Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi

 

Tänään 23.10.2023 some on täyttynyt yhteiskuvista ja muisteloista, kun tieto Aira Samulinin kuolemasta tuli julki. Itse en koskaan tavannut Samulinia enkä edes nähnyt häntä missään tilaisuudessa, mutta tv:stä hän toki oli tuttu kasvo. Tutuksi tuli vuosien varrella hänen Nummen Hyrsylässä sijainnut kotinsa Hyrsylänmutka Wimma-sonnipatsaineen, koska työni puolesta asioin silloin tällöin sen naapurissa sijainneessa Hyrsylän koulussa.
 

Vuonna 2007 kirjoitin Samulinin yhteisniteenä julkaistuista muistelmateoksista arvion Salon Seudun Sanomiin. Julkaisen sen nyt täällä blogissakin vähän stilisoituna versiona Aira Samulinin muistoksi. Lukukokemus on jäänyt mieleen, sillä Samulin tuntuu kertovan hyvin avoimesti vaiheikkaasta elämästään, josta ei vastoinkäymisiä ja suruja puuttunut.

 

Aira Samulinin muistelmateokset Soturi ja sunnuntailapsi (vuodelta 1987) sekä Auringonpimennys (1989) on julkaistu nyt (v. 2007) yhteisniteenä.  Hyvä niin, sillä Samulinin riipaiseva elämäntarina koskettaa edelleen nykypäivän lukijaa eikä saa jäädä unohduksiin.

Kyseessä onkin oikeastaan yksi teos, joka vain aikanaan on julkaistu kahdessa osassa. Soturi ja sunnuntailapsi kertoo Samulinin lapsuudesta Hyrsylänmutkassa Suomen itärajan tuntumassa. Teos loppuu jatkosodan pommituksiin Helsingissä, jonne perhe muutti isän kaaduttua rintamalla. Auringonpimennys jatkaa suoraan tästä ja päättyy aviomiehen kuolemaan vuonna 1984.

Samulin kuvaa lapsuusaikojaan lämpimästi mutta silti tarkkanäköisesti. Vanhempien avioliitto ei ollut ongelmaton äidin ailahtelevien mielialojen ja isän liikkuvan työn takia. Perheen kahdeksasta lapsesta viisi kuoli alle vuoden ikäisenä.

Kasvatus oli ajan tavan mukaan ankaraa. Erityisesti äiti vaati ehdotonta tottelevaisuutta ja alistumista. Jos ei totellut, äiti saattoi raivostua ja pahoinpidellä. Vanhin tytär sai osakseen kovimmat vaatimukset, ja jo pienestä pitäen oli tehtävä ankarasti työtä. Isä oli oikeudenmukainen ja rangaistessaankin lempeä mutta vaativa. Lapset kuitenkin rakastivat vanhempiaan varauksetta.

Liikkuva elämä jo ennen sotia ja evakuoinnit sekä pommitukset pirstaloivat opiskelun, eikä lahjakkuudestakaan aina ollut apua. Lukion käyminen jäi haaveeksi, kun oli pakko ansaita perheelle yhteistä elantoa.

Vasta kun Aira Samulin oli jo naimisissa, todettiin äidillä mielisairaus, joka saatiin oikealla lääkityksellä kuriin. Vuosikymmenten perhehelvetti olikin ollut sairauden syytä. Samulinin oma elämä muuttui kuitenkin aina vain kauheammaksi piinaksi, koska hän oli ajautunut naimisiin väkivaltaisen Helge Samulinin kanssa. 

Väkivalta, uhkailu ja pelottelu olivat perheen arkea, mutta lojaali vaimo teki kaikkensa peitelläkseen totuuden. Lopulta oli pakko hakea avioeroa, mutta rauhaa vaimo ja lapset eivät saaneet ennen Helge Samulinin kuolemaa.

Raskaat vaikeudet seuraavat toisiaan, ja kirjan lukeminen on paikoin piinallista tuskaa. Kuitenkin kaikesta huokuu läpi elämänilo ja toivo paremmasta. Aira Samulinin tarina on kauhea kertomus perheväkivallasta ja sen karmeimmista ilmenemismuodoista. Se on silti myös osoitus siitä, että pahimmatkin vastoinkäymiset voi kestää ja niistä voi selviytyä.

Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi (toim. Sirkka-Liisa Lähteenoja) WSOY 1987, 149 s.

Aira Samulin: Auringonpimennys (toim. Soile Eskelinen) WSOY 1989, 341 s.