keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat



En mää täsä syylissi kaippa yhtikäs”, mutta Jokken kirjanurkan Jokke nyt kuitenkin sellainen on. Nimittäin siihen, että huolelliset lukusuunnitelmani lensivät jälleen iloisesti romukoppaan ja aivan odottamaton teos kiilasi kaikkien edelle. En tiedä, mistä Jokke nämä kirjalliset kuriositeetit oikein kaivaa esiin, mutta hyvä, että kaivaa!

Jokke siis esitteli perusteelliseen tapaansa mutta juonta paljastamatta Robert Robinsonin dekkarin Kuolleet kirjatoukat. Kirjassa tuntui olevan kaikkea, mitä dekkarin ystävä toivoa saattaa: hyvä, kirjallinen rikosjuoni, brittihuumoria ja ennen kaikkea miljöönä 1950-luvun Oxford ’unelmoivine torninhuippuineen’. Koska kirja onnekkaasti löytyi pääkirjaston hyllystä, olihan se luettava. Heti.

”Koko Parsons Pleasure muuttui hetkessä. Miehet, jotka olivat huolettomina loikoilleet vatsallaan tai istuskelleet auringonpaisteessa, kimposivat pystyyn kuin jousella varustetut automaatit ja juoksivat henkensä edestä.
Sinne tänne lentelevät hahmot törmäilivät toisiinsa, kyyristelivät pensaikoissa, sukelsivat pää edellä pukeutumiskoppeihin. Eräs lihava professori alkoi kiivetä puuhun. Maa tärisi.
Joella vesi kiehui uimareiden pyrkiessä raivokkaasti rannalle. Eräs mies syöksähti veteen ja kyyristyi surkeana ponnahduslaudan alle, toinen taas kömpi kaislikkoon ja vajosi syvälle pohjamutaan. Kolmas aukaisi epätoivoissaan silmälasikotelonsa ja levitti sen toiveikkaana eteensä.”

Scotland Yardin tarkastaja Autumn komennetaan Oxfordiin tutkimaan arvokkaiden kirjojen tuhoamista. Joku sabotoi Bodleianin kirjaston mittaamattoman arvokkaita teoksia, ja Autumnin esimies kytkee tapaukset kansainväliseen rikosten sarjaan, joiden taustalla hän olettaa olevan vallankumouksellisen anarkistiryhmän. Anarkistit koettavat murtaa nyt englantilaisten selkärangan viemällä pohjan kulttuurilta tai jotain muuta yhtä korkealentoista. Autumn ei usko teoriaan hiukkaakaan, mutta lähtee toki Oxfordiin, kun käsky käy. Erityisesti hänen on huolehdittava, että hiljattain löytynyt Chaucerin aiemmin tuntematon ja mittaamattoman arvokas käsikirjoitus Leijonan kirja pysyy turvassa.

Perillä hän aloittelee tutkimuksiaan ja saa päivälliskutsun Warlock Collegen rehtorilta ja yliopiston varakansleri Manchipilta. Illan isäntä ei kuitenkaan itse saavu paikalle, mitä muut kutsutut paikalliset oppineet eivät pidä mitenkään kummallisena. Manchip on kaltaistensa miesten tavoin originelli ja tekee mitä huvittaa sopivaisuussäännöistä suuremmin piittaamatta. Ilta kuitenkin päättyy siihen, että Manchip löytyy rakennuksen katolta hedelmäveitsi selässään ja kattopatsaaksi naamioituna.

Autumn tutkiikin siis pian murhaa, johon tuntuu liittyvän sensaatiomaisen käsikirjoituksen lisäksi rehtorin päiväkirja, uuden perustettavan koulun kohtalo, eräs professuuri ja ties mitä muuta. Motiiveista ei tunnu olevan pulaa, mutta onko mikään niistä oikeasti riittävä murhaan. Ei aikaakaan, kun Autumnilla on käsissään jo toinen ruumis, eikä omakaan henki taida kovin turvassa collegen asuntolan käytävillä olla. Kuka oikein haluaa listiä oppineita miehiä? Arvoitus on visainen, mutta Autumn ratkaisee sen lopulta älyllään. Kun rikollinen on jo tarkastajan tiedossa, seuraa vielä kiperiä tilanteita yliopistokaupungin nudistirannalla ja itse kaduilla, kun joukko alastomia miehiä jahtaa murhaajaa sunnuntai-iltapäivänä. Onneksi rouva Spectrellä on kaukoputkensa valmiina!

Dekkari pursuaa monenlaista hauskaa ja kiinnostavaa nykylukijalle. Robinson opiskeli aikanaan itse Oxfordissa, joten paikka ja sen kulttuuri lienee ollut hänelle hyvinkin tuttu. Lempeän ironisesti Robinson naureskelee eri oppiaineiden ja collegejen väliselle kilpailulle ja keskinäiselle vähättelylle. Suljettu yhteisö on myös altis juoruilulle sekä juonittelulle, eikä seksuaalinen vaikutinkaan ole kaukaa haettu. Minua nauratti erityisesti uuskriitikkoa kohtaan suunnattu piikki. Naisiin ja ulkomaalaisiin suhtaudutaan oppineiden ja itseään sivistyneinä pitävien miestutkijoiden keskuudessa ällistyttävän alentuvasti, ja uudistushaluinen Manchip sai muuten siksikin osakseen kiukkua, että hän halusi avata yliopiston ovet kummallekin ryhmälle. Sietämätöntä, kerrassaan!

Kuolleet kirjatoukat on valitettavasti Robert Robinsonin ainoa dekkari. Sympaattisen Autumnin tutkimuksia lukisi mieluusti lisääkin, mutta tähän on nyt tyydyttävä. Robinson kyllä julkaisi lisäksi kaksi romaania ja tietokirjallisuutta, mutta varsinaisen uransa hän teki toimittajana ja oli suosittu tv-juontaja. Tässä valossa rouva Spectren originelli suhtautuminen televisioon ja sen pikkumiehiin on hykerryttävä.

Dekkarin rikollinen on harvinaisen häijyn itserakas, kuten pitkähkössä loppuselvityksessä käy ilmi. Myös murhien motiivi on ainakin kirjaihmistä ajatteluttava! Autumn joutuu käyttämään kaiken älykkyytensä päästäkseen murhaajan jäljille, sillä harhauttamisessa tämä on mestariluokkaa. Epäiltyjä on kokonainen liuta, ja kirjan mittaan lukija tuntee olevansa eksyksissä kaikkien juonittelijoiden seassa. Mutta ratkaisua kyllä roikotetaan ihan siinä silmien edessä!

Helteinen, soutukilpailujen sähköistämä Oxford on Kuolleissa kirjatoukissa edukseen. Colin Dexterin Morse-dekkareista ja erityisesti niiden tv-sovituksista spinoffeineen (Komisario Lewis ja Nuori Morse) kaupunki on dekkarinystäville kotoisen tuttu, joten sinne oli tämän kirjan parissa mukava palata. Lisäksi vanhahtava käännös antaa oman pikantin mausteensa lukukokemukseen. Milloin mahdettiinkaan hylätä oikeinkirjoitusasu ’komissaario’ ja tyydyttiin ’komisarioon’?

Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat (Landscape with Dead Dons)
Suom. Juhani Jaskari. WSOY 1957 (alk. ilm. 1956). 297 s. Sapo-sarjan nro 29.


Lainattu kirjastosta.

4 kommenttia:

  1. Hieno kirja ja bloggaus, minusta dekkarin kansikin on hyvä. Minusta kirja oli hyvä, ja bloggauksesta päätellen sinäkin pidit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tykkäsin kovasti, ja loppuratkaisu sai kyllä ainakin tämän lukijan nauramaan itselleen :D

      Poista
  2. Jokke on todellakin syyllinen siihen, että minäkin - joka hyvin harvoin luen mitään dekkariin viittaavaa - ajattelin myös että pitäisikö tähän sittenkin langeta. Tuskin tulee olemaan mitään uutta sanottavaa kirjasta siinä vaiheessa kun olen sen lukenut, mutta eihän se saa olla este sen lukemiselle. Linkitän sitten varmaan vain teihin molempiin, koska tämä arvio vielä vahvisti ajatusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa langeta, eikä jää edes mihinkään sarjakoukkuun, kun kirjoja on vain yksi :D

      Poista