Nobel-yllätys, joka ei yllättänyt

Päivä meni mukavasti mediapimennossa kurssilla istuessa, mukana kun ei ollut läppäriä ja se älypuhelin on edelleen kaupassa. Mutta eipä hätää. Heti autoon istuttuani kuulin radiouutisista, joissa ihan pääuutisena oli tämä asia, että kirjallisuuden Nobel-palkinto on tänä vuonna mennyt Kiinaan. Siltä osin arvaukseni meni jälleen nappiin, että Ruotsin akatemia valitsee aina kirjailijan, jota ei ihan kärkeen ole veikattu ja jota minä en entuudestaan tunne edes nimeltä. Parina viime vuonna tuo jälkimmäinen kriteeri ei ihme kyllä ole täyttynyt, mutta nyt palattiin jälleen normaaliin tilaan.

Jo uutisissa kuvailtiin Mo Yanin (ei siis Yo Manin, kuten meinaan väkisin kääntää) kirjoittavan maagista realismia ja kärsineen sensuurista. Toisaalta taas on kuulemma liikaa myötäillyt puoluetta. Nimi on kirjailijanimi tarkoittaa Hesarin nettiuutisen mukaan ”älä puhu”. Myös se tieto annettiin jo radiossa, että Otava on ostanut käännösoikeudet uuden Nobelistin tuotantoon ja ensimmäinen suomennos ilmestynee vuoden kuluttua. Käsittääkseni suomentajaa jo haastateltiinkin radion uutisessa.

Merkille pantavaa tietysti on, että palkinto meni ensimmäistä kertaa Kiinaan. Aika pitkään tämä kesti, sillä palkinto on jaettu ensimmäisen kerran vuonna 1901. Mutta eipä tullut tällä kertaa naiselle, vaikka sitä kovasti odotettiin. Palkinnon historia kun on ällistyttävän miesvoittoinen: vain kaksitoista naiskirjailijaa on koko palkinnon historiassa voittanut sen. Heistäkin kolme on palkittu 2000-luvulla, viimeisenä Herta Müller vuonna 2009. Olisi siis tosiaankin voinut olettaa, että joku naiskirjailija olisi ollut riittävän ansioitunut. Tästä on kirjoittanut tänään jo esimerkiksi Johanna Ögren varsin purevasti.

En kyllä kadehdi palkintolautakunnan tehtävää, joka oikeastaan on aivan mahdoton. Pitää punnita ja vertailla koko maailman kirjailijoiden tuotantoa! Vuosittain saa jakaa vain yhden palkinnon! Ainahan silloin pakostakin jää järjetön määrä ansiokkaita kirjailijoita tuotantoineen vaille palkintoa.

Kirjallisuuden Nobel tavallaan aloittaa kirjapalkintosyksyn. Pian eli 15.11. julkistetaan Finlandia-ehdokkaatkin! Palkinnon muuten jakaa tällä kertaa presidentti Tarja Halonen, jonka tehtävää en sitäkään kadehdi, vaikka voisin sen joskus hoitaa itsekin J.

Mo Yanin tuotannosta voi lukea pienen maistiaisen englanninnettuna täältä.

P. S. Margitilla oli blogissaan kiva Nobel-veikkauskisa. Ällistykselläni ei ole rajoja! Siellä eräs nimimerkki Neiti Kesäheinä tiesi oikean vastauksen!!!

Arne Nevanlinna: Varma

Itse on näköjään vain himolukijankin lyötävä päätään Karjalan mäntyyn, ei sitä mitään opi tai usko muuten. Nimittäin kirjoitin jo viime vuoden maaliskuussa, kuinka vihainen ja pettynyt olin Arne Nevanlinnan kirjaan Hjalmar. Yhtään en vahingosta tainnut viisastua, sillä lainasin kuin lainasinkin myös Varman, Nevanlinnan löyhän trilogian kolmannen osan. Romaanit ovat täysin itsenäisiä teoksia, mutta niitä yhdistää tietty samankaltaisuus tarinan ja henkilöiden kohtalojen tasolla. Tosin minusta Hjalmar ja Varma ovat pari, ja Marie on aivan omaa luokkaansa. Olen todennut Mariesta aikoinaan näin: ”Marien tarina on sympaattinen ja kiinnostava. Kertoja suhtautuu Marieen ja vanhenemiseen humoristisen lempeästi ymmärtäen ja kertoo Marien tarinan lämpimän hienostuneesti.” 

Hjalmarista taas totesin näin: ”Hjalmar epäonnistuu ihmissuhteissaan ja urahaaveissaan. Syyllisiä ongelmiin ja vastoinkäymisiin hän löytää kasapäin. Jos isä ei olisi kaatunut, elämä olisi mennyt toisin. Jos Helvi ei olisi pakottanut häntä keskeyttämään lukujaan, hän olisi voinut menestyä. Syyttely ja jossittelu alkavat ärsyttää. Miksi mies ei tee mitään? Hjalmarissa on myös tietty epärehellinen, moraaliton puoli. Hän hankkii lisäansioita putsaamalla maalaisia junamatkoilla korttipelissä isoisän opettamin menetelmin, eikä maksa kahvilassa, jos suinkin keksii, miten selvitä maksamatta.”

Varma Siviä Eldenius voisi hyvin olla Hjalmar Janssonin sisko, vaikka kummankin persoonallisuus tuntuukin paljolti rakentuvan juuri ainoan lapsen asemasta. Varman isä on ajautunut sukunsa painostuksesta jatkamaan pappisperinteitä. Vanhempien välit ovat kylmähköt ja ainoaan tyttäreen suhtaudutaan etäisesti. Tietty omanarvontunto ja ylemmyys opetetaan tyttärelle. Varma muistelee useaan otteeseen häpeää, jota koki nähtyään kerran isänsä masturboivan työhuoneensa sohvalla. Varma on isälleen pettymys, koska on tyttö eikä voi siksi ryhtyä papiksi.

Jostain oikusta Varma on hämmästyttävän lahjakas matematiikassa. Hänet palkataan aikanaan Tietopaja-nimiseen yritykseen tiedustelumatematiikan asiantuntijaksi. Kyseessä on gallup-kyselyjä tekevä firma. Varma jää lyhyen ajan sisällä orvoksi ja asuttamaan hulppeaa kaupunkiasuntoa Tehtaankadulle yksinään. Aika tahtoo käydä pitkäksi, vaikka hän huvittaakin itseään lukemalla isänsä jäämistöstä löytynyttä päiväkirjaa. Sen merkintöjen avulla hän kuvittelee vanhempiensa tarinan. Lähimmät sukulaiset asuvat kaukana Itä-Suomessa Kaislaranta-nimisellä tilalla, missä Varmakin on viettänyt lapsena kesälomiaan.

Alkuosassa kirjaa siis kerrotaan Varmasta, tämän perheestä ja erityisesti isän menneisyydestä. Aika pitkälle tunnelma muistuttaa tuota Hjalmaria, on ankeata ja tylsää elämää, yksinäistäkin. Mutta sitten tapahtuu outo, huonosti perusteltu käänne. Hajanaisista viitteistä päättelin ja koetin laskeskella, että elettiin 1980-lukua. Varma kuulee keskustelun, joka saa hänet epäilemään, että Tietopajassa eivät ole kaikki asiat kunnossa. Tutkimustuloksia väärennetään. Varma hankkii itselleen todisteet, mutta ei sitten käytä niitä mihinkään. Sen sijaan hänet yllättäen lähetetään Itä-Berliiniin tiedustelumatematiikan konferenssiin. Sattumalta Berliinin muuri murtuu samaan aikaan. Kesken sekasorron Varma saa tietää, että hänen asuntonsa on tuhoutunut tulipalossa.

Tämän jälkeen koko tarina muuttuu yhä kummallisemmaksi, absurdiksi ja epäloogiseksi. Varman kätkemät tietokonelevykkeet ovat tuhoutuneet, hänellä ei ole henkilötodistusta vaikka hän on tulossa suoraan lentokentältä, työpaikka on kadonnut mutta Varma ei missään vaiheessa yritä selvittää sen kohtaloa jne. Lisäksi jokainen luku päättyy omituisen miehen, Klaus Warjon vilahdukseen. Mies esittelee itsensä kuin James Bond ikään!

Pahinta oikeastaan on, että Varma on perimmältään samanlainen jahkailija ja tietyllä tavalla epämiellyttävä ihminen kuin Hjalmarkin. Sosiaaliset taidot ovat vähintäänkin kehnot. Lisäksi Varmakin tekee pitkälle vietyjä päätelmiä ihmisistä pienten ulkoisten seikkojen perusteella. Ärsyttävää, vaikka yleensä Varma saa huomatakin olleensa aivan väärässä.

Ällistykseni tämän Seelan Sellan lukeman äänikirjan kuunneltuani oli melkoinen. Siis mitä kirjassa oikein tapahtui? Mikä oli Nevanlinnan idea tai sanoma? Kaisa Kurikka on kehunut kirjaa kovasti Turun Sanomissa: ”Kolmannessa romaanissaan Arne Nevanlinna jatkaa hersyvien henkilöhahmojen luomista. Ensin oli Marie (2008), sitten Hjalmar Jansson (2010), joka piipahtaa taustahenkilönä myös uusimmassa, Varma Siviä Eldeniuksesta kertovassa romaanissa. Kuten edellinen Hjalmar-teos, myös Varma yltyy sellaiseen tarinointiin, jota lukiessa on vaikeaa mutta ehdottoman hauskaa yrittää pysytellä perässä.” Vika onkin todennäköisesti omassa huonossa huumorintajussani, sillä minua ei juuri naurattanut. Vain kerran, myönnetään, kun Varma potkaisi erästä epämiellyttävää pomoa sukukalleuksiin. Osoitus todella kehnosta huumorintajustani, myönnän. J Mutta Hjalmaria tai Varmaa en osaa nähdä ”hersyvinä” niin sitten millään!

Pikkuisen sain lohtua Lasse Koskelan Parnasso-arviosta, jossa hänkin paljastaa olleensa ymmällään: ” Monien merkillisten piirteiden vuoksi Varmaa voisi sanoa epäuskottavaksi tarinaksi. Entä jos vähittäisellä muutoksella onkin jokin funktio? Tässä taitaa olla kyse ns. epäluotettavasta kertojasta. On vaikea uskoa, että Nevanlinnan kaltainen hyvä kirjoittaja vahingossa kirjoittaisi romaanin, jossa yksi jos toinen asia menee överiksi. Jospa kyse on parodiasta? Niin kuin hyvin tiedetään, parodia on vaikea laji ja käy päivä päivältä vaikeammaksi. Parodia edellyttää parodian kohteen jonkinasteista tunnistamista. Mitä Varmavoisi parodioida? Nokkeluuteensa ihastunut kertoja, oudosti käyttäytyvä päähenkilö ja hulvattomaksi kiertyä juoni mahdollistavat tulkinnan, että Varma on romaanin parodia. Se siis tekisi pilaa romaanin kirjoittamisen tavasta. Mahtaako parodia onnistua? Varma taitaa olla muistuttaa liikaakin niitä tekeleitä, joita monet ihan vakavissaan kirjoittavat. Voisi sanoa, että parodiasta tulee liian kohteensa kaltainen, se ei enää olekaan parodia.” Niinpä, minäkään en oikein tajunnut, mitä tässä parodioitiin. Tosin Koskela laskee Hjalmarin yhtä tasokkaaksi romaaniksi kuin Marie, mistä olen jyrkästi eri mieltä.

Jos en olisi kuunnellut tätä äänikirjana, olisin jättänyt kesken. Seela Sellan seurassa kuitenkin työmatkat sujuvat mukavasti, lukipa hän sitten mitä tahansa.

Arne Nevanlinna: Varma

WSOY 2012. Lukija Seela Sella. Kesto 9 h 45 min. 8 cd:tä.

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen

Aamun lehden (HS 9.10.)  televisio-osiosta osui silmiin juttu tänään Yle1:llä alkavasta brittisarjasta Veripunainen, lumivalkoinen, jota kehutaan loisteliaaksi toteutukseksi. Jännittävää todellakin nähdä, miten vaikuttava mutta himolukijalta jo melkein unohduksiin vaipunut kirja on kuviksi muutettu. Luin aikoinaan kirjan tuoreeltaan ja kirjoitin siitä arvion, jonka nyt liitän tänne blogiin tuon televisiosarjan Suomen-ensi-illan kunniaksi. Dickensmäisten tarinoiden ystäville tätä tosiaankin voi suositella lämpimästi.

Michel Faberin tiiliskiviromaanin Veripunainen, lumivalkoinen mukana sukelletaan viktoriaaniseen Englantiin. 1870-luvun puoliväliin sijoittuva väkevä kolmiodraama räväyttää lukijan eteen Lontoon niin haisevat sivukadut ja slummit kuin yläluokkaisen Notting Hillin uutuuttaan kiiltävät huvilat ja vihreät puistikot. Faber piirtää ajankuvan pikkutarkasti kaikkine yksityiskohtineen. Myös suomennoksen kieli on pikantin vanhahtavaa.

Runsaan ja värikylläisen tarinan ytimessä on kolme henkilöä, joiden elämät kietoutuvat kohtalokkaasti yhteen. Hajuvesitehtailija Rackhamin hulttiopoika William suunnittelee vielä kolmikymppisenäkin kirjailijan ja kriitikon uraa, vaikka lahjoja ei todellisuudessa ole. Aatelissukuinen vaimo Agnes sairastelee, eikä yhä köyhemmäksi käyvä elämä muutenkaan tyydytä Williamia. Ajan tavan mukaan mies hakee huvia ja lohtua ryyppyjuhlista ja prostituoiduilta.

Eräällä tällaisella retkellään William kohtaa poikkeuksellisen naisen, neiti Sugarin, joka paitsi tyydyttää kaikki miehen fyysiset tarpeet, myös keskustelee älykkäästi niin kirjallisuudesta kuin liikeasioistakin. Kohtaaminen muuttaa perusteellisesti Williamin elämän. Saadakseen Sugarin kokonaan omakseen hänen on ryhdyttävä työhön. Nopeasti William saa vanhan yhtiön uuteen kukoistukseen, ja hetken kaikki näyttää valoisalta: vaimo piristyy rahan avulla ja Sugarista tulee Williamin yksityinen rakastajatar. Agnesin sairaus kuitenkin pahenee, ja Sugar alkaa tavoitella suurempaa palaa Rackhamien elämästä.

Agnes ja Sugar edustavat ajan naiskäsitysten ääripäitä. Agnes on kasvatettu ihanteellisen viattomaksi naiseksi, mikä osaltaan vie hänet tuhoon. Koruompelua ja pianonsoittoa sisältäneeseen opetukseen ei ole kuulunut sanaakaan ihmisen biologiasta, eikä äidin kuoleman jälkeen ole ketään, joka kertoisi Agnesille mitään. Niinpä tyttö luulee kuukautisvuotoa tappavaksi sairaudeksi ja raskauttaan demonien työksi. Synnytys käy yli heikkohermoisen naisen ymmärryksen, eikä Agnes koskaan tiedä tulleensa äidiksi.

Sugarin kohtalo ei ole parempi. Äiti on ilotalon emäntä, joka myy 13-vuotiaan tyttärensä omassa talossaan. Siitä lähtien Sugar joutuu ansaitsemaan elantonsa siinä kuin muutkin talon naiset. Williamin avulla Sugar kuitenkin yrittää pinnistellä kohti toisenlaista elämää.

Naisten, lasten, työntekijöiden ja köyhien elämä näyttäytyy Faberin romaanissa lohduttomana. Miehet hallitsevat maailmaa ehdoitta ja sokeina. Prostituutio tuomitaan moraalittomana, mutta kukaan ei tunnu näkevän, että riettaus ja himo eivät aja naisia tähän halveksittuun ammattiin, vaan nälkä. Williamkin uskoo loppuun asti naiivisti, että Sugar saa aitoa nautintoa heidän intiimistä kanssakäymisestään. Räikeät vääryydet saavat lukijan kiristelemään hampaitaan, varsinkin kun samanlaiset kohtalot ovat totta tänäkin päivänä.

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen (The Crimson Petal and the White). Suomentanut Hilkka Pekkanen. 857 s. WSOY 2004. 

Michel Faberin tuotannosta lisää Taikakirjaimet-blogista.

Piia Kaikkonen: Kuoleman varjo

Kuoleman varjo on ylikiiminkiläisen Piia Kaikkosen esikoisromaani. Nimestäkin jo voi päätellä, että kirja sujahtaa dekkarigenreen. Päähenkilö Hessu Laine työskentelee parhaan ystävänsä Kari Kallion kanssa suuressa suomalaisessa lääkealan yrityksessä markkina-analyytikkona, ja hänellä on suhde yrityksen toimitusjohtajan vaimon kanssa. Tapahtumat alkavat päivästä, jonka kuluessa Kari kuolee työpöytänsä ääreen äkilliseen sydänkohtaukseen. (Karmaisevaa kyllä luin juuri tätä alkuosaa, kun tuli tieto erään suomalaisen kulttuurivaikuttajan kuolemasta.)

Hessu on tietysti järkyttynyt ja surullinen kuolemantapauksesta, mutta hyvin pian hän alkaa ihmetellä muutamia siihen liittyviä tapahtumia. Ensinnäkin hän ihmettelee, miksi johtaja samana aamuna kyseli häneltä Mark Johnsonista, toisesta firman työntekijästä, jonka kanssa sekä Kari että Hessu olivat tutustuneet urheilukentillä vapaa-aikanaan. Entä miksi Karin kalenterissa luki punaisella Markin nimi ja termi Shadow? Hyvin epämääräisten vihjeiden perusteella Hessu alkaa selvitellä omin päin Karin kuolemaan liittyviä kysymyksiä, vaikka poliisin mielestä tapaus on selvä ja loppuun käsitelty.

Sattuma johdattaa Hessun myös Espanjaan, ja siellä tapahtumat alkavatkin yllättäen saada aivan uusia kierroksia. Salaperäinen Shadow paljastuu espanjalaiseksi peitefirmaksi, jonka suojissa puuhataan isoja kansainvälisiä rikoksia. Miten suomalainen PharMax liittyy kaikkeen? Sen Hessu haluaa selvittää ja saada samalla rikolliset käpälälautaan. Kovin helppoa saati vaaratonta se ei suinkaan ole. Hessu uusine ystävineen joutuu jo Espanjassa pariin otteeseen todelliseen kiipeliin ja hengenvaaraan, eikä tilanne suinkaan helpotu, vaikka hänen onnistuu palata Suomeen.

Kuten jo tästä ylimalkaisesta kuvauksesta voi päätellä, Kuoleman varjo on hyvin juonivetoinen dekkari. Kaikkonen on hienosti onnistunut väistämään monia dekkareita vaivaavan keskikohdan junnaavuuden. Toisaalta tässä auttanee sekin, että kirjaa ei ole väkisin venytetty 300–400-sivuiseksi, vaan napakat 224 sivua ovat riittäneet. Toimintaa ja ihan aitoa jännitystäkin siis riittää, vaikka paikoin lukija joutuu kyllä katsomaan joitakin ratkaisuja läpi sormiensa. Miten esimerkiksi kansainväliset ammattirikolliset voivat olla niin huolimattomia, että ensin kalauttavat epäilyttävän tunkeilijan tajuttomaksi, mutta jättävät sitten hänelle kännykän käden ulottuville? Myös aimo ripaus romantiikkaa tarinasta löytyy sitä kaipaaville. Henkilökuvauksen saralla kirjoittajalla vielä on varaa kehittyä, sillä Hessukin jää kaikesta taustoituksesta huolimatta melko ohueksi kaveriksi, joka ei herättänyt ainakaan minussa kovin suurta myötätuntoa tai samastumisen kokemusta.

Kuoleman varjo on siis ihan kelpo esikoisdekkari, joka antaa aihetta odottaa kirjoittajan seuraavalta kirjalta vielä enemmänkin. Kirjoittajan puolesta ottaakin sitten todella raskaasti päähän kustantajan suorastaan luokaton panostus tähän teokseen. Nordbooksin eräs aiempi julkaisu antoi minulle aikoinaan innoituksen melkoiseen vuodatukseen kustannusalan toimintatavoista.

Kyseinen pohjoissuomalainen keskikokoiseksi kai luokiteltava kustantamo julkaisee oman otantani perusteella raakileita, jotka olisivat kaivanneet kunnon kustannustoimittamista. Vaikkapa tämä Kaikkosen kirja olisi hyötynyt ensinnäkin kunnon oikoluvusta. Jos kielenhuollon perusasiat taitava henkilö olisi kerran lukenut ja korjannut käsikirjoituksen ennen painoon lähettämistä, se olisi huomattavasti lukukelpoisempi. Nordbooksissa nähtävästi ajatellaan, että käsikirjoitukset kelpaavat ainakin kielensä puolesta sellaisenaan ja olettavat, että niitä tarjoavat henkilöt osaavat kirjoittaa kirjakielen normien mukaan. Valitettavasti niin ei ole. Voisin luetella tässä pitkän listan Kaikkosen kirjasta etsimättä löytämiäni oikeakielisyyspuutteita, mutta mainitsen nyt vain muutamia. Shadow-sanaa taivutetaan normin mukaan heittomerkillä (Shadow’n), mutta kaunokirjallisuudessa suvaitaan myös heittomerkitön muoto (Shadown), jota Kaikkonenkin paikoin käyttää. Sen sijaan kaksoispistettä taivutuksessa ei käytetä (Shadow:n). Kuoleman varjossa saattaa olla samalla sivullakin vuoroin kumpaakin jälkimmäistä versiota. Lauseenvastikkeet on pääsääntöisesti erotettu pilkulla päälauseista, vaikka niin ei tule tehdä. Pahempaa kuitenkin on, että paikoin lauseenvastikerakenteet ovat muutenkin aivan omituisia: ”Noustessaan matkalaukkunsa kanssa lentokenttäbussiin, Hessun puhelin pärähti soimaan – Minna!” Puhelin siis nousee matkalaukkunsa kanssa lentokenttäbussiin. Jos käsikirjoitusta tarjoava kirjoittaja ei ole kirjoittamisen ammattilainen, hän mitä todennäköisimmin kaipaa apua juuri tällaisten seikkojen kanssa. Pidän kustantajan velvollisuutena huolehtia, että käsikirjoitus nyt ainakin pintatasolla huolehditaan julkaisukuntoon kunnolla!

Myös juonta olisi voinut kustannustoimittajan kanssa vielä hioa, samaten henkilökuvausta.

Kansikin voisi olla houkuttelevampi. Kuvan on tehnyt Sampo Kaikkonen. Mieshahmoisen varjon takaa häämöttää sanomalehden otsikkosivu, mikä kyllä saa selityksensä kirjassa, vaikka ei kovin keskeinen minusta olekaan.

Piia Kaikkonen: Kuoleman varjo

Nordbooks 2012. 224 sivua.

Tuija Lehtinen: Joka kimma sen tietää

Huomasin kesällä aikakauslehtijutun, jossa kerrottiin, että Tuija Lehtiseltä ilmestyy tänä syksynä sadas kirja. Kirjoitin aiheesta jutun tänne blogiini, ja moni lukija innostui kommentoimaan ja kertomaan omasta suhteestaan Tuija Lehtisen tuotantoon. Innostuin aiheesta uudelleen, kun kirjailija itse kävi lyhyesti kommentoimassa juttuani. Kiitos vielä! Kommentit ovat ylipäätään blogikirjoittamisen se juttu, koko homman suola, mutta erityisen otettu kirjablogisti on, jos kirjailija viitsii tai tohtii kommentoida kirjoitusta jotenkin. Tiedän nimittäin myös, että kaikki kirjailijat eivät halua kommentoida, koska heidän mielestään se ei ole oikein sopivaa. Minusta on, joten älkää turhaan kursailko! Blogit ovat mainio väylä rakentaa siltaa lukijan ja kirjoittajan välille.

Salla kommentoi viimeiseksi hyvin nostalgispainotteisesti juttuuni ja kertoi, että aikanaan häneen kolahti nuortenromaani Joka kimma sen tietää. Itse olen tutustunut lähinnä Lehtisen loppupään nuortenkirjatuotantoon, mutta innostuin tuosta Sallan kommentista sen verran, että päätin etsiä kirjaa kirjastosta. Pääkirjaston varastosta löytyikin yksi lähes puhki luettu kappale. Päällysmuovia on paikattu ja sivuja korjailtu monesta paikasta. Huomasin, että joku tunnollinen kirjastovirkailija on liimaillut lappusia tahroja peittämään, ja onpa yhtä aukeamaa korjailtu valokopioliuskoilla. Kirja on siis käytössä kulunut, ja kun kerran painos on loppunut, on suosittu kirja haluttu pitää kierrossa mahdollisimman pitkään.

Kansikuva on ihanan kasarihenkinen! Harmi, että kirjaston tarra peittää kansitaiteilijan nimen (Eeva Axxxx?). Kukahan kannen on piirtänyt?

Joka kimma sen tietää on ihanan viaton ja jotenkin niin perustuijalehtistä kuin vain voi olla. Hieman ensin takkuilin kirjan kielen kanssa, se kun on kauttaaltaan hyvin nuorisopuhekielimäistä. Tästä myös yllätyin, sillä muistin Lehtisen kyllä kirjoittavan melko vapaasti ja esimerkiksi käyttävän mä-muotoa yleiskielisemmissäkin jaksoissa.

Päähenkilö ja minäkertoja on lukiolaistyttö Bambi, jonka upseeri-isä päättää eläkkeelle siirryttyään ryhtyä kasvattamaan vanhalla pohjanmaalaisella sukutilallaan lampaita. Muuttamaan tottunut nelihenkinen perhe alkaa asettua aloilleen. Urheilullinen tyttö lyöttäytyy oitis paikkakunnan pesisjoukkueeseen, jota luotsaa jumalaisen ihana Juhana. Bambi rakastuu välittömästi korviaan myöten, kuten useimmat joukkuetoverit ovat jo tehneet. Odottamattomien vastoinkäymisten jälkeen ihastumisen kohde kuitenkin vaihtuu pelikaverin veljeen, mutta jälleen eteneminen unelmista toimintaan on tuskallisen hankalaa. Onneksi naapurissa asustava Totti lohduttaa ja kuuntelee Bambin murheita. Samalla Totti huvittelee ärsyttämällä Bambin isää poninhännällään ja sivarijutuillaan.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1988, ja se kyllä näkyy, mutta ainakin minun näkökulmastani mukavalla tavalla. Kännyköitä ei ole, eikä nettiäkään. Englantiin lähteneeltä tyttöystävältä tulee harvakseltaan kortteja ja kirjeitä. Kukaan ei käytä tietokonetta saati pelikonsoleita. Teknisin harrastus taitaa olla lyhytaaltoradion kuuntelu! Nuoriso pyöräilee paikasta toiseen, koska mopojakaan ei ole kovin monella. Myös bussit kulkevat. Suurimpia paheita ovat tupakointi ja viinan juonti, mutta niitäkin harrastetaan kovin vähän ja kiltisti. Rajuinta taisi olla tyttöjen pikakänni tanssipaikan vessassa. Siitä kyllä oli tulla ikäviä seurauksia, mutta onneksi ritari ehtii ratsastaa ajoissa apuun. Seksistä kyllä puhutaan ja unelmoidaan, mutta viatonta suukkoa pidemmälle ei toiminnan tasolla päästä.

Viihdyin tämän nostalgiapaketin parissa mukavasti. Kirjassa ei sen kummempaa juonta ole, mutta hauskat kommellukset ja sanailut seuraavat toisiaan sen verran vauhdikkaasti, että ei ehdi pitkästyä. Mieleen tulevat Anni Polvan kirjat, ainakin, mitä romanttiseen asetelmaan tulee. En osaa kuvitella, että nykyajan lukemista harrastavat tytöt tästä mitään suurta elämystä löytäisivät, mutta ihan luettava se varmasti olisi edelleenkin.

Tuija Lehtinen: Joka kimma sen tietää

Otava 1988. 234 s.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Hieno kansi on Timo Mänttärin käsialaa.

Olen monesti kirjoja lukiessani ihmetellyt, miten kirjat asettuvat pareiksi tai jatkumoksi. Luin edellisviikolla Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat, jossa takinkääntäjämestari Edgar Parts luovii eri isäntien vallan alla yhä parempiin asemiin. Kirjassa kuvataan myös Neuvosto-Viron arkea 1960-luvulla, jolloin Parts kirjoittaa ajan hengen mukaisia historiallisia ”tieto”teoksia.

Seuraavaksi lukulistalla oli uunituore Eugen Rugen Itä-Saksaan eli entiseen DDR:ään sijoittuva romaani Vähenevän valon aikaan. Rugen kirja kattaa ajallisesti vielä Oksasen teosta laajemman kaaren, eli sen vanhimmat henkilöt muistavat yksityiskohtia lapsuudestaan keisarin Saksassa ja viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoden 2001 syksyyn. Mutta rinnakkaisuuksia on paljon! En kuitenkaan aio tässä sen enemmän vertailla kirjoja, mutta Oksasen tarina kyllä väikkyi useaan kertaan mielessäni Rugen teosta lukiessani.

Vähenevän valon aikaan on sukupolviromaani. Sen kaikki keskeiset henkilöt kuuluvat samaan sukuun tai perheeseen. Enemmän painoa on miehillä, isillä ja pojilla, mutta myös vaimojen näkökulma on mukana. Tarinan saa lukija jälleen koota parhaansa mukaan itse, sillä Ruge on rikkonut kronologian varsin perusteellisesti ja jättää tarkoituksella isoja osia tarinasta kokonaan kertomatta. Paikoin tämä turhauttaakin, mutta kokonaisuudesta hahmottuu lopulta kuitenkin tarpeeksi, jotta voi tehdä omia päätelmiään lopusta. Toisaalta palaset ovat kadoksissa myös henkilöiltä, sillä toisiksi nuorin miehistä, Alexander, päättää käyttää rahansa (tai isänsä rahat) selvittääkseen isovanhempiensa arvoitusta.

Romaanin rakenteen kannalta keskeinen päivä on 1. lokakuuta 1989, jolloin vietetään Alexanderin isoisän Wilhelmin 90-vuotissyntymäpäiviä jo totutun kaavan mukaan. Puolueesta joku tulee ojentamaan Wilhelmille kunniamerkin, pidetään puheita ja kulautellaan onnittelumaljoja itäsaksalaisista alumiinisista snapsilaseista. Syntymäpäiviin palataan kaikkiaan kuudesti. Joka kerta näkökulma on vaihtunut. Jotkut tapahtumat valaistaan eri näkökulmista, mutta muuten päivä etenee aamusta kohti iltaa ja yötä. Päivään mahtuu monenlaista dramatiikkaa. Wilhelm ja hänen vaimonsa Charlotte ovat olleet mukana rakentamassa kommunistista Saksaa ja uskovat edelleen vakaasti järjestelmään., ainakin pintatasolla, ulospäin. Uudet tuulet tuoksuvat kuitenkin jo ilmassa. Lukija tietää, että muurin murtumiseen ei ole enää kahta kuukauttakaan, mutta kukaan syntymäpäivien osallistujista ei voisi edes hurjimmissa unelmissaan kuvitella sitä. Siitäkään huolimatta, että raja jo vuotaa Unkarin suunnalla.

Oksasen kirjaan kaipasin jonkinlaista keventävää elementtiä. Rugen romaanissa on kaiken ankeudesta ja traagisistakin elämänkohtaloista huolimatta lämminhenkinen tunnelma. Mukana on kuin onkin ripaus huumoria ja ironiaa, tragikomediaakin. Charlotte ja Wilhelm ovat toisen maailmansodan melskeissä joutuneet maanpakoon Meksikoon, missä he vuosia odottavat määräystä palata Saksaan. Synkän reunan tilanteeseen tuo se, että samaan aikaan Charlotten pojat Kurt ja Werner ovat pakkotyöleirillä jossain Neuvostoliitossa. Jossakin vaiheessa perhe kuitenkin taas palaa yhteen, tosin yhden jäsenen lopullisesti menettäneenä. Kurt tuo mukanaan venäläisen vaimon Irinan, jonka viehättävän ärsyttävä korostus ei katoa vuosikymmentenkään kuluessa. Irina sopeutuu kyllä DDR:ään, mutta muurin murtuminen on hänelle liikaa. Luostarihanhen valmistamisessa perheen jouluaterialle ei ole enää mitään hohtoa, kun kaikki tarvikkeet voi hankkia supermarketista. Luovaa vaihtotalouden hallintaa ei enää tarvita. Toinen yhtä tragikoominen ja tunnistettava hahmo on Irinan äiti, jolle loputtoman paperisodan jälkeen saadaan muuttolupa Irinan ja Kurtin luo. Äiti harmittelee, ettei tullut kuitenkin ostaneeksi televisiota Moskovasta, silloinhan se puhuisi venäjää.

Kurtin ja Irinan sukupolvea Saksojen yhdistäminen tuntuu kirpaisevan raaimmin. DDR:ssä he ovat olleet hyväosaista keskiluokkaa, mutta nyt kaikki murenee hetkessä. Irina pohtii, miten hänen eläkkeelleen käy. Vanhassa järjestelmässä hänelle on korvattu sodanaikaisia kärsimyksiä, mutta maksavatko saksalaiset siitä, että hän on taistellut heitä vastaan? Kurtin huolena on koko keski-iän ollut pakkotyöleirillä ja karkotuksessa menetetty nuoruus. Lukuisatkaan naisseikkailut eivät tunnu korvaavan sitä. Entä miksi poika, Alexander, on jatkuvasti tyytymätön? Kirja alkaa vuodesta 2001, kun Alexander käy sairaalasta päästyään pitkästä aikaa tervehtimässä täysin dementoitunutta isäänsä. Kirjoittamalla uran luonut isä osaa sanoa enää "joo".

Alexanderin poika Markus on Wilhelmin syntymäpäivän aikaan 12-vuotias. Kun muuri murtuu, hänen äitinsä loikkaa uuden miehensä kanssa suoraan vihreälle oksalle. Markus on täysin hukassa. Muurin takaa väikkynyt valkoisessa valossa hohtava paratiisi osoittautuu aivan toisenlaiseksi todellisuudessa.

Kun lukijalla on jo tämän verran ikää kuin minulla, voi peilata tapahtumia omiin muistikuviinsa ja kokemuksiinsa. Berliinin muurin murtumista on vaikea unohtaa, vaikka ei sen varjossa konkreettisesti asunutkaan. Tapahtuman heijastukset ulottuivat laajalle ja vaikuttavat toki edelleen. Helsingin Sanomien eilisestä (2.10.2012) numerosta tosin selvisikin, että kuulun siihen sukupolveen, jonka keskeisiä maailmanhistoriaan liittyviä avainkokemuksia on juuri Berliinin muurin murtuminen. (Jutussa käsiteltiin Pilvi Torstin kirjaa Suomalaiset ja historia.) Eipä siis ihme, että Rugen teos minua puhutteli.

Powileitien ja Umnitzereitten vaiheet kietoutuvat ja vertautuvat valtion nousuun ja murenemiseen. Vielä 1960-luvulla, muurin rakentamisen jälkeenkin, valtion ja aatteen ideat vakuuttivat, mutta mitä pidemmälle 1980-luku kului, sitä ontommalta kaikki alkoi ainakin nuoren polven silmissä vaikuttaa. Wilhelmin ja Kurtin dementoituminen saavat lisämerkityksiä. Markus tuntee 2000-luvun alussakin suurta toiseutta, vaikka oli vasta lapsi Muutoksen aikaan. Ihmiset sopeutuvat näennäisesti, mutta kaikki jättää jälkensä pinnan alle. Tämän Ruge kuvaa teoksessaan rehellisesti ja lämpimin värein, DDR:n ankeanharmaudesta huolimatta. Myös värikylläinen, äänekäs ja runsas Meksiko tarjoaa kontrastia Itä-Euroopan mielenmaiseman sävyttömyydelle. Tosin se ei näyttäydy reaaliaikaisesti paratiisina, mutta muuttuu sellaiseksi Charlotten ja erityisesti Wilhelmin mielikuvissa ollessaan osa menneisyyttä.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (In Zeiten des abnehmenden Lichts)

Suom. Liisa Ryömä ja Robert Ryömä. Atena 2012. 429 s.

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

Oivallinen valinta koulun kirjallisuusesseen aiheeksi on klassikkokirjailija Pentti Haanpää ja hänen tunnetuin teoksensa Noitaympyrä. Tässä hyväksi havaitussa esseessäni selostan hieman teoksen juonta ja kerron tärkeimmät tiedot kirjasta. Kirja on sopivan lyhyt ja juoneltaan vetävä, joten sen lukaisee vaikka yhdessä illassa.

Pentti Haanpää (1905–1955)  oli tunnettu ja lukijoiden keskuudessa erittäin suosittu suomalainen kauhukirjailija, joka tunnetaan erityisesti laajasta kauhunovellituotannostaan. Haanpää kirjoitti yli 300 novellia ja kymmenen romaania sekä useita toimintaelokuvien käsikirjoituksia.

Haanpää syntyi Pohjois-Pohjanmaalla silloisessa Pulkkilassa Leskelän kylässä yhteiskunnallisesti ja kirjallisesti toimeliaaseen sukuun. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä. Isä on kirjailija Mikko Haanpää ja äiti on Maria Susanna o.s. Keckman. Äidin suku oli aikanaan tunnettua sikojen jalostuksen hyväksi tehdystä työstä. Itse Haanpää hankki kirjoittamistottumusta julkaisemalla salanimellä tarinoita siihen aikaan suosituissa viihdelukemistoissa, kuten Korkeajännitys ja Texwiller.

Haanpää meni 1940 naimisiin kirjanpitäjä Alli Karjalaisen kanssa. Pariskunnalle syntyi tytär Elsa vuonna 1945.

Pentti Haanpää hukkui kalastusretkellä syyskuun lopulla vuonna 1955 Pyhännän Iso-Lamujärveen. Alkoholilla oli tiettävästi osuutta asiaan, mutta varmaa tietoa siitä ei ole.

Haanpää piti itse parhaana teoksenaan vuonna 1931 valmistunutta maagista romaaniaan Noitaympyrä. Kirjailija oli tuolloin jo vakiinnuttanut asemansa suomalaisen viihdekirjallisuuden kärkinimenä, ja Noitaympyrästä ennustettiin myös kansainvälistä läpimurtoa. Maan suuret kustantajat kilpailivat ankarasti käsikirjoituksesta, mutta Haanpää päätti lopulta julkaista sen omakustanteena kerätäkseen itselleen suuremman osan rahallisesta tuotosta. Ratkaisu oli omana aikanaan rohkea mutta Haanpään kannalta viisas. Noitaympyrän tuotoilla hän saattoi keskittyä loppuaikansa vain kirjoittamiseen vailla taloudellisia huolia. Kirja julkaistiin uudelleen vuonna 1956, kirjailijan kuoleman jälkeen, kustantajien yhteistyönä kunnianosoituksena Haanpään hienolle uralle.

Noitaympyrän päähenkilö on metsätyömiehen peitehahmossa esiintyvä Pate Teikka. Hän ei löydä sijaansa aikansa suomalaisessa yhteiskunnassa, koska silloinen ajattelutapa ja tiukka uskonnollisuus kielsivät kaiken noituuden ja magian, erityisesti mustan magian harjoittamisen ankarasti. Hän kohoaa kuitenkin yliluonnollisten kykyjensä ansiosta tukkijätkästä pelätyksi työnjohtajaksi. Kun yhtiö painostaa työntekijöitään työskentelemään tehokkaammin ja halvemmalla vallitsevan maailmanpulan (eli laman) varjolla, Teikka ei voi sitä hyväksyä, vaan painuu kannattajineen maantielle. Siellä hän kokee monenlaista ja ajautuu lopulta asumaan Lappiin etelästä matkalla olevan maisterioriginellin Raunion kanssa. Lyhyen hyvän ajan jälkeen Raunio loukkaantuu auto-onnettomuudessa ja tekee turhautuessaan itsemurhan.

Pate Teikka kaipaa ystäväänsä ja maagiveljeään Rauniota syvästi ja tekee epätoivoissaan ratkaisun, joka kirjoittamisaikana tuntui lukijoista varmaankin mahdottomalta: hän astuu rajan yli Neuvostoliittoon. Hän ei näe Suomessa minkäänlaisia elämisen mahdollisuuksia. Neuvostoliittoon hän loikkaa, koska tietää siellä tundralla edelleen asuvan suomensukuisia kansoja, joiden shamanistiset taidot ovat ylivertaisia. Pate Teikka toivoo voivansa oppia udmurttishamaaneilta, miten matkustetaan transsissa eli loveen langenneena tuonpuoleiseen. Ajatuksena on noutaa Raunio takaisin rajan takaa ja palata sitten yhdessä Suomeen.

Vaarallisen matkan jälkeen Pate Teikka lopulta saapuu tundralla asuvien heimojen tärkeimmän shamaanin luo. Hän joutuu ensin vaikeitten tehtävien, kuten Hiiden hirven kaatamisen, avulla todistamaan omat kykynsä ja puhtaat aikeensa. Kun epäluulot ovat haihtuneet, Pate Teikka astuu shamaanioppaansa kanssa Noitaympyrään, maagiseen kehään, jonka kautta pääsee kärpässieniuutteella autettuna kuoleman valtakuntaan, vaikka onkin vielä elossa. Ilokseen Pate löytääkin Raunion, joka ensin vastustelee palaamista. Pate kuitenkin saa juoniteltua Raunion mukaansa. Kun miehet heräävät transsista, on pettymys melkoinen, kun Pate huomaa, että Raunio on lähinnä zombie. Tyyppi myös haiskahtaa luvalla sanoen kammottavasti kalmolta, jota madotkin ovat jo päässeet kalvamaan. Paha vain, että zombiet eivät voi enää palata kuolleitten valtakuntaan edes Noitaympyrän kautta. Pate pakenee, ja Raunio-zombie jää vaeltelemaan tundralle vailla päämäärää.

Haanpään Noitaympyrä on suomalaisen kauhuperinteen klassikko, eikä syyttä. Kirja on kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa, ja on suoranainen ihme, ettei siitä ole jo tehty Hollywood-elokuvaa. Zombie-kohtaukset nykyaikaisin erikoistehostein maustettuna olisivat todella herkullisia!  Alun tukkilaisromantiikan sävyttämä hitaus tietysti hieman hankaloittavat lukemisen alkuun pääsyä, mutta viimeistään keskivaiheilla kirja suorastaan imaisee mukaansa. Lopussa jotkut kohtaukset, kuten kuolleitten maailman inhottavat kuvaukset, ovat suorastaan ällöttäviä, mutta ne kuuluvat lajityypin perinteeseen.

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

1931/1956. 98 sivua.

P.S. Jos kiinnostuit, lisäselvennystä mm. täällä ja täällä.