Sosiologit ja psykologit analysoivat kirjahamstrausta

Kirjablogit ja erityisesti kirjablogien pitäjät ovat ajan hermolla. Asiantila tuli jälleen todistetuksi. Tessa kirjoitti Aamuvirkussa yksisarvisessa vain vajaat pari viikkoa sitten otsikolla Se, mistä kirjablogeissa ei tarvitse kirjoittaa siitä, miksi lukutoukat hamstraavat kirjoja. Vai hamstraavatko he? Aiheesta sukesi hauska ja kiinnostava keskusteluketju, jossa monet kirjahullut tulivat ulos kaapista. Oli joukossa tosin niitäkin, jotka kertoivat, etteivät oikeastaan halua kirjoja omistaa, koska tavaraa ylipäätään on jo maailmassa niin paljon. Mutta enemmistö taisi kuitenkin olla sillä linjalla, että kirjoja on vain pakko hankkia lisää. Yksi Tessan kiintoisa argumentti koski kirjoja ja aikaa: Jos lifestyle (ja muoti ja tyyli ja mitänäitänyton) blogeissa esiin nousee kuluttaminen, kirjablogeissa siihen verrattavin suure on aika. Jostain syystä, tai siis oikeastaan ainakin osittain ihan aiheesta, aika mielletään kuitenkin paljon demokraattisemmaksi suureeksi kuin raha.

                                                 

Ystävällisesti Tessa viittaa tekstissään myös tänne minun blogiini, jossa taannoin keskusteltiin juuri tuosta ajasta. Mistä kirjatoukat oikein repivät kaiken ajan kymmenien, satojenkin kirjojen lukemiseen vaikkapa vuoden mittaan? Priorisoimalla, toki.

Mutta tämän keskustelun ajankohtaisuus? Tänään posti kantoi kotiin Tiede-lehden numeron 4/2012. Lehdessä on hauska artikkeli otsikolla Keräilijä näkee tavarassa outoa taikaa (Mikko Puttonen on toimittaja). Keräilyä tarkastellaan lyhyesti parista näkökulmasta, ja yksi niistä on väliotsikon Lukutoukka häilyy rajamailla alla. Suoraa lainaa artikkelista:

Onko se keräilijä, jonka kirjahyllyt pullistelevat lukemista? --- Ensimmäinen vastaus on ei. Lukija ei osta kirjoja niiden itsensä vuoksi vaan lukeakseen niitä. Käyttötarkoitus ohittaa keräilyarvon. Lukutoukka on eri asia kuin bibliofiili eli kirjojen keräilijä, joka panee lukijaa enemmän painoa teoksille esineinä. --- Toinen vastaus kysymykseen on valikoiva kyllä. Monien keräilijöiden tiedetään haluavan kokoelmallaan näyttää, millainen ihminen hän on. Kokoelma edustaa häntä. Myös kirjatoukan hyllyt saattavat sanoa: katsokaa, täyttäjämme arvostaa lukemista. Tätä itseilmaisun välinettä uhkaa tulevaisuudessa sähköinen kirja. Niitähän menee hyllymetreittäin yhteen vaatimattomaan lukulaitteeseen.

Eikö Tessa blogin keskustelussa tullutkin jokainen edellä esitetty näkökanta esille? Muun muassa Booksy toteaa kommentissaan näin:

Vetoan myös Hornbyn perusteluun: kirjahyllyillä rakennamme minuuttamme. Ehkä en ole vielä lukenut kaikka ostamiani kirjoja, mutta hankkimalla option hyllyyn olen ilmaissut mitä haluan lukea. Eli vähän samalla linjalla olen kuin Satu. Kerron itselleni kuka haluan olla. Krhm, valinnoista päätellen jakomielitautinen...? :-)

Mutta kirjojen ostamista tai muuta hamstraamista tulevia lukunautintoja tai kirjahyllyn edustavuutta ajatellen tutkivat ja pohtivat siis ihan professorit! Miksipäs emme me kirjablogistit?

Omaa käyttäytymistäni kirjojen suhteen olen koettanut monesti analysoida. Onko pakko hankkia kaikki kirjailijan julkaisemat kirjat, jos on pitänyt jostakin hänen teoksestaan ja hankkinut sen? Sarja olisi mielellään saatava täydelliseksi. Tälläkin hetkellä kaihertaa, että Kirsti Ellilän kirkkotrilogiasta puuttuu keskimmäinen osa! Mutta minne mahtuvat kaikki dekkarit, joita olen kerännyt tuhottomasti? Tuskin luen niitä koskaan uudelleen. Mieluusti lainailen omistamiani kirjoja muille. On sitten kivaa keskustella kirjasta, kun kumpikin on sen lukenut. Tätä perustelua siellä Aamuvirkussa yksisarvisessakin käytettiin. Raaka ja paljas totuus on, että minulla alkaa jo olla liikaa kirjoja. Mutta silti hankin lisää…

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Pohjoismaisten dekkaristien kärkinimiin on vastedes laskettava myös tanskalainen Jussi Adler-Olsen. Miehellä on takanaan monipolvinen ja sekalainen ura eri aloilta. Wikipedian mukaan Adler-Olsen on opiskellut lääketiedettä, sosiologiaa ja elokuvan tekoa. Takana on mm. kustannusalan töitä ja sarjakuvabibliografiaa sekä kaksi tietoteosta Groucho Marxista 1980-luvulla. Taitoja on myös musiikin puolelta, ja Adler-Olsen on toiminut kitaristina ja tehnyt sävellyksiäkin.

Kaunokirjallinen ura alkoi 1997 teoksella Alfabethusen eli suomeksi Aakkostalo, joka sijoittuu toisen maailmansodanaikaiseen Saksaan. Kaksi erikoistehtävää suorittamassa ollutta brittilentäjää ammutaan alas Saksan yllä ja suljetaan mielisairaalaan. Kriitikko Keijo Kettunen luonnehtii sitä lyhyesti karkeaksi ja epätasaiseksi Helsingin Sanomien arvostelussa, joka varsinaisesti käsittelee Adler-Olsenin toista teosta …ja hän kiitti jumalia.

… ja hän kiitti jumalia (tanskaksi … og hon takkede guderna, myöhemmin nimi on jostain syystä muutettu ja alkuaan se on ollut Firmaknuseren) ilmestyi Suomessa vuonna 2004. Tätä teosta Kettunen kuvailee ylipitkäksi, verkkaisesti eteneväksi vyöryvän lukuromaanin henkeä tavoittelevaksi kirjaksi, jossa on turhan tunteikkaita ihmissuhdedraamoja ja pseudofilosofointia. Ei siis kovin mairittelevaa.

Ainakin tanskaksi on ilmestynyt vielä trilleri Washington dekretet, ennen kuin Adler-Olsen aloitti nk. Osasto Q -sarjan. Nyt lukemani Vanki on sarjan aloitusosa, joka on ilmestynyt Tanskassa vuonna 2007 nimellä Kvinden i buret. Nimi siis kääntyisi suoraan suomeksi Nainen häkissä.

Vanki on peruskuvioltaan perinteinen poliisiromaani. Päähenkilö on Kööpenhaminan pääpoliisilaitoksen rikospoliisin apulaiskomisario Carl Mørck. Mies on tutunoloinen hahmo poliisiromaanien ystäville; työssään taitava mutta muuten monella tapaa estynyt ja rajoittunut. Romaanin alussa Mørck siivotaan kierosti pois tieltä, koska hänen ärtynyt olemuksensa saa koko osaston tutkijoiden työhyvinvoinnin laskemaan alla arvostelun. Mørck ei tavallisestikaan taida olla mikään herkullinen työtoveri, mutta nyt tilanne on kestämätön. Syynä on pari kuukautta aikaisemmin tapahtunut katastrofi, jossa Mørckin tutkintaryhmää on ammuttu rikospaikalla. Yksi hänen alaisistaan on kuollut tapauksessa ja toinen halvaantunut kaulasta alaspäin loppuelämäkseen. Mørckiä osui ohimoon, mutta hän pysyi tajuissaan koko välikohtauksen ajan. Nyt hän kärvistelee syyllisyyden kourissa. Miksi hän ei vetänyt asettaan esiin vaan makasi toverinsa alla ja teeskenteli kuollutta?

Kun Mørck on ehtinyt työskennellä viikon sairauslomansa jälkeen, hänet ”ylennetään” uuden erikoisosaston, Osasto Q:n päälliköksi. Toimitilat ovat laitoksen kellarissa, ja mies on itse osaston ainoa työntekijä. Toimenkuvana on penkoa koko Tanskan alueen selvittämättä jääneitä rikoksia. Mørck vaatii itselleen assistenttia, ja toive täytetään palkkaamalla tehtävään Assad, syyrialainen poliittinen pakolainen, joka tuo omaan toimistokopperoonsa paitsi rukousmaton myös joukon valokuvia koko suvustaan. Mørck aloittaa rennosti ratkomalla päivät sudokua, jos ei satu nukuttamaan. Assad sen sijaan vaikuttaa sietämättömän tehokkaalta. Kun yläkerroksista alkaa lopulta valua paperinivaskoja Mørckin pöydälle, saa Assad hänen mielenkiintonsa kohdistettua kauniin ja menestyneen poliitikko Merete Lynggaardin katoamistapaukseen.

Merete Lynggaard on kadonnut jäljettömiin laivalta, jolla hän on ollut matkalla Berliiniin aivovammaisen veljensä kanssa. Tapahtumasta on jo ehtinyt kulua viisi vuotta. Vahvin teoria on, että Merete on vahingossa pudonnut yli laidan ja kadonnut iäksi hyiseen Itämereen. Tai sitten vammainen, puhekyvytön Uffe on tyrkännyt hänet. Itsemurhamahdollisuuttakin on tutkittu, mutta sitä on pidetty epätodennäköisimpänä vaihtoehtona.

Lukija tietää koko ajan enemmän kuin Carl ja Assad. Jo prologina on kohtaus, jossa nimetön henkilö havahtuu pimeästä ja tyhjästä tilasta. Ulospääsyä ei ole. Sen jälkeen aletaan seurata vuoron perään nykyhetkessä ei vuoden 2007 keväällä haparoivia poliiseja ja vankia, joka on ollut suljettuna häkkiinsä vuodesta 2002. Vanki on siis Merete. Mutta kuka hänet on vanginnut ja miksi? Saavatko Carl ja Assad arvoituksen ratkaistua ajoissa? Aika nimittäin käy vähiin, ja loppuratkaisu on suorastaan piinaavan jännittävä.

Tavalliseen tapaan Mørck huomaa assistenttinsa kanssa varsin pian, että alkuperäinen tutkinta on tehty karmaisevan hutiloiden. Jäljet ovat kuitenkin jo varsin kylmät, mutta ahkera työ ja terävä ajattelu tuottavat vähitellen tulosta. Tosin epäonneakin on matkassa. Poliiseja viivyttää esimerkiksi virus, jonka valtionhallinnossa työskentelevä kuntauudistukseen suivaantunut ohjelmoija on tartuttanut kaikkiin keskeisiin rekistereihin, kuten väestörekisteriin. Muutenkin Tanskan yhteiskunnan ongelmat vaikuttavat tässä kirjassa pelottavan tutuilta. Poliisia myllerretään toistuvilla organisaatiouudistuksilla samaan aikaan, kun määrärahoista on jatkuva pula. Yksiköitä siirrellään paikasta toiseen ilman näkyvää mieltä. Hallitus pysyy vallassa, kunhan tupakka ja alkoholi pysyvät kohtuuhintaisina.

Löysin nettiä pikkuisen selailemalla mielenkiintoisen haastattelun, joka Adler-Olsenista on tehty juuri tämän teoksen ilmestyttyä. Siinä kirjailija kertoo monista tärkeistä ajatuksistaan kirjan kirjoittamisesta. Adler-Olsenin isä työskenteli mielisairaaloissa ja hoitokodeissa, kun Jussi oli pieni. Niinpä hän vietti osan onnellisesta lapsuudestaan varsin erikoisissa oloissa.

Well, before the psychoactive drugs came to Denmark, I lived in a mental-hospital where two of the doctors scared me more than the troubled patients. In my father’s opinion, they treated the patients unnecessarily harsh. Those two men in white were absolute powers in my world. They were the ones with the injection-needles, the rubber things in their pockets and the strong eye-glasses. One of them always started a meal by drinking two raw eggs from a glass - THAT scared me, not the patients, and since then I have been looking upon authorities with an absolute power to rule over the lives of others with certain disgust. So yes: there is some reflection to the hospitals of my childhood in Egely.

Egely on vammaisten hoitokoti, jossa Uffe Lynggaardia hoidetaan Mereten katoamisen jälkeen. Carl Mørck vierailee hoitokodissa kahdesti, ja saa aikaan melkoista kaaosta jälkimmäisellä käynnillään. Paikkaa ei mielestäni kuvailla kovinkaan tarkasti. Väkivallan kuvailusta kirjoissaan Adler-Olsen sanoo seuraavaa:

It is true that there are not many descriptions of violence in my novels, and yet it IS there, only not in a detailed form. I have a couple of dogmas in writing, and one of them is that the reader must have the opportunity to create their own images from my not so detailed descriptions. I call it the ‘missing voice’ in the story. If I continually try to challenge the imagination of the readers, especially their individual psychological experiences, I’m quite positive that we end up with not only a good read but also a better understanding of the life and individuals around us. And THAT’S powerful.  

Olen samaa mieltä. Vangissa on yllättävänkin vähän suoran väkivallan kuvausta, vaikka hyvin raakaa väkivaltaa käytetäänkin. Pahinta on väkivalta, jota tehdään häkkiin suljetulle Meretelle. Se ei ole niinkään fyysistä, vaikka sitäkin on, vaan henkistä. Adler-Olsen on onnistunut siepatun mielenliikkeiden ja ahdistuksen kuvauksessa loistavasti.

Merete takertuu hyviin muistoihinsa pysyäkseen järjissään. Hän muistelee näkemiään elokuvia ja lukemiaan kirjoja:

Hän oli maannut lattialla ja muistellut lukemiaan kirjoja. Hän ajatteli niitä usein välttyäkseen pohtimasta elämää, joka hänellä olisi voinut olla, jos hän vain olisi valinnut toisin. Kun hän ajatteli kirjoja, hän pääsi hetkeksi toiseen maailmaan. Pelkkä paperin kuivuuden ja karheuden tunne ja höyrystyneen selluloosan ja painomusteen tuoksu saattoivat sytyttää hänessä kaipuun palon. Hän oli ajatellut kuvitteellista kirjastoaan tuhansia kertoja ja valinnut kaikista maailman kirjoista sen ainoan, jonka voisi varmasti palauttaa mieleensä sepittämättä sille jatkoa. Ei sitä, jonka hän toivoi muistavansa, eikä sitä, joka oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Hän valitsi sen ainoan sykähdyttävän kirjan, joka oli säilynyt koskemattomana hänen kidutetussa muistissaan. Hänen äitinsä oli lukenut sitä hänelle, ja hän itse oli lukenut sitä Uffelle. Nyt hän istui pimeässä ja ponnisteli lukeakseen sitä itselleen. Pieni filosofinen karhu nimeltä Puh oli hänen ainoa toivonsa, hänen turvansa mielipuolisuutta vastaan, nalle ja kaikki Puolen hehtaarin metsän eläimet.

Vanki on siis Osasto Q:n aloitusosa. Tanskaksi sarjasta on ilmestynyt jo neljä osaa, Fasandebrærne (2008), Flaskepost fra P. (2009) ja Journal 64 (2010). Näiden suomennoksia siis jään odottelemaan. Odotellessa voi vierailla Jussi Adler-Olsenin kotisivuilla.

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Kvinden i buret)

Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012. 424 s.

Kirjailija – kaikkien alojen asiantuntija?

Eilisen Helsingin Sanomien (7.4.) kulttuurisivujen Näkökulma-kolumnin otsikko sai taas meikäläiseltä melkein kahvit väärään kurkkuun: ”Sofi Oksanen ei tunne musiikin naistutkimusta”. Kulttuuritoimittaja Hannu-Ilari Lampilan otsikointi oli siis ainakin toimiva, luinhan minäkin kolumnin peräti kahteen kertaan.

Kolumnin pohjana on Sofi Oksasesta Rondo-lehden huhtikuun numeroon tehty haastattelu (ainakin oletan, että kyseessä on haastattelu, valitettavasti minulla ei ole käytössä alkuperäistä tekstiä). Sen sysäyksenä taas on ollut se, että Suomen kansallisoopperassa on tarjolla 20.4. Puhdistus-oopperan kantaesitys. Ooppera perustuu Oksasen romaaniin ja sen on säveltänyt virolainen Jüri Reinvere. Tämän hienon tapauksen kunniaksi Rondossa siis on annettu puheenvuoro myös kirjailijalle, joka Lampilan kiukuksi osoittaa täydellistä asiantuntemattomuutta mitä musiikin naistutkimukseen ja musiikin historiaan ja tutkimukseen ylipäätään tulee.

Suora lainaus kolumnista:

”Kirjailija puhuu Rondo-musiikkilehden huhtikuun numerossa suhteestaan oopperaan. Puhdistus-projekti innosti häntä tutkimaan musiikin historiaa. Häntä kiinnosti se, ’ettei säveltäjissä ollut naisia’. ’Musiikin maailma on tässä suhteessa vanhakantaisempi kuin kirjamaailma’, Oksanen toteaa osuvasti. ’En tiedä, kysytäänkö musiikkipuolen tutkimuksessa samanlaisia kysymyksiä kuin aikoinaan on kysytty naistutkimuksessa’, Oksanen pohtii. Melkein närkästyn suomalaisen musiikkitieteen naistutkimuksen puolesta.”

Lampila siis ”melkein närkästyy”. Hän toteaa, että ko. tieteenalalla on Suomessakin pitkät perinteet ja se on noudatellut kansainvälisiä linjoja keskeisissä kysymyksissä. Lampila jatkaa perustelujaan näin: ”Pirkko Moisala julkaisi jo 1994 Musiikkilehdessä laajan ja informatiivisen artikkelin nimeltä ---.” Kas ettei Sofi Oksanen ollut tähän lehtiartikkeliin tutustunut ennen kuin meni omaa tietämättömyyttään paljastamaan ja miltei kyseenalaistamaan suomalaisen musiikkitieteen naistutkimuksen koko perustan!

Eikä tässä vielä kaikki. Oksanen se ei malta pitää suutaan pienemmällä. ”Mutta yksi syy vääristymään voi olla se, että ns. ’tekijän kuolema’ ei ole vielä tapahtunut klassisessa musiikissa, siellä vallitsee yhä vahva neromyytti.” Lampila kiirehtii esittelemään mm. brittiläisen tutkijan Jason Tonbeen, joka on kyseenalaistanut säveltäjämyytin. Radikaalit sosiologit ovat Lampilan mukaan edenneet vielä Tonbeen näkemyksiäkin pitemmälle. Lopuksi Lampila kuitenkin toteaa, että ”teoriat eivät ole kuitenkaan herättäneet kovin suurta kauhua yksilöllistä ainutkertaisuuttaan vaalivien säveltäjien keskuudessa”. Lampilakin siis myöntää, että Oksanen on oikeassa. Vai ymmärsinkö oikein? Silti oli näpäytettävä, että kyllä musiikintutkijatkin jo ovat tekijän tappaneet, ainakin Britanniassa. Kas ettei Oksanen tätäkään teoriaa tuntenut?

Mikä tässä nyt sitten minua jurppii? Jotenkin tuo vaivoin kätketty vahingonilo siitä, että menestyvällä Sofi Oksasellakin on heikko kohtansa. Vaikka naikkosen romaanista tehdään oikein ooppera, ei hän tiedä mitään musiikkitieteen tutkimuksesta eikä alan teorioista. Silti kehtaa antaa lausuntoja, ikään kuin olisi jokin tietäjä. Parempi olisi antaa lausuntoja vain sellaisista asioista, joista oikeasti jotakin tietää. Niinpä kai. Mutta miksi oletetaan, että kirjailija olisi jokin lausuntoautomaatti, että kirjailijuus tekisi ihmisestä kaikkien alojen erehtymättömän asiantuntijan? Oksanenhan suoraan myöntää, ettei nyt kuitenkaan tunne musiikkitieteen kenttää. Jotenkin hänen olemuksensa vain tuntuu saavan erityisesti miehet takajaloilleen, vai kuvittelenko nyt vain?

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Onpa harmi, että taitava Jussi Valtonen on julkaissut toistaiseksi vain kolme kaunokirjallista teosta! Nyt olen nimittäin lukenut ne kaikki. Aloitin Siipien kantamista, joka edelleen on näistä kolmesta suosikkini, sitten luin Valtosen esikoisromaanin Tasapainoilua. Säästelin viimeistä, kirjailijan tuotannon keskimmäistä teosta Vesiseinä, melko pitkään, mutta lopulta kirjaston uusimisraja alkoi tulla vastaan.

Vesiseinä ei ollut millään muotoa pettymys, päinvastoin, pidin siitä kovasti. Vaivattomasti soljuva proosa ja suorastaan taiturillinen henkilökuvaus saavat vain ihmettelemään jälleen kerran, kuinka pienen piirin tuntema kirjailija Valtonen on. Lukekaa kaikki hänen kirjojaan! Vaatikaa mieheltä uutta romaania!

Vesiseinää on vaikea tunkea oikein mihinkään kategoriaan. Jori luonnehtii sitä novellikokoelmaksi, mutta vaikka en sitä kiistäkään, luin tämän itse lähinnä uudenlaisena romaanina. Valtonen on kuitenkin otsikoinut tekstinsä kuin novellit ikään, joten ehkä novellikokoelma on ollut hänenkin ajatuksensa. Kirjassa on kahdeksan vaihtelevanpituista osaa tai novellia, miten nyt sitten tulkitaankin. Kaikkia niitä yhdistää kuitenkin Antti Aarnio, vaikka yhdessä tarinassa päähenkilö onkin hänen sisarensa Outi.

Mahdollisia maailmoja on ensimmäisen osan otsikko, ja se oikeastaan paljastaa tai pitää sisällään kirjan idean. Ihmisen elämä on täynnä valintoja ja tienhaaroja, jotka vievät häntä eri suuntiin. Millainen elämästä olisi tullut, jos olisi aikanaan valinnutkin toisin? Ensimmäisessä osassa minäkertoja Antti on vielä poika, jonka toimittajaisä alkoholisoituu yhä pahemmin. Lopulta Antin ollessa 17-vuotias äiti lopulta ottaa eron miehestään. Kirjan päätösosassa vanhemmat kuitenkin aikovat viettää 50-vuotishääpäiväänsä mökillä.

Aloitusosassa tärkeä rooli on isällä, mutta tarinassa vilahtelee usein myös Antin luokkatoveri Alexander, joka on kotoisin Neuvostoliitosta. Matikkaneroa kiusataan koulussa ja vapaa-ajalla armottomasti, ja Antti on hänen ainoa ystävänsä, ainakin kunnes tapahtuu muutamia asioita, joita Anttikin salaa häpeää ja katuu.

Nuorena Antti pohdiskelee omaa tulevaisuuttaan ja uravalintaansa. Ammattihaaveita on kaksi, toimittaja tai aivotutkija. Valtonen on kirjoittanut auki kummatkin vaihtoehdot. Osassa tarinoista Antti on menestyvä toimittaja, jonka vaimo Elli on juristi. Toisissa taas Antista on tullut aivotutkija, joka tekee loputonta väitöskirjaansa pienipalkkaisen assistenttina ja vaimo Elli on lääkäri. Vaihtoehtoisissa tarinoissa Antilla joko on tytär tai sitten ei ole. Toimittaja-Antti elää äärisnobistista ja itsekästä elämää yhä pahemmin alkoholisoituen, mutta aivotutkija-Antin materiaalinen elämä ja arvomaailmakin ovat aivan toisenlaiset. Myös Antin siskon Outin elämästä vilahtaa tarinoissa erilaisia versioita.

Ratkaisu on ihmeen toimiva ja raikas, vaikka tuskin täysin omaperäinen. Yleensä harmittelen, jollen pysty rakentamaan romaanien henkilöistä johdonmukaista ja loogista kuvaa. Tässä sen puuttuminen ei haittaa lainkaan. Oikeastaan juuri päinvastoin. On herkullista tehdä vertailuja esimerkiksi eri Anttien luonteenpiirteistä ja ratkaisuista.

Mitenköhän Valtosen saisi julkaisemaan pian lisää?

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Like 2006. 213 s.

P.S. Vielä muutamia huomioita. Valtosella tuntuu olevan jotakin lastentarhanopettajia vastaan, tai sitten kyseessä on rankkaa ironiaa. Siipien kantamissahan Juhani seurusteli aivan sietämättömän lastentarhanopettajan kanssa. Vesiseinässä Valtonen sivaltaa vain lyhyesti:

Niillä on olevinaan niin hyvä suhde, sillä ja sen lastentarhanopettajavaimolla. Millainen ihminen ryhtyy lastentarhanopettajaksi?

Ajatus on ääri-itsekeskeisen toimittaja-Antin päästä, joten sekin kertonee jotain Valtosen todellisista ajatuksista!

Kirjan nimi selittyy näin:

Ennen esitelmää Outi näkee kaiken aaltoilevan vesiseinän läpi, joka taittaa valoa kummallisella tavalla. Hän ei kuule puhetta eikä näe eteensä, äänet kantautuvat tukahtuneina jostakin kaukaa. Kun esimies kiiruhtaa jäntevin askelin mikrofonin ääreen esittelemään hänet, hän ei ensin ymmärrä, kenestä puhutaan. Väreilevän vesiseinän takaa hän näkee esimiehen rohkaisevan hymyn ja aaltoilevien, nestemäisten työtoverien hahmot vieressään, ja hän hämmästyy huomatessaan nousevansa tuolistaan ja kävelevänsä eteen. 

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Olen hehkuttanut äänikirjojen ihanuutta aika monella areenalla, täällä blogissakin useasti. Äänikirjana menee helposti sellainenkin kirja, jota ei muuten jaksaisi tai viitsisi lukea. Myös kirjojen ”uudelleenluku” sujuu äänikirjamuodossa mukavasti. Mutta nyt tuli sellainen kirja, joka oli hilkulla jäädä kesken jopa äänikirjana. Kyllä oli pitkäpiimäinen!

                          

Työmatkakuuntelijan oli uuvuttaa hengiltä syksyn uutuuskirja, Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus. Kiinnostuin kirjasta syksyn kirjalistoja ja -luetteloita haarukoidessani ja varsinkin, kun selvisi, että Stefan Moster tosiaankin on Helen Mosterin aviopuoliso. Helen Moster on suomentanut Nelikätisen soiton mahdottomuuden. Myös joitakin ihan myönteisiä blogiarvioita muistan silmäilleeni. Aloin kuitenkin epäröidä, kun äiti kertoi jättäneensä kirjan kesken, vaikka se oli heillä lukupiirikirjana. Kirjastossa hivelin kirjaa, mutta kauhistuin sen paksuutta: 526 sivua! Lisäksi olin hieman epäluuloinen, koska kirjaston uutuushyllyssä oli näitä kaksi kappaletta lainattavissa. Eivät siis olleet oikein lähteneet liikkeelle. Paha merkki. Ajattelin, että muutakin luettavaa löytyy kyllin, enkä ehkä jää paljosta paitsi, vaikken tätä lukisikaan – ainakaan vielä.

Sitten sattui kirjastossa käteen tämän uudehkon kirjan äänikirjaversio, ja päätin kokeilla sitä. Cd-levyjä on kaikkiaan 12 kappaletta ja kestoa yhteensä 14 tuntia. Lukija on ihan miellyttävä-ääninen ja ärsyttämätön Toni Kamula. Mutta tästäpä ensimmäinen purnaus. Miksi ihmeessä kirjaan ei ole voitu ottaa kahta lukijaa? Kirjahan rakentuu luvuista, joissa vuoron perään ovat minäkertojina äiti Almut ja poika Sebastian. Olisi ollut paljon helpompi kuunnellessa pysyä mukana tarinassa, jos lukijakin olisi ollut vuoroin nainen, vuoroin mies. Olisiko äänikirjan hinta noussut tästä olennaisesti? Mielestäni nautittavuudessa olisi ainakin voitettu.

Kirjan idea on ihan kelvollinen. Almut on psykologi, joka on palkattu saksalaiselle loistoristeilijälle avioliittoneuvojaksi tai -terapeutiksi. Hänen parikymppinen poikansa Sebastian on samalla aluksella baaripianistina. Uskottavuus kuitenkin karisee, kun lukija tajuaa, etteivät Almut ja Sebastian ole viikkojen purjehtimisen aikana törmänneet toisiinsa eivätkä siis tiedä, että ovat töissä samalla aluksella. Laiva tekee matkaa Euroopan ja Kanarian saarten kautta Etelä-Amerikan ympäri. Almut on ollut pitkään poikansa yksinhuoltaja, mutta puoli vuotta aiemmin heille on tullut välirikko ja Sebastian on lähtenyt.

Almut ja Sebastian ovat kotoisin DDR:stä. Muuri on murtunut juuri ennen kuin Sebastian on aloittanut koulun, eli hän on käytännössä elänyt aina yhdistyneessä Saksassa. Silti häntäkin edelleen pidetään yhtenä ”niistä”. Tässä onkin kirjan kiinnostavimpia teemoja eli Saksan yhdistymisen vaikeus, DDR:n traumaattiset muistot ja perintö ihmisten mielissä, alituinen toiseus, joka ei hellitä. Konkreettinen muistutus DDR:stä aluksella on henkilöstöstä vastaava Gaus, joka on palkannut sekä Almutin että Sebastianin laivaan. Gaus on entinen salaisen poliisin upseeri, jonka salatutkin yhteydet perheeseen paljastuvat tarinan edetessä.

Alus on äärettömän ylellinen ja sen matkustajat hyvin äveriästä joukkoa. Vastakohtana on henkilökunta, joka elää alimmilla miehistökansilla kuin sillit suolassa. Lisäkontrastia saadaan, kun laivaan poimitaan neljä nuorta afrikkalaismiestä, jotka ovat olleet matkalla Espanjaan. Argentiinan edustalla koetetaan kuitenkin ratkaista, miten salamatkustajat saataisiin turvaan ilman, että kenenkään työpaikka vaarantuu. Patagonian edustalla alkaa myrsky juuri joulun aikaan.

Mutta jotenkin tämä kaikki on mahdottoman tylsästi kerrottua. Moster kuvailee perusteellisesti vähäpätöisiä tapahtumia ja kohtaamisia, jotka eivät oikeastaan liity yhtään mihinkään. Alussa esimerkiksi käydään läpi Almutin muutaman asiakkaan koko elämäntarinat, jotka ovat sinällään ihan kiinnostaviakin, mutta jotka eivät lainkaan kuljeta tarinaa eteenpäin. Jotkut tapahtumat kerrotaan sekä Almutin että Sebastianin näkökulmista, vaikka kyseessä ei mitään sen kummempaa olisikaan. Gausilla on tapana viettää aikaansa Almutin vastaanottotiloissa, koska siellä on laivan paras piano. Mies soittaa pianoa ja Almut toimii vastentahtoisena yleisönä ja joutuu kuuntelemaan myös miehen jaarituksia. Paljon jauhetaan musiikista, joka on keskeinen osa niin Almutin, Sebastianin kuin Gausinkin elämää. Mutta yhtään ei tullut sellainen olo, että haluaisi kuunnella kappaleita, joista kirjassa puhutaan, puhutaan ja puhutaan. Moster on kielen avulla erottanut minäkertojat toisistaan. Almut käyttää hyvin muodollista, jopa jäykkää yleiskieltä, kun taas Sebastianin suuhun on ainakin koetettu saada rennompaa otetta. Kovin luonteviksi en sanoisi oikein kumpaakaan. Valitettavasti en voinut ajaessani tehdä muistiinpanoja, joten mitään konkreettisia esimerkkejä en voi tähän nyt laittaa.

Pidin kovasti Helen Mosterin teoksesta Hylky, jonka luin viime keväänä. Molemmissa kirjoissa on  meri mukana keskeisenä elementtinä, mutta muuten kirjat ovat hyvin erilaiset. Vertailussa kyllä vaimo vetää pitemmän korren, valitan, Stefan.

Saksassa kirja on noussut arvostelumenestykseksi, ja esimerkiksi Parnasson kriitikko Maija Vesanen on nähnyt kirjassa vain hyvää (kurkkaa täältä). Hesarin Mervi Kantokorpi on suorastaan haltioitunut (kurkkaa täältä). Katjan mukaan kyseessä on laaturomaani sanan kaikissa merkityksissä, Susalle kirja on ollut kiehtova ja lohdullinen lukukokemus, Hanna ja Minna haluaisivat lukea vain tällaisia kirjoja, mutta Arja sentään on sanonut jotain pieneksi moitteeksikin luettavaa.

Loppupäätelmä: En varmaan sitten ymmärtänyt lainkaan tämän mestariteoksen ideaa ja hienoutta. Olen kelvoton lukemaan näin mahtavaa kirjallisuutta. Olkoon niin! Onneksi voin lukea ihan vapaasti mitä haluan!

Stefan Moster: Nelikätisen soitin mahdottomuus (Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels)

Suom. Helen Moster. Siltala 2011. Äänikirjassa 12 cd:tä, lukijana Toni Kamula.

Kirsti Ellilä: Maanantaisyndrooma

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut melkoisen pinon turkulaisen kirjailijan Kirsti Ellilän tuotantoa ja pitänyt kovasti. Ellilän tyyli on persoonallisen kirpakkaa mutta samalla lempeää, humoristista mutta tarkkanäköistä sekä viihdyttävää. Hän on kirjoittanut jo kunnioittavan määrän teoksia ja tekee lisäksi monenlaisia kirjoittamiseen liittyviä töitä. Tämän kirjoituksen loppuun olen liittänyt luettelon Ellilän kirjoista. Linkitin listasta omaan blogiini ne kirjat, joista olen kirjoittanut.

Viimeisin lukemani Ellilä on pikkuisen vanhempaa tuotantoa, vuodelta 2005, Kariston Siskodisko-sarjaan kirjoitettu nuorisoromaani Maanantaisyndrooma. (Kaikella ystävyydellä sanottuna sarjan nimi on melkoinen! Mutta ei se kai ole kohderyhmää haitannut, sillä ainakin meidän perheen nuorison hyllystä löytyy parikin sarjassa ilmestynyttä teosta, joita on ihan luettukin mielellään.)

Leppoisan kirjan päähenkilö on 17-vuotias Mandi, joka on vanhempiensa vastustuksesta huolimatta lopettanut turhauttavalta tuntuvan lukion kesken ja aloittanut maalariammattikoulussa Turussa. Taakse on jäänyt poikaystävä Teemukin. Asunto-ongelman Mandi ratkaisee liittymällä vanhassa omakotitalossa asustelevaan opiskelijakommuuniin.

Mandi, jota muut asukkaat sitkeästi kutsuvat Maanantaiksi, opiskelee samassa koulussa asuintoverinsa Orvokin kanssa. Opiskelu ei oikein ole sellaista, jollaiseksi Mandi on sen kuvitellut. Luokkaa opettava Lasse laittaa tytöt tekemään likaiset työt, koska pojat kuitenkin tekisivät ne huonosti. Niinpä Mandi ja Orvokki repivät vanhoja tapetteja Naantalissa, kun saman luokan pojat pelaavat korttia odotellessaan, että pääsevät tekemään tilalle uutta. Naantalissa tytöt tutustuvat komeaan Maxiin, joka työskentelee pienen lounasravintolan keittiössä. Vaihtoehtoajatteluun hurahtanut Orvokki saarnaa vapaasta rakkaudesta, joka ei tunne omistamista, mutta Maxia hän ei kuitenkaan haluaisi jakaa.

Kommuunielämäkin on värikästä. Talossa asuvat Orvokin ja Mandin lisäksi vielä Henkka ja Ella, jotka ovat jatkuvasti sotajalalla keskenään. Kiihkofeministinen Ella näkee kaikkialla ja erityisesti Henkassa naisia sortavia tapoja. Lisäksi muonavahvuuteen kuuluu vielä Orvokin kissa Missu, joka aiheuttaa kosolti huolta kommuunin asukkaille vierailtuaan naapurin olohuoneessa.

Ismo Loivamaa kaipaili Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 8:n esipuheessa viihteellisiä nuortenkirjoja. Monissa kirjoissa kun tuntuu olevan opettaminen päällimmäisenä teemana. Ellilän Maanantaisyndrooma mielestäni on juuri tällainen, pääasiassa viihdykkeeksi tarkoitettu kirja. Toki siinäkin käsitellään nuoruuteen liittyviä ongelmia, esimerkiksi Max on joutunut melkoisiin ristiriitoihin perheensä kanssa ja Orvokilla on taakkanaan alkoholistiäidin lisäksi oma taipumus masentumiseen ja alkoholismiinkin. Mutta nämä asiat ovat kuitenkin taustalla. Päähenkilö Mandi on ilahduttavan tervejärkinen ja tavallinen nuori, joka saa asiansa sujumaan ilman suurempia draamoja. Lisäksi kirja on kirjoitettu mukavan ajattomaksi. Mukana ei ole liikaa siirappia eikä edes seksiä.

Kirsti Ellilä: Maanantaisyndrooma

Karisto 2005. 191 s.

Kirsti Ellilän julkaistu tuotanto (Wikipedia)

 

Aikuisten romaanit

§                    Isäni koti, Karisto 1994

§                    Miestenvaihtoviikot, Karisto 1996

§                    Usko, toivo ja kuolema, Tammi 1998

§                    Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, Karisto 2005

§                    Miehen tuoksu, Karisto 2007

§                    Pappia kyydissä, Karisto 2009

§                    Pelasturenkaita, Karisto 2010

§                    Ristiaallokkoa, Karisto 2011

 

Nuortenkirjat

§                    Kesä Kummitustalossa, Karisto 1995

§                    Emma ja naapurin Romeo, Karisto 2001

§                    Emma ja sisäinen sankari, Karisto 2002

§                    Emma ja kesäblues, Karisto 2002

§                    Emma ja Amorin huolet, Karisto 2003

§                    Emma ja tähtipoika, Karisto 2003

§                    Emma ja kapteeni nemo, Karisto 2004

§                    Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba, WSOY 2004

§                    Sisu Tähtinen ja turvesukkahousubisnes, WSOY 2005

§                    Maanantaisyndrooma, Karisto 2005

§                    Iiris, Karisto 2006

§                    Reetta ja linnan vangit, Karisto 2010

§                    Eksyneet näkevät unia, Karisto 2011

§                    Majavakevät, Karisto 2012

 

Novellikokoelma

§                    Outoa rakkautta. Osa novelleista ilmestynyt aiemmin eri lehdissä. M-novellit 7. Turku: Turbator, 2008. 

 

Näytelmiä

§                    Agnes ja Malina, 1995

§                    Kivisen pellon lapset, 1996

§                    Sydän, risti ja ankkuri, 1998

Kirsti Ellilän blogit Kirjailijan häiriöklinikka ja Kulkeeko henki (sarjakuvablogi) ovat mukavan räväköitä, suosittelen! Nuo näytelmätkin ovat kiinnostavia. Onko joku nähnyt niitä esitettävän tai  kenties lukenut?

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Jossakin tajuntani rajamailla on majaillut jo jonkin aikaa tieto, että joku kirjoittaa Lohjalle sijoittuvia dekkareita. Asia on kuitenkin jäänyt tähän asti tutkimatta, vaikka kiinnostusta noin periaatteellisella tasolla onkin ollut, onhan Lohja käynyt vuosien varrella työn ja vapaa-ajankin kautta yhä tutummaksi, ja seuraavan vuodenvaihteen jälkeen se on myös työnantajakaupunkini.

Käteeni siis osui lopultakin Johanna Tuomolan poliisiromaani Minkä taakseen jättää, joka on hänen neljäs Lohjan poliiseista kertova dekkarinsa, ns. Noora Nurkka -sarjaa siis. Sen verran hyvältä tämä ensikosketus vaikutti, että aion kaivaa esille myös sarjan aiemmat osat Tummissa vesissä, Sieppaus ja Petoksen anatomia.

Minkä taakseen jättää alkaa lyhyellä prologilla, jossa kaksi kunnollista perhetyttöä kokeilee ensimmäistä kertaa kunnon känniä tuhoisin seurauksin. Toinen tytöistä päätyy tuntemattoman miehen auton kyytiin. Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät seuraavana kesänä. Prologi on onnistunut, napakka aloitus, joka leijuu mielen taustalla jonkinlaisena vinkkinä lukijalle siitä, mistä tarinassa pohjimmiltaan on kysymys. Mutta varsinaisen kirjan alku sitten onkin pieni pettymys ainakin kaltaiselleni lukijalle, jolle Noora ja Mario ovat ennestään tuntemattomia henkilöitä. Varsin pitkään selvitellään pariskunnan asioiden nykytilaa eli uunituoretta pika-avioliittoa ja Marion uutta työtä sekä Nooran psykoterapiaa, johon hän vastentahtoisesti ja lähes pakolla osallistuu.

Kunnolla tarina alkaa käynnistyä vasta, kun löytyy ensimmäinen väkivallan uhri. Poliisitalon pihan aitaan on sidottu alaston mies dildo peräsuolessaan. Mies on siis raiskattu julkisella paikalla. Puhuteltaessa uhri ei suostu kertomaan mitään tapauksesta, mutta rekistereistä käy pian ilmi, että hän on aikaisemmin ollut syytteessä raiskauksesta mutta saanut vapauttavan tuomion. Vastaavia tapauksia alkaa putkahdella yhä lisää, ja poliisi on kovassa paineessa mutta ilman oikeastaan minkäänlaisia johtolankoja. Poliisin toimia kuvataan Nooran näkökulmasta. Noora saa uuden työparin, somalitaustaisen Abdi Kahirin, jonkalaisen poliisin toivoisi oikeastikin Lohjalla olevan.

Pian tarinaan tulee uusia näkökulmia. Osa luvuista seuraa kuusitoistavuotiaan Sallan kesälomaa. Sallan perheessä on jotakin pahasti vialla. Äiti Katja on perusteellisen masentunut eikä pysty enää pitämään pystyssä Lohjantähdessä sijaitsevaa vaateputiikkiaan. Isä ja Salla koettavat pitää kulisseja ylhäällä hammasta purren, vaikka kaikilla tuntuu olevan todella pahoja ongelmia. Lopulta Nooran ja Sallan polut risteävät ja lukijalle alkavat yhteydet valjeta. Kolmas näkökulma on nimettömänä esiintyvä minäkertoja, jonka ajatukset ovat melkoisen ahdistavia.

Pidin Tuomolan tavasta kertoa poliisin takkuavista mutta sitkeistä tutkimuksista. Kuvaus tuntui riittävän realistiselta. Vain loppuratkaisun suhteen on tässä pientä toivomisen varaa. En myöskään kauheasti pidä siitä, että dekkareissa on kovin romanttisia sivujuonteita, ja eniten tässä kirjassa Nooran nimen lisäksi ärsyttikin Nooran ja Marion suhteen siirappisuus. Noora Nurkka on minusta ihan hupaisa henkilönimi (ja saattaa olla jonkun ihan oikeakin nimi, onhan esimerkiksi lohjalaisessa paikallislehdessä pitkään ollut toimittajana Pirjo Pistooli), mutta jokin siinä kuitenkin tökkii. Puhdas makuasia siis. Ehdottoman mukavalta tuntuu, kun voi helposti kuvitella mielessään kirjan tapahtumapaikat. Sen verran yleispäteviä Lohjan maisemat kuitenkin ovat, ettei paikallistuntemus ole lukijalle mikään välttämättömyys.

Nettisivuillaan kirjailija kertoo, että hän on ennen kirjailijaksi ryhtymistään toiminut hevosalalla ja että hänellä on kaksi koiraa. Molemmat yksityiskohdat ovat mukana kirjassakin, sillä Noora perheineen asuu samassa taloudessa isänsä ja tämän puolison kanssa. Miehillä on yhteinen hevosvalmennusyritys, ja talossa asustaa pari koiraa.

Raiskaus on Tuomolan teoksen keskeisin teema. Hän on käsitellyt aihetta perusteellisesti ja useista näkökulmista, silti juonen kannalta sujuvasti. Puhuttelevaa on, että hän kirjan niukoissa loppusanoissa (lisää nettisivuilla aiheesta) kertoo, että kirjassa esiin tulleet naisiin kohdistuneet raiskaustapaukset ovat kaikki todellisia. Yhteistä kaikille tapauksille on, että tuomiota ei joko ole tullut lainkaan uhrille raskaan oikeudenkäynnin jälkeen tai se on ollut naurettavan lievä. Uhrin syyllistäminen ja teon väheksyminen ovat edelleen arkipäivää sivistys-Suomessa. Kirjassa miespoliisit tuntevat voimatonta raivoa ja kauhua samastuessaan raiskattuihin miesuhreihin, mutta naiset eivät juuri myötätuntoa saa.

Tuomolan sarja kulkee Noora Nurkan nimellä, mutta sarjan aiemmissa osissa näyttää keskeisessä osassa olevan myös rikoskomisario Pentti Litmanen. Tässä osassa Pentti kuitenkin lomailee ja vain vilahtaa pikkuisen.

Kirjailijan nettisivuilta löytyy lisää materiaalia ja mm. oheinen video, jolla Tuomola kertoo kirjoittamisestaan ja paljastaa esimerkiksi sen, että Noora Nurkkaa saamme seurata vielä ainakin kahdessa kirjassa tämän jälkeen.

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Myllylahti 2012. 350 s.

Tämän on arvioinut myös Mikko Iltaluvut-blogissa.