Juha Numminen: Henkipatto (dekkariviikko)

Nykyään Crime Time -kustantamon omistajakirjailijoihin kuuluva toimittaja ja kirjailija Juha Numminen on ollut erittäin tuottelias. Wikipedia luettelee kolmekymmentä julkaistua teosta, ja ainakin uusin, dekkari Ystävä sä lapsien (Crime Time, 2015), näyttää listalta tätä kirjoittaessani (8.6.2015) puuttuvan. Crime Timen kirjailijasivulla luettelo onkin huomattavasti pitempi.

Olen kuunnellut äänikirjoina ilmestyneet Nummisen dekkarit Naskali (WSOY, 2007) ja Kyyhkynen (WSOY, 2008) jo useita kesiä sitten, mutta vieläkin muistan viihtyneeni niiden parissa vallan mainiosti. Olen kaipaillut lisää äänikirjoja Nummisen tuotannosta. Vuonna 2005 olen saanut avustamani lehden toimituksesta luettavakseni Nummisen dekkarin Henkipatto, josta olen kirjoittanut alla olevan arvion lehteen. Julkaisen sen nyt täällä blogissani meneillään olevan dekkariviikon kunniaksi. Murha ei vanhene!

Vaikuttavan uran sekä lehtimiehenä että kirjailijana tehnyt Juha Numminen on julkaissut tänä syksynä 18. rikosromaaninsa Henkipatto, jota voi syystä luonnehtia kovaksikeitetyksi. Aiemmista teoksista tutut hahmot rikoskomisario Kippo Kemppainen ja toimittaja Make Sarkala ovat jälleen mukana tapahtumissa, mutta tällä kertaa lähinnä taustalla.

Tapahtumien keskipisteessä ja kirjan päähenkilönä on helsinkiläinen freelance-toimittaja Henrik Lahtinen, jonka haaveena on tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi dekkarikirjailijaksi. Kirjan juonikin on jo hahmottumassa, mutta sisäpiirin tietoa rikollismaailmasta se vielä kaipaa. Lisää pontta rikastumishaaveisiinsa Henrik saa rakastuttuaan Miaan, hengästyttävän kauniiseen ja rikkaaseen naiseen, joka ei voi sietää köyhiä.

Tapahtumat lähtevät vyörymään kiihtyvällä vauhdilla, kun Henrik tapaa ja sitten tappaa lapsuudenystävänsä Iston, joka kertoo hänelle vartijan työstään. Murha tapahtuu tavallaan vahingossa, tai ainakin niin Henrik selittää itselleen. Juuri Isto on aiheuttanut nuoruudessaan Henrikille aivovamman, joka on muuttanut hänen persoonallisuuttaan ja ilmenee myös pahoina päänsärkykohtauksina, Piinana. Henrik nappaa mukaansa Iston rahakuljetuksen ja matkalaukullisen hämäräperäisiä euroja.

Yllättäen Henrik huomaa olevansa upporikas murhaaja, joka ei voi käyttää rahojaan. Tapahtuma saa yhä irvokkaampia käänteitä, kun Henrikiä pyydetään kirjoittamaan reportaasi Iston murhasta maan myydyimpään viikkolehteen. Jutusta tuleekin paras kautta aikojen, onhan kirjoittaja itse murhaaja. Henrik saa kantapään kautta todeta, että murha todella myy. Pian hänelle myös selviää, että hänen veljensä Rainer on jotenkin sotkeutunut tapaukseen. Yhä uusia ihmisiä Henrikin lähipiiristä kytkeytyy monimutkaiseen juoneen, ja itsevarma toimittajakin tuntee usein kylmän hien nousevan otsalleen.

Nummisen kirjan maailma on kova ja kylmä, miehinen ja huumoriton. Vain raha merkitsee, ja vahvin ja ovelin voittaa. Hän kuvaa suvereenisti rikollismaailman toimintaa ja ironisesti häikäilemätöntä skandaalilehdistöä ja julkisuutta, joka ei armahda ketään eikä mitään. Toimintaa ja yllättäviä käänteitä romaanissa riittää loppuun asti. Vaikka psykopaatti on päähenkilöksi epämiellyttävä valinta, pitää kirja silti lukijan tiukasti otteessaan viimeiselle sivulle asti. Nummisella on muutama yllätys varattuna vielä epilogissakin.

Juha Numminen: Henkipatto

WSOY 2005. 334 s.

Arvioni on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 8.12.2005.

Meritta Koivisto: Lontoolainen rakastaja ja Poissa (dekkariviikko)

Kesän kunniaksi (ja kirjamyyntiä vauhdittamaan, tietysti!) suomalaiset kirjakauppiaat ovat julistaneet alkavan viikon dekkariviikoksi, jonka aikana luetaan, lainataan, ostetaan ja puhutaan dekkareista. Aivan mainio idea minusta, tietenkin. Viikon tunnelmia voi seurata ja niihin itsekin osallistua vaikka Facebookin välityksellä.

Teemaviikon kunniaksi ajattelin hieman pöyhiä juttuarkistoani ja julkaista täällä blogissa vanhoja lehtiarvioitani dekkareista. Niitä ei ole kovin runsaasti vuosien mittaan karttunut, mutta jotain sentään löytyy.

Ensimmäinen arkistolöytöni on Meritta Koiviston Lontoolainen rakastaja. Otava julkaisi teoksen vuonna 2006, ja Koiviston toinen romaani, jännitysaineksia sisällään pitävä Poissa ilmestyi Avaimen kustantamana vuonna 2011. Avain esittelee kirjailijan näin: ”Meritta Koivisto on helsinkiläinen media-alan moniottelija, joka on toimittanut televisiodokumentteja ja reportaaseja, käsikirjoittanut ja ohjannut lyhytelokuvia, televisiosarjaa sekä pitkiä fiktioita. Hän on työskennellyt myös käsikirjoittamisen opettajana.” Vaikka Lontoolainen rakastaja siis oli Koiviston esikoisromaani, oli tekijällä jo pitkä ja monipuolinen kokemus ammattimaisesta kirjoittamisesta.

Näin olen kirjottanut Lontoolaisesta rakastajasta vuonna 2006:

Jos Lontoolaisen rakastajan kirjoittajaksi olisi merkitty brittiläinen Ruth Rendell, olisi se mennyt täydestä. Kirjaa lukiessaan pysähtyi useaan otteeseen muistuttamaan itselleen, että kirjoittaja Meritta Koivisto kaikesta huolimatta on suomalainen, niin vakuuttavasti hän on onnistunut teoksen peribrittiläisen pikkukaupunkimiljöön ja henkilöt kuvaamaan.

Nimestään huolimatta Lontoolainen rakastaja on lähinnä psykologisen romaanin ja jännityskirjan onnistunut risteytys, ei romanttinen rakkausromaani. Rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta romaanissa kuitenkin on perimmältään kysymys. Ne ovat vaikuttimia, jotka saavat ihmiset tekemään epätoivoisia tekoja.

Tapahtumat sijoittuvat Pickesburyn pikkukaupunkiin 1970-luvun alkuun. Orpokodista itsensä historianopettajaksi taistellut, kunnollisuuden ja tylsyyden perikuvalta vaikuttava Vernon Pembrook joutuu yliajon uhriksi. Koko kaupunki järkyttyy tapauksesta, mutta erityisen syvästi järkyttyy viisi naimisissa olevaa naista, jotka kaikki ovat olleet Vernonin salaisia rakastajattaria.

Lukija tietää alusta asti, että murhaaja on yhden rakastajattaren mustasukkainen aviomies. Vernonin pitkään kestänyt salaisuus on siis lopulta alkanut paljastua. Vaimon uskottomuus tulee ikävänä yllätyksenä muillekin miehille, joista osa huomaa olleensa petetty osapuoli vuosikymmeniä. Kukaan ei voi oikeasti tuntea toista ihmistä, ei edes puolisoaan. Kun totuus paljastuu, ovat seuraukset ikäviä.

Totuus myös paljastuu uskomattomien sattumusten kautta. Vernonilla on käytössään erikoinen vakoilulaite, puhelinvastaaja, joka on jäänyt oudolta vuokralaisnaapurilta.

Vernonin onneton elämäntarina paljastuu kokonaisuudessaan, kun hänen päiväkirjansa löytyy jäämistöstä. Sen tosin saa luettavakseen vain yksi henkilöistä, ja häneen kauttaan myös lukija. Muutenkin palapelin palaset jäävät tarinan henkilöiltä osittain piiloon. Vain lukija lopussa tietää, kuinka suuret ja dramaattiset seuraukset historianopettajan kuolemalla on.

Teos on kaikin puolin loistava lukukokemus. Moitteita voi antaa vain kustantajan suuntaan. Tekstiin on jäänyt muutamia kielellisiä kompasteluja, jotka huolellinen kustannustoimittaja olisi korjannut. Kirjan nimi on harhaanjohtava, ja kannet suorastaan rikollisen rumat ja luotaantyöntävän tylsät. Tämä kirja jää turhaan kirjakaupan tai kirjaston hyllyyn pölyttymään. Hieman enemmän panostusta markkinointiin, kiitos!

***

Tekstin kirjoittamisesta on siis kulunut jo yli kymmenen vuotta. Aika vaikea on enää tavoittaa niitä tunnelmia, vaikka jotain tietysti muistin uumenista kumpuaakin. Olen myös jossain vaiheessa pistänyt kirjan kiertoon, joten en voi sitä tähän hätään edes selailla tuntuman saamiseksi.

Olen tekstissänikin lyhyesti (kuten lehtitekstissä yleensä joutuu tekemään!) viitannut genreluokitteluun. Minusta Lontoolainen rakastaja on siis psykologinen dekkari. Mistään trilleristä on turha puhua, mutta rikosta kuitenkin ratkotaan ja erityisesti rikoksen psykologisia vaikuttimia ja seurauksia Koivisto puntaroi. Genrerajoilla leikittely ja rajoista piittaamattomuus viehättävät minua lukijana melkoisesti. Jos kirjoittaja tekee ne onnistuneesti, on lopputulos yleensä lukijalle palkitseva. Lontoolainen rakastaja on sellainen selvästikin minulle ollut. Kirjoittajan seuraava romaani Poissa (Avain, 2011) ei kuitenkaan ole osunut silmiini, sillä kuvittelin ennen nettihakua, että Koivistolta ei olisi enempää romaaneja ilmestynytkään.

Annoin aikoinani risuja kustantajalle huonosta markkinoinnista. Kansikuva- ja nimivalinnat ovat luonnollisesti makuasioita, mutta pidän niitä edelleen epäonnistuneina. Elisa Kirja on uudistanut teoksen kannen e-kirjaversioon, mutta valitettavasti lopputulos ei ainakaan vetävämpi minun mielestäni ole. Elisa Kirjassa on muuten tarjolla myös Koiviston kaksi novellia.

Meritta Koivisto: Lontoolainen rakastaja.

238 s. Otava

Arvioni on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 20.12.2006.

***

Kannattaapa muuten ihan konkreettisesti pöllyttää välillä arkistojaan, sillä torstaiksi jutturunkoa etsiessäni törmäsin itse kirjoittamaani lehtiarvioon Meritta Koiviston romaanista Poissa. Olen kirjoittanut siitä Salon Seudun Sanomissa 16.8.2011 näin:

Käsikirjoittaja ja kirjailija Meritta Koivisto leikittelee toisessa romaanissaan Poissa tarinan aukoilla. Oikeastaan teoksessa ollaan jo niillä rajoilla, että vähäinenkin aukkojen lisääminen olisi tehnyt lukemisesta vaikeaa, ellei mahdotonta. Nytkin lukijan mieli askartelee koko lukuprosessin ajan sillä, mitä jää kertomatta.

1980-luvun alkupuolella seitsemän lasta kohtaa kesäleirillä mukavien ihmisten luona. Enemmistö lapsista elää lastenkodissa, jossa sadistinen työntekijä käyttää epäilyttäviä kasvatusmenetelmiä. Muutamat ovat vähävaraisten yksinhuoltajien lapsia. Syntyy kuitenkin vahva ystävyyden side.

Joitakin vuosia myöhemmin ystävykset ovat jälleen yhdessä. Jaakobin rikasta isäpuolta pitää rangaista, ja syntyy suunnitelma rahakuljetuksen ryöstöstä. Alle kaksikymppiset nuoret onnistuvat vastoin odotuksia vaihtamaan rahasalkun toiseen, mutta saalista pois kuljettava Ossi joutuu tuhoisaan onnettomuuteen. Rahasalkku katoaa samalla jäljettömiin. Paljastumisen pelossa nuoret päättävät vaieta ja erota.

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1997, kun Jaakob palaa Suomeen ja noutaa rahat kätköstä. Samaan aikaan Kitta alkaa pelätä paljastumista ja haluaa koota osalliset neuvotteluun. Sattuma korjaa satoaan, ja ryöstösaalis katoaa taas.

Viimeinen aikataso on tulevaisuudessa, joka näyttää välähdyksiä muutamien henkilöiden myöhemmistä vaiheista. Kukin on selviytynyt kantamastaan menneisyydestä ja syyllisyydestä omalla tavallaan. Kirjan viimeisillä lehdillä on vielä pari asiakirjakopiota vuoden 1984 tapahtumista eräällä kesäleirillä.

Näistä palasista lukijan on koetettava rakentaa mielessään kuvaa siitä, mitä oikein tapahtui. Lopputulos on yllättävän kiehtova, vaikka myös turhauttava, jos toivoo selkeitä ratkaisuja arvoituksiin. 

Meritta Koivisto: Poissa

Avain 2011. 239 s.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

”Kohta kyllä kuristan tämän ’herttaisen vanhan rouvan’!”

Näin voisi tiivistää tunnelmani, kun kuuntelin äänikirjana Kyllikki Villan päiväkirjaa Vanhan rouvan lokikirja. Ainakin kymmenen ensimmäisen levyn mittaan olin pääasiassa tuskastunut ja ärsytetty. Vasta kahden viimeisen levyn aikana alkoi tuntua, että ehkä en sittenkään ryhtyisi hirmutöihin. Tosin se olisi mahdotonta kaikin puolin, onhan kyseinen ’vanha rouva’ edesmennyt jo vuonna 2010. Tiedän myös, että olen ajatuksineni melko yksin. Todella monet ovat pitäneet kuuntelemastani päiväkirjasta kovasti ja sitä suositellaan monilla tahoilla. Minäkin toki suosittelen, mutta itseäni parempihermoisille lukijoille!

Vuonna 1923 syntynyt Villa oli kääntäjä ja kirjailija, joka teki suuren osan elämäntyöstään matkustaessaan tyttärensä Saaran kanssa rahtilaivoilla ympäri maailmaa. Ensimmäisen matkan aikaan Villa oli 42-vuotias ja tytär nelivuotias. Vanhan rouvan lokikirja on Villan päiväkirja hänen toisiksi viimeisestä valtameren ylittäneeltä matkaltaan vuoden 1997 keväällä, jolloin Villa oli 73-vuotias.

Villa lähti tälle matkalle yksin, ja suuntana oli jälleen kerran Etelä-Amerikka. Tarkoituksena oli matkustaa puolalaisella rahtialuksella Buenos Airesiin, ylittää Andit lentäen ja palata Valparaisosta toisella aluksella Panaman kanavan kautta kotiin. Suunnitelma myös toteutui, vaikka muutamia yllätyksiä matkalle osuikin.

Jo ennen kuin ensimmäinen laiva ehtii ankkurinsa nostaa, alkaa valittaminen, huokailu ja marina, huolehtiminen ja murehtiminen. Villa murehtii kaikkea mahdollista. Onko toisissa matkustajissa joku sietämätön päällepäsmäri? Onko silmää vaivaava tulehdus pilaamassa koko matkan alkuunsa? Mitä hänestä ajatellaan Suomessa, kun hän tuli antaneeksi ajattelemattomuuttaan haastattelun televisioon? Miten hän saa raahattua matkatavaransa satamassa taksiin? Suostuuko kukaan kantamaan niitä? Riittävätkö rahat? Riittääkö Echinaforce parantamaan kuumeen ja tulehduksen? Ymmärtääkö hän ruotsalaisen lääkärin puhetta? Onko tyttärellä kaikki hyvin kotona? Ehtiikö hän ajoissa kotiin näkemään sipulikukkien kukoistuksen keväällä? Loputtomiin.

Laivalla olossa ei tunnu oikein mikään menevän niin kuin Villa on ajatellut. Lastaukset satamissa sujuvat liian hitaasti, merellä odotellaan turhaan ja puolalaiset merimiehet vaikuttavat laiskoilta, koska eivät puunaa alustaan kuten suomalaisilla laivoilla on tapana. Kannella on kylmää, tuulista ja sataa. Kun matka etenee, on liian kuumaa. Satamissa on liian pitkiä välimatkoja, vaikka Villa toivoisi, että kaupunkien keskustat olisivat lyhyen kävelymatkan päässä. Laivan myymälässä on myynnissä vain huonoa konjakkia!

Pitkään Villa vatuloi, miten käyttää ajan, jonka hän voi viettää Etelä-Amerikassa. Paljonko aikaa on? Ehtiikö tehdä saarimatkan, josta hän haaveilee? Riittävätkö rahat? Jos riittävät, onko oikein käyttää niitä? Miten saada yhteys tuttuun chileläiseen taksinkuljettajaan? Tässä vaiheessa aloin olla jo aika valmista kuuntelijaa! Miksi ihmeessä Villa halusi lähteä matkalle, josta ei tuntunut nauttivan yhtään? Lisäksi tuntui kuin Villa ei olisi koskaan aiemmin matkustanut rahtilaivalla, ikään kuin kaikki vastukset tai sellaisiksi kuvatut asiat olisivat tulleet hänelle täytenä yllätyksenä.

Odotin Villan kertovan enemmän tekeillä olevasta käännöstyöstään, mutta siitä hän mainitsee päiväkirjalleen oikeastaan vain milloinkin kääntämänsä liuskamäärän. Työ tuntuu sujuvan vaikeuksitta, jos ei lasketa sitä, että ammattikääntäjä ja -matkailija on varannut liian vähän paperia ja värinauhoja työtään varten…ehkä.  Ainoa ajanviete laivalla nukkumisen lisäksi on lukeminen, ja Villa kertookin ihan lopussa ehtineensä lukea yli viisitoista kirjaa matkan aikana. Hyvin vähän hän kuitenkaan mainitsee mitään lukemastaan. Sen sijaan kielistä ja niiden välillä sukkuloinnista on paljonkin mielenkiintoista pohdintaa.

Kirjan siis pelastaa sen loppu. Villa tuntuu matkan lopun alkaessa häämöttää itsekin ryhtyvän miettimään juuri niitä asioita, jotka ovat minua kuunnellessa ärsyttäneet. Hän pohdiskelee, miksi haluaa aina lähteä matkalle, vaikka matkat ovat hänestä vaivalloisia ja hän on kova etukäteismurehtija. Hän miettii aikaa ja sen venymistä matkalla. Myös matka ja elämä vertautuvat hänen mietteissään. Hän kertoo matkalla huomanneensa, että on kovasti vanhentunut ja olevansa nykyään helposti epävarma ja peloissaan. Vaatii rohkeutta tehdä sellaista, mitä pelkää. Hän myös myöntää olevansa itsekeskeinen ja kovin riippuvainen tyttärestään. Nämä ajatukset ja Villan rehellinen itsetutkiskelu saivat minut antamaan kaiken anteeksi!

Minusta ei taitaisi olla tuollaiselle laivamatkalle lähtijäksi, vaikka aika onkin nyt melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin aivan toinen. Villalla oli tosiaan ajanvietteenään vain kirjansa ja ajatuksensa. Toisaalta hän ei tuntunut muuta kaipaavankaan. Saattoi olla luksusta, kun voi irrottautua tietotulvasta ja vain olla omassa olossaan. Sekin vaatii melkoista rohkeutta.

Äänikirjamuoto sopii Vanhan rouvan lokikirjalle loistavasti, sillä Villa saneli päiväkirjansa kaseteille ja kirjoitti ne sitten myöhemmin puhtaaksi. Tekstiä on tekijän kertoman mukaan muokattu vain vähän, ja toisto on jätetty sellaisenaan tekstiin. Kirjan lukee sopivasti eläytyen, huokaukset ja naurahtelut oivallisesti tulkiten Maija-Liisa Márton. Äänikirjan cd-levyistä puuttuu ilmoitus levyn loppumisesta, mikä hieman haittasi autossa kuunnellessani.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Like 2004. Äänikirjan lukija Maija-Liisa Márton, kesto noin 14 tuntia (12 cd:tä)

Lainattu kirjastosta.

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Arvelinkin Matti Laineen dekkaria Merkitty mies (Paasilinna 2014) kuunnellessani, että olin aloittanut hyvän sarjan väärästä osasta. Olin oikeassa, eli väärin meni. Jos et siis vielä ole Laineen jääkiekkodekkareihin tutustunut, aloita ehdottomasti ensimmäisestä osasta Pahojen miesten seura (Gummerus 2012).

Pidin siis Merkitystä miehestä ihan kohtalaisesti, mutta varsinkin alkupuolella romaania oli jonkin verran eksyksissä enkä oikein tahtonut päästä jyvälle henkilöiden keskinäisistä suhteista enkä ihan siitäkään, mikä mies kirjan päähenkilö Elias Vitikka oikein oli ja mitä hän puuhasi. Vastaukset kaikkiin avoimiksi jääneisiin kysymyksiini sain kuunnellessani lenkkiseuranani Pahojen miesten seuraa.

Elias Vitikka on entinen jääkiekkomaalivahtilupaus, joka NHL-uran karahdettua kiville ei ole osannut tehdä elämälleen oikein mitään. Rahat ovat huvenneet, ja elämänhalunsa ja suuntansa kadottanut mies hankkii elantonsa taksirenkinä. Eräänä yönä sattuma heittää Eliakselle keikan, joka muuttaa lopulta kaiken. Kyytiin astuu seurue nuoria kiekkoilijoita, joita luotsaa Eliaksen entinen tuttu jääkiekkoajoilta. Mies tarjoaa Eliakselle keikkaa. Pitäisi seurailla nuorta kiekkolupausta, joka tuntuu luisuvan seuran napamiesten otteesta. Elias tarttuu tarjoukseen.

Pian Elias huomaa joutuneensa mukaan peliin, jossa ei voi luottaa kehenkään eikä mihinkään ehkä itseään lukuun ottamatta. Pelissä on monenlaisia pelaajia, jotka tuntuvat pelaavan omiin pusseihinsa. Siinä on myös eri tasoja ja kytkentöjä kulkee pinnan alla vaikka minne. Elias päätyy kohdettaan seuratessaan eräänlaiseen pop-up-yökerhoon Sipoon korpeen. Paikalla häärii muun muassa pääkaupunkiseudun vaarallisimpiin kuuluva motoristiporukka ja muitakin hämärämiehiä Elias tunnistaa. Kohtaus, jossa Elias ensimmäisen kerran saapuu paikalle, on hiuksia nostattavan jännittävä! 

Elias on mielenkiintoinen hahmo. Kaveri vaikuttaa sympaattiselta ja fiksulta, oikeudenmukaiselta ja rehdiltä, mutta silti hämäräbisnekset houkuttelevat häntä suunnattomasti ja hän huomaa olevansa niissä oikein hyvä.

Kierrokset kovenevat vääjäämättä. Hieman harmitti, että seuraavan osan lukeneena tiesin, millä keinolla Elias selviytyy hankalimmasta ongelmastaan, mutta onneksi siihenkin liittyi asioita, jotka olivat minulle uusia. Kirja päättyy kutkuttavan avoimesti, kuin jatkoa odottaen. Ja sitähän siis on jo olemassa.

Kiitokset vielä lukijalle eli Jyrki Mänttärille. Näiden miesten seurassa viihtyi mainiosti ja kuntoilu sujui kuin huomaamatta!

Matti Laine: Pahojen miesten seura

Gummerus 2012. Suomen ääniakatemian äänikirjan lukija Jyrki Mänttäri, kesto 9 h 30 min.

Ostettu tiedostona Elisa Kirjasta.

Jari Tervo: Pyrstötähti

Pyrstötähti on Jari Tervon omaelämäkerrallisen romaanisarjan kolmas osa. Se on edellisiä osiaan suppeampi (sivuja painetussa kirjassa 176) ja muodoltaan enemmän anekdoottikokoelmaa muistuttava. Kuuntelin teoksen Aku Hirviniemen lukemana äänikirjaversiona, ja viihdyin kyllä vallan mainiosti.

Edellisien osien tapaan kertojana on rovaniemeläinen Jari, nyt 14-vuotias. Jari on päättänyt kirjoittaa muistelmansa ja saa äidiltä ohjeen aloittaa kirjoittamalla pienistä asioista. Uskollisesti äidin neuvoa noudattaen kirja muotoutuukin Jarin tekemistä tarkoista mutta osin naiiveista huomioista ja päätelmistä. Keskiössä ovat Jarin perhe ja sukulaiset talvena, jona odotetaan pyrstötähteä Lapin taivaalle. Jari tulee epähuomiossa luvanneeksi hieman liikaa pikkuveljelleen, joten luvassa on pettymys.

Jari siis kertoilee arkisista sattumuksista perheessä ja koulussa. Kerrontatapa ja käytetty oivaltava kieli tekevät näistä hauskoja. Isoäiti esimerkiksi osoittautuu bingoriippuvaiseksi joulun alla, ja seurauksena on kinkkujen ylitarjonta suvussa. Joulukuusen hankinta osoittautuu kimurantiksi, koska isä ei haluaisi maksaa kyseisestä hyödykkeestä mieluiten lainkaan tai ainakin hyvin vähän. Kuten arvata saattaa, kalliiksi käy. Entä kannattaako vaimolle hankkia lepytyslahjaksi kattila?

Tarina etenee jälleen puolisen vuotta, jos nyt tarinasta voi puhua. Kuten sanottu, romaani koostuu lähinnä irrallisista sattumuksista, joita yhdistää kertoja. 14-vuotiaaksi pojaksi Jari vaikuttaa viattomalta ja naiiviltakin, ja välillä tuntui, että hänen suuhunsa on kirjoitettu paljon nuoremman lapsen ajatuksia ja sanoja. Mutta ehkä en enää osaa palata omaan teini-ikääni riittävän aidosti. Ehkä 1970-luvulla oltiin viattomampia kuin nyt. Tai ehkä vieläkin ollaan?

Aku Hirviniemi on siis valittu äänikirjan lukijaksi. Hirviniemi lukee loistavasti, ammattilainen kun on. Esikoisen luki Jarmo Mäkinen, mistä pidin kovasti myös. Hieman mietityttää, onko lukijavalinnalla tarkoitus nostaa äänikirjan myyntiä. Tuskin on ainakaan haitaksi. Hirviniemi ja Tervo ovat myös yhdessä markkinoineet teosta. Kaikki, mikä lisää (ääni)kirjamyyntiä, on tietysti hyvä juttu.

Jari Tervo: Pyrstötähti

WSOY 2015. Äänikirjan lukija Aku Hirviniemi, kesto 3 h 30 min.

Lainattu kirjastosta.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (romaani) ja Alli Jukolan tarina (näytelmä)

”Niin että on kirjoitettu kirja Männistön Venlasta? Siis siitä Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen Venlasta?! Kaikkea kanssa. Ei kannattaisi lähteä sorkkimaan pyhiä kirjoituksia.”

Jotakuinkin näin taisin tuumailla, kun aloin kuulla ensimmäisiä kaikuja Riina Katajavuoren romaanista Wenla Männistö. Syksyllä Helsingin kirjamessujen bloggariaamiaisella haastateltiin Katajavuorta ja esiteltiin uutuusromaania. Ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa, ja aloin itsekin vähitellen kiinnostua. Jopa lämmetä ajatukselle, että ehkä sittenkin myös Kiveä voisi hieman tuulettaa ja tehdä alkuperäisteoksesta siten hivenen kiinnostavamman nykylukijoille. Nappasin tarjotun kirjan mukaani ja sain Katajavuorelta siihen signeerauksenkin.

Sitten kirja jumittui alati kohoavan kirjapinoni alakerroksiin, omaa syyttään, mutta jumittui kuitenkin. Mutta jälleen kävi niin, että huomasin kirjan ilmestyneen myös äänikirjana. Kirjastosta varasin kirjan, ja taas sujuivat työmatkat mukavasti viikon verran. Äänikirjaformaatti tosin ei tee teokselle täyttä oikeutta, ja kuunteleminen vaati keskimääräistä enemmän keskittymistä. Katajavuori on nimittäin kirjoittanut romaaninsa samaan muotoon kuin Kivi omansa, eli dialogit noudattelevat näytelmän muotoa. (Olen kuunnellut myös Seitsemän veljeksen äänikirjana, ja yllättävän nopeasti tähän muotoon tottuu. Suosittelen!)

Helsingin Sanomien Esseevieras-sarjassa (5.10.2014) Katajavuori kertoo teoksensa synnystä ja kirjoitusprosessista. Kustannustoimittaja Hannu Harju heitti idean kirjasta Katajavuorelle ensimmäisen kerran jo 28.12.2006. Kesti yli neljä vuotta, ennen kuin ensimmäiset sanat siirtyivät paperille, eikä kirjoittaminen sen jälkeenkään ollut helppoa ja nopeaa.

Katajavuori on pistänyt koko paketin raikkaasti uusiksi. Ääneen pääsevät nyt naiset. Lopultakin, voisi sanoa. Nimihenkilö on 17-vuotias Wenla, yksinhuoltajaäidin teinitytär Kumpulasta. Mutta myös kuolleella Alli Jukolalla ja Wenlan äidillä Marjalla on keskeinen osuutensa romaanissa, samaten tavataan Kajsa Rajamäki, kansainvälisen tason saunottaja. Allilla on seitsemän muodollisesti aikuista mutta orpoa poikaa, joilla ei kaikilla ole sama isä eikä ihan äitikään. Poikien touhuja seuraillaan niin pilven päältä kuin kadun toiselta puoleltakin. Tapahtuma-aikana on nykyhetki. Alli pohtii äitiyttä ja naiseutta, ja Wenla etsii itseään ja isäänsä.

Sattuneista syistä tunnen Seitsemän veljeksen melko hyvin. Oli nautinnollista etsiä Katajavuoren tekstistä vuoropuhelua Kiven teoksen kanssa. Minusta sitä on paljon, ja hyvä niin. Paikoin Katajavuori etäännyttää oman tarinansa kauas veljesten tarinasta, mutta sitten tulee taas jokin juonenkäänne tai yksityiskohta, joka saa hykertelemään oivaltamisen ilosta. Aivan loistavaa kirjallista viihdettä aivoille! Kuunnellessani harmittelin jälleen kerran, ettei ihminen voi sulkea pois kokemaansa ja oppimaansa. Olisi kiinnostavaa tietää, miten kirjan lukee ja kokee sellainen lukija, joka ei kenties ole Seitsemää veljestä koskaan lukenut (jos siis sellaisia lukijoita olisi…)

***

Kuuntelin kirjan jo joitakin viikkoja sitten, ja mietiskellessäni tekstiäni sähköpostiin tupsahti kutsu Helsinkiin Bloggariklubille, jota isännöivät WSOY, Tammi ja Kansallisteatteri yhdessä. Ohjelmassa oli kirjailijahaastatteluja ja illan päätteeksi oli mahdollisuus katsoa Willensaunassa esitettävä Alli Jukolan tarina, joka pohjautuu Wenla Männistöön. Vaikka pääkirkon seutu sijaitseekin valitettavan syrjässä, houkutus oli ylivoimainen. Päätin osallistua koko settiin.

Kuva Kansallisteatteri.

Illan aikana kuultiin ja nähtiin monia kiinnostavia kirjailijoita ja saatiin maistiaisia syksyn näytelmätarjonnasta. Näistä kirjoittelen myöhemmin lisää. Mukavaa oli, että Riina Katajavuori oli kutsuttu paikalle myös. Häntä haastateltiin yhdessä Kansallisteatterin pääjohtajan ja Alli Jukolan tarinan ohjaajan ja toisen dramaturgin Mika Myllyahon kanssa.

Katajavuori kertoi yllättyneensä melkoisesti kuultuaan, että Wenlasta oli tulossa Allin monologi. Paljon muuta tietoa ei sitten kuulemma kirjailijalle tihkunutkaan näytelmää työstettäessä. Katajavuori kertoi ennen esityksen alkua jollekulle kysyjälle, että hän näkisi näytelmän kohta viidennen kerran. Joka kerralla se on kuulemma ollut vähän erilainen.

Idea Allin monologista on loistava. Näin voi sanoa ainakin nyt, kun on sen nähnyt. Alli on mainio tyyppi niin kirjassa kuin näytelmässäkin: äidillinen, mutta ei mikään ihanteellinen emohahmo, naisellinen, itsenäinen, sitkeä, rakastava ja haavoittuva. Allia näyttelee Paula Siimes. Hänen lisäkseen näyttämöllä on koko näytelmän ajan myös Samuli Laiho, joka esittää Juho Jukolan roolia. Juhohan on kirjassa edesmennyt muusikko, joten se sopii mainiosti. Laiho pääasiassa soittaa läpikuultavan verhon takana kitaraa ja pianoa tekstin taustaksi ja säestää Siimestä lauluosuuksissa. Musiikin näytelmään on säveltänyt Laiho ja sanoittanut Riina Katajavuori.

Alli Jukolan tarina kestää ’vain’ tunnin. Tästä yllätyin iloisesti, sillä vastustan kiivaasti ylipitkiä ja erityisesti väkisin venytettyjä näytelmiä. Nyt jännite ei pääse lörpsähtämään väliajan takia tai muutenkaan. Kokonaisuus pysyy oivallisesti kasassa, ja kaikki tarpeellinen saadaan kerrottua. Tunti teatteria vaikkapa arki-iltana on myös mukava vaihtoehto kulttuurinnälkään, ja paikalla taisi olla myös muutamakin lukiolaisryhmä tutustumassa taidemuotoon.

Näyttämön taustakuvana on sukupuu, joka havainnollistaa Allin kertomusta pojistaan ja perheestään. Kirjaa lukemattomalle tämä onkin oiva apu, eikä haitannut kirjan vielä hyvin muistavaakaan. Lavasteina on vain neljä suurta kuutiota, joista muovautuu vähitellen pöytä tai jonkinlainen lavitsa. Paikkani oli aivan oikeassa reunassa, joten en kunnolla nähnyt kuvia, joita heijastettiin välillä kuutioiden etureunaan. Pelkistettyä ja tyylikästä, kuten pitääkin. Ainakin omaan makuuni sopii tällainen ei niin yksityiskohtainen kuvittaminen paremmin.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Tammi 2014. 272 s. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 8 h 47 min.

Alli Jukolan tarina. Ohjaus Mika Myllyaho. Dramatisointi Mika Myllyaho ja Taina West. Rooleissa Paula Siimes ja Samuli Laiho. Kansallisteatteri 4.5.2015 (kantaesitys 15.4.2015).

Painettu kirja arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

Äänikirja lainattu kirjastosta.

Näytelmälipun tarjosi Kansallisteatteri. Kiitos!

Jo Nesbø: Isänsä poika

Leppymättömän tarkan muistiinpanosysteemini perusteella voin kertoa, että olen lukenut Jo Nesbøn esikoisdekkarin Lepakkomies (Like, 2001) vuonna 2002. Kirja on edelleen tallessa ja on saanut seurakseen melkoisen pinon Nesbøn sankarista Harry Holesta kertovia massiivisia lukupaketteja. En aikoinani juurikaan syttynyt Lepakkomiehestä, vaan dekkari tuntui jollain lailla kliseiseltä ja kovin synkältä. Alkoholiongelmainen mestaripoliisi ratkoo rikoksia, kun kukaan muu ei mitään tajua ˗ tiedättehän kaavan. Kaiken lisäksi Lepakkomies sijoittuu Australiaan, ja Harry Hole on norjalainen poliisi. Ei oikein toiminut.

Sarja lähtikin kunnolla lentoon vasta, kun Harry palasi Norjaan. Sarjan suomentaminen eteni hieman ontuen, sillä kakkososa Torakat (Johnny Kniga, 2009) ilmestyi suomeksi vasta seitsemäntenä. Luin aikanaan peräkkäin Punarinnan (Johnny Kniga, 2005) ja Suruttoman (Johnny Kniga, 2005), jotka liittyvätkin juonellisesti tiiviisti yhteen. Sen jälkeen lukutahtini jostain syystä hyytyi, mutta kirjoista olen niin paljon pitänyt, että olen ne hankkinut hyllyyni odottelemaan. Nyt sarja on paisunut jo niin massiivisiin mittoihin, että sen lukeminen kauhistuttaa. Haluaisin aloittaa alusta ja lukea kaiken yhteen menoon järjestyksessä. No, ehkä jonakin päivänä.

Minä siis ilahduin, kun Nesbø julkaisi dekkarin, joka ei kuulu Harry Hole -sarjaan. Isänsä poika vaikuttaa kovasti samantyyliseltä kuin ainakin alkupään Harry Hole -kirjat. Norjan poliisi on osin korruptoitunut, samoin vankeinhoidon virkamiehet. Seassa työskentelevät rehelliset poliisit joutuvat hankaluuksiin astuessaan väärille varpaille. Rikollispomoilla on enemmän valtaa kuin virallisella taholla ja niin edelleen. Nesbøn henkilöistä harva jos kukaan on perin juurin puhtoinen, ja parhaillakin lainvalvojilla on omat heikot kohtansa.

Tarina käynnistyy todella verkkaisesti. Vaikka Nesbøllä on ilmiömäinen taito pitää mutkikas juoni näpeissään ja juonenkäänteet hämäävät lukijan kerta toisensa jälkeen, alkaa kärsivällistäkin lukijaa paikoin tuskastuttaa, kun jokaisen vähäpätöisimmänkin sivuhenkilön koko elämäntarina ja pienimmätkin yksityiskohdat kuvaillaan tarkoin.

Alkuun lähdetään Oslossa sijaitsevasta Valtio-nimisestä huippunykyaikaisesta vankilasta, jossa Sonny Lofthus -niminen nuorukainen istuu rangaistustaan väkivaltarikoksista. Vapaaksi pääsy lykkäytyy hamaan tulevaisuuteen, kun hän tunnustaa lomansa aikana tapahtuneen raa’an murhan. Rikospaikalta on jopa löytynyt Sonnyn hius. Sonny on jonkinlainen vankien uskottu, koska hän kuuntelee lempeästi kaiken, mitä hänelle kerrotaan. Nuorukaisen ainoa nautinto elämässä on heroiini, jota hänellä on riittävästi käytössään.

Sonnyn elämä on mennyt raiteiltaan jo nuorena, kun hän on löytänyt isänsä ruumiin ja sen viereltä itsemurhaviestin. Poliiseista parhaimpiin lukeutunut Ab Lofthus tunnusti kirjeessä olleensa myyrä, joka vuoti rahasta poliisin tietoja Kaksoselle, pahamaineiselle ja salaperäiselle rikollispomolle. Sitten Sonny kuulee eräältä vangilta asian, joka muuttaa kaiken. Hän päättää karata vankilasta ja kostaa. Alkaa armoton kissahiirileikki, jossa hiirtä jahtaavat paitsi poliisivoimat myös vaaralliset rikolliset.

Toisena päähenkilönä kirjassa on komisario Simon Kefas. Entinen talousrikostutkija on siirretty tavalliselle rikospuolelle rankan peliriippuvuuden takia. Syynä tosin saattoi olla ainakin osin se, että Kefas alkoi esittää liian kiusallisia kysymyksiä. Simonin vaimo sairastaa harvinaista sairautta, joka on viemässä tältä näön. Vain huippukallis leikkaus Yhdysvalloissa voisi pelastaa sen. Kefas tulee mukaan kuvioihin, kun Valtion vankilapastori löytyy kuolleena keskeltä jokea. Kefas ei usko, että pastori olisi tappanut itsensä. Uuden harjoittelijan Kaari Adelin kanssa Kefas tekee tutkimuksia, jotka eivät täysin miellytä poliisin päällikkötasoa. Kun Sonny Lofthus on tehnyt huikean pakonsa vankilasta, alkaa Oslossa tulla ruumiita tiheään tahtiin. Alkuun vain Kefas tuntuu huomaavan, että uhreilla on sittenkin jotain yhteistä.

Monipolviset juonikuviot tietenkin lopulta yhdistyvät ja tarinan kierrokset nousevat melkoisiksi. Nesbø käyttää lyhyitä lukuja ja lomittaa tapahtumia taitavasti elokuvalliseen tapaan. Lukija tuntuu olevan aina askeleen jäljessä, vaikka voi seurata tapahtumia samanaikaisesti monesta näkökulmasta. Sonny ja Simon ovat molemmat sympaattisia hahmoja, joista alkaa väkisinkin pitää kirjan mittaan. Kun tarina alkaa uhkaavasti lähestyä umpikujaa, alkaa lukijan sydäntä ahdistaa. Miten tästä oikein päästään ratkaisuun? Kelpo jännitysviihdettä!

Jo Nesbø: Isänsä poika (Sønnen)

Suom. Outi Menna. Johnny Kniga 2014. Äänikirjan lukija Paavo Kerosuo, kesto 16 h 30 min.

Ostettu Elisa Kirjasta.