuulla raskaana. Rikkaan ja vaikutusvaltaisen vuorineuvoksen ainoa lapsi oli poikkeuksellisen kaunis ja älykäs nainen, joka nuoresta iästään huolimatta oli ehtinyt koota vaikuttavan listan vihamiehiä ja eritoten -naisia.

Poliisin mielenkiinto suuntautuu oitis Pokkisen työnantajaan asianajaja Salmelaiseen, joka kiistää jyrkästi kaiken. Sitten ajassa hypätään pari vuotta taaksepäin ja kerrotaan seikkaperäisesti monipolviset vaiheet, joiden mittaan Pokkisesta ja Salmelaisesta tulee työtoverit ja kiistakumppanit. Mutta oliko heillä suhde?

Alkuasetelma ei siis ole lainkaan hassumpi, mutta Aurejärvi hukkaa otteensa miltei välittömästi murhan uhrin löydyttyä. Punainen lanka katoaa tyystin lukijan silmistä, kun aletaan käydä läpi Salmelaisen asianajotoimiston hoidettavaksi tulevia oikeusjuttuja, kerrotaan kuvankauniin Ursulan häijyyksistä ja omahyväisyyteensä miltei tukehtuvan Salmelaisen naisseikkailuista vaivaannuttavine huulenheittoiskurepliikkeineen. Samalla suomitaan kolmenkymmenenviiden vuoden takaisen helsinkiläisen oikeuslaitoksen toimimattomuutta ainakin, mikäli tuomaroimaan sattuivat pääsemään mitään osaamattomat ja kostonhimoiset naistuomarit.

Kun menneisyys on ruodittu ja lopulta on päästy uudelleen murhahetkeen, aletaan käydä läpi eri murhaajavaihtoehtoja pääsemättä puusta pitkään. Lukija voi kuitenkin olla levollinen: sattumalta syyllinenkin löytyy ja tunnustaa avuliaasti kaiken. Mitään jännitysmomenttia asiaan ei sen sijaan liity, jollei sellaiseksi lasketa kuivakkaa selostusta eri oikeusasteiden tekemistä ratkaisuista rangaistuksen suhteen.

Aurejärven ongelma tuntuu olevan, ettei hän ole kirjoittaessaan osannut päättää, kirjoittaako muistelmia oman uransa varrelta vai puhdasta fiktiota. Sekaan sattuu ihan liian paljon kuivakkaa asianajajatyyliä virkakielisyyksineen sekä hieman yllättäen teologista jaanausta. Toisaalta kirjoittaja on selvästi tavoitellut jonkinlaista humoristista otetta henkilöhahmoihinsa, mutta ainakaan minun nauruhermooni ei tällä kertaa tullut osumia. Sovinistis-rasistiset vitsit tuntuvat nykypäivän lukijasta lähinnä vaivaannuttavilta, vaikka on helppo uskoa, että liike-elämässä ja asianajajapiireissä oli vain muutama vuosikymmen juuri Aurejärven kuvaama ilmapiiri.


Erkki Aurejärvi: Kun kukaan ei näe
Into 2016. 400 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

1 kommentti:

  1. Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu arvostelu. Pitänee pysyä tästä kirjasta kaukana.

    VastaaPoista