maanantai 29. lokakuuta 2012

Paul Torday: Ventovieras




”Hyvin harva meistä tietää, keitä me oikeastaan olemme.”

Ennen tarttumistani romaaniin Ventovieras en ollut kuullutkaan (!) englantilaisesta kirjailijasta nimeltä Paul Torday. Tuskin oli moni muukaan suomalainen lukija, ei sen puoleen. Tordayn kirjallinen ura vaikuttaa mielenkiintoiselta. Wikipedian mukaan hän on syntynyt vuonna 1946 ja julkaissut ensimmäisen romaaninsa 59-vuotiaana. Varsin myöhään alkanutta kirjailijan uraa on edeltänyt menestyksekäs työskentely liikemiehenä. Tähän mennessä teoksia on ilmestynyt kuusi kappaletta.

Esikoiskirja oli humoristinen ja satiirinen teos Salmon Fishing in the Yemen (2006), josta on tehty elokuva tänä vuonna. Youtubesta löytyvien trailerien perusteella elokuva onkin mitä mainioin! Pistäkää mieleen!  Romaanin idea on syntynyt kirjailijan kahden kiinnostuksen kohteen, perhokalastuksen ja orientin, yhdistämisestä. Kirja oli menestys ja voitti parikin merkittävää palkintoa Britanniassa. Toinen teos on nimeltään The Irresistible Inheritance of Wilberforce ja kertoo miehestä, joka juo itsensä hengiltä. Näiden tietojen valossa ensimmäisenä Tordayn tuotannosta suomennettu kolmas teos Ventovieras vaikuttaa hyvin erilaiselta kuin edeltäjänsä, jotka nekin ovat olleet erilaiset keskenään. Hyvin monipuolinen kirjailija siis on kyseessä.

Ventovieraassa keskeisiä teemoja ovat avioliiton anatomian lisäksi mielisairaus, lähinnä skitsofrenia, sen hoito ja ilmeneminen, sekä rasismi. Teemat vaikuttavat raskailta ja vaikeilta viihteellisen teoksen pohjaksi, mutta jotenkin Torday onnistuu koukuttamaan lukijan kirjan äärelle niin, että kesken jättäminen ei edes käväise mielessä. Teemat on nimittäin kudottu hyvinkin psykologisesti jännittävään avioliittotarinaan, jota on höystetty goottilaisella tunnelmalla, skotlantilaisilla maisemilla ja peribrittiläisellä herrasmieskerhon sisäänpäin lämpiävällä ilmapiirillä sekä – murhilla.

Kymmenen vuoden etäisen ja kylmähkön avioliittovuoden jälkeen Elizabeth alkaa huomata miehessään Michaelissa yllättäviä muutoksia. Mies tuntuu kuin heräävän eloon pitkän horroskauden jälkeen. Elizabeth on ihmeissään mutta ikionnellinen. On kuin he vasta nyt rakastuisivat toisiinsa oikeasti. Onnea ei kuitenkaan kestä kovin pitkään, sillä vähitellen Elizabethille alkaa valjeta kauhea syy Michaelin muutokseen ja menneisyyden salat paljastuvat yksi toisensa jälkeen.

Torday on ottanut melkoisen riskin kirjansa rakennetta suunnitellessaan, sillä teos alkaa suorastaan rikollisen kyllästyttävästi. Toisiinsa leipiintynyt pariskunta vierailee kaukaisten ja epämiellyttävien tuttaviensa kartanossa ja mies on näkevinään yhdessä porrastasanteen maalauksessa salaperäisen hahmon. Mutta jos lukija jaksaa kahlata tapahtumaköyhien aloituslukujen läpi, hänet palkitaan. Tarina alkaa vetää kuin huomaamatta. Torday kertoo tarinaan kahdesta näkökulmasta, ja sekä Michael että Elizabeth pääsevät vuoroin ääneen. Samat tapahtumat kuvataan osin kahdesta näkökulmasta, ja ne näyttäytyvät lukijalle paikoin hämmentävän erilaisina. Kumpi kertojista on epäluotettava? Vaikka tähän kysymykseen saakin ennen loppua vastauksen, odottaa silti malttamattomana loppuratkaisua.

Rasismikuvio kytkeytyy kuvaan Michaelin Lontoon-työpaikan kautta. Hän avustaa osa-aikaisesti Crouchers-nimisen klubin sihteeriä. Klubin sääntöihin kuuluu, että uudeksi jäseneksi otetaan herrasmies, jota joku klubilainen ehdottaa ja viisi muuta kannattaa. Nyt Michaelin ystävä haluaa klubin jäsenyyden intialaistaustaiselle tohtoriystävälleen. Klubi jakautuu kahteen leiriin. Osa kannattaa uudistumista, toiset torjuvat Patelin jäsenyyden vedoten hatarasti perinteisiin, vaikka syynä oikeasti on selkeä rotuennakkoluulo. Michael kiihtyy aiheesta kovasti. Hän ei voi sietää brittien tekeytymistä puhdasverisiksi, koska heidän perimänsähän on peräisin Pyreneiltä! Tämä ajatus taas liittyy Michaelin omiin omituisiin kokemuksiin lapsuudessa, jonka hän on viettänyt sukutilallaan Ylämaalla. Vanha, rapistuva metsästysmaja on kuin suoraan goottilaisesta kauhuromaanista. Ei ihme, ettei Elizabeth ole siellä koskaan viihtynyt.

Kun kirjan loppupuolella ensin Michaelin lääkäri katoaa ja tapahtumat muutenkin kiihtyvät varsin hurjiksi, mukaan tulee myös dekkarin aineksia. Täysin maallisin keinoin kaikkea ei saada selville, ja poliisikin on ymmällään tarinan fantasiaelementtien äärellä! Kuvailuni perusteella saa kirjasta ehkä keitosmaisen käsityksen, mutta mielestäni se on taitavasti rakennettu tarina, joka jää pitkään askarruttamaan mieltä.

Google antaa hakusanoilla ”Paul Torday Ventovieras” tulokseksi kunnioitettavan listan blogiarvioita, mutta vain yhden lehtiarvion löysin, nimittäin Janne Mäkelän Ruumiin kulttuuriin kirjoittaman, eikä sekään ole luettavissa netissä. Jos tiedätte jonkin toisen, ystävällisesti vinkatkaa!

Paul Torday: Ventovieras (The Girl on the Landing)
Atena 2012. Suom. Jukka Jääskeläinen. 314 s.

P.S. Kannesta tällä kertaa Atenalle piiskaa. Kuva on aivan liian pliisu, eikä lainkaan viritä oikeaan tunnelmaan tai houkuttele jännittävän tarinan ystävää tarttumaan kirjaan. Kannen on tehnyt Emmi Kyytsönen.

9 kommenttia:

  1. Tämähän vaikuttaa kiinnostavalta! Jos kirjaa käsittelevä postauskin on näin mukaansatempaava, pitää kirjaan varmaan tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kiitos! Ehdottomasti kannattaa tutustua! Tuon elokuvan ajattelin hankkia DVD:nä itselle, kunhan se tulee myyntiin. Onkohan kukaan elokuvaa nähnyt?

      Poista
  2. Olen vallan samaa mieltä kanssasi. Kerrassaan hieno kirja ja mieleenpainuva, tunnelma ja tapahtumat ovat vieläkin hyvin mielessäni, vaikka lukemisesta on muutama kuukausi. Mutta tuo kansi! Se ei ole minustakaan onnistunut. En osaa yhdistää tuota tyttöä ja lintua kirjaan, ja muutenkin kansi on jotenkin oudon ...eteerinen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin, että minulta on mennyt koko lintukuvio huomaamatta ohi :) Mutta kenties sitä ei ollut?! Kansi voisi olla vaikka sen tapainen kuin on Mia Vänskän kirjoissa. Kertoisi paljon enemmän genrestä ja sisällöstä.

      Poista
    2. Heh, minäkin pohdin että oliko jossain lintuja, mutten vaan muista. Tai että ovatko ne jokin hieno vertauskuva, jota en ymmärrä :). Kävin mielenkiinnosta katsomassa, niin lintuja löytyi myös yhdestä englanninkielisestä kannesta, yhdestä taas hirven sarvet.

      Mia Vänskän kirjoissa on kyllä hienot kannet! Joku tuollainen hieman hyytävä kansi olisi tähänkin kyllä parempi.

      Poista
  3. Juuri näin minäkin kirjan koin. Odotin tältä paljon vähemmän, enkä itseasiassa edes ollut kirjaa tilannut, mutta onneksi luin. Tässä oli monta kiinnostavaa teemaa.

    En ymmärrä kantta yhtään, mutta voisiko se olla yhtä samaa sekasortoisuutta kuin kirjan ihmisten mielet...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannen kuva on kieltämättä arvoituksellinen!

      Poista
  4. Suosittelen kyllä Salmon fishingiä, se oli yksi kesäni parhaista lukukokemuksista, en yhtään odottanut pitäväni kalastuskirjasta noin paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Kirjan pohjalta tehty elokuva vaikuttaa trailerien perusteella hauskalta ja hyvät näyttelijät on kiinnitetty ainakin.

      Poista