sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus




Taidan tiedostamattani viettää lyhyen kirjan teemaviikkoa, sillä edellinen kirja, Juhani Karilan novellikokoelma Gorilla on 140-sivuinen, tämänkertainen romaani Collinin tapaus väljästi taitettu 168-sivuinen, ja seuraavaksi pöydänkulmalla odottelevat ainakin 179-sivuinen Huopaaminen ja 157-sivuinen Kuin jokin päättyisi.

Ainakin Collinin tapaukselle suppeus on eduksi. Hiemankin venytettynä tarina olisi auttamatta uponnut. Oikeussalidraama Collinin tapaus on saksalaisen puolustusasianajaja ja kirjailija Ferdinand von Schirachin kolmas kaunokirjallinen teos. Esikoinen Rikoksia on kertomuskokoelma, jossa von Schirach on hyödyntänyt urallaan käsittelemiään rikostapauksia. Rikoksia oli Saksassa todellinen menestys. Kirjan suomennosta on esitelty Kirjainten virrassa tarkemmin. Toinen teos Schuld eli vapaasti käännettynä Syyllisyys oli myös menestys, mutta sitä ei tietääkseni ole vielä suomennettu.

Samaa menetelmää eli faktan ja fiktion yhteen nivomista von Schirach on käyttänyt myös tässä Collinin tapauksessa. Romaanissa murhataan arvostettu ja iäkäs teollisuusjohtaja Hans Meyer kylmäverisesti ja raa’asti. Murhaaja italialaissyntyinen Fabrizio Collini jää tyynesti odottelemaan poliiseja, tunnustaa tekonsa muttei suostu paljastamaan motiiviaan.

Puolustusasianajajaksi määrätään nuori ja lahjakas Caspar Leinen, jonka ensimmäinen oikeudenkäynti tapaus on. Pian Caspar tajuaa, että murhan uhri on ollut hänen nuoruudenystävänsä isoisä, joka on ollut läheinen ja tärkeä Casparille itselleenkin. Ystävän sisar on ollut hänen ensirakkautensa. Nyt menneisyys lävähtää Casparin kasvoille ikävästi. Vastuuntuntoisena ja idealistisena puolustusasianajajana Caspar ei kuitenkaan luovu tapauksesta, vaikka hänelle jossain vaiheessa tehdään erittäin houkutteleva tarjouskin.

Lukija arvaa varsin varhain, mikä on murhan taustalla oleva sylttytehdas. Kirjan henkilöille se tuntuu kuitenkin tulevan kammottavana yllätyksenä. Von Schirachin oma isoisä tuomittiin aikanaan Nürnbergin oikeudenkäynneissä 20 vuoden vankeusrangaistukseen rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kirjassa pohditaan tapaa, jolla natsien rikoksiin on eri vuosikymmenillä Saksassa suhtauduttu. Asenteet ovat muuttuneet matkan varrella melkoisesti. Lain ja oikeustajun välillä on paikoin syvä juopa.

Collinin tapaus on kaunokirjallisilta ansioiltaan melko ohut. Juoni on ennalta-arvattava ja päähenkilö Caspar Leinen pyhimysmäisen oikeudentuntoinen. Kuvaus on pintaan keskittyvää, ja vain oikeastaan 1940-luvun lopun Italiaan sijoittuva jakso on koskettava. Von Schirach kuvaa piinallisenkin pikkutarkasti oikeudenkäynnin eri vaiheita, vaikka niillä ei itse tarinan kannalta ole sen kummempaa merkitystä. Leinen käy seuraamassa jopa ruumiinavausta, joka on romaaniin kirjattu yksityiskohtaisesti.

Kirjainten virran Hanna luki tämän kirjan eilisessä lukumaratonissaan ja moitiskeli kirjaan jääneitä taittovirheitä ja käännöskömmähdyksiä. Minuakin tökkivät muutamat asiat nimenomaan teoksen kieliasussa. Ensinnäkin von Schirachin tyyli luetteloida asioita ja esineitä tekee kerronnan hyvin tiedottavaksi. Halu tiukkaan ilmaisuun heijastuu myös käännökseen. Suomentaja Raija Nylander suosii lyhyitä päälauseita mutta on todennäköisesti halunnut kuitenkin välttää liian lyhyitä virkkeitä ja päätynyt yhdistämään rinnasteisia päälauseita ilman rinnastuskonjunktiota pelkän pilkun avulla:

”Oli sunnuntaiaamupäivä, hän oli raivannut toimistoaan jo monta tuntia. Kaikkialla lojui avonaisia muuttolaatikoita, vierastuolit olivat peräisin kirpputorilta, metallikaappi, jossa hänen oli tarkoitus säilyttää asiakirjoja, oli typötyhjä. Kirjoituspöydän oli lahjoittanut hänen isänsä.”

Sanastonkin tasolla on raakakäännöksen merkkejä. Rypistelin otsaani, kun kerrottiin, että miehellään oli yllään suola- ja pippurikuvioinen pikkutakki. Siis millainen? Entä kun seinät oli päällystetty mahagonilla? Sanakirjan mukaan oikea suomen kielen sana on mahonki edelleen… Myös harmillisen paljon lyöntivirheitä on päässyt valmiiseen kirjaan.

Yleisvaikutelma tästä teoksesta on virkamiesmäinen suoraviivaisuus. Sopii välipalateokseksi, mutta ei valitettavasti herätä sen kummempia haluja tarttua von Schirachin muihin teoksiin.

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus (Der Fall Collini)
Suom. Raija Nylander. Atena 2013. 168 s.   

Myös Leena Lumi on lukenut Collinin tapauksen.

11 kommenttia:

  1. Tosiaan, en edes muistanut, että kirjassa oli tuo ruumiinavauskohtauskin, joka oli tosiaan täytetekstiä. Kirja on yllätyksetön, kuten kuvaat, sillä jo henkilöiden ikä ja kansalaisuus vie lukijan jäljille. Pidin Italia-kohtauksista, mutta lukiessa mietin, että saisiko oikeasti puolustus pitää noin tunnepitoisen ja yksityiskohtaisen puheenvuoron kedkeytyksettä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Pidän siitä, että annat lukijalle esimerkkejä, etkä vain totea asioita. Tämä vielä tähän loppuun. :-)

      Poista
  2. En lukenut ihan koko tekstiäsi, sillä aion lukea tämän piakkoin. Mutta pakko sanoa, että "suola- ja pippurikuvioinen pikkutakki" kuulostaa jännittävältä! Lukeekohan siinä sinisellä vai punaisella pohjalla Jozo? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sisko vinkkasi, että suola- ja pippurikuviolla tarkoitettaneen pippuritweediä. Googlasin, ja kangas näyttää suolan ja pippurin sekoitukselta.

      Poista
  3. Mielenkiintoisen kuuloinen aihe, mutta taidan jättää väliin juuri suola- ja pippurikuvioisen takin takia. :D Tuo päälauseiden yhdistäminen pelkillä pilkuilla on trendi, joka ärsyttää minuakin.

    Liitin Sinut mukaan erääseen haasteeseen. Käypä kurkkaamassa sivuillani! Pakkohan ei ole osallistua, mutta kiva haaste se oli.

    VastaaPoista
  4. Tämä on alkanut varovaisesti kiinnostaa. Taidan lainata, jos kirja tulee kirjastossa vastaan. :)

    Nyt tulin kuitenkin kertomaan, että sinulle on haaste blogissani! :)

    VastaaPoista
  5. Kirsi, lyhyet lauseet ja virkamiesmäinen tiedottaminen voi olla myös hyvä kaunokirjallinen tyylikeino. Sitä on menestyksellä käyttänyt mm. Heinrich Böll.

    Toivon parasta, sillä nyt on jo kova dekkarinälkä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä totta Leena, hyvä pointti Von Schirachin puolesta.

      Poista
  6. Uu, kurja, tykkäsin edellisestä eli Rikoksista kovasti! Luen tämän, kun se jossain tulee vastaan... Odotan angstisena, kuinka käy! :D

    VastaaPoista
  7. Hei,
    miusta kirja oli valtavan hyvä! Kirja on kyllä lyhyt, ei satoja sivuja, mutta tässä tapauksessa se ei ole haitaksi. Kirjoittajan tyyliä verrataan aiempien julkastujen kirjojen kohalla Hemingwayn kirjoittamisen tyyliin, myöhemmissä kritiikeissä jopa Bertold Brechtiin. Kirjailija tekee kaunokirjasta yhteiskuntakriittisen, haluaa lukijan ottavan kantaa asioihin, jotka eivät välttämättä ole oikein. Hän kommentoi lain ja oikeustajun eroja ja moraalia. Miulle tuli tästä kirjasta mieleen Georges Simenonin
    Maigret-kirjojen tyyli: suoraa, kuvittavaa, lyhyttä (lauseet lyhyitä) ja terävää, asioita jätetään rivien väliin (lukijan pohdittaviksi ja ratkaistaviksi), tiheää, juoni etenee napakasti. Ilmapiiri on kuivaa, mustaa ja ehdollistaa rikollisen ja rikoksentuomitsijan roolit. Ketään ei tuomita, asiat esitetään ja lukijalle jää itselleen pohdittavaa sekä mietittävää, kuka onkaan syyllinen ja mihin.
    Kirjoittaja tietää rikostuomioistuimen toiminnan, tarpeeksi kauan tehnyt sitä työtä, ja asiantuntijuus näkyy - tai kuuluu - teoksessa. Se ei painotu; kirjailija ei siis röyhkeile tiedoillaan tai tietämyksellään, mutta tuntuu, että näin se menee, lukija ei ehdollista asioiden oikeellisuutta, esittämistapaa eikä kulkujärjestystä. Ja oikaisu: tämähän EI siis ole mikään dekkari.
    Kirja allekirjoittaa mielestäni mietelauseen "Taide on väline paremman yhteiskunnan luomiseksi" - Bertold Brecht.
    P.S. Aloitin kirjan illalla, nukkumaan mennessä, valvoin sen kanssa myöhään, ja aamulla oli aivan pakko lukea se loppuun. Suosittelin sitä myös lapsilleni. Antaa ajattelemisen aihetta. Lyhyydessäänkin.
    P.P.S. Jos haluatte lukea inhottavan tyylistä suomen kieltä, lauseita vailla pilkkua tai loogista päätäntöä, valitkaa em. kirjan sijaan ihan tuikisuomalaisen kirjallisuustieteen miesdosentin parin viime vuoden aikana kirjoittamia kaunokirjallisia teoksia. Täynnä jargonia, loppumatonta tauotonta tekstiä, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ja herra on kirjallisuutta lukenut, teoriansa osaava.
    t. Merja

    VastaaPoista