keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut



Tuntuu, että olen viime aikoina törmännyt usealla areenalla keskusteluun siitä, syrjäyttääkö sähköinen kirja perinteisen ja jos niin tapahtuu, niin milloin ja miksi niin käy. Perinteisen kirjan kanssa minulla on ehtinyt muodostua läheinen ja vakiintunut suhde lukuisien vuosikymmenten saatossa, mutta mielestäni suhtaudun melko avarakatseisesti myös muihin tapoihin nauttia kirjoista. Varsinaisia sähkökirjoja olen toistaiseksi lukenut vain muutamia, mutta äänikirjoihin minulla on yhä kiinteytyvämpi ja kiihkeämmäksi käyvä (riippuvuus)suhde.

Jälleen kerran vannon äänikirjojen nimiin ja ihastelen formaatin lukuisia hyviä puolia. Luen paljon, mutta enemmänkin haluaisin ehtiä lukea. Keskeinen keino lisätä päivän lukutunteja on käyttää autossa istumiseen tuhraantuva aika hyödyksi kuunnellen ajaessa hyviä, laadukkaasti luettuja kirjoja. Tänä kevättalvena olen kuunnellut koko joukon lasten- ja nuortenkirjoja, joita tuskin olisin muussa formaatissa tullut lukeneeksi. Paikkasin aukon kirjasivistyksessäni kuuntelemalla läpi koko Me Rosvolat -sarjan, joka olikin vallan mainio kuunneltava. Olen kuunnellut myös minulta aikanaan väliin jääneen Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -sarjan kirjoja. Tänään lainasin vielä puuttuvat osat, ja kunhan kaikki on kuunneltu, teen siitäkin oman jutun tänne. Menossa on myös Tove Janssonin Muumi-äänikirjojen läpikuuntelu, mikä valmistuttuaan myös muuntuu raportiksi tänne blogiin.

Viimeisin kuuntelemani nuortenkirja oli Mark Twainin klassikko Huckleberry Finnin seikkailut. Olen lukenut kirjan lapsena valehtelematta kymmenen kertaa, ehkä ylikin. Se nimittäin oli niitä kirjoja, jotka sain ihan omaksi joulu- tai syntymäpäivälahjoina. Tätä juttua varten yritin etsiä kirjan tarkistaakseni sen kannen sisältä vuoden, jolloin olen sen vanhemmiltani saanut, mutta harmikseni en löytänyt kirjaa mistään! Kirjat siis tuntuvat myös katoavan kotoani mystiseen mustaan aukkoon. Vastaavasti kirjat tuntuvat itsekseen lisääntyvän. Joka tapauksessa omistamani kappale oli kovakantinen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos 1970-luvun alusta. Wikipedian mukaan HFS suomennettiin uudelleen (jälleen) (Jarkko Laine) vuonna 1972, joten lienen saanut sen pian tämän jälkeen.  

Luin siis kiistatta kirjan moneen otteeseen vuosikymmeniä sitten, ja muistan pitäneeni siitä aika lailla. Tarina oli jännittävä ja suomalaislapselle eksoottinen, ja joitakin mielikuvia siitä jäi väkevänä mieleen, kuten valtava joki, lautta ja vaarallisen seikkailun tuntu. Muistin myös tervassa ja höyhenissä kieritetyt huijarit ja sen, että lopussa Tom Sawyerkin liittyi tarinan kulkuun. Mutta siinäpä se oikeastaan sitten olikin. Tomiin tutustuin koulussa, jossa opettajamme luki meille ahkerasti ääneen. Yksi suosikeista ja siten moneen kertaan luettu tarina oli juuri Tom Sawyerin seikkailut. Sen huippukohta oli omien muistojeni mukaan tapaus, jossa Tom tyttöystävineen eksyy luolastoon ja on vähällä nääntyä nälkään. Repaleisen kappaleen pokkari-Sawyeriakin muistan jossain vaiheessa omistaneeni.

Otava on julkaissut molemmat seikkailukirjat äänikirjoina vuonna 2007, ja ne lukee vallan nautittavasti Antti Virmavirta. Kuuntelin Tom Sawyerin seikkailut jo jokin aika sitten, ja nyt törmäsin kirjastossa Huckiin. Olihan se lainattava. Nopeasti tempauduin taas virran ja tarinan vietäväksi. Hauskaa oli myös kuunnellessa havainnoida oman muistin toimintaa. Jos olisi pitänyt kylmiltään yrittää kertoa, mitä kirjassa tapahtui, olisin saanut varsin vähän kokoon. Tarinan edetessä kuitenkin huomasin, että muisti palaili yllättäen ja pätkittäin. Osasinkin siis ’ennakoida’ aika monia juonenkäänteitä kuunnellessani, mutta osa tuli edelleen yllätyksenä. Monia yllätyksiä ällistelin, sillä ne olivat yleensä varsin keskeisiä juonenkäänteitä, ja parhaiten mieleen tuntuivat jääneen merkityksettömät sivuseikat, kuten elohopealimput, joilla etsittiin hukkuneita.

Aikuinen lukija huomasi kuitenkin kirjassa paljon sellaista, joka on mennyt täysin ohi lapselta 1970-luvulla. Ensinnäkin kirjan vallan mainio kieli! Jarkko Laine on kääntänyt orjien ja neekereiden* puheen Turun murteelle (tosin olen joidenkin muotojen runsaasta viljelystä hieman närkästynyt), mikä meikäläistä miellytti ja viihdytti kovasti. Vuonna 1884 ilmestyneessä teoksessa esitetään orjuus ja orjiin suhtautuminen varsin ironisessa valossa. Huck potee kammottavia omantunnontuskia, koska hän auttaa orjaa pakenemaan. Toisaalta hän huomaan matkan aikana, että Jim on neekeriksi* varsin älykäs. Huck myös ällistyy huomatessaan, että Jim oikeasti ikävöi lapsiaan ja vaimoaan kuten valkoihoisetkin. Koko järjestelmä näyttäytyy naurettavassa valossa, jos osaa katsoa.

Huck on karkuripoika, huonosti kohdeltu kulkuri, mutta hän nauttii hyvistä tarinoista niin kerrottuina kuin luettuinakin. Parhaita hetkiä ovat lepotauot nuotion äärellä hyvän kirjan kanssa. Mukana onkin koko joukko kirjallisia viittauksia. Myös Tom on varsin lukenut kaveri, ja Tomin vilkas mielikuvitus yhdistettynä laajaan seikkailuhenkiseen lukeneisuuteen ajaa pojat lopussa melkoiseen sotkuun. Mitään hyvää ei seuraa sen puoleen näytelmäkirjallisuudestakaan, sen saa huijarikaksikko tuta nahoissaan. Kirjassa on ylipäätään nasevaa huumoria, joka nauratti ihan oikeasti. Myös tarinan absurdi loppuhuipennus sai hykertelemään. Kyseessä on todellinen klassikko, sillä se on kestänyt ajan kulumisen täysin vaurioitta.

Äänikirjamuodossa oli siis mukavaa ja helppoa palata tähän vanhaan, jo pääosin unohtuneeseen suosikkiinsa. Muuten tuskin olisin tätä enää tullut lukeneeksi.

* Käytän tekstissäni neekeri-sanaa, koska sitä teoksessakin käytetään. Asiasta muuten lisää täällä.

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures of Huckleberry Finn)
1884. Suom. Jarkko Laine 1972. Otavan äänikirja 2007, lukija Antti Virmavirta.


Paperikirja saatu lapsena lahjaksi ja aikuisena hukattu, äänikirja lainattu kirjastosta.


Vauhkon kirjat -blogissa on muuten kuva siitä versiosta, jonka omistan (tai omistin?).

4 kommenttia:

  1. Minäkin olen vaivihkaa jäänyt koukkuun äänikirjoihin. Autossa työmatkoilla ei radionkuuntelu enää houkuta, vaan äänikirja on paljon mukavampi. Suomalaisia dekkareita ja nuortenkirjoja on mennyt nyt keväällä (just hain Rosvoloiden kakkososan kirjastosta :)), ne ovat jotenkin semmoista sopivan leppoisaa kuunneltavaa. Kun pitää seurata sitä liikennettäkin ja kuuntelu on pätkittäistä, niin mihinkään tosi intensiiviseen tai raskaaseen teokseen en jaksa uppoutua. Huckleberryn olen ehkä joskus ammoin lukenut, mutta äänikirjaversiona se voisi toimia minullekin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen Huckia myös! Olen samaa mieltä, että kovin vaikea tai raskas ei autokuunteluun tai oikein lenkkiseuraksikaan sovi, mutta dekkarit ja lanu-kirjat sen sijaan mainiosti.

      Poista
  2. Äänikirjat työmatkoilla tai lomamatkoilla ovat parhautta. Pidin Huckleberryn seikkailuista niin paljon, että haaveilen matkasta Mississipille. Olen kuunnellut Waltarit, Hemingwayn Vanhus ja meri oli hyvä myöskin. Kala! Huudahdan, kun näen jotakin erikoista. Muitakin lentäviä huudahduksia ja lausahduksia äänikirjoista on meille tarttunut. Mitäs sanookaan Mikael Karvajalan kasvattaja, kun tämä palaa kehuskelemaan korkealla oppiarvollaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, siipiratasaluksella Mississippillä! Olisipa seikkailu!

      Poista