A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus

 

”Minä olin kuin riivattu. Minun täytyi saada tietää.”
                                     Kirjallisuudentutkija Roland Michell A. S. Byattin Riivauksessa

 

Toisen lukupiirini kauden viimeisen kerran teemaksi valittiin brittikirjailija A. S. Byattin (suomennettu) tuotanto. Lukupiirimme vetäjä kertoi, että Byattin tuotanto on kiinnostanut häntä jo pitkään, mutta mitään ei ollut toistaiseksi päätynyt luettujen listalle. Erityisesti häntä kiinnosti Byattin teoksista Riivaus, jota on luonnehdittu kaikkien aikojen parhaaksi romaaniksi (mikä on hauskan ironista, koska Riivauksen eli alkukielellä Possession-teoksen alaotsikko on Romanttinen kertomus eli A Romance erotukseksi romaanista, a novel, ja teoksessa mainitaankin, että ”…Romanttinen kertomus on naisille oikea muoto ---Romanttisen kertomuksen maaperällä naiset – toisin kuin tässä maailmassa – voivat vapaasti ilmaista todellisen luontonsa…” ).

Riivaus ilmestyi vuonna 1990 ja oli Byattin kaunokirjallinen läpimurto. Teos palkittiin Booker-palkinnolla. Marja Alopaeuksen ja Leevi Lehdon suomennos ilmestyi vuonna 2008 ja herätti ihastusta myös meillä. Omista muistiinpanoistani (ajalta ennen blogia) löytyy maininta, että Riivauksesta kohistiin Helsingin Sanomien Lukupiiri-blogissa (jota piti lehden nettisivuilla Kirsi Piha). Olen tämän kohinan innoittamana ostanut kirjan painetun version samana kesänä ja lukenutkin miltei saman tien.

Edellisestä lukukerrasta oli siis ehtinyt vierähtää miltei 17 vuotta. Muistikuvat teoksen vaikutuksesta ja sisällöstä olivat mielenkiintoisen hatarat. En rientänyt vahvistamaan esitettyä käsitystä Riivauksesta kaikkien aikojen parhaana romaanina, mutta mielikuvissani muistelin sen kuitenkin kiinnostuneena lukeneeni. Toisaalta mielikuvissa oli myös jonkinlaista harpontaa yli vähemmän kiinnostavien jaksojen, mikä ei todellakaan ole omin tapani lukea kirjallisuutta. Mutta en siis ollut toisaalta jättänyt kirjaa keskenkään enkä poistanut sitä hyllystäni. Sen sijaan olin hankkinut sen viereen Byattilta toisenkin järkäleen eli Lasten kirjan (Teos, 2009). Se tosin on edelleen lukematta, enkä sitä nyt lähtenyt lukupiiriä varten lukemaankaan (kirjassa on 970 sivua eikä sitä ole saatavana äänikirjana).

Riivauksen sisällöstä oli jäänyt mieleeni vain pari hajanaista yksityiskohtaa. Ensinnäkin kirjan yhden keskeisen henkilön asunto, joka sijaitsi osittain maan alla siten, että ikkunat olivat katonrajassa ja niistä näkyivät vain ohikulkijoiden jalat. Asunto oli kostea ja homeinen ja siinä asuttiin, koska parempaankaan ei yksinkertaisesti ollut varaa. Toiseksi muistin, että gagaattihelminauhalla oli jokin keskeinen osuus tarinassa. Ensimmäinen muistikuva pitikin hyvin paikkaansa, mutta gagaattikoruilla on lopulta muistikuviani vähäisempi merkitys juonen kannalta. Kyllä niitä silti muutama vilahtelee, eivätkä ne ihan vain rekvisiittaakaan ole.

 

”Juuri tekstien paljous ja niiden moninaiset suhteet tekevät mahdolliseksi sen, että Riivausta voi lukea monella tavalla. Kaikkia merkityksiä ja viittauksia on mahdotonta pyydystää, eikä se ole tarkoituskaan. Tekstissä voi edetä moneen suuntaan seuraamalla sen kerrostumia ja merkitysketjuja. Katkelmista löytyvien johtolankojen yhdistely tekee lukijasta salapoliisin, joka tekee löytöjä ja paljastuksia yhtä jalkaa kirjan henkilöhahmojen kanssa – joskus jopa heidän edellään.”
                                     Kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen Riivauksen jälkisanoissa

 

Teoksen monitasoisuus ja erilaisten tekstilajien kirjo sen sisällä osoittautuivat täysin paikkaansa pitäviksi muistikuviksi. Riivaus ei ole helppolukuinen teos, kaukana siitä. Tällä kertaa lähdin selättämään sitä äänikirjaversiona, mikä toimikin kohtalaisen hyvin. En päässyt loikkimaan yli mitään, vaan ’jouduin’ kohtaamaan kaiken, mitä painetun teoksen sivuille on kirjoitettu. Mutta sitten loppui ostamani palvelun kuunteluaika, kun teosta oli vielä miltei puolet jäljellä. Koska olin lainannut painetun kappaleeni lukupiirikaverilleni, päädyin hakemaan kirjan itselleni lainaan kirjastosta. Pian huomasin sortuvani taas yliloikintaan, mitä teoksen jälkisanat kirjoittaneet kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen eivät suosittele tekemään (tietenkään!).

Teoksessa on kaksi aikatasoa. Nykyhetki on vuosi 1987, jossa Roland Michell on rutiköyhä ja parisuhteessaan turhautunut mutta työlleen epätoivoisen täysin omistautunut yliopiston tutkija. Hänen aiheensa on 1800-luvun viktoriaanisen ajan ikoninen runoilija Randolph Henry Ash. Yhtenä päivänä hän törmää kirjastossa Ashin alkuperäisiin kirjeluonnoksiin, joista ei kukaan ole kuullut mitään. Näyttää siltä, että varsinainen kirje on osoitettu naiselle, joka ei ole Ashin vaimo Ellen. Roland salaa löytönsä ja alkaa omin päin selvittää, kenelle Ash on kirjoittanut. Paljastuu, että kyseessä on ollut aikalaiskirjailijatar Christabel LaMotte, jonka tutkijaa tohtori Maud Baileyta Roland lähtee tapaamaan.

Maud ja Roland löytävät LaMotten sukukartanosta Ashin ja Christabelin kirjeenvaihdon, josta käy ilmi, että he ovat olleet rakastavaisia. Kummankin kirjailijan elämäkerrat ja tuotannon tutkimukset menevät kerta heitolla uusiksi, jos kirjeet paljastuvat. Kirjeistä saavat pian vainun myös muut Ash-tutkijat, kuten Rolandin esimies James Blackadder ja Ashin elämäkerran kirjoittanut amerikkalainen Mortimer Cropper, jolla on maine häikäilemättömänä Ash-aineiston haalijana. Roland ja Maud haluavat kuitenkin tutkia rakastavaisten tarinan ensin itse. Pian Roland huomaa olevansa epätoivoisen rakastunut tohtori Baileyyn, joka on saavuttamattoman yläluokkainen koleanviileä kaunotar.

Tutkijakaksikkoa kiehtoo Ashin ja LaMotten mahdollinen ja lopulta todennäköiseksi osoittautuva kohtaaminen. Kummankin elämäkertatiedoissa tuntuu olevan aukkoja vuosien 1859–1861 aikoihin. On ryhdyttävä lukemaan runoilijoiden teoksia uudesta näkökulmasta. Mutta ennen kaikkea on yritettävä etsiä lisää tietoa ja todisteita. Viettivätkö Ash ja LaMotte kesän yhdessä rannikolla? Oliko heillä suhde? Jos oli, minkä luonteinen se oli? Liittyikö LaMotten naispuolisen elämänkumppanin itsemurha jotenkin siihen? Lisäkierteitä etsintään tuovat muut kirjallisuudentutkijat, jotka saavat vihiä löytyneistä kirjeistä ja niiden sisältämästä uutispommista. Alkaa kilpajuoksu totuuden perässä. ”Hänen oli saatava ne paperit. Hän tunsi fyysisiä vihlaisuja kuin olisi ollut nälkään nääntymäisillään.”

Toisessa aikatasossa ollaan vuoden 1860 tienoilla Englannissa ja Bretagnessa Randolph Ashin ja Christabel LaMotten kanssa. Lukija siis saa tietää näiden kahden elämästä hieman enemmän kuin Maud ja Roland sekä muut nykytutkijat. Osa tarinasta kerrotaan perinteiseen tapaan, mutta myös lukija saa koota sen palasia lukuisista kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, joita putkahtelee päivänvaloon.

Kaiken tämän lisäksi Byatt on kirjoittanut Ashin ja LaMotten tuotannot kirjaansa tarinan lomaan. Tämän ratkaisun kunnianhimoisesta toteutuksesta kertoo jotain sekin, että suomennoksen runot on suomentanut Leevi Lehto. Lukija siis pääsee myös itse analysoimaan niitä sen ohella, että saa lukea 1980-luvun tutkijoiden tulkintoja niistä. Näiden samaan aikaan tuotantoaan luoneiden kirjailijoiden arvostus on ollut kovin erilainen. Ash on ollut arvostettu ja ihailtu runoilija jo elinaikanaan, ja hänen tuotantoaan tutkitaan innokkaasti edelleen. Lisäksi hänen teoksiaan kuuluu niin sanottuun kaanoniin, eli niitä luetutetaan vieläkin esimerkiksi kouluissa. LaMotten kohtalo on ollut kokonaan toinen. Koska hän oli nainen, ei hänen tuotantoaan pidetty missään arvossa omana aikanaan. Se on noussut kiinnostuksen kohteeksi vasta aivan viime vuosina naistutkimuksen kiinnitettyä siihen huomiota. Lukija saa siis kuitenkin punnita ihan itse, kuinka oikeudenmukaisesti arvostus näiden tekijöiden osalta on jakautunut.

Riivaus on todellinen runsaudensarvi, jonka äärellä tunsin itseni kovin heikoin eväin varustelluksi. Viktoriaanisen aikakauden runous ja kulttuurielämä eivät ole mitenkään hyvin hallinnassani, joten on erittäin varmaa, että paljon kiinnostavia ja brittilukijoille itsestään selviä viittauksia meni viheltäen yli pääni. Sama koskee tietysti 1980-luvun akateemisia brittipiirejä. Mutta kieltämättä näitä kuvataan herkullisesti! Kyynärpäät ovat sivistyneissä ja oppineissa piireissä veitsenterävät, eikä niiden käyttöä kaihdeta tippaakaan. Byattilla on taito ironisoida lempeästi kohteitaan kuivakkaan brittihuumorin perinteitä kunnioittaen. ”Kaikki tutkijat ovat vähän hulluja. Kaikki hullaantuminen on vaarallista. Tämä kaikki on päässyt karkaamaan vähän käsistä.”

Ash-tutkija Rolandin ja LaMotte-asiantuntija Maudin suhde vertautuu luonnostaan ja moniulotteisesti Ashin ja LaMotten romanssiin. Kumpaankin liittyy salaisuuksia, kiellettyä ja korventavaa intohimoa ja kolmiodraamaa, vaikka varhaisempi onkin huomattavasti dramaattisempi ja kohtalokkaampi kuin tuoreempi versio. Alaotsikon lupaus romanttisesta kertomuksesta toteutuu kansien välissä monessakin merkityksessä ja lukuisina variaatioina.

Riivaus on muodoltaan myös salapoliisiromaani, jossa ratkotaan kiehtovaa arvoitusta seuraamalla erilaisia ja paikoin hyvin heiveröisiä johtolankoja. Kuten Nyqvist ja Polvinen jälkisanoissa toteavat, mukaan on saatu vieläpä takaa-ajo ja asekin. Lisäksi lukija palkitaan monin verroin lopun paljastuksissa. Lopun huippukohtaus on suorastaan ylidramaattinen kauhuromantiikassaan. Pienen paikkakunnan hautausmaalla häärii haudanryöstäjiä juuri, kun yksi koko Britannian historian pahimmista hirmumyrskyistä, the Great storm of (16.10.)1987 pyyhkäisee yli Sussexin ja tekee hurjaa tuhoa myös kyseisellä hautausmaalla.

Vuoden 2025 lukija nautti myös teoksen nykyhetken nostalgiasta. Eletään aikaa juuri ennen internetin ja matkapuhelinten läpimurtoa. Tutkijat ihastelevat ääneen, miten nerokas keksintö onkaan valokopiointi, joka helpottaa valtavasti aineiston käsittelyä. Mikrofilmit toki ovat käytössä, mutta kuinka helppoa onkaan ottaa erilaisista papereista kaikille halukkaille kopiot! Työnhaku tapahtuu kirjeitse, ja kollegoja tavoitellaan lankapuhelimen avulla.

Lukemisesta, kirjoittamisesta, kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjallisuudentutkimuksesta Riivauksessa on vaikka kuinka ammennettavaa. Sitaatteja talteen poimittavaksi riittää loputtomiin: ”Ajatelkaa tätä - kirjailija kirjoitti yksin, lukija luki yksin, ja he olivat yksin toinen toistensa seurassa.”

A.S. Byatt: Riivaus (Possession)
Suom. Marja Alopaeus ja Leevi Lehto.
Teos 2008. 708 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Painettu kirja ostettu ja lainattu kirjastosta. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Dekkariviikko kirjablogeissa 9.–15.6.2025 - Tule mukaan!

Kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen tänäkin vuonna, sillä kesäkuussa kirjablogeissa luetaan ja kirjoitetaan taas dekkareista kokonaisen dekkariteemaviikon ajan eli 9.–15.6.2025. Kirjablogeissa vietetään kesäkuista dekkariviikkoa jo yhdettätoista kertaa!

Dekkariviikkoon ovat tervetulleita kaikki (kirja)blogit ja tietenkin koko (kirja)some kaikenlaisilla dekkariaiheisilla jutuillaan ja postauksillaan.

Osallistuminen tapahtuu näin:

Ilmoittaudu mukaan tämän blogijutun kommenteissa viimeistään 8.6.2025. Jätä ilmoittautumiskommenttiisi blogin nimi tai linkki, jonka avulla blogiin löytää. Minä lisään blogisi linkin sitten tämän jutun osallistujalistaan.

Julkaise dekkariviikon kuluessa ainakin yksi teemaan sopiva blogijuttu. Ylärajaa ei ole, joten voit vapaasti lukea ja kirjoittaa dekkareista niin paljon kuin haluat. ’Virallinen’ sometunniste on #dekkariviikko. Käytä sitä mahdollisimman runsaasti. Myös tämän jutun otsikkokuvana toimivaa logoa ja alla olevaa versiota saa vapaasti ja mielellään käyttää blogijutuissa ja somenostoissa.

Käy uudestaan blogissani teemaviikon jälkeen ja jätä 17.6.2022 julkaistavaan koostejuttuni kommentteihin linkit omiin dekkariviikon juttuihisi, mikäli en ole niitä siihen huomannut nostaa.

Miten #dekkariviikko sujui viime vuonna? Kurkkaa komea dekkarivinkkilistaus täältä.

Dekkariviikolla mukana v. 2025:

Hemulin kirjahylly
Ja kaikkea muuta
Jokken kirjanurkka
Kirjaimia
Kirjarouvan elämää

Kirjasähkökäyrä
Kirjojen kuisketta
Kirjoja napit korvissa
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa

Kupliva maailmani
Kuunnellut äänikirjat
Lukutoukka1982
Tarukirja
Tuijata

Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Kirsin kirjanurkka

Murhaavan hyvää kesää kaikille ja tervetuloa mukaan viettämään #dekkariviikko'a kirjablogeissa!

Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu

 

Oli mukava yllätys, että Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati myönsi vuoden 2025 esikoisdekkarikunniakirjan pienen Momentum Kirjat -kustantamon julkaisemalle Mikko Koivusalon dekkarille Nuku nuku nurmilintu. Suomen kustantamokenttä on viime vuosina kokenut melkoisen rajua keskittämistä, eikä pienien itsenäisten toimijoiden osa varmastikaan ole helppo. Kaikki noste lienee siis tervetullutta.

Johtolanka-raati perusteli valintansa seuraavasti:

”Mikko Koivusalon Nuku nuku nurmilintu on todella vetävä esikoinen. Monipolvinen juoni ja hyvät kehitelmät tempaavat lukijan mukaansa. Kirjan henkilögalleria on monitahoinen ja poliisityön kuvaus on uskottavaa. Tarinan käänteet ja juonen koukut tarjoavat lukijalle haasteen, jossa syyllinen tai syylliset eivät ole ilmeisiä. Dekkari käsittelee monia inhimillisen elämän teemoja, ja kirjailijan ote aiheisiin on raju mutta tuore. Koivusalon teksti on helppolukuista, ja juoni pitää lukijan mielenkiinnon hyvin yllä. Kirjailijan tulevia kirjoja kohtaan voi asettaa suuria odotuksia, jos hän jatkaa tällä vetävällä tyylillä.”

Olen yrittänyt pysytellä kartalla ainakin kotimaisista esikoidekkareista ja sarjojen aloituksista (ja yritän edelleen, joten olkaa kustantamot yhteyksissä, kun esikoisdekkareita julkaisette!), mutta siitä huolimatta tämä Mikko Koivusalon Turkuun sijoittuva dekkari oli päässyt livahtamaan ohi silmieni. Kun kirja sitten palkittiin, päätin hankkia sen luettavakseni. Vuodenvaihteen tienoilla teosta ei ollut vielä saatavana äänikirjana (ilmestyy 15.5.2025) ja Vaski-kirjastojen varausjono vaikutti pitkältä, joten päädyin ostamaan kirjan itselleni.

Johtolanka-raati mainitsee palkitsemisperusteluissaan, että teoksen ’henkilögalleria on monitahoinen’. Tätä en suinkaan lähde kiistämään, vaan pikemminkin olisin toivonut jonkinlaista henkilöluetteloa tai sukupuuta lukijan henkiseksi tueksi. Oma lukemiseni meni myöhemmin paljastuvasta syystä turhankin katkelmalliseksi, joten ihmissokkeloissa suunnistaminen kävi paikoin työlääksi.

Keskiössä on rovasti Voitto Ansamaan perhe ja lähipiiri muutenkin. Prologissa Ansamaan entinen vaimo ja tämän uusi aviomies kokevat väkivaltaisen kuoleman kotonaan. Kahta vuotta myöhemmin kotihoitaja Jelena ja käärmeasiantuntija professori Tuhkala löytävät rovasti Ansamaan kuolleena sängystään. Osoittautuu, että huonokuntoinen, käytännössä kuolemansairas rovasti on murhattu omassa kodissaan.

Professori Tuhkala tutustui rovastiin netin käärmefoorumilla sen jälkeen, kun Ansamaa hankki itselleen kalkkarokäärme Oilin. Tuhkala on opastanut ja auttanut tuoretta käärmeharrastajaa, ja erityisesti käytännön apu on ollut tarpeen rovastin sairastuttua. Kukaan perheestä ei suostu olemaan myrkkykäärmeen kanssa missään tekemisissä, ja Oilin käytössä onkin käärmehuoneeksi muutettu vaatehuone, jonka ovea pidetään visusti lukossa.

Käy ilmi, että aika monella on avain rovastin asuntoon ja että ainakin yksi vara-avaimista on kadoksissa. Epäiltyjen joukko on laaja ja monenkirjava. Samoin erilaisten alibien, todistajanlausuntojen ja salaisuuksien määrä on mittava.

Kyse on siis esikoisdekkarista, mutta Koivusalo ei juurikaan esittele lukijalle tutkintaa aloittavaa ryhmää. Alkuun lähdetään ikään kuin poliisit olisivat jo valmiiksi hyvinkin tuttua porukkaa. Omituisin lisä tutkintaryhmässä on nuoren poliisi Amos Kedirin anoppi Kuikka, joka on eläköitynyt turkulainen rikospoliisi. Enemmän tai vähemmän esihenkilöidensä hyväksymänä Kedir konsultoi säännöllisesti anoppiaan, jolla lopulta on ratkaiseva osuutensa monimutkaisen rikosvyyhdin selvittelyssä. Kyseessä on siis jonkinlainen poliisin ja epävirallisen tahon hedelmällinen mutta reaalimaailmassa laiton yhdistelmä.

Tarinassa on todellakin käänteitä ja juonessa koukkuja vähintäänkin riittämiin, eikä lukijalla ole käytännössä mitään mahdollisuuksia päätellä syyllistä. Ei sitä ole oikeastaan poliisillakaan, joten ruumiita ehtii tulla muutamakin ennen loppukiihdytystä. Mukana on harhautuksia, saatujen ratkaisevien tietojen kertomatta jättämistä (mitä en arvosta dekkarikerronnassa), nimeämättömänä pysyttelevän henkilön minämuotoista vuodatusta (mikä on verrattain kulunut keino, jonka käytölle pitää olla aivan erityinen syy, eikä nyt ollut), runsaita näkökulmavaihdoksia ja juonen sivurönsyjä viemässä lukijan ja poliisinkin huomiota.

Koivusalo käyttää taitavasti Tšehovin ase -tekniikkaa. Dekkarin alussa kalkkarokäärme Oili saa jokseenkin paljon huomiota, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän se tuntuu vaipuvan unholaan. Käärmeitä syvästi inhoavana lukijana olin tästä kiitollinen ja toivoin, ettei Oili enää kiemurtelisikaan näyttämölle. Tämä toiveeni ei toteutunut.  Ofidiofobiaa potevalle lukijalle dekkarin viimeiset käänteet ovat miltei liikaa. YÄK! Loppuhuipennus on toki kirjoitettu taitavasti, mutta itselleni sen lukeminen oli miltei ylivoimaista.

Jostain syystä omat tunnelmani jäivät tämän esikoisdekkarin suhteen laimeahkoiksi (noita vahvoja inhonpuistatuksia lukuun ottamatta). Tunnistan ja tunnustan Johtolanka-raadin huomiot monipolvisesta juonesta, mutta jotenkin en vain päässyt tarinan imuun. Henkilöitä ja näkökulmia on niin paljon, että oikein keneenkään ei tule kunnolla ulottuvuuksia ja syvyyttä, ei edes Kediriin ja Kuikkaan, joita oletan mahdollisen tulossa olevan sarjan vakiohenkilöiksi. Heihin ainakin itse olisin valmis tutustumaan paremminkin.

Valitettavasti lukukokemukseeni vaikutti osaltaan myös teoksen fyysinen ominaisuus, jolle kirjailija ei tietenkään ole voinut mitään. Kyseinen kirja on esineenä hankalakäyttöinen, koska se on nidottu ja liimattu niin tiukaksi, että sitä joutui lukiessaan hellittämättä pitämään auki. Huomasin ärtyväni tästä joka kerta kirjaan tarttuessani. Siksi siihen ei aina tullut tartuttuakaan, vaikka olisi ollut hetki aikaa lukea, ja homma pääsi turhaan venahtamaan, mikä taas teki hallaa juonen ja henkilökaartin kannoilla pysymiselle.

Mikko Koivusalo: Nuku nuku nurmilintu
Momentum Kirjat 2024. 379 s.

Ostettu.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä

 

Virginie Grimaldi (s. 1977) on Ranskan myydyimpiä kirjailijoita. Grimaldi perusti vuonna 2009 Femme Sweet Femme -nimisen blogin (2009–2018), jonka ansiosta hän pystyi aloittamaan ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen. Ensimmäisiä Grimaldin teoksia luonnehdittiin chick litiksi ja hyvänmielen kirjallisuudeksi. Esikoisromaani Le premier jour du reste de ma vie ilmestyi vuonna 2015.

Suomeksi Grimaldin romaaneja on ilmestynyt toistaiseksi neljä kappaletta. Kansikuvia katsellessani huomasin, että ne näyttävät kyllä tutuilta, eli olen niitä katalogeissa ja somessa nähnyt, mutta en ole tullut koskaan tarttuneeksi. Tuoreimmasta eli Hyvä elämä -romaanista sain arvostelukappaleen kustantajalta, ja sen innoittamana päätin kuunnella sen äänikirjaversion.

Varhaiskeski-ikäiset sisarukset Emma ja Agathe tapaavat muutaman vuoden tauon jälkeen toisensa. Rakastettu isoäiti on kuollut, ja heidän lapsuutensa turvasatama Baskimaalla on menossa myyntiin. He haluavat vielä kerran viettää yhden ihanan viikon hyvien muistojensa parissa. Ainakin Emma toivoo, että viikko myös korjaisi heidän turhaan rikkoutuneet keskinäiset välinsä.

Nykyhetken kuvauksen lomassa kulkevat takaumat, joissa siskokset ovat vuoron perään äänessä. Takaumat alkavat vuodesta 1985, jolloin Emma on viisivuotias ja Agathe syntyy. Näiden osien kautta lukijalle avautuu näkymä naisten lapsuuteen ja nuoruuteen. Samalla selittyy, miksi Emma on aina ollut niin suojeleva pikkusiskonsa suhteen ja miksi välit aikanaan rikkoutuivat.

Millaisista tapahtumista ja traumoista on kyse, paljastuu siis vähitellen. Niitä en lähde tässä nyt enempää avaamaan, sillä niiden hidas kuoriutuminen esiin on keskeinen osa romaanin viehätystä. Rakenne jo itsessään erottaa tämän teoksen kevyimmästä viihteestä.

Kieltämättä omat odotukseni olivat hieman vinossa teoksen suhteen. Odotin jotain kepeää ja hauskaakin, mutta sain hyvin käsiteltyä ja kauniisti kirjoitettua elämän tummaa puolta kuvaavan kertomuksen. Huumoriakin toki on mukana keventämässä. Lopussa itkin pikkuisen.

Kyse on pohjimmiltaan sisaruudesta, keskinäisestä huolenpidosta ja ystävyydestä. Mielenkiintoisesti Emman ja Agathen ikäero ja luonteiden erilaisuus johtaa heidän muistojensa erilaisuuteen. He ovat eläneet samassa perheessä hyvin tiiviisti yhdessä, mutta miltä kaikki näyttää jälkikäteen, kun yhdessä muistellaan. Kyse on myös vanhempien ja lasten suhteesta. Lapset ovat ällistyttävän lojaaleja vanhemmilleen. Mutta miksi Emma ei voi antaa anteeksi äidilleen, vaikka Agathe voi? Sekin saa uskottavan selityksensä.

Virginie Grimaldi: Hyvä elämä (Une belle vie)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Otava 2025. 314 s.
Äänikirjan lukija Satu Paavola.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Tapani Heinonen: Psalmien kuiskaajat

 

Sunnuntai-iltana 17.5.1953 Annikki Vaara, 17-vuotias kalmujokilainen kirkkoherranviraston kanslisti, pyöräilee synkeällä metsätiellä seuroista kohti kotiaan. Saman vuoden lokakuussa hänen ruumiinsa löytyy suohaudasta.

Tapani Heinosen psykologisen jännitysromaanin Psalmien kuiskaajat takakansitekstin lopussa todetaankin, että fiktiivinen teos pohjautuu väljästi Kyllikki Saaren murhatapaukseen. Sen tosiaan jopa kaltaiseni tosielämän rikoksista kohtalaisen vähän kiinnostunut lukija tajuaa viimeistään jo ensimmäisiltä sivuilta.

Romaanin tarina käynnistyy pari vuotta ennen kulminaatiopistettä eli vuoden 1953 tapahtumia. Kalmujoen seurakunta on saanut pappilaan uuden kirkkoherran perheineen. Kirkkoherra Kaarlo Sarasten maine ei ole parhaasta päästä, ja karu tosiasia on, että avioliitto alkaa pahemman kerran rakoilla. Rouva päättää hakea äidinkielen lehtorin virkaa naapuripitäjästä ja päätyy asumaan viikot poissa kotoa. Kirkkoherra ei siitä pahastu, koska suhde pappilan piian kanssa alkaa olla kuumimmillaan.

Kylän juorumyllyt kiihtyvät, kun rippikoulusta juuri päässyt Annikki Vaara palkataan kirkkoherranviraston kansliaan kirjoittamaan puhtaaksi kirkonkirjoja. Valitettavasti juorut ja huhut eivät ole väärässä. Niljakas kirkkoherra on iskenyt silmänsä uuteen kohteeseen. Miesparka ei tietenkään voi himoilleen mitään, eivätkä nuoret Annikin kaltaiset tytöt uskalla vastustella.

Aika on muutenkin levoton ja pohjalaiskylän ilmapiiri painostavan latautunut. Kylillä liikkuu koko joukko miehiä, joiden sotakokemukset ovat tuoreessa muistissa. Mielenterveys horjuu monella, eikä viinasta juuri ole lääkkeeksi, vaikka sitä kovasti yritetään parannuskeinona käyttää. Nuoria tyttöjä ahdistellaan monin tavoin, eikä sitä pidetä edes kovin vakavana asiana. Nuoret käyvät tansseissa ja seuroissa. Annikki on uskovainen, joten hän valitsee mieluummin seurat.

Lukija tietää siis koko ajan, mitä kohtalokasta tapahtumaa kohti ollaan menossa. Pohjustus on pitkä ja perusteellinen. Näkökulma vaihtelee tiuhaan valottaen eri osapuolten tunnetiloja ja tekemisiä. Lopulta itse murha ja sitä seuraavat tapahtumat suolla jäävät armollisesti peittoon.

Ratkaisevan toukokuisen sunnuntai-illan jälkeen tarinaan tulee lisää aikatasoja niin, ettei kerronta enää etene kronologisesti. Lukijalta pidetään tiettyjä käänteitä tarkoituksella salassa. Mukaan tulevat myös viranomaisten näkökulmat, kun poliisitutkinta kuulusteluineen käynnistyy.

Tosielämässä Kyllikki Saaren murha on edelleen ratkaisematta. Se on Suomen rikoshistorian tunnetuimpia ellei tunnetuin tapaus. Psalmien kuiskaajat -romaanin kannet suljettuani avasin Wikipedian ja luin pitkän ja seikkaperäisen artikkelin Kyllikki Saaren murhatapauksesta, jonka yksityiskohdista eikä kaikista suurista linjoistakaan minulla ei ollut kovinkaan tarkkaa käsitystä. Yllätyin, miten moni yksityiskohta täsmää Heinosen fiktiivisen teoksen sisällön kanssa. Romaanissa on mukana miltei kaikki, mitä asiasta Wikipedian laajassa ja huolella lähdeviittein varustetussa artikkelissa kerrotaan. Kirjailija on perehtynyt tausta-aineistoon huolella.

Faktoihin pohjautuva tarina saa Heinosen käsissä kohtalaisen runsaasti lihaa ympärilleen. Jo pappilan pöyristyttävässä elämänmenossa olisi riittävästi ainesta romaaniksi, mutta siihen ei siis suinkaan tyydytä. Poliisilla oli aikanaan useita varteenotettavia epäiltyjä Kyllikki Saaren murhaajaksi. Heinonen on rakentanut tapaukseen kokonaan uudenlaisen ratkaisun, joka tiedossa olevien tosiseikkojen valossa on fiktiivisessä kehyksessään uskottava. Ei lainkaan hullumpi saavutus. Henkilöistä elävimmäksi rakentuu vastenmielinen kirkkoherra Saraste.

Psalmien kuiskaaja rinnastuu sattumalta omassa lukuhistoriassani hiljattain lukemaani Markus Nummen Käräjiin. Yhtäläistä on pieneen pohjalaiskylään sijoitettu karmaiseva seksuaalissävytteinen rikos, joka rikkoo yhteisön turvallisuudentunteen ja saa ihmiset kyräilemään toisiaan. Luottamus lähimmäiseen on todella koetteilla, kun jotain käsittämätöntä tapahtuu. Miten yksi meistä voi tehdä jotain sellaista? Poliisi kuulustelee käytännössä kaikkia, mikä jo itsessään on traumatisoivaa.

Nummen Käräjien veroinen elämyksellinen suurteos Psalmien kuiskaaja ei ole. Mielenkiintoinen se silti on, vaikka todellisesta tunnistettavasta rikostapauksesta kirjoitettu jännitysromaani eli viihde kieltämättä pikkuisen kolkuttelee oman moraalini rajoja. Toisaalta Kyllikki Saaren murhasta on kirjoitettu vuosikymmenten mittaan monenlaista muutakin ja on siellä Isojoella maantienvarressa tienviitta, joka opastaa runsaslukuisen uteliaan yleisön edelleen suohaudalle.

Tapani Heinonen: Psalmien kuiskaajat
Bookcover 2024. 316 s.

Lainattu kirjastosta.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot

 

Niin sanottuun cozy crime -kirjallisuuteen eli hyvänmielen dekkareihin liittyy perustavanlaatuinen kysymys, miten murhia sisältävä tarina voi olla leppoisa. Niin vain kuitenkin on. Erityisen mainio esimerkki todellisesta hyvänmielen dekkarista on Jesse Q. Sutanton juuri suomeksi ilmestynyt Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot.

Törmäsin kirjan esittelyyn jossakin netin syövereissä tai sitten sain siitä mainoksen sähköpostiini, en ihan enää muista, mutta joka tapauksessa kiinnostuin kirjan esittelystä niin paljon, että pyysin siitä itselleni painetun arvostelukappaleen. Lopulta kuitenkin päädyin myös kuuntelemaan kirjaa, jonka lukee mainiosti Minttu Mustakallio.

Kirjailija Jesse Q. Sutanto oli minulle entuudestaan tuntematon nimi. Wikipedia tietää kertoa, että Sutanto on todellinen kosmopoliitti. Hänen vanhempansa ovat Kiinasta ja Indonesiasta, ja hän on lapsena ja nuorena asunut Singaporessa, Indonesiassa, Kaliforniassa ja Oxfordissa. Jälkimmäisessä hän opiskeli ja suoritti tutkinnon vuonna 2009 luovasta kirjoittamisesta. Tällä hetkellä Sutanto asuu Jakartassa englantilaisen aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa.

Sutanton kirjailijanura alkoi vuonna 2021, mutta julkaisutahti on ollut melkoinen. Tällä hetkellä julkaistujen teosten listalla on 12 teosta. Mukana on lasten- ja nuortenkirjoja sekä aikuisille suunnattuja romaaneja. Sutanto voitti esikoisteoksellaan Dial A for Aunties brittiläisen Comedy Women in Print Prize -palkinnon.

Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot aloittaa uuden sarjan, jonka toinen osa Vera Wong's Guide to Dating a Dead Man ilmestyy tänä vuonna (ja toivottavasti pian myös suomeksi). Aloitusosan tv-sarjaoikeudet myytiin jo ennen kirjan ilmestymistä, joten toivoa sopii, että persoonallinen Vera nähdään pian myös ruudussa.

Vera Wong on kuusikymppinen San Franciscon Chinatownissa pientä teepuotia pitävä leskirouva. Edesmenneen miehensä kanssa Vera on aikoinaan muuttanut Kiinasta Yhdysvaltoihin ja perustanut puodin, jonka yläkerrassa on pienet asuintilat. Pariskunnan poika Tilbert on juristi ja elää poikamieselämäänsä muualla. Vera lähettää Tillylle joka päivä monta huolehtivaa tekstiviestiä neuvoineen, kuten kunnon kiinalaisäidin pitääkin.

Valitettavasti Vera Wangin Maailmankuulu Teehuone, kuten liike on melko luovasti (ja kyllä, nimessä on kirjoitusvirhe) nimetty, menestyy tätä nykyä lievästi sanoen heikosti. Käytännössä Veralla on enää yksi asiakas, Alex-herra, joka noutaa päivittäiset ostoksensa itselleen ja sairastelevalle Lily-vaimolleen. Vaikka Vera ei sitä itselleen tunnustakaan, hänen elämällään ei enää ole merkitystä.

Kaikki muuttuu, kun Vera eräänä aamuna löytää teehuoneensa lattialta ruumiin. Liikkeen ovilasi on rikottu, mutta mitään muuta omituista ei liikkeessä Veran mielestä ole. Paitsi tietysti lattialla retkottava miehen ruumis. Ennen kuin poliisit ehtivät paikalle, rivakka Vera tekee jo osan heidän töistään muun muassa piirtämällä ruumiin ympärille asiaankuuluvat ääriviivat. Lisäksi hän kurkistaa kuolleen lompakosta tämän tiedot ja korjaa talteen tämän nyrkistä muistitikun…

Harmillisesti poliisi päätyy toteamaan, että mies on kuollut luonnollisesti joskin epätavallisesti eli kyse ei heidän mukaansa ole murhasta. Vera on toki ponnekkaasti eri mieltä. Saattaisi poliisikin olla, jos sillä olisi käytössään kaikki todistusaineisto, joka Veralla on! Mutta sitä Vera ei ainakaan ihan vielä ole valmis luovuttamaan eteenpäin.

Pian Veran teehuoneelle ja sen liepeille ilmestyy joukko nuoria ihmisiä traagisen tapahtuman houkuttamana. Kaikilla tuntuu olevan jokin yhteys kuolleeseen, joka mitä ilmeisimmin on ollut melkoisen ikävä tyyppi. Vera vetää nopeita johtopäätöksiä ja nimeää kaikki neljä tuttavuuttaan epäillyiksi murhaan. Mitä enemmän Vera selvittelee tapausta omintakeisine menetelmineen ja tutustuu elämäänsä tupsahtaneisiin ihmisiin, sitä enemmän hän alkaa pelätä paljastavansa jonkun heistä murhaajaksi. Olisihan todella sääli, jos joku näistä ihanista tyypeistä päätyisi vankilaan!

Vaikka murhaa siis selvitelläänkin, paljolti aikaa kuluu ihan muuhun. Romaanissa juodaan litroittain mitä houkuttelevimmilta kuulostavia teesekoituksia (mutta ei kahvia, koska Vera ei vain voi sietää mokomaa) ja syödään valtavat määrät Veran kokkaamia kiinalaisia herkkuruokia. Vera on oivaltanut, että hyvä ruoka avaa miltei oven kuin oven ja höllentää tiukimminkin säilytettyjen salaisuuksien varjelijoiden puolustuksen. Tappajaa jahdatessa on hyvä hoidella erilaisia sydämenasioitakin.

Iäkkäille kiinalaisrouville on vaikeaa ellei jopa mahdotonta sanoa ei. Veralle erityisesti.

Jesse Q. Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot
(Vera Wong's Unsolicited Advice for Murderes)
Suom. Tanja Falk.
Publiva 2025. 366 s.
Äänikirjan lukija Minttu Mustakallio.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

 

Minä kirjoitan kirjoja, ja se on naurettavaa, eikä sillä naurettavuudella ole mitään merkitystä.
Kirjoittaminen näivettää elämää.
Elämä pakenee kirjoista, jotka eivät mahda elämälle mitään.

Huomasin vasta kirjaa jo hyvän matkaa luettuani, että ensikosketukseni Harry Salmenniemen tuotantoon alkoi trilogian keskimmäisestä osasta. Sydänhämärää edeltää autofiktiivinen romaani Varjotajunta (Siltala 2023) ja sen jälkeen on jo ehtinyt ilmestyä kolmas osa Valohammas (Siltala 2025). Sarjan muita osia en siis ole lukenut, mutta silti uskallan väittää, että ainakin Sydänhämärä toimii oikein hyvin ilman muiden osien lukemistakin.

Salmenniemi on palkittu runoilija, ja hän on kirjoittanut myös useita novellikokoelmia. Varjotajunta oli hänen ensimmäinen romaaninsa. Kustantamon sivuilla teosta kuvataan autofiktiota ja sen parodiaa yhdisteleväksi romaaniksi.

Ilmeisen vahvaa autofiktiota on myös lukemani Sydänhämärä, jossa Harry-niminen kirjailija ja perheenisä joutuu hurjaan myllyyn. Vaimo Maria on joulun aikaan viimeisillään raskaana. Perheeseen odotetaan toista lasta. Synnytykseen on vain muutamia päiviä, kun esikoispoika Joelilla todetaan diabetes. Joel on vasta kaksi- ja puolivuotias, ja sairaus oireilee niin rajusti, että hän joutuu suoraan kotoa sairaalan teho-osastolle.

Voimassa olevat koronarajoitukset vielä lisäävät tilanteen hankaluutta ja kuormittavuutta perheen kannalta. Teho-osastolle ei saisi lapsen kanssa tulla kuin yksi aikuinen kerrallaan. Kuitenkin hätä on yhtä kova kummallakin vanhemmalla. Lopulta järjestelyksi sovitaan, että isä on Joelin kanssa osastolla niin kauan kuin tarvitaan ja äiti lepäilee viimeiset raskauspäivänsä mahdollisimman paljon kotona.

Lopulta Joel ja Harry viettävät sairaalassa joulun ja välipäivät. Tavallisella osastolla myös huoltaja saa yöpyä, ja Harry toivoo, että voisi viimeinkin nukkua. Toivo on turha. Yöt ovat täynnä keskeytyksiä. On seurattava Joelin verensokerin heilahduksia ja syötettävä vastahakoista lasta mihin vuorokaudenaikaan milloinkin onkaan tarpeen.

Pienen perheen elämä tuntuu suistuvan kertakaikkisesti radaltaan. Silti Harry havahtuu teho-osastolla ja aikanaan lastenosastollakin huomaamaan, että heidän asiansa ovat sittenkin varsin hyvin. Hän ja Maria oppisivat kaiken, mitä Joelin diabeteksen kanssa eläminen vaatisi. Kunhan nyt ensin saisi vähän nukutuksi. Ja vauva syntyisi.

En koe olevani millään tavalla tällaisen kohtalaisen rankan pikkulapsiperhekuvauksen lukijakohderyhmää, joten suhtauduin Sydänhämärään lievästi epäluuloisesti. Pian kuitenkin huomasin pitäväni Salmenniemen kerronnasta kovasti. Kirjailijaa on kehuttu tarkkojen huomioiden tekemisestä, eikä syyttä. Runoilija katsoo maailmaa selvästi hieman toisin silmin kuin moni muu, ja arkiset yksityiskohdat nousevat esille kiinnostavina ja uusina, kaiken traagisen keskellä usein myös jotenkin koomisina.

Perheen isän näkökulma raastavaan ja raskaaseen tilanteeseen on kiinnostava. Romaanin Harry kuvaa tunteitaan avoimesti ja tarkasti, itseään säästelemättä. On sydäntä särkevää kuulla, miten oma pieni suojaton lapsi huutaa kivusta ja pelosta hoitohenkilökunnan tehdessä työtään. Miten kestää tilanne, jossa ei voi tehdä mitään lapsensa auttamiseksi, ainakaan omasta mielestään? Miten olla vahva ja turvallinen isä ja aviomies, kun on itsekin peloissaan ja epävarma?

Hämäryyttä lisää kahden kertojan käyttö: minän ja hänen puheenvuorot vaihtavat paikkaa kuin kertoja ei tietäisi, kuka on. (Harry Salmenniemi: Kertomus. Uraanilamppu ja muita kertomuksia. Siltala 2017.)

En muista aiemmin törmänneeni samanlaiseen kertojaratkaisuun kuin Sydänhämärässä. Salmenniemi käyttää sekä minä- että hän-kertojaa. Ne vuorottelevat tekstissä tiheästi ja täysin ennakoimattomasti. Alkuun tämä tuntui hämmentävältä ja oli oikein pysähdyttävä miettimään, mikä tekstissä niin sanotusti mättää. En päässyt koko romaanin aikana selville, miksi Salmenniemi on tähän ratkaisuun päätynyt. Onko se kenties sitä autofiktion parodisointia, josta oli aiemman teoksen yhteydessä puhetta? Oli tai ei, nopeasti kertojavaihdoksiin kuitenkin tottui.

Ajallisesti romaani ulottuu joulunalusajasta jonnekin tammi-helmikuun taitteeseen. Vauva syntyy ja Joel pääsee pois sairaalasta. Vähitellen elämä alkaa taas sujua, vaikka yöunista Harry edelleen pääosin vain haaveilee. Mutta lopulta yön valvotut tunnit muuttuvat kaivatuksi kirjoitusajaksi. Alkaa hahmottua uusi kirja. Mutta miten kertoa Marialle, että kirjaan tulee kuvausta heidän kokemistaan rankoista viikoista?

Kirjallisuus ei ole mikään kuvaus elämästä. Kirjallisuus on mahdollista. Elämä on välttämätöntä. Elämä on täynnä paikkoja, joita kirjoissa ei ole. Kirjoissa on keskustelua, pitkiä pohdintoja, analyyseja. Maailmassa on katkoksia, säpsähdyksiä, reaktioita.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala 2024. 215 s.

Arvostelukappale.