Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi

 

Tänään 23.10.2023 some on täyttynyt yhteiskuvista ja muisteloista, kun tieto Aira Samulinin kuolemasta tuli julki. Itse en koskaan tavannut Samulinia enkä edes nähnyt häntä missään tilaisuudessa, mutta tv:stä hän toki oli tuttu kasvo. Tutuksi tuli vuosien varrella hänen Nummen Hyrsylässä sijainnut kotinsa Hyrsylänmutka Wimma-sonnipatsaineen, koska työni puolesta asioin silloin tällöin sen naapurissa sijainneessa Hyrsylän koulussa.
 

Vuonna 2007 kirjoitin Samulinin yhteisniteenä julkaistuista muistelmateoksista arvion Salon Seudun Sanomiin. Julkaisen sen nyt täällä blogissakin vähän stilisoituna versiona Aira Samulinin muistoksi. Lukukokemus on jäänyt mieleen, sillä Samulin tuntuu kertovan hyvin avoimesti vaiheikkaasta elämästään, josta ei vastoinkäymisiä ja suruja puuttunut.

 

Aira Samulinin muistelmateokset Soturi ja sunnuntailapsi (vuodelta 1987) sekä Auringonpimennys (1989) on julkaistu nyt (v. 2007) yhteisniteenä.  Hyvä niin, sillä Samulinin riipaiseva elämäntarina koskettaa edelleen nykypäivän lukijaa eikä saa jäädä unohduksiin.

Kyseessä onkin oikeastaan yksi teos, joka vain aikanaan on julkaistu kahdessa osassa. Soturi ja sunnuntailapsi kertoo Samulinin lapsuudesta Hyrsylänmutkassa Suomen itärajan tuntumassa. Teos loppuu jatkosodan pommituksiin Helsingissä, jonne perhe muutti isän kaaduttua rintamalla. Auringonpimennys jatkaa suoraan tästä ja päättyy aviomiehen kuolemaan vuonna 1984.

Samulin kuvaa lapsuusaikojaan lämpimästi mutta silti tarkkanäköisesti. Vanhempien avioliitto ei ollut ongelmaton äidin ailahtelevien mielialojen ja isän liikkuvan työn takia. Perheen kahdeksasta lapsesta viisi kuoli alle vuoden ikäisenä.

Kasvatus oli ajan tavan mukaan ankaraa. Erityisesti äiti vaati ehdotonta tottelevaisuutta ja alistumista. Jos ei totellut, äiti saattoi raivostua ja pahoinpidellä. Vanhin tytär sai osakseen kovimmat vaatimukset, ja jo pienestä pitäen oli tehtävä ankarasti työtä. Isä oli oikeudenmukainen ja rangaistessaankin lempeä mutta vaativa. Lapset kuitenkin rakastivat vanhempiaan varauksetta.

Liikkuva elämä jo ennen sotia ja evakuoinnit sekä pommitukset pirstaloivat opiskelun, eikä lahjakkuudestakaan aina ollut apua. Lukion käyminen jäi haaveeksi, kun oli pakko ansaita perheelle yhteistä elantoa.

Vasta kun Aira Samulin oli jo naimisissa, todettiin äidillä mielisairaus, joka saatiin oikealla lääkityksellä kuriin. Vuosikymmenten perhehelvetti olikin ollut sairauden syytä. Samulinin oma elämä muuttui kuitenkin aina vain kauheammaksi piinaksi, koska hän oli ajautunut naimisiin väkivaltaisen Helge Samulinin kanssa. 

Väkivalta, uhkailu ja pelottelu olivat perheen arkea, mutta lojaali vaimo teki kaikkensa peitelläkseen totuuden. Lopulta oli pakko hakea avioeroa, mutta rauhaa vaimo ja lapset eivät saaneet ennen Helge Samulinin kuolemaa.

Raskaat vaikeudet seuraavat toisiaan, ja kirjan lukeminen on paikoin piinallista tuskaa. Kuitenkin kaikesta huokuu läpi elämänilo ja toivo paremmasta. Aira Samulinin tarina on kauhea kertomus perheväkivallasta ja sen karmeimmista ilmenemismuodoista. Se on silti myös osoitus siitä, että pahimmatkin vastoinkäymiset voi kestää ja niistä voi selviytyä.

Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi (toim. Sirkka-Liisa Lähteenoja) WSOY 1987, 149 s.

Aira Samulin: Auringonpimennys (toim. Soile Eskelinen) WSOY 1989, 341 s.

 

 

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat

 

Minulla on näemmä menossa jokin ’Tartu ensimmäisenä moniosaisen dekkarisarjan uusimpaan osaan’ -kausi, sillä nyt luku- tai oikeammin kuunteluvuoroon tuli, lopultakin, Tapani Baggen niin sanotun Värisarjan kahdeksas osa Pomminvihreät renkaat. Miksi ihmeessä en ole tätä sarjaa aiemmin tullut lukeneeksi? Tätä kummastelin moneen otteeseen kirjan parissa, sillä viihdyin elämänmurjoman ja tavattoman sympaattisen Väinö Mujusen ja hänen ystäviensä ja vihollistensa parissa vallan mainiosti.

Tätä juttua varten vähän guuglailin lisätietoa Väinö Mujusesta, joka Pomminvihreissä renkaissa työskentelee yksityisetsivänä. JP Koskisen Savurenkaita-blogista löytyikin oivallinen koontijuttu sarjan neljästä ensimmäisestä osasta, jotka ilmestyivät vuosina 2009–2013 ja joiden tapahtumat sijoittuvat vuosien 1938 ja 1944 välille. Siinä vaiheessa Bagge on ilmoittanut Väinö Mujusesta kertovan sarjan päättyvän, mutta kuten tämän juttuni hännästä näkyy, Mujunen on tehnyt näyttävän paluun vuonna 2020 ja on sen jälkeen ilahduttanut fanejaan joka vuosi.

Juuri viikolla osui silmään Tapani Baggen Facebook-päivitys, jossa hän kertoi, ettei ainakaan enää varsinaisesti päätä lopettaa jotain sarjaansa, ne vain loppuvat itsestään tai sitten jatkuvat. Mujunen on siis jossain vaiheessa ilmoitellut itsestään ja on taas täydessä vauhdissa meidän iloksemme. Mitään ei haitannut, vaikka aloitinkin lopusta, vaan alkupään kirjat alkoivat kiinnostaa erittäin kovasti!

Pomminvihreät renkaat -dekkarin tapahtumat sijoittuvat muutamaan päivään vuoden 1952 heinäkuuhun ja Helsinkiin, jossa kesäolympialaiset ovat juuri alkamassa. Niiden alla Mujunen saa kutsun tulla tapaamaan olympiakomissaari Erik von Frenckelliä, joka kertoo, että olympialaisten avajaisia on uhattu pommi-iskulla. Karjalan vapautusrintama -niminen aktivistiryhmä kiristää siis valtiota, ja von Frenckell päättää turvautua kokeneen ja korkean tahon suositteleman Mujusen apuun. Mujunen suhtautuu kiperään pestiinsä ainakin päältä katsoen tyynen rauhallisesti ja ryhtyy toimeen. Tuloksia vain tulee vähän turhan hitaasti, eivätkä öiset painajaisnäyt räjähtävistä olympiarenkaista yhtään helpota tilannetta.

Olympiakesänä Helsingissä tuntuu liikkuvan monenlaista joukkoa, joilla ei läheskään kaikilla ole ihan puhtaita jauhoja pusseissaan. Muutamat ovat Mujusen vanhoja tuttujakin entisiltä ajoilta ja taakse jääneistä ammateista tai sodista, toiset taas uusia kasvoja, joiden kanssa ei niin välittäisi tuttavuutta tehdä. Kansainvälisen tilanteen jännitteet tuntuvat myös Helsingissä, joka kisojen takia on hetken aikaa valokeilassa ihan maailmanlaajuisesti. Monenlaista vakoojaa, agenttia ja terroristiakin pyörii nurkissa!

Tykästyin siis kovasti Väinö Mujuseen, sodassa toisen kätensä menettäneeseen invalidiin, joka siitä huolimatta jatkaa aktiiviurallaan menestyksekkäästi. Mukavan rosoinen Mujunen on entinen Valpon ylietsivä ja ainakin parin sodan veteraani, joka on ymmärtänyt hypätä Valpon kelkasta ennen sen muuttumista punaiseksi. Nyt hän siis pyörittää yhden miehen yksityisetsivätoimistoa Helsingissä. Naisasiat ovat hieman rempallaan, mutta ei suinkaan siksi, etteivätkö naiset Mujusesta pitäisi tai hän heistä. Pomminvihreissä renkaissa Mujunen viettää poikamieselämää, mutta ei tunnu sulkeneen parisuhteen mahdollisuutta poiskaan.

Bagge kirjoittaa mukavan letkeästi ja sujuvasti. Mukana on lempeää huumoria. Dekkarin juoni etenee sutjakkaasti, ja kimurantteja käänteitä ja kiperiä tilanteita on runsaasti, joten turhaan paikallaan polkemista ei ole. Parasta on kuitenkin pieteetillä rakennettu ajankuva, joka ei vaikuta päälle liimatulta vaan tulee lähinnä kuvattua henkilöiden ja toiminnan kautta. Historiallisten dekkareiden ystävä kiittää tästä tyylikkäästä sarjasta kovasti!

Tapani Bagge: Pomminvihreät renkaat
CrimeTime 2023. 300 s.
Äänikirjan lukija Pertti Koivula.
Kannet Jussi Kaakinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

 

Väinö Mujusesta kertova Värisarja:

Valkoinen hehku (Tammi, 2009)
Sininen aave (Tammi, 2011)
Musta pyörre (CrimeTime, 2012)
Punainen varjo (CrimeTime, 2013)
Sinimusta kyyti (CrimeTime, 2020)
Keltainen Cadillac (CrimeTime, 2021)
Punamusta baby (CrimeTime, 2022)
Pomminvihreät renkaat (CrimeTime, 2023)

Tuomas Lius: Sikojen lahti

 

Ensimmäinen kosketukseni Tuomas Liuksen tuotantoon oli lopulta varsin absurdeja kierroksia ottava scifimaustettu teknotoimintatrilleri Sudenkorennon kesä, jonka luin ihastuneena pari vuotta sitten. Jos silloin päätin, että on jossain vaiheessa ehdottomasti tartuttava myös Liuksen dekkareihin eli Etsivätoimisto Haka -sarjaan. Aikomus oli viime viikkoon asti edennyt vain niin, että ostin jokin aika sitten kirpparilta sarjan aloitusosan Haka ja sulloin sen täpötäyteen dekkarihyllyyni odottelemaan otollista hetkeä.

Tänä syksynä harvakseltaan täydentynyt Etsivätoimisto Haka -sarja sai uuden osan, kun Sikojen lahti ilmestyi. Sain tästä muhkeasta (555 sivua!) ja komeakantisesta (Timo Nummisen käsialaa) arvostelukappaleen kustantajalta (CrimeTime), ja pistin sen oitis kuunteluun. Lähdin siis tutustumaan Etsivätoimisto Hakan Julia Noussairiin ja Marko Pippuriseen suhteellisen kylmiltäni sarjan viidennestä osasta, mutta se ei osoittautunut virheeksi, vaan pääsin mielestäni ihan mukavasti kaksikon kyytiin.

Joitakin viittauksia kaksikon menneisiin seikkailuihin tarinassa vilahtelee, mutta varsinaisista juonipaljastuksista ei ole kyse, joten on hyvin mahdollista palata aiempiin osiinkin vielä jossakin vaiheessa. Julia Noussair on siis sukujuuriltaan suomalaisegyptiläinen, mitä ei Sikojen lahdessa (lahdissa?) sen kummemmin alleviivata, ja Alek-pojan omistautunut yksinhuoltaja. Julia on ammatiltaan poliisi, mutta ei enää kuulu poliisivoimiin vaan on Etsivätoimisto Hakan toimitusjohtaja.

Etsivätoimiston toinen osakas tai työntekijä on ’moraaliltaan häilyvä automekaanikko’, kuten Sikojen lahden takakansiteksti kuvailee, Marko Pippurinen. Erityisesti Pippurisella tuntuu olevan vahva taipumus joutua mukaan erilaisiin sotkuihin, eivätkä hänen toimensa läheskään aina kestä täyttä päivänvaloa, ja sen lisäksi hänen huumorinsa on lievästi sanoen mautonta. Mutta tosipaikan tullen hän on rautainen ammattilainen. Kaksikon välinen side on paitsi ammatillinen myös henkilökohtainen. He ovat läheisiä ystäviä, jotka luottavat toisiinsa kuin kallioon.

Toimintaelokuvamaisen alkulämmittelyn jälkeen päästään varsinaiseen asiaankin, kun Pippurinen tulee hankkineeksi Hakalle keikan. Pohjois-Karjalassa ja muuallakin Suomessa ainakin naisseikkailuistaan tunnettu liikemies Tapio Witka tarvitsee itselleen ja ylioppilaaksi valmistuvalle Joonas-pojalleen henkivartijat eli turvahenkilöt Joonaksen lukiolla järjestettävään lakitustilaisuuteen, jossa hän itse on juhlapuhuja. Witka on saanut uhkauksia Vihreä kaarti -nimiseltä aktivistiryhmältä.

Helppo ja rahakas keikka muuttuu kuitenkin kertarysäyksellä painajaiseksi, kun Joonas Witka siepataan Julian ja Markon nenien edestä näytöstyyliin. Lunnasvaatimus on erikoinen. Vihreä kaarti vaatii vastineeksi Joonaksesta, että Witka myy sille itärajalta omistamansa 50 hehtaarin suuruisen metsäalueen pilkkahinnalla. Julian ällistykseksi Witka kieltäytyy jyrkästi eikä suostu myöskään pyytämään apua poliisilta. Pian Julia ja Marko ovat kaulaansa myöden yhä kummallisempia ja vaarallisempia käänteitä saavassa tehtävässä, jossa tuntemattomia toimijoita hääräilee siellä ja täällä. Mistä oikein lopulta on kysymys?

Entä miten kuvioon liittyy Sikojen lahden kansikuvan upea papukaija? Se tarinanhaara lähtee liikkeelle Marko Pippurisen kroonisesta rahapulasta. Kun hän kyseenalaisia keinoja käyttäen saa selville, että Heppaetsivät (12-vuotiaiden Janiran ja Johannan varsin pätevä etsivätoimisto) selvittelee kadonneen vihersiipiara Nestorin tapausta, josta on luvassa 1000 euron palkkio, hän päättää napata linnun ja löytöpalkkion Heppaetsivien nenän edestä. Kuinka ollakaan, papukaijajahti ja Joonaksen tapauksen selvittely risteävät aikanaan itärajan tuntumassa.

Lius totta vieköön kirjoittaa ihan omanlaisellaan tavalla yhdistellen erilaisia aineksia ja tyylejä täysin ennakkoluulottomasti. Huumori ei aina ole ihan kaikkein maukkainta vaan päinvastoin lähentelee paikoin uhkaavasti mauttomuuden rajaa, mutta toisaalta tarinassa ei juuri ole suvantokohtia, vaan juonilangat etenevät joutuisasti kukin suunnallaan ja punoutuvat lopulta sieväksi kudelmaksi. Ruumiitakin tulee välillä hengästyttävään tahtiin, eikä Lius todellakaan häikäile ottaa päiviltä milloin ketäkin henkilöistään.

Huumori on tunnetusti vaikea laji, mutta oma huumorintajuni kohtaa kyllä Liuksen tekstin kanssa ainakin suurimmaksi osaksi. En tohdi Sikojen lahtea suositella lukijoille, jotka kaipaavat perinteistä synkkätunnelmaista trilleriä, mutta jos tunnistaa itsessään absurdin huumorin ystävän, tämä on ihan nappiluettavaa. Monenmoiset ajan ilmiöt saavat Liuksen näppäimistöllä enemmän tai vähemmän kyytinsä, ja esimerkiksi erilaiset salaliittoteoriat ovat hienosti hallinnassa. Kyse ei siis ole pelkästään hyvin kirjoitetusta trilleriparodiasta, vaan kuin huomaamatta käsitellään vakaviakin yhteiskunnallisia ilmiöitä. On lukijan tehtävä sitten tehdä niistä johtopäätöksiä, jos niin haluaa. 

Lisäpisteitä vielä tarinan sijoittumisesta Pohjois-Karjalaan, jonka maisemat ovat minulle vieraampia. Paikallisväri on vahva, mikä ei ole lainkaan hassumpi juttu. 

Tuomas Lius: Sikojen lahti
CrimeTime 2023. 555 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Etsivätoimisto Haka -sarja:

Haka (Like 2009)
Laittomat (Like 2010)
Härkäjuoksu (Like 2011)
Lanka palaa (Like 2019)
Sikojen lahti (Crime Time 2023)

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Mutta kuolema onkin vastustaja vailla vertaa. Vastustaja, joka lopulta voittaa aina.

Guillaume Musso on jo runsaat kymmenen vuotta ollut yksi Ranskan suosituimpia kirjailijoita, mutta en ollut kuullutkaan hänestä tai hänen teoksistaan ennen Helsingin Sanomien juttua pari viikkoa sitten (24.9.2023), jossa Mussoa haastateltiin, koska lopultakin hänen tuotantoaan julkaistaan myös suomeksi. Siltala on nyt siis julkaissut Anna Nurmisen kääntämän teoksen Tyttö ja yö, joka ilmestyi alun perin vuonna 2018.

Musso (s. 1974) on kotoisin Ranskan Antibesista, mutta lukuisat hänen teoksensa sijoittuvat Yhdysvaltoihin tai Pariisiin. Tyttö ja yö -romaanin tapahtumapaikka on kuitenkin Côte d’Azur ja Antibesin kaupunki, kirjailijan lapsuuden maisema. Musso kertoo hurahtaneensa romaanien lukemiseen noin kymmenvuotiaana ja viettäneensä sen jälkeen suuren osan vapaa-ajastaan kirjastossa, jossa hänen äitinsä työskenteli kirjastonhoitajana. 

Ensimmäisen kaunokirjallisen tekstinsä Musso kirjoitti koulussa äidinkielen opettajan järjestämään novellikilpailuun. Yllätyksekseen hän voitti. Kokemus oli avaava, mutta silti Musso päätyi opiskelemaan taloustieteitä ja työskentelemään vuosia opettajana. Esikoisromaani Skidamarink ilmestyi vuonna 2001.

Toinen romaani Et après, englanniksi Afterwards…, joka ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, oli läpimurto. Tähän mennessä Musso on julkaissut parisen kymmentä teosta, joita on myyty yhteensä yli 12 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli neljällekymmenelle kielelle. Kirjoista on tehty elokuva- ja tv-sarjasovituksia, niin myös Tytöstä ja yöstä nimellä The Reunion, jota voi Suomessa katsoa ainakin Cmorelta tällä hetkellä (lokakuussa 2023).

Helsingin Sanomien jutun otsikossa Musso runnotaan vähän harhaanjohtavasti dekkarikirjailijaksi. Toimittaja Pihla Hintikka kirjoittaa kuitenkin itse jutussa:
”Hänen romaaninsa yhdistelevät trilleriä, dekkaria, romantiikkaa ja ihmissuhdekiemuroita. Mukana on joskus myös ripaus yliluonnollista.” Kirjailijan omien nettisivujen perusteella tämä onkin oikeampi luonnehdinta. Musson teokset ovat viihdyttäviä ja elokuvamaisia lukijan mukaansa tempaavia tarinoita. Ne ovat myös yksittäisiä itsenäisiä romaaneja.

Tyttö ja yö vaikuttaa siis hyvin tyypilliseltä Musson romaanilta, joten suomennosten aloittaminen siitä vaikuttaa ihan hyvältä ratkaisulta. Tarinaa kerrotaan niin nykyhetkessä eli vuonna 2017 kuin menneisyydessä, vuonna 1992, kun päähenkilöt olivat nuoria lukiolaisia. Mukana on kammottavia rikoksia, polttavaa intohimoa, odottamattomia juonenkäänteitä ja kutkuttavaa arvoituksellisuutta. Romaani totta vieköön pitää otteessaan tiukasti! Minulle se toi mieleen pikemminkin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin kuin Twin Peaks -tv-sarjan, vaikka tiettyjä samankaltaisia väristyksiä kieltämättä tunsinkin.

Muutaman vähän turhan prologin (kirjassa on myös lukuisia epilogeja!) jälkeen tarina käynnistyy vangitsevasti. Yhdysvalloissa asuva menestyskirjailija Thomas Degalais on saanut viestin lukioaikaiselta parhaalta ystävältään Maximelta. Heidän yhteisen koulunsa Saint-Exupéryn lukio on saanut miljoonien rahoituksen uuden liikuntapalatsin rakentamiseen, joten 25 vuotta sitten rakennettu halli on nyt akuutin purku-uhan alla.

Uutinen ei voisi huonompi olla, sillä vuonna 1992 rakennuksen seinään muurattiin Thomasin ja Maximen murhaaman miehen ruumis. Nyt heidän visusti varjelemansa salaisuus on paljastumassa koko maailmalle. Ennen sitä lukiolla vietettäisiin kuitenkin entisten oppilaiden luokkakokoukset.

Miten tällaiseen tilanteeseen on päädytty? Entä onko mitään tehtävissä katastrofin estämiseksi? Ketkä kaikki tietävät miesten salaisuuden? Kuka lähettää heille uhkausviestejä? Ja ennen kaikkea, onko vuoden 1992 joululomalla lukion asuntolasta jäljettömiin kadonnut lumoava Vinca Rockwell sittenkin vielä elossa? Jos on, missä hän on ja miksi hän piileskelee? Mitä Vincalle oikeasti tapahtui?

Tarinaa kuljetetaan siis piinaavasti kahdessa aikatasossa, ja kummassakin tapahtumat seuraavat toisiaan vääjäämättä pitäen niin tarinan henkilöt kuin lukijankin tiukasti pihdeissään. En kuitenkaan luonnehtisi Tyttöä ja yötä varsinaisesti dekkariksi, vaikka siinä tapahtuu ja selvitelläänkin rikoksia. Se on ennemminkin, kuten Musso itsekin teoksiaan luonnehtii, jonkinlainen hybridi monesta eri genrestä.

Yliluonnollista elementtiä tässä ei ole, eikä varsinaisia kauhuaineksiakaan, mutta tunnelma on ajoittain varsin piinaava. Rikoksia ei selvittele poliisi kuin korkeintaan jossakin taustalla, vaan Thomas ja hänen koulutoverinsa toimittaja Stéphane Pianelli, ensimmäinen estääkseen oman tuhonsa, jälkimmäinen saadakseen elämänsä skuupin. Kehen voi luottaa? Keneen turvautua, kun kaikki tuntuu ympärillä muuttuvan uhkaavaksi?

Mielikuvituksellinen juonirakennelma on koukuttava, vaikka se kieltämättä paikoitellen huojuu uhkaavasti. Musso kuvaa henkilöitään hienosti, ja esimerkiksi Thomasista on miltei pakko pitää, vaikka hän siis jo alussa paljastuu murhaajaksi. Hän kuitenkin perin inhimillinen murhaaja.

Olin murhaaja mutta silti nälissäni. Keitin itselleni kahvia ja söin köyhän ritarin.

Kirjallisuuden ystävää hellitään yltäkylläisillä kirjallisuusviitteillä, onhan Thomas kirjailija ja suorastaan palvoo kirjallisuutta ja kirjoja.  

Heti kun olin kirjojen ympäröimänä ja opiskelumaisessa ympäristössä, oloni rauhoittui. Tunsin ahdistukseni hellittävän. Tämä oli yhtä tehokasta kuin rauhoittavat mutta huomattavasti vaikeampaa kantaa mukana.

 

Guillaume Musso: Tyttö ja yö (La Jeune Fille et la Nuit)
Suomentanut Anna Nurminen.
Siltala, 2023. 357 s.

Arvostelukappale.

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat

 

Historiallista Tampereelle sijoittuvaa dekkarisarjaa kirjoittava Pekka Hyyti hypäytti sarjan viidennessä osassa Omantunnon kysymys rikoskomisario Voitto Karhun ja Aamulehden reportteri Ina Djurlingin talvisodan aikaan 1940-luvun taitteeseen. Luonnehdin teosta ennemmin historialliseksi romaaniksi, jossa on sota- ja vakoiluromaanien aineksia, kuin varsinaiseksi dekkariksi.

Kuudennessa osassa Jos kostaa haluat palataan niin sanotusti ruotuun, eli Karhu tutkintaryhmineen saa miltei kättelyssä tutkittavakseen (lähes) lukitun huoneen murha-arvoituksen. Saksalainen kauppavaltuuskunta on tullut Tampereelle huippusalaiseen tapaamiseen suomalaisten kanssa, ja Karhun tehtäväksi annetaan raatihuoneella tapahtuvien neuvottelujen turvaaminen. Ennen kuin Karhu ja Astrid ehtivät kunnolla edes kohteeseen, tapahtuu murha.

Savuava ase kädessään vaimonsa ruumiin viereltä napataan Erich Fisher, joka myös tunnustaa tappaneensa vaimonsa Aleksandran. Tapaus näyttää siis selvitetyltä, mutta tekijää pitää silti kuulustella. Kiireessä turvaudutaan ensimmäiseen mieleen tulevaan saksan kieltä hallitsevaan tulkiksi kelpaavaan, joten Karhu, tosin hieman vastentahtoisesti, päätyy kutsumaan Inan tulkkaamaan kuulusteluja. Ina hoksaa heti ratkaisevan asian, joka jää Karhulta itseltään alkuun huomaamatta: uhri Aleksandra Fisher on heille kummallekin tuttu vuosikymmenen takaa.

Ina pitää kuitenkin asian toistaiseksi omana tietonaan, koska haluaa tehdä omia tutkimuksiaan skuuppi mielessään mutta myös, koska haluaa vähän näpäyttää aviomiestään. Karhujen avioliitto nimittäin natisee uhkaavasti liitoksissaan. Ina haluaa tehdä uraa siinä missä Voittokin, mutta miten siihen yhtälöön sopii kolme lasta? Milloin ankarien aikojen keskellä arkeaan elävä pariskunta ehtii kuulla ja nähdä toinen toisensa? Haluavatko he edes?

Jos kostaa haluat -romaanissa eletään välirauhan ajan jännitteisessä ilmapiirissä. Euroopassa ja maailmalla sota jatkuu kiihtyvänä, eivätkä suomalaisetkaan kuvittele, että rauha on pysyvä. Juuri päättynyt talvisota on vammauttanut miehiä monin tavoin, samoin kotirintamalla oman sotansa käyneitä, mutta mitään hoitoa ei ole psyykkisiin vammoihin ja tuskaan saatavana. Tämän Hyyti tuo hienosti esiin monesta kulmasta henkilöidensä kautta.

Hyyti myös nostaa esiin, miten moninaisia mielipiteitä tuohonkin aikaan sodasta ja sen oikeutuksesta Suomessa oli. Kertomus yhteistä vihollista vastaan sotineesta yhtenäisestä kansasta on todellakin myytti. Tampereella Karhu alaisineen selvittelee poliittisesti arkaluontoista murhaa, ja samaan aikaan eri puolilta kaupunkia katoaa rakennustyömailta räjähteitä. Ketkä ovat varkauksien takana? Onko tekeillä jokin terroriteko? Mikä sen tavoite olisi?

Lukija pääsee seuraamaan tapausten tutkintaa niin poliisien kuin Inankin matkassa. Tutkintalinjat risteävät useaan otteeseen, ja välillä Voitto ja Ina törmäävät rikospaikoilla, välillä keskustellaan kitkerään sävyyn poliisilaitoksella. Vähitellen alkaa näyttää myös siltä, että raatihuoneen murha ja katoavat räjähteet saattavat liittyä yhteen. Mutta mikä tai kuka on yhdistävä lenkki? Entä kuka lopulta veti liipaisimesta raatihuoneella ja miten teko liittyi uhrin menneisyyteen Tampereella?

Hyppäys sotavuosiin on ollut Hyytiltä onnistunut ratkaisu, ja paluu selkeämpään rikosromaanimuotoonkin tuntuu hyvältä. Jos kostaa haluat on jälleen erinomainen historiallinen dekkari, jossa ajankuva ja ajan henkinen ilmapiiri on rakennettu pieteetillä ja jonka henkilöt ovat moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Pekka Hyyti: Jos kostaa haluat
Myllylahti 2023. 304 s.

Arvostelukappale.

Voitto Karhu -sarja: 

Tummat pilvet eilisen 
Musta talvi 
Ruumiinpuntari
Tuonen morsian 
Omantunnon kysymys 
Jos kostaa haluat

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Arvostelukappale Balli Kaur Jaswalin romaanista Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut tupsahti postilaatikkooni jo viime vuonna, mutta vasta nyt tulin tarttuneeksi siihen (äänikirjaversiona, mistä jutun lopussa vähän lisää). Ilmeisesti olen pikaisesti katsonut vain kirjan kansikuvan ja nimen malttamatta kurkistaa takakanteen, ennen kuin olen tyrkännyt kirjan odottelemaan mahdollista lukuvuoroaan kirjapinoon.

Takakansiteksti nimittäin tekee varsin hyvin oikeutta kirjalle, vaikka teoksen ulkoasu ja nimi johdattivatkin ajatukset lähinnä keveään viihteeseen:

Voimakas, tunteita herättävä ja ihanan tunnelmallinen Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut on viehättävä ja ajatuksia herättävä tarina perhesiteistä, sisaruudesta ja sukulaisuudesta, joka sitoo meidät yhteen erilaisuuksistamme huolimatta.

Punjabilaiset sisarukset Rajni, Jezmeen ja Shirina ovat syntyneet Englannissa. Vanhin sisarista, Rajni, on ankaran järjestelmällinen lontoolaiskoulun rehtori, keskimmäinen Jezmeen on jo kymmenen vuotta yrittänyt tehdä läpimurtoa elokuvanäyttelijänä ja päätynyt ihmisten mokilla naureskelevan tv-sarjan juontajaksi ja nuorimmainen, kuvankaunis Shirina on järjestänyt itse itselleen avioliiton varakkaan australialaismiehen kanssa. Sisarusten välit eivät ole kovin lämpimät tai läheiset, vaan he lähinnä sietävät toisiaan nyt aikuisina.

Romaanin alussa perheen äiti Sita esittää kuolinvuoteellaan toiveen, että hänen tuhkansa ripotellaan kotiin Intiaan ja että samalla reissulla kaikki kolme tytärtä suorittavat yhdessä pyhiinvaelluksen, jonka äiti on tarkasti ohjeistanut kirjeessään. Sisarukset päättävät toteuttaa äitinsä toiveen, joskin kukin eri syistä vastahakoisesti, ja matkustavat tahoiltaan Delhiin.

Jokaisella sisarella on omat huolensa, jotka he yrittävät peittää toinen tosiltaan. Rajni on juuri ennen matkaa saanut tietää, että hänen ainoa lapsensa, 18 vuotta juuri täyttänyt vähän hulttiomainen Anil-poika on päättänyt avioitua itseään 18 vuotta vanhemman naisen kanssa. Rajnin tyrmistyksen on täydentänyt tieto, että pojan morsian on raskaana. Miten hän voisi estää poikansa elämän tuhoutumisen, mieluiten niin, ettei kukaan saisi koskaan tietää kihlauksesta? Entä mitä Rajnille aikanaan tapahtui, kun hän viimeksi kävi teini-ikäisenä Punjabissa äitinsä kanssa?

Jezmeenin ura on ajautumassa umpikujaan erään harmillisen välikohtauksen takia, joka on päätynyt viraaliksi videoksi nettiin. Miten estää siskoja näkemästä häntä potkimassa kuoliaaksi harvinaista ja arvokasta kalaa? Saako hän enää koskaan ainuttakaan roolia mistään? Muutenkin ura on alkanut näyttää laskusuuntaiselta, brittiläisiin tuotantoihin kun tuntuu mahtuvan vain yksi intialaistaustainen naisnäyttelijä, eikä se enää välttämättä ole Jezmeen vaan eräs häntä erehdyttävästi muistuttava mutta huomattavasti nuorempi näyttelijä. Lohtu tuntuu löytyvän viinipullosta vähän turhankin usein.

Nuorin sisaruksista on kaunis ja kunnollinen Shirina, jonka salaisuus on kaikkein synkein. Kaikki ei sittenkään suju kiiltokuvamaisessa avioliitossa toivotulla tavalla, ja nyt Shirina on pinteessä. On tehtävä vaikea ratkaisu, eikä kukaan voi auttaa.

Ulkoasun kepeä vaikutelma ei ole kokonaan silmänlumetta, vaan Balli Kaur Jaswal kirjoittaa vetävästi ja humoristisesti. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä painavampia aiheita sivutaan ja joihinkin suorastaan upotaan. Jaswal avaa hienosti toisen polven maahanmuuttajan tilannetta. Sisarusten vanhemmat ovat aina ajatelleet Intiaa kotimaanaan, jonne haluavat vielä palata. Lapsille taas synnyinmaa Englanti on koti, mutta silti he kokevat olevansa toisia, jotenkin ulkopuolisia. Intia on heille vieras, mutta toisaalta tuttu. Ulkopuolisuuden tunne on kuitenkin siellä vielä voimakkaampi kuin Englannissa tai Australiassa.

Naisen asema niin patriarkaalisia perinteitä kunnioittavien intialaisten kuin itseään modernina pitävien länsimaalaisten keskuudessa on kimurantti ja päivänpolttava kysymys. Intian poliittiset virtaukset, etnisten ryhmittymien väliset kiistat, monet uskonnot ja kulttuurit suorastaan vyöryvät sisarusten kasvoille. Intia tulvii tarinasta vastustamattoman värikkäänä ja äänekkäänä myös lukijan tajuntaan.

Matka juurille yhdessä sisarusten kesken on hieno lahja edesmenneeltä äidiltä, vaikka naiset eivät sitä aluksi tajuakaan. Yhdessä koetut matkan rasitukset, kommellukset ja pahatkin pinteet yhdistävät naisia kuin huomaamatta. Mutta uskaltaako sisimpänsä paljastaa edes sisarelleen?

Yllätyin, kuinka paljon lopulta pidin tästä kirjasta. Se olisi sopinut mainiosti luettavaksi kesän naistenviikkohaasteeseenkin, niin vahvasti tässä korostuu nimenomaan naisnäkökulma ja naisten elämä iloineen ja suruineen.

Kuten alussa totesin, kuuntelin tämän kirjan äänikirjana. Lukija Heidi Kyrö lukee hyvin, mutta jostain syystä tauottaa välillä tekstiä ihan kummallisissa paikoissa ja pitkään niin, että välillä alkaa jo epäillä jonkin häiriön iskeneen laitteeseen. Mietin, ovatko tauot lukijan itsensä päättämiä, vai onko äänite jostain syystä editoitu jälkikäteen epäonnistuneesti.

 

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut (The Unlikely Adventures of Shergill Sisters)
Suom. Inka Parpola.
Sitruuna 2022. 371 s.
Äänikirjan lukija Heidi Kyrö.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema

 

Taidemaailma on vaaroja täynnä.

 

Kuvien takana kuolema on porvoolaisen Jaana Lehtiön kymmenes pullalle persosta rikoskomisario Juha Muhosesta kertova dekkari mutta ensimmäinen, jonka minä sarjasta luin. Muutenkin toimin tämän kirjan suhteen vähän takaperoisesti, sillä loppukiitoksissaan itsekin Porvoossa oppaana toimiva Lehtiö kehottaa lukijaa kirjan loputtua vierailemaan Villa Albertissa, joka on yksi keskeinen dekkarin tapahtumapaikka. Tulin nimittäin käyneeksi niin Albert Edelfeltin ateljeemuseossa kuin läheisellä Lennätinvuorellakin jo kesäkuun alussa.

Näkymä Lennätinvuoren näkötornista kesäkuussa 2023.
Ei ruumislöytöjä sillä kertaa.

Takaperoisuus ei lainkaan haitannut dekkariin uppoutumista, oikeastaan ainakin miljöön suhteen päinvastoin. Tapahtumapaikat olivat vielä tuoreina mielessä, joten oli helppoa ja hykerryttävääkin lukiessaan mielessään nähdä juonenkäänteet oikeassa ympäristössään. Porvoolaispoliisit taas vaikuttavat tämän ensikosketuksen perusteella varsin helposti lähestyttävältä lupsakalta porukalta, joten senkin puoleen tutustuminen saattoi hyvin alkaa tästä kohdasta.

Porvoon Haikkoossa sijaitseva Albert Edelfeltin ateljeemuseo täyttää tänä vuonna (v. 2023) 140 vuotta. Kuvien takana kuolema -dekkarissa ateljeerakennuksen viereen samalle tontille rakennetussa Villa Albert -näyttelytilassa (joka siis on ihan oikeasti olemassa) järjestetään juhlanäyttely, jossa on esillä Ateneumista lainattu Edelfeltin maalaus Kristus ja Mataleena. Sen ohessa on uusia teoksia useilta porvoolaisilta maalareilta. Työt ovat saaneet innoituksensa Edelfeltin maalauksista, mutta edustavat keskenään kovin erilaisia suuntauksia. 

Avajaistilaisuudessa tapahtuu omituinen välikohtaus, jonka yhteydessä näyttelytöitä tuhritaan. Museon näyttelytoiminnan johtaja Magnus Relander puhkeaa lohduttomaan itkuun tihutyön nähdessään. Paikalla on sattumalta rikoskomisario Juha Muhonen Ellen-vaimonsa kanssa viettämässä vapaapäiväänsä. Muhonen huomaa pian vapaapäivänsä muuttuneen varsin työntäyteiseksi.

Ensimmäisen luvun perusteella lukija kuitenkin jo tietää, että Muhosella on pian käsissään myös murhatutkimus, sillä kirjan ensimmäisillä sivuilla tapahtuu murha läheisellä Lennätinvuorella. Kun ruumis löytyy, huomaavat porvoolaispoliisit ällistyksekseen, että murhan uhri kytkeytyy näyttelyn sabotointiin. Mitä ihmettä pikkukaupungin taidepiireissä oikein on meneillään?

Tutkimukset etenevät omaa rataansa hyvillä pullakahveilla ja maukkailla pitsoilla rytmitettynä. Poliisi käy jututtamassa ihmisiä ja osa tulee poliisilaitoksellekin kuultavaksi. Kovin monella jututettavalla tuntuu olevan jotain salattavaa tai motiiviltakin haiskahtavaa, mutta toisesta ruumiistakaan huolimatta ratkaisu ei tunnu tulevan yhtään lähemmäs, ei vaikka Muhosen osittaiseksi ärsytykseksi, mutta myös iloksi, eläköitynyt kirjastonhoitaja ja innokas Facebookin Dekkariryhmän jäsen Hilkka Alitupa tarjoaa monisanaisesti poliisille tekemiään havaintoja.

Rikoskomisario Juha Muhosen tutkimuksista kertova dekkarisarja edustaa siis leppoisaa cozy crime -tyyliä, jossa kyllä murhataan mutta ei kuvailla verisiä yksityiskohtia eikä varsinaisesti tiivistetä jännitystäkään. Kauniit Porvoon kulttuurimaisemat muodostavat tapahtumille oivallisesti kuvatun taustan, jossa lukijan on mukava kuljeskella tutkimuksiaan tekevien poliisien jalanjäljissä. Päähenkilö Muhosella ei ole luurankoja kaapissaan eikä ongelmia yksityiselämässään, mikä on tietysti omiaan lisäämään dekkarin rauhallista tunnelmaa sekin. Muhonen on mukava mies, jonka seuraavaa tapaamista sarjan ystävä odottaa luottavaisin mielin.

Jaana Lehtiö: Kuvien takana kuolema
Myllylahti 2023. 327 s.

Arvostelukappale.