torstai 13. huhtikuuta 2017

Tiina Raevaara: Korppinaiset



Tiina Raevaara on kirjoittamassa kauhuromaanisarjaa (käsittääkseni trilogiaa), jonka keskeisiä ideoita on hyödyntää kauhukirjallisuuden klassikkojen aineksia ja flirttailla niiden kanssa avoimesti. Sarjan aloitusosan Yö ei saa tulla innoittajana toimi E. T. A. Hoffman ja hänen satuklassikkonsa, ja sarjan toisen osan Korppinaiset taustamateriaali on Edgar Allan Poen tuotanto ja erityisesti hänen lippulaivansa Korppi-runoelma.

Tiesin tästä oivallisesta ideasta Korppinaisiin tarttuessani, ja koska Poen tuotanto on minulle huomattavasti Hoffmania tutumpaa, myös nautin kovasti Raevaaran tavasta toteuttaa sitä. Sen sijaan yllätyin, että Korppinaiset on myös tarinan tasolla suoraa jatkoa Yö ei saa tulla -romaanille.

Korppinaisten päähenkilö Johannes on myös tarinan ääni, minäkertoja. On kulunut noin vuosi aiemmista tapahtumista. Johannes sai siis tietää, että hänen nuoruudenrakkautensa Aalo ei ollutkaan surmannut itseään. Aalo oli halunnut Johanneksen uskovan niin päästäkseen tästä ja tämän turhan omistavasta rakkaudesta eroon. Totuuden selviämiseen liittyi joukko dramaattisia tapahtumia, jotka Johannes haluaa nyt jättää taakseen.
Johannes on päättänyt aloittaa alusta ja saada Aalon palaamaan takaisin luokseen. Menetelmänä on väsytystaktiikka: Johannes kirjoittaa Aalolle säännöllisesti kirjeitä, joissa hän kuvailee heille suunnittelemaansa yhteistä tulevaisuutta.

Johannes on myös tarttunut käytännön toimiin. Hän on muuttanut takaisin kotipaikkakunnalleen, nimeämättä jäävään pieneen merenrantakaupunkiin, jossa hän ottaa haltuunsa isovanhemmilleen kuuluneen suuren syrjäisen talon. Talossa asustelee vain lintuja tutkiva vuokralainen Jaakko, jonka vuokrasuhteen Johannes aikoo ensin irtisanoa, mutta tulee sitten toisiin ajatuksiin.

Johanneksen ajatus on remontoida talosta viihtyisä koti Aalolle ja hänelle ja heidän tuleville lapsilleen. Aikomukset ovat hyvät, mutta työtä on paljon. Lisäksi talossa on monenlaisia ikäviäkin yllätyksiä. Ensinnäkin naakat ovat vallanneet sen ullakon ja käyttäytyvät muutenkin omituisesti. Lisäksi kaikkia huoneita ei saa auki, ja muista huoneista löytyy kummallisia, huolestuttavia esineitä.

Talossa lapsuusmuistot alkavat nousta Johanneksen mielen pintaan. Miksi hän ei tiedä oman isänsä kuolinsyytä? Miksi isän kuolinaikakin tuntuu muuttuvan se mukaan, kenen kanssa asiasta haluaa keskustella? Mitä hämärää liittyy isoisään, joka työskenteli paikkakunnan vanhainkodissa? Entä kuka hoiti isoäitiä kotona tämän viimeiset vuodet ja miksi? Miten kaikkeen liittyvät kaupungin laidalla törröttävät sairaalan rauniot?

Kuten sanottu, pääsin Korppinaisten imuun huomattavasti helpommin kuin Yö ei saa tulla -romaanin. Mielestäni Raevaara kirjoittaa nyt astetta tai paria vähemmän arvoituksellisesti, ja juonenkehittely on loogisempaa. Sen sijaan tunnelman tihentämisessä ei ole tingitty yhtään, päinvastoin. Johanneksen talossa on aitoa goottilaisen kauhulinnan tunnelmaa, ja naakkojen ja korppien kylmät silmät ja terävät nokat ovat selkeää ja tuttua kauhukuvastoa. Kuinka paljon tarinassa kyse on ihmismielen salatuista pimeistä puolista ja mikä osuus on oikeasti yliluonnollisella, jää mukavasti jälleen lukijan itsensä päätettäväksi, vaikka aika moni asia saa loppumetreillä selityksensä.


Laadukas kauhuromaani siis kaikin puolin. Suosittelen lajityypin harrastajille lämpimästi!

Tiina Raevaara: Korppinaiset
Like 2016. 280 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Tiina Raevaaran seuraava psykologinen kauhuromaani Veri joka suonissasi virtaa on juuri ilmestynyt. 

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Ilkka Remes: Kiirastuli



Vain puoli vuotta sitten suomalaiset saivat katkerasti kokea, millaista siellä kuuluissa r****n helvetissä on. Siellähän tunnetusti on todella kylmää. Niin oli Suomessakin tammikuussa, kun venäläiset organisoivat maanlaajuisen sähköverkon sabotaasin ja pistivät valtakunnan tunneissa polvilleen. Syyskesällä tilanne on kuitenkin vakiintunut. Ahvenanmaasta ja Hangosta on tullut Venäjän sotilastukikohtia, mutta muuten suomalaisten elämä on saatu jotakuinkin vakaalle tolalle.

Lari Vuoren naisystävä on lukuisten suomalaisten tavoin päätynyt myötäilemään venäläisiä. Rauha ja hengissä säilyminen ovat sittenkin tärkeimmät asiat. Lari hyväksyy tämän ajattelutavan vain raivokkaasti poskihampaitaan kiristellen. Tammikuun jälkeen Lari oli mukana suomalaisten organisoimassa asekätkennässä, mutta kun se paljastui alkumetreillään, on vastarinnan tekeminen jäänyt kovin hankalaksi. Jotain on kuitenkin tehtävä, joten Lari keskittyy ystävänsä Kirillin kanssa venäläispropagandaa levittävien trollien metsästykseen ja heidän toimintansa häirintään.

Sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin leviävästä propagandasta on nimittäin tullut venäläisten tehokkaimpia aseita. Helpointa sen käytössä on, että suomalaiset hoitavat sen käytön pääosin itse. Tilanne lähtee eskaloitumaan, kun Keuruun vanha puukirkko sytytetään tuleen. Ennen sitä sen seinään on spreijattu puolikuu ja tähti, muslimeihin suoraan osoittava tunnus. Silminnäkijöiden mukaan paikalta on juuri ennen palon havaitsemista poistunut nuori ulkomaalaiselta vaikuttanut mies. Poliisi koettaa turhaan estää kirkon seinään töherretyn kuvan leviämisen.

Lari osuu vahingossa todellisen suurvaltapolitiikan ytimeen ja tapahtumien solmukohtaan, kun hänet yllätetään itse teosta Helsingin liepeillä sijaitsevan omakotitalon kellarista tuhoamasta trollien tietokeskusta. Sekasortoisessa tilanteessa Lari tulee aiheuttaneeksi venäläismiehen kuoleman, Kirill joutuu panttivangiksi ja paikalle jostain osunut maahanmuuttajanuorukainen ammutaan kadulle. Mitä oikein on tekeillä? Lari on ymmällään, mutta pahoissa vaikeuksissa saatuaan peräänsä sekä suomalaisviranomaiset että venäläiset.

Samaan aikaan Suomen korkein sotilasjohto ja poliittinen eliitti tekevät historiallisen ja Suomen kannalta kohtalokkaan päätöksen. Venäjän otettua tukikohdat haltuunsa Nato-kortti ei enää ole ollut mahdollinen, joten on turvauduttava suorempaan toimintaan. Niinpä suomalaiset saavat eräänä iltana hieraista silmiään: Helsingin kaduille vyöryvät USA:n tankit. Venäläisten vastaisku on kuitenkin nopea ja armoton. Joko Suomen kohtalonhetki on lopullisesti lyönyt?

Ilkka Remeksen Jäätyvä helvetti ei päättynyt Suomen pelastumiseen, ei ainakaan täydelliseen. Kovin paljon valoisammissa tunnelmissa ei voi sulkea Kiirastulenkaan kansia. Välitön tuho saadaan torjuttua, mutta jälkien korjaaminen ei käyne hetkessä eikä Suomi enää koskaan ole entisensä Venäjän näytettyä todelliset kasvonsa. Pahinta on, että lukijan on helppo uskoa Remeksen piirtämät kauhuskenaariot mahdollisiksi, jopa todennäköisiksi.


Trillerinä Kiirastuli ei ole Remeksen parhaita, ei edes edeltäjänsä Jäätyvän helvetin tasoinen. Remes turvautuu liian moneen otteeseen monimutkaisten ulkopoliittisten pelien selittämiseen ja rautalankamallintamiseen. Meno hyytyy väkisinkin, kun aletaan spekuloida. Trillerien henkilöt ovat perinteisestikin paperinohuita, mutta tällä kertaa Remes tekee jonkinlaisen omankin ennätyksensä. On vaikea uskoa, että kyseessä on jo kolmas romaanijärkäle Lari Vuoresta. Lukija ei saa hänestä minkäänlaista otetta. On aivan sama, miten hänen tai ylipäätään kenenkään romaanihenkilön käy. Suomen puolesta sentään jaksaa hieman jännittää, mutta ei tarpeeksi. Trilleridystopia lienee genre, johon tämän sarjan voi sujauttaa. Jatkoa siihen on luvassa.

Ilkka Remes: Kiirastuli
WSOY 2016. 422 s.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Jouni Ranta ja Marko Erola: Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta



Riippuuko Sinun olohuoneesi tai vaikka lähisukulaisesi salin seinällä kotimaisesta huutokaupasta takavuosina ostettu suomalaisen taiteen mestariteos, arvotaulu, josta voi olla ylpeä? Oletko Edelfeltin, Gallen-Kallelan, Schjerfbeckin tai Särestöniemen onnellinen omistaja?

Entä oletko sinäkin taannoin innokkaasti seurannut televisiosta Antiikkia, antiikkia -sarjaa, jossa miellyttävä Wenzel Hagelstam erehtymättömällä vainullaan arvioi meidän tavisten nurkista löytyviä aarteita, myös tauluja?

Mitä sanot, kun käykin ilmi, että tarkoin vaalittu perintötaulu onkin mitä todennäköisimmin väärennös? Tai että Wenzel Hagelstam ei ehkä sittenkään ole niin erehtymättömän hyvävainuinen kuin on annettu ymmärtää. Entäpä jos monet taidemuseoidenkin kokoelmissa olevat arvotaulut ovat itseasiassa taitavia väärennöksiä, joiden aitouden ovat taanneet Suomen arvostetuimmat asiantuntijat Ateneumista ja muista museoista?

Valitettavasti on todennäköistä, että kaikki yllä luettelemani asiat ovat totta, mikäli uskoo edes neljänneksen Jouni Rannan muistelmateoksesta Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Ranta on parhaillaan yhtenä syytettynä isossa suomalaista taideväärennöskuviota käsittelevässä oikeusjutussa, ja hän on jo aikaisemmin kärsinyt vankilassa tuomion väärennettyjen taulujen myymisestä. Vaikea on olla uskomattakaan Rannan kertomusta. Ja vaikkei uskoisi tosiaan kuin murto-osan, on silti katsottava taidemuseoita, -gallerioita ja -huutokauppoja aivan uusin silmin.

Kun Rannan teos alkuvuodesta julkaistiin, Helsingin Sanomat nosti uudelleen esiin pari vuotta sitten julkaisemansa laajan artikkelin salolaisesta Opettajasta, joka kärähti arvotaulujen väärentämisestä. Asia kiinnosti luonnollisesti, olihan tapaus paikallisesti mielenkiintoinen ja jutun käänteet uskomattomat. Oikeudenkäyntiä seurattiin myös paikallislehdessämme, ja se herätti kauhistuksen sekaista naurua. Mitä ihmettä oikein tapahtuu, kun salolaisen koulun kuvismaikka paljastuu tuotteliaaksi taideväärentäjäksi!?

Rannan kirjasta selviää nopeasti, että Salon tapahtumat olivat vain nappikauppaa ja harrastelua todellisten tekijöiden harjoittaman ja vuosikymmeniä jatkuneen ammattimaisen taidehuijauksen rinnalla. Ranta itsekin taisi olla tekijänä pienemmästä päästä, vaikka hän kirjassa tunnustaa välittäneensä ja myyneensä ainakin tuhat väärennettyä taulua. Tuomion hän on saanut vain muutamasta tapauksesta.

Ranta kertoo kirjassaan paitsi taulukauppiaan urastaan myös elämänvaiheistaan ylipäätään. Hyvä matikkapää ja erinomainen muisti yhdistettynä levottomaan mielenlaatuun tekivät hänestä ensin ammattimaisen pelurin, joka teki rutkasti rahaa korttipöydissä. Kuluttava elämäntapa söi miestä. Sitten sattuma puuttui peliin. Sukulaismiehen käsiin oli jäänyt autolastillinen tauluja, jotka piti muuttaa rahaksi. Ranta oli kerrasta myyty. Taiteen myyminen oli mahtavaa!

Varsinaiset bisnekset alkoivat kahdeksankymmentäluvun nousukauden korvalla, kun Taiteilija lähestyi Rantaa. Tämä arvoituksellinen mies (Veli Seppä) kuvataan Vilpittömässä mielessä poikkeuksellisen lahjakkaaksi taiteilijaksi, joka pystyi muuntamaan tyylinsä milloin kenenkin mestarin käsialaksi ja maalaamaan jopa parempia töitä kuin alkuperäiset tekijät itse. Ranta toimitti Taiteilijan töitä arvioitaviksi ja ne läpäisivät seulat lähes poikkeuksetta. Ja jos eivät ensimmäisellä kerralla läpäisseet, niin aina löytyi joku, joka suostui lausumaan jotain puoltavaa. Jos ei muuten onnistunut, ujutettiin taulu taidehuutokauppaan myyntiin. Aina löytyi myös ostajia.

Rannan kertoma tarina on uskomaton! Kirja on kirjoitettu niin vetävästi, että kuuntelin sen lähes putkeen silmät pyöreinä ja välillä ällistyneenä naurahdellen. Ranta kertoo omasta elämästään hyvin avoimesti, mitä arvostan, mutta kiinnostavin anti on tietysti tuo taidekauppaan ja -bisnekseen liittyvä osuus. Ranta mainitsee nimeltä muun muassa koko joukon arvostettuja asiantuntijoita, jotka eivät hänen kuvauksensa perusteella ymmärtäneet tuon taivaallista omasta erikoisalastaan. Vai rahako sittenkin houkutti enemmän? Joka tapauksessa taidebisneksessä liikkuivat todella suuret rahat.

Jouni Ranta on vieraana MTV3:n Rikospaikka-ohjelmassa (jossa haastatellaan myös Veli Seppää). Siinä toimittaja kysyy Rannalta, eikö kirja ole poikinut kunnianloukkaus- tai muita syytteitä. Ranta väittää, ettei ole. Se tuntuu uskomattomalta! Jos tosiaan niin on, se kyllä mielestäni todistaa sen puolesta, että Rannan kertomukset taulujen aitoustodistusten ynnä muiden lausuntojen antajista ovat tosia. Ällistyttävää! Ihmeen hiljaa ainakin minusta on oltu myös meneillään olevasta oikeudenkäynnistä. Luulisi ihmisiä ja mediaa kiinnostavan.


Jouni Ranta ja Marko Erola: Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta
Tammi 2017. 182 s. Äänikirjan kesto 5 h, lukija Raiko Häyrinen.


Äänikirja ostettu.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Matti Remes: Regatta



Dekkaristi Matti Remeksen uusimman teoksen Regatta kannessa lukee suurimmalla sana Remes, aivan kuten on lukenut jo esikoisdekkarissa Tappotanssi (Tammi, 2003). Tappotanssin luettuani olen tuohon seikkaan kiinnittänyt huomiota muistiinpanoissani ja olen lisännyt hieman ironisen kommentin: ’Miksiköhän?’

Moni muukin asia on samoin kuin esikoidekkarissa. Päähenkilö on hankolaistunut ja eläköitynyt Ruben Waara, jonka naisasiat ovat edelleen yhtä sekavat kuin aikoinaan aloitusteoksessa. Yhdeksässä kirjassa ei siis saada päähenkilön rakkauselämää tolkulleen. Mutta ei saada muitakaan asioita, sillä kauan omilla teillään liikuskellut ex-vävy palaa tässä kirjassa yllättäen maisemiin, eivätkä miehen toimet taida tälläkään kertaa aivan täyttä päivänvaloa kestää. Muutenkin menneisyys palaa kuvioihin, kun tarinan keskivaiheilla tehdään murha aivan Tappotanssin menetelmällä ja silloinen murhaajakin on yllättäen palannut Hankoon. Mutta siitä myöhemmin.

Nimi Regatta viittaa tietysti yhteen Hangon keskeiseen kesätapahtumaan eli purjehduskilpailuun, jota eteläsuomalaiset nuoret ovat jo vuosikymmenet käyttäneet hyvänä tekosyynä kauniissa kesäkaupungissa ryypiskelyyn. Pahasti rönsyävä juoni liittyykin, tosin rikollisen löyhästi, tähän kilpailuun ja ainakin purjehtimiseen. Jo ennen kisaviikonloppua tapahtuu purjehdusonnettomuus. Keski-ikäinen nainen putoaa yli laidan ja katoaa. Edes perusteelliset etsinnät eivät tuota tulosta, vaan naisen ruumis jää löytymättä. Lukija kuitenkin tietää, että rikas rouva on joutunut rikoksen uhriksi, ei onnettomuuden.

Ruben Waaran kesänviettoa on haitannut paitsi naisystävän äkillinen lähtö yhteisestä asunnosta myös kummallinen kiusanteko. Viimeisin kiusaajan tempaus on jo melkoinen: paikallislehdessä on julkaistu Rubenin kuolinilmoitus hautajaiskutsuineen. Hautajaisiin saapuu kuitenkin vain yksi vieras, vanha nainen, joka ei suostu puhumaan sanaakaan poliisille. Ruben kuitenkin hämmästyksekseen tunnistaa naisen vuosien takaa.

Kuka tekee Waaralle kiusaa ja miksi? Seurataanko häntä? Hiippaileeko joku hänen talossaan? Mitä ex-vävy Janne puuhailee veneveistämöllä? Kuka on mystinen hautajaisvieras? Entä kaunis punatukkainen nainen, joka vilauttelee Waaralle sulojaan? Miten kaikki irralliset juonilangat liittyvät yhteen (vai liittyvätkö)?

Valitettavasti Remeksen dekkaria vaivaavat samat ongelmat kuin aikoinaan lukemiani sarjan paria alkupään teosta. Juoni ei oikein tahdo vetää, vaikka hyviä aineksia on koossa kosolti. Ruben Waaran hahmo on jotenkin kummallisen ponneton. Kaveri ei ole yksityisetsivä eikä oikein mikään toimija, vaikka poliisin kanssa on tainnut jonkin verran hommia paiskia vuosien varrella. Tässä kirjassa Waara ei ainakaan mitään selvitä, kunhan nyt sattuu paikalle, kun yhtä ja toista tapahtuu.

Kerronnan ongelma on jonkinlainen kummallinen lakonisuus. Kun hiekkarannalta löydetään murhattu mies ja murha on tehty kymmenen vuotta aikaisemmin käytetyllä makaaberilla menetelmällä, asia vain todetaan ja ohitetaan, vaikka uhrikin lopulta paljastuu ihan tutuksi kaveriksi. Samoin käy, kun Waara itse törmää toiselle rikospaikalle, vaikka hän tuntee uhrinkin henkilökohtaisesti. Samaten Remes jättää käyttämättä kadonneen naisen juonihaaran herkulliset ulottuvuudet ja solmii sen langan anteeksiantamattoman siirappisesti!

Edes suosikkikesäkaupunkeihini lukeutuvan Hangon kuvaus ei sulattanut sydäntäni, sen verran liikaa oli turistiopasmaista ravintoloitten esittelyä lomitettu kerrontaan. Plussaa kuitenkin kartasta ja kohtuullisesta sivumäärästä.


Matti Remes: Regatta
Tammi. 274 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen



Vuodenvaihteessa ilmestyi koko joukko mielenkiintoisia dekkariuutuuksia, joista minullekin useista lähetettiin ennakkokappale. Olin kuitenkin melkoisen väsynyt lukemaan kotimaisia uutuusdekkareita, joten Ari Rädyn esikoisteoksen Syyskuun viimeinen ennakkoversio jäi kirjapinooni odottelemaan parempia aikoja. Seurailin sen saamaa vastaanottoa kuitenkin sivusilmällä.

Helsingin Sanomien Antti Majander antoi Syyskuun viimeiselle peräti neljä tähteä viidestä todeten seuraavaa:

”Keskiöön nousee Ari Rädyn luja näkemys ihmisestä sekä siitä mitä he tekevät toisilleen – ihan vain siksi, koska pystyvät. Tällaista olemassaolon perusteisiin iskevää tyrmäysannosta kukaan ei voi kirjoittaa joka vuosi. Harvinainen tapaus on tässä nyt.”

Kaikki eivät olleet yhtä suopeita. Kirsin Book Clubin Sasu Heikkilä antoi täystyrmäyksen:

”En suosittele, tähtiä 1 miinus. Tätä kirjaa ei mielestäni olisi tarvinnut julkaista lainkaan!”


Facebookin Dekkariryhmässä taas toiset kehuivat, kun muutamat paheksuivat esimerkiksi Rädyn käyttämää suorasukaista kieltä, jossa on paljon kirosanoja.

Näin ristiriitainen vastaanotto jättää vain yhden mahdollisuuden. On luettava itse.

Kirjan nyt kuunneltuani päädyn ristiriitaiseen lopputulemaan: pidin mutta en mitenkään ehdoitta. Enkä enää ihmettele, että tästä kirjasta on saatu sekä yhden että neljän tähden arviot.

Pidin Rädyn harjaantuneesta kynänkäytöstä. Dialogi, jota on runsaasti, on rullaavaa. Tunnelmaa luovaa kuvailua on myös paljon. Muutamalla osuvalla adjektiivilla tai kielikuvalla Räty maalaa varmoin vedoin:

”Taina on koonnut tukkansa ylös löyhälle nutturalle, josta karkaa pitkiä suortuvia hänen niskaansa ja molemmille korvallisille. Aurinko hehkuu syvän kuparinpunaisissa hiuksissa. Silmien tuhat vihreää jalokivensirpaletta viiltävät syvälle Syyskuun sydämeen.”

Kirjan tunnelma on paikoin ahdistavan pelottava, kuten kunnon noir-henkeen kuuluu. Rikokset, nuorten tyttöjen seksuaalimurhat, ovat sadistisia (niitä ei tosin kuvailla, vain niiden seurauksia). Murhaajan täytyy olla harvinaisen kammottava ja vastenmielinen otus. Murhaajan henkilöys pysyy piilossa miltei loppuun asti niin lukijalta kuin päähenkilö Syyskuultakin. Lisäkierroksia pelkoon tulee, kun lukija alkaa tajuta, että tarinan todelliset pahikset ovatkin poliisin riveissä.

Syyskuu eli oikealta nimeltään Tomi löytää kaksitoistavuotiaana neljän kaverinsa kanssa tutun tytön murhattuna maantien levähdyspaikan tuntumasta. Tyttö on tapettu vain hetkeä aiemmin, ja murhaajan täytyy olla vielä jossain lähellä. Syyskuu näkee miehen etäältä ja painaa tämän erityistuntomerkin mieleensä. Poliisit tutkivat tahoillaan tätä ja myöhemmin muita murhia, ja Syyskuu etsii pakkomielteisesti mieleensä painamaansa miestä Etelä-Suomen maanteiltä. Etsintää kestää yli kaksikymmentä vuotta. Kun murhaaja ja Syyskuu lopulta kohtaavat, tekee Syyskuu pahan arviointivirheen.

Räty käyttää paljon aikaa Syyskuun ja hänen lähipiirinsä kuvaamiseen, samoin poliiseista erityisesti Eskelisen murheellisen yksityiselämän vaiheita seurataan tarkasti. Välillä nämä jaksot ovat tuskastuttavan yksityiskohtaisia ja pitkiä eivätkä tunnu vievän juonta mitenkään eteenpäin. Koska tapahtumien aikajänne on pitkä, on tarinassa suuria aukkoja, miltei monttuja.

Erikoinen ristiriita tarinaan syntyy siitä, että toiset tahot, kuten poliisi Eskelinen ja toisaalla pakkomielteinen Syyskuu, koettavat löytää murhaajan, ja toiset poliisit ja tietysti murhaaja itse koettavat kaikin tavoin estää tämän. Juonen pahin ongelma on, että lukijalle (ainakaan minulle!) ei missään vaiheessa kunnolla aukene, MIKSI Hagman ei halua pidättää murhaajaa vaan suojelee tätä viimeiseen saakka oikeastaan hinnalla millä hyvänsä ja todellakin keinoja kaihtamatta. Mitä hyötyä on siitä, että pedofiili kulkee vapaalla jalalla vaikkakin niin säikyteltynä, että ei uskalla toteuttaa viettejään missään maailman kolkassa?

Perinteistä dekkaria tai psykologista trilleriä odottavalle Syyskuun viimeinen saattaa olla pettymys, mutta avoimin mielin lukemaan lähtevä kyllä saa selkäpiitä paikoin mukavasti karmivaa viihdettä. Bonuksena on aimo annos nostalgiaa. Poikien ja miesten välistä ystävyyttä Räty kuvaa minusta oivallisesti. Yhteisellä hiekkalaatikolla koettu vaara yhdistää kaverukset niin, ettei edes ihana Taina saa sidettä katkaistua.

Entäpä ne kirosanat? Sanottakoon, että parikymmentä vuotta peruskoulussa on puuduttanut sen verran, ettei tästä juuri hätkähtänyt. Sen sijaan lopun pari väkivaltakohtausta ovat melkoisia. Mielenkiintoista on nähdä, mitä Räty kirjoittaa seuraavaksi.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen
Tammi 2017. 309 s.
Elisa Kirjan äänikirja 10 h 35 min, lukija Jari Nissinen.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.


P.S: Kuuntelen paljon äänikirjoja, ja minulla on omat lukijasuosikkini. Harvoin törmää huonoon lukijaan, mutta niinkin voi käydä. Jari Nissinen ei valitettavasti ole parhaasta päästä, vaikka lukuääni itsessään onkin miellyttävä. Jostain syystä Nissinen tuntuu koettavan ääntää sanat mahdollisimman sel-väs-ti, jolloin sekä sanojen että lausetason painotukset menevät usein aivan pieleen. Alussa tämä ärsytti todella, mutta vähitellen joko minun korvani tottui tai Nissinen alkoi lukea luontevammin.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Markku Ropponen: Kuhala ja isku Helsingissä



Puolitoista vuotta kotimaisten uutuusdekkareiden pakkolukuako alkaa vaikuttaa negatiivisesti vai mikä, mutta olen tainnut kadottaa sen vähäisenkin huumorintajun, joka minulla mielestäni joskus oli. Vuosi sitten olen ollut lempeän mieltynyt Markku Ropposen vanhenevaan yksityisetsivä Otto Kuhalaan ja hänen Hippu-koiraansa lukiessani Kuhala ja vapaa pudotus -dekkaria. Huumori ja juonen absurdit käänteet ovat olleet mielestäni virkistäviä, vaikka olen toivonut juonenkuljetukseen reippaasti vähemmän rönsyjä.

Uusimmassa (v. 2016) eli viidennessätoista Kuhala-dekkarissa Kuhala ja isku Helsingissä tavataan Kuhala Hipun kanssa kesälomareissulta Helsingissä. Suhde jyväskyläläisen poliisin kanssa on kuivunut kokoon, ja Kuhala on päättänyt koettaa onneaan ja lämmitellä uudelleen Anastasiaa, kaunista lääkäriä. Kummallista kyllä Anastasia tuntuu unohtaneen sovitun tapaamisen, ja Kuhala saa vain ovesta päähänsä koettaessaan kurkistella ihastuksensa postiluukusta sisään. Minne Anastasia on kadonnut ja kuka hänen asunnostaan lähti livohkaan?

Helsinki kärvistelee helteen kourissa. Piinana on lisäksi pahamaineinen kuristaja, joka on tappanut jo kaksi naista. Ei kai Anastasia ole kuristajan kolmas uhri? Kun Anastasiaa ei näy eikä kuulu, ihastuu Kuhala koirapuistossa näpsäkkään Oonaan, jolla on mukava Puntti-niminen koira. Koiranpaskaepisodin seurauksena Kuhala ajautuu läheisehköön tuttavuuteen Oonan kanssa. Harmi vain, että sitä ennen Kuhala on tutustunut myös paikalliseen kovanaamaan Benjamin Suuroseen ja tämän kaappimaiseen lakeijaan. Ihan kaikkien varpaille ei kannattaisi Kuhalankaan astua.

Seuraa hyvin absurdi käänne, kun Kuhala ajautuu Kirkkonummen metsien syliin. Paetessaan luotisadetta mies joutuu entistä kimurantimpaan tilanteeseen törmätessään maankuuluun talousasiantuntijaan ja eksentriseen kartanonisäntään Dag Skogbackaan (joka on kuin risteytys Nalle Wahlroosista ja majuri Vadenblickistä). Ei aikaakaan, kun Kuhala huomaa joutuneensa omituisen metsästysseurueen vangiksi. Pitkän, monipolvisen sekä absurdiudestaan huolimatta lähinnä pitkäveteisen seikkailun jälkeen Kuhalan onnistuu palata Helsinkiin vain törmätäkseen seuraavaan kuristajan uhriin. Tällä kertaa epäiltyjen joukkoon kuuluu myös Kuhala, koska tapetun naisen kaulan ympärille on kiedottu Hipun talutushihna.


Juoni polveilee vielä vaikka kuinka, ja Kuhala ehtii palata Jyväskyläänkin ja syksy tulla, ennen kuin kuristaja on saatu selville pitkien jaanailujen jälkeen. Missään vaiheessa Kuhalalla ei ole toimeksiantoa tutkia kuristajan tapausta, mutta jostain syystä hän vain tulee sotkeutuneeksi siihen. Samalla tavalla ratkaisu loppusivuilla sitten tulee, kuin vahingossa. Rikosjuonta paljon tärkeämpää tuntuu olevan kuusikymppisen miehen rakkauselämän satumainen käänne, jonka seurauksena miehen haaroväli aristaa kävelyä haittaavalla tavalla. Nimen ’isku’ viittaa siis lähinnä Kuhalan menestykseen tällä saralla.

Jos ei kaipaa dekkarilta jännitystä vaan enemmänkin nokkelaa sanailua ja leppoisaa viihdykettä eikä ole turhan tarkka sen suhteen, mikä tarinan rönsyistä vie juonta eteenpäin (ja missä maali on), Ropposen Kuhala-sarjan uusin osa on varmasti oivallinen valinta. Ainakin, jos on vähintään kuusikymppinen mies, joka ei pahastu ikätoverin fyysisestä yliarvioinnista sen pahemmin väkivaltaisissa toimintakohtauksissa kuin makuuhuoneen puolellakaan.

Markku Ropponen: Kuhala ja isku Helsingissä
Tammi 2016. 319 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Ruumiin kulttuurin (1/2017) Kirjakäräjillä arvostelija Pekka Turunen toteaa: "Kokonaisuus on kaikkineen lähinnä tylsä. Enemmän pidin Ropposen varhaisesta tuotannosta."

Savon Sanomien
Teppo Kulmala taas ei tiedä, miten hehkuttaisi Ropposen etevyyttä:
"Samalla Ropponen on solkenaan juokseviin sattumuksiin liittyvän mustan huumorin hirsipuuvelho, liki Kurt Vonnegutin slapstick-heimon Suomi-jäsen."

Veli-Pekka Leppänen Helsingin Sanomissa antaa sapiskaa: "
Niin rennoksi kuin hän äityykin, kieli sortuu monin paikoin vaarallisiin kliseisiin ja laiskuuksiin. Raskaalla editoinnilla se lyhenisi, mutta paranisi jälkikin."

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Juhana Säde: Kaupunkien kuningatar



Vanajan Rautia herää tokkuraisena ruumispinosta. Kuka hän on, missä ja mitä tekemässä? Muisti palailee pätkittäin. Mies on paennut Rusinmaalta, harhauttanut takaa-ajajiaan kääntymällä kohti etelää, palkkautunut tovereineen Konstantinopolissa Rooman keisarin henkivartiokaartiin ja joutunut sen tehtävän tiimoilta osallistumaan sotaretkeen verenhimoisia bulgaareja vastaan. Sotajoukko on joutunut väijytykseen ja se on lyöty perusteellisesti. Onko keisarikin kaatunut? Rautialla ei ole asiasta varmaa käsitystä.

Koettaessaan etsiä tovereitaan ja työnantajaansa taistelun jälkimainingeissa Rautia ajautuu kreikkalaisen ylimysperheen maatilalle, jossa hän tapaa kauniin ja itsellisen Marian. Tämän veli Ramonos on kilpa-ajaja, jonka on tarkoitus osallistua syksyllä Konstantinopolissa suuriin kilpa-ajoihin. Marian matkassa Rautia matkustaa Thessalonikiin, missä hän tapaa ystävänsä Nikeforoksen, munkin, jota hän koettaa houkutella mukaansa pohjoiseen Hämeeseen.

Hämeeseen Rautia on nimittäin päättänyt palata heti, kun hänen sopimuksensa henkivartiostossa muutaman kuukauden kuluttua päättyy. Nikeforoksella on kuitenkin Rautialle annettavanaan tietoa, joka on kiireesti välitettävä Basileiokselle, itselleen keisarille. Näin Rautia tulee sotkeutuneeksi hengenvaaralliseen peliin, jossa panokset ovat mittaamattomat. Keisarin lähipiiriin kuuluvia henkilöitä on mukana salaliitossa, jonka tarkoituksena on surmata hallitsija. Mutta ketkä ovat pettureita, ketkä uskollisia keisarille?

Monimutkainen juonittelu heittää Rautian keskelle purppuraveristen ylellistä elämää. Samaan aikaan hänen lähimmät toverinsa viruvat keisarillisessa tyrmässä. Miten tämän kuvion keskellä Rautia onnistuu salassa valmistelemaan lähtöään takaisin pohjoiseen? Haluaako hän oikeasti jättää Kaupunkien kuningattaren lopullisesti taakseen ja palata köyhään kotiinsa, jossa rakas vaimo ei ole enää vuosiin ollut elossa?

Vanajan Rautia ja hänen varhaisemmat vaiheensa ovat tuttuja niille, jotka ovat jo lukeneet Juhana Säteen esikoisromaanin Maattomat kuninkaat. Kaupunkien kuningatar on kuitenkin itsenäinen jatko-osa, joten seikkailuihin pääsee vaivatta mukaan ensimmäistä kirjaa lukemattakin. Melkoinen hyppäys joka tapauksessa tehdään näiden kahden teoksen välissä. Kaupunkien kuningattaren alku on mitä mainioin. Lukija imaistaan suoraan tapahtumien pyörteeseen yhtä hämmentyneenä kuin minäkertoja Rautiakin.

Alun jälkeen seuraa jonkin verran tyhjäkäyntiä Rautian matkatessa sinne tänne, mutta Konstantinopolin porteilta alkaen Säde saa taas kunnolla tarinan hännästä kiinni. Kuhiseva kaupunki lumoaa lukijan, ja jännittäviä juonenkäänteitä on riittämiin. Takakannessa luvattua kotiinpaluuta on kuitenkin turha vielä odottaa (kuten minä tein lähes viimeiseen kolmannekseen asti). Se lienee sitten ihan oma tarinansa, josta toivottavasti saamme lukea lisää aikanaan.

Juhana Säde: Kaupunkien kuningatar
Myllylahti 2017. 333 s.


Arvostelukappale.

P.S: Kirjan alun voi lukea ilmaiseksi täältä.