Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Olen aikaisemmin lukenut vain yhden Haruki Murakamin teoksen eli Norwegian Woodin. Teosta suositeltiin Murakamiin tutustumista harkitsevalle, vaikka sitä ei pidetty ihan tyypillisenä Murakamin teoksena. Tosin sen vaikutelman olen saanut, että ei oikeastaan ole olemassakaan mitään tyypillistä Murakamin teosta. Pidin romaanista ja sen tunnelmasta, mutta en mitenkään hullaantunut. Vakaa aikomus on ollut lukea lisääkin tätä kulttikirjailijaa, mutta aie toteutui vasta, kun kirjaston uutuusvalikoimasta löytyi Värittömän miehen vaellusvuodet äänikirjana.

VMV on esitelty ja arvioitu varmasti kymmenissä kirjablogeissa ja merkittävimmissä lehdissäkin. Silti en ennestään tiennyt siitä oikeastaan muuta kuin että jotenkin tarinassa jossain vaiheessa tullaan Suomeen ja Hämeenlinnaan.

Ryhdyin siis kuuntelemaan avoimin mielin, ja viihdyinkin tämän verkkaisen tarinan parissa oikein hyvin. Loppuun päästyäni ja tätä tekstiä suunnitellessani luin, mitä olin Norwegian Woodista kirjoittanut ja hämmästyin teosten periaatteellista samankaltaisuutta. VMV:n päähenkilö Tsukuru Tazaki on 36-vuotias, väritöntä ja tasaista elämää viettävä rakennusinsinööri, jonka erikoisalaa on rautatieasemien suunnittelu. Tsukuru on poikamies, koska sopivaa vaimoehdokasta ei ole osunut kohdalle. Sitten hänelle esitellään Sara, kaksi vuotta vanhempi nainen, johon hän huomaa vähitellen rakastuvansa.

Suhde Saran kanssa ei kuitenkaan etene, koska Tsukurua painaa nuoruudessa tapahtunut traumaattinen kokemus. Lukioaikana Tsukuru kuului viisihenkiseen poikkeuksellisen tiiviiseen kaveriporukkaan, jossa oli hänen lisäkseen kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Neljä muuta jäivät opiskelemaan kotikaupungin yliopistoihin, mutta Tsukuru päätti toteuttaa unelmansa ja lähteä Tokioon opiskelemaan rautatieasemien suunnittelua.

Toisen opiskeluvuoden keväällä entiset ystävät katkaisivat välit Tsukuruun täysin ennalta varoittamatta ja kokonaan. Tsukurun elämältä temmattiin pohja, ja hän masentui vakavasti. Puolen vuoden aikana hän ajatteli vain kuolemaa, laihtui ja muuttui toiseksi ihmiseksi. Vähitellen Tsukuru kuitenkin kokosi elämänsä palaset kokoon. Suureksi avuksi oli uusi ystävä Haida.

Kirjan alkupuolella Tsukuru käy huolellisesti läpi ystäviinsä liittyviä muistoja ja sitä, miten hänet erotettiin raa’asti porukasta sekä toipumisprosessiaan. Sara suostuttelee kutienkin Tsukurun lopultakin selvittämään välinsä nelikon kanssa, koska mennyttä ei voi vain sulkea kannen alle ja olla kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Tsukurukin vihdoin myöntää tämän ja etsii ystävät käsiinsä kuudentoista vuoden jälkeen. Yksi heistä on muuttanut Suomeen ja Hämeenlinnaan, joten se selittää, miksi kirjassa vieraillaan myös suomalaisessa maisemassa.

Päällisin puolin kirjassa ei siis kovin paljoa tapahdu. Enemmästä ei kuitenkaan ole niin väliäkään, sillä Tsukuru on omalla tavallaan hyvin sympaattinen henkilö, ja ainakin minä aloin ihan oikeasti jännittää, mikä syy lopulta paljastuisi menneisyyden kaltoinkohteluun. Kun syy paljastui, aloin toivoa, että välit ystäviin korjaantuisivat tavalla tai toisella. Entä miten kävisi Tsukurun ja Saran suhteen?

VMV tuntuu hyvin japanilaiselta, hienostuneen vähäeleiseltä romaanilta. Oli myös mukavaa kuunnella, millaiselta kesäinen Helsinki ja Suomi näyttivät Tsukurun silmin (ei hullummalta). Olen kiinnittänyt NW:a lukiessani huomiota seksin ja seksuaalisuuden osuuteen, ja sillä on keskeinen rooli myös Tsukurun elämässä ja tarinassa. Murakamin kuvaamana se ei ole millään tavoin kiusallista, oikeastaan päinvastoin. Japanilaisuutta lienee, että Tsukurun ja Saran ikäeroa korostetaan useaan otteeseen, Sara kun on peräti kaksi vuotta Tsukurua vanhempi. Monet toteavat, että vanhemmat naiset sopivat Tsukurulle. Musiikilla on keskeinen sija tarinassa. Olisi hienoa yhdistää musiikki ja kirja jollakin tavoin, ja mieli tekikin etsiä käsiini tekstissä toistuvia klassisia kappaleita, jotka pelkkinä niminä eivät sanoneet minulle mitään.

Murakamiin monesti yhdistettyä maagista elementtiä ei löydy tästäkään romaanista, joten pitänee vielä jatkaa miehen tuotantoon perehtymistä. Miten olisi, saisiko Murakamin tuotantoa lisää äänikirjamuotoon?

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no tosh)

Suom. Raisa Porrasmaa. BTJ:n äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 9 h 10 min (9 cd-levyä).

Lainattu kirjastosta.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio ja Luminainen

Olen useaan otteeseen avautunut suhteestani Leena Lehtolaisen tuotantoon. Maria Kallio -sarja on mielestäni aikoja sitten nähnyt parhaat päivänsä, enkä voinut sietää Hilja Ilveskero -sarjaa. Se, että kuitenkin jälkimmäiset kuuntelin kaikki, on vain omaa tyhmyyttäni. Olin myös tehnyt vakaan päätöksen, että en enää lue uusia Maria Kallioita, mutta sen päätöksen jouduin pyörtämään. Koska tiedän, että pian luen (oikeammin aion kyllä kuunnella) Lehtolaisen uunituoreen Surunpotkun, sorruin lataamaan Elisa Kirjasta puhelimeeni äänikirjaversiot Luminaisesta ja viimeisimmästä Kallio-dekkarista Rautakolmiosta.

Rautakolmiota en siis ollut aiemmin lukenut, ja Luminaista taas pidän muistikuvieni perusteella yhtenä sarjan parhaista ellei peräti parhaana. Onhan teos myös aikanaan voittanut Vuoden johtolanka -palkinnon, joten en varmaan ihan väärässä ole. Kirjavalinnat osoittautuivatkin mielenkiintoiseksi pariksi.

Vuonna 2013 (Tammi) ilmestynyt Rautakolmio on kahdestoista Maria Kallio -sarjan osa. Kallio työskentelee Espoon poliisin erityisryhmän johdossa alaisinaan pitkäaikaset työtoverit Koivu ja Puupponen. Vahvistukseksi saadaan nuori Jenna Ström, aikanaan itsemurhan tehneen Pertti Strömin poliisitytär. Jenna nostaa väkisinkin Marian mieleen traagiset tapahtumat vuosien takaa. Syyllisyys ei ota hellittääkseen.

Dekkari alkaa lupaavasti, kun elokuun alun helteisenä, ukkosta enteilevänä iltapäivänä mereltä Kirkkonummen edustalta löytyy kaksi ruumista muovikääröön kiedottuina. Miehen tuntomerkit on tuhottu sormenpäät polttamalla ja kasvot murjomalla, nainen on riisuttu alastomaksi. Keitä tapetut ovat, miten heidät on surmattu ja miksi? Kaikki tuntuu viittaavaan kansainväliseen rikollisuuteen tai ainakin ammattilaisten tekosiin, paitsi se, ettei ruumiita ollut upotettu.

Mariaa häiritsee kummallisen tuttavallisesti käyttäytyvä paikallispoliisi Jon Berg alusta asti. Lisää hämmennystä seuraa, kun erään kytköksen kautta Marian vanha ihastus Mikke Sjöberg astuu kuvaan. Maria joutuu varsinaiseen houkutukseen kesäleskeytensä takia, Antti kun on lasten kanssa purjehdusreissulla.

Kummallisen kevyesti poliisi Kallion johdolla ohittaa viitteet ammattirikollisuuteen tai pahempaankin, ja tutkimukset käynnistetään vanhaan tuttuun tapaan puhuttamalla kaikkia mahdollisia osallisia heti, kun uhrit on saatu tunnistettua. Mielenkiintoinen kaksikko muovin sisältä paljastuukin, ja kummallakin on kaapeissaan joukko luurankoja ja salaisuuksia. Mutta miten kummassa he ovat voineet joutua molemmat tapetuiksi ja muovin sisään mereen?

Ratkaisu löytyy, luonnollisesti, mutta uskottavuuden kanssa nyt on niin ja näin. Lehtolainen on valitettavasti hukannut punaisen langan ja sortuu kliseiseen, jo ainakin kerran käyttämäänsä ratkaisuun.

Luminainen nimittäin ratkeaa lähes identtisesti Rautakolmion kanssa! Menneisyyden salaisuudet ja kätketyt sukulaissuhteet kun ovat sittenkin kaiken avain…

Vuonna 1997 ilmestynyt Luminainen on vieläkin kohtalaisen hyvävetoinen poliisiromaani, ja tarkka ajankuva vielä lisää vaikutusta. Kännykät ovat jo tulleet poliisienkin taskuihin, mutta mukana kuljetetaan edelleen myös hakulaitteita. Kapakoissa saa edelleen vapaasti polttaa.

Maria ja Ström työskentelevät Espoon poliisissa samanarvoisina, mutta välit ovat kireät. Kirja alkaa Marian ja Antin häillä, ja pian häiden jälkeen Maria huomaa olevansa kierukasta huolimatta raskaana. Järkytys on kohtalainen, ja äitiyskuviota hinkataankin kirjassa aika perusteellisesti.

Varsinainen juoni käynnistyy hitaanlaisesti. Maria joutuu luentokeikalle Nuuksiossa sijaitsevaan Rosbergan kartanoon, jonne ei päästetä lainkaan miehiä. Kartanoa johtaa feministiterapeutti Elina Rosberg, ja jo ensi käynnillään Maria tutustuu useisiin keskeisiin henkilöihin. Tapaninpäivän yönä Elina Rosberg paleltuu kuoliaaksi läheisessä metsässä yllään vain ohuet yöpaita ja aamutakki. Miten nainen on kuusen alle joutunut ja miksi? Halusiko joku hänet hengiltä vai onko kyse sittenkin itsemurhasta tai onnettomuudesta?

Maria kuulustelee kaikkia osallisia saadakseen selville, miksi Elina päätti lähteä ulos pakkaseen lähes alasti. Kartanon käytännön elämästä vastaa Elinan täti Aira Rosberg, joka yritetään myös tappaa myöhemmin. Epäiltyjä on kosolti: Elinan runoilijamiesystävä, muutamat Elinan asiakkaat, jotka oleilivat kartanolla joulun aikaan, tämän toimittajaystävätär ja niin edelleen. Lähes kaikkien elämästä löytyy jotakin mielenkiintoista ja sellaista, joka olisi voinut olla motiivi. Mielenkiintoisin hahmo on miehensä jättänyt lestadiolaisäiti Johanna, joka toivoo saarnaajamiehensä olevan syyllinen. Jos mies joutuisi vankilaan, Johanna sai parin yhdeksän lasta itselleen. Mutta kuten sanottu, syyllinen ja motiivi löytyvät uhrin menneisyydestä, kun vain jaksetaan tarpeeksi penkoa. Loppuhuipennus on dramaattinen, joskin hieman teennäinen.

Varsinainen jännite kirjaan saadaan kuitenkin Hullu-Halttusesta, miehestä, jonka Maria ja Puupponen ovat aikanaan toimittaneet telkien taakse. Halttunen on uhkaillut poliiseja kostolla, ja nyt hän on vapaalla jalalla. Seuraa kiperä panttivankidraama, joka päättyy oikeastaan pahimmalla mahdollisella tavalla.

Edelleenkin toistan itseäni: Leena Lehtolainen on mielestäni hyvätasoinen kirjoittaja, mutta Maria Kalliosta on ajat sitten puristettu ne mehut, mitä puristettavissa on. Olisi kaikin puolin järkevintä jättää vanha sarja ajoissa, jos se vielä on mahdollista, ja siirtyä johonkin aivan uuteen. Uskon, että Lehtolaisella voisi olla vielä paukkuja uuteenkin dekkarisarjaan.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Tammi 2013. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 11 h 6 min.

Leena Lehtolainen: Luminainen

Tammi 1997. Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 11 h 1 min.

Äänikirjat ostettu puhelimeen tiedostona Elisa Kirjasta.

Aiemmat blogikirjoitukset Leena Lehtolaisen kirjoista:

Kuparisydän

Henkivartija
Oikeuden jalopeura

Paholaisen pennut

Kuusi kohtausta Sadusta

Kolmen kirjan haaste

Sain Tuijata-blogin Tuijalta Kolmen kirjan haasteen, jossa on ideana esitellä kolme blogiaikana lukemaansa kirjaa, jotka voisi lukea uudelleen. Kiitos haasteesta, Tuija! Haaste on kesän aikana kierrellyt kirjablogeissa ihan mukavasti. Olen itse laiska tarttumaan haasteisiin, mutta tämä on aika kutkuttava.

En enää aikoihin ole ehtinyt lukea kirjoja uudelleen, vaikka jatkuvasti käsiin osuu teoksia, jotka ansaitsisivat rauhallisen uudelleen luennan. Sen sijaan teen aika paljon sitä, että kuuntelen äänikirjana sellaisen kirjan, jonka olen voinut aika hiljattainkin lukea painettuna. Viimeksi näin kävi Jussi Valtosen Siipien kantamien ja He eivät tiedä mitä tekevät kanssa. Olisipa ihanaa saada äänikirjana myös vaikkapa Anni Kytömäen Kultarinta! Äänikirjoina olen kuunnellut myös melkoisen pinon tuttuja klassikoita ja lastenkirjoja. Menetelmä on kaikin puolin nautinnollinen, suosittelen!

Jos minulla olisi aikaa lukea kirjoja uudelleen, lukisin ainakin seuraavat kolme:

Tapani Heinosen Reunalla (Minerva, 2012) oli vahva lukukokemus, joka on jäänyt mieleen. Olen myös ihmetellyt, miten vähälle huomiolle rankka ja tasokas romaani ajankohtaisesta aiheesta on jäänyt. Heinoselta on  ilmestymässä uusi romaani Kuka heilutti pesäpuuta (Minerva) ihan lähiaikoina. 

Nuorena luin samoja kirjoja yhä uudelleen, kuten ikäkauteen kuuluu. Blogini ensimetreillä osallistuin nostalgiahaasteeseen Lilian Kallion nuortenkirjalla Puumajakesä (WSOY, 1977). Törmäsin tähän ihanaan kirjaan alkukesästä kirpputorilla ja sain pidellä itseäni, etten olisi ostanut sitä. Meillä siis on jo yksi kappale kirjaa olemassa. Innostuin Puumajakesästä niin, että luin myös Kallion erikoisen scifiromaanin Ugudibuu (Tammi, 1975). Se on myös jäänyt mieltä kaivelemaan, ja juuri hiljattain muistelin kirjan herkullista kohtausta, jossa naiset hakivat itselleen Mona Lisan joululahjaksi.

Ann-Marie MacDonaldin tiiliskiviromaani Linnuntietä (Tammi, 2004) oli huima lukukokemus, todellinen sukellus kirjailijan luomaan maailmaan. Romaanissa on monia ulottuvuuksia, ja kun nyt tiedän loppuratkaisun, voisin keskittyä paremmin tarinan eri kerroksiin kuin ensimmäisellä ahmimiseksi paikoin muuttuneella lukukerralla. Ystävän avustamana onnistuin nappaamaan itselleni oman kappaleen kirjasta taannoin kirjamessujen antikvariaattiosastolla, joten uudelleen lukeminen olisi ihan helppoakin. Tosin vielä ovat muutkin MacDonaldin teokset lukematta.

Haaste on kiertänyt jo sen verran, että taitaa olla parasta heittää vain yleinen kysymys ilmaan: Mitkä kirjat Sinä luet yhä uudelleen tai ainakin haluaisit lukea?

Aarresaari Turun kesäteatterissa Vartiovuorella

Kuva Mikko Vihervaara.

Sateinen ja kolea kesä ei ole pahemmin haitannut kesäteatteriharrastusta, vaikka kieltämättä loppukaudesta on tullut valikoitua katetulla katsomolla varustettuja teattereita. Kesäni pyörähti alkuun pienen paikallisen harrastajateatterin, vaskiolaisen teatteri Puutaivaan Merirosvo Svarttis ja huima seikkailu -esityksellä kesäkuun alkupuolella. Mahdollisesti viimeinen kesäteatteri tänä vuonna oli Turun kesäteatteri Vartiovuorella ja Aarresaari. Merirosvoja siis kummassakin päässä, ei lainkaan hassumpaa!

Aarresaarelle päätin purjehtia hetken mielijohteesta kuultuani siitä pelkkää hyvää. Lippuja oli mukavasti saatavilla, ja seuralaiseksi houkuttelin lomailevan sisareni. Kaksi keski-ikäistä rouvaa siis kävi kahdestaan, ilman minkäänlaisia lapsia, katsomassa koko perheen näytelmän. Voin lämpimästi suositella. Ihan turhaan tuo määritelmä ’koko perheen’ luetaan ’lasten’. Ei se niin mene, vaan määritelmä tarkoittaa yleensä, että ’sopii myös lapsille’. Koska olemme molemmat lomalla, iltapäivänäytös sopi ohjelmaamme mitä parhaiten.

Turun kesäteatteri on vuodesta 1987 alkaen esittänyt joka kesä myös lapsille sopivia koko perheen näytelmiä. Erikoistuminen lienee järkevää, sillä samalla puistomäellä sijaitsee myös Samppalinnan kesäteatteri, eikä varsinainen kilpailu taida olla kovin kannattavaa. Teatterin historiaan pääsee tutustumaan teatterin verkkosivuilla.

Robert Louis Stevensonin vuonna 1882 ensimmäisen kerran ilmestynyt Aarresaari on klassikkoseikkailu, eikä ihan mikään pikkulasten iltasatu olekaan. Olen itse aikoinani kuunnellut kirjan äänikirjamuodossa, ja eilinen teatteriversio houkuttaisi uudelleenkuunteluun. Katsotaan syksymmällä.

Tiesin siis odottaa mukavaa teatterielämystä, enkä tosiaankaan joutunut pettymään. Vartiovuoren Aarresaari on aivan loistavaa teatteria! Väliajalla kysyin sisareltani, minkä ikäisille näytelmä hänen mielestään on tarkoitettu. Vastaus: ”Meidän ikäisille!” Totta. Aikuinen ainakin nautti täysin siemauksin kaikista tekstin tasoista. Lapsiyleisö sen sijaan ei ihan kauttaaltaan jaksanut runsaan kahden tunnin ajan keskittyä olennaiseen. Mietinkin, onko alle viisivuotiasta, ainakaan kokematonta teatterinkävijää, viisasta tuoda vielä näin pitkää esitystä katsomaan (parhaaseen päiväuniakaan). Mutta omat lapseni ovat jo niin isojaa, että ote pikkulasten kasvattamisesta on iäksi kadonnut. Myönnettäköön, että kärttyinen keski-ikäinen hieman häiriintyi paikoin kovahkostakin taustahälystä. Voisikohan ’koko perheen’ näytelmistä olla myös K18-näytöksiä?

Jim Hawkins (Hannes Mikkelsson) kohtaa
Aarresaarella Ben Gunnin (Valtteri Lipasti).
Kuva Mikko Vihervaara.

Mutta asiaan. Aarresaaren näyttämörakennelmat ovat näyttävät ja voi vain ihailla niiden kekseliäisyyttä. Tarpeen mukaan kulisseista muovautuu laivan kansi, komentosilta, majatalo, aution saaren viidakko, kartanon salonki… Taustalla olevia suuria puitakin on hyödynnetty, ja notkea apina kiipeää huimasti oksistossa. Trooppinen tunnelmakin tavoitettiin loppukohtauksessa, kun rankka sadekuuro kasteli näyttelijät perusteellisesti. Oman mausteensa kesäteatteriin tuo ulkopuolinen äänimaailma. Tällä kertaa pelastuslaitoksen helikopteri teki kunniakierroksen teatterin yllä, mutta kokeneet näyttelijät pelasivat tilanteen oivasti kotiin. Kaikenlaiset kärpäset kun pörräävät ympärillä tavan takaa…

Hurja ja hurmaava Pitkä-John Silver (Jukka Leisti) sulatti
keski-ikäisten rouvien sydämet!
Kuva Mikko Vihervaara.

Tarinan minäkertoja ja näytelmässäkin keskeisessä roolissa on laivapojaksi pestattava nuori Jim Hawkins, jota oivasti näyttelee Vartiovuorella Hannes Mikkelsson. Jim saa pelottavien vaiheiden jälkeen käsiinsä kapteeni Flintin aarrekartan, ja perheystävän tohtori Liveseyn (Thomas Dellinger) kanssa he taivuttelevat patruuna Trelawneyn (mainio Samu Loijas) varustamaan Hispaniola-aluksen aarrejahtia varten. Kapteeni Smollet (Sami Saikkonen) suhtautuu aiheellisen epäluuloisesti patruunan palkkaamaan miehistöön, mutta yhtä kaikki matka kohti Aarresaarta alkaa. Kapyysissa häärää puujalalla klinkkaava Pitkä-John Silver, jota näyttelee mestarillinen Jukka Leisti. Meitä ilahdutti kovasti myös, kun bongasimme laivan miehistöstä Dickiä näyttelevän nuoren Antton Kainulaisen, hän kun on tuttu kasvo muun muassa Salon teatterin näyttämöltä.

Mahtavien näyttelijäsuoritusten lisäksi Aarresaari on nautinnollinen ylipäätään visuaalisuutensa takia. Musiikkiakaan ei pidä unohtaa, ja se onkin pääosin Valtteri Lipastin käsialaa. Vauhdikkaat ja paikoin akrobatialla sävytetyt koreografiat, joista vastaa Iiro Heikkilä, rytmittävät esitystä oivallisesti. Tekstiin on tosiaan ujutettu monenlaista hauskaa pienille ja isoille. Tuhmat, kiroilua lähentelevät manailut ja pilkkasanat naurattivat lapsiyleisöä, ja populaarikulttuuriviittaukset taas antoivat oivallettavaa meille varttuneemmille. Mauttomuuksiin ei menty missään kohtaa, mistä myös kiitosta. Huumorin ei tarvitse olla ilkeää.

Viihdyimme siis vallan mainiosti, mistä kertoo sekin, että runsaan kahden tunnin aikana ei tullut kertaakaan mieleen katsoa kelloa. Aika lensi kuin siivillä. Vartiovuorelle ehtii ja varmaan mahtuukin vielä, sillä esitykset jatkuvat koko ensi viikon. Myös Vaskion Puutaivaan merirosvoseikkailua esitetään vielä pari kertaa ennen koulujen alkua, joten kaikki kipin kapin teatteriin!

Robert Louis Stevenson: Aarresaari

Dramatisoinut ja ohjannut Juha-Pekka Mikkola. Turun kesäteatteri Vartiovuorella, katsottu torstaina 30.7.2015, klo 14 näytös.

Liput ostettu itse.

Blogeissa on purjehdittu seikkailuun:

Some Superfluous Opinions

One Night in Theatre

Kuperkeikkaseikka

Kirsin Book Club
Pilkkuun asti
Ja kaikkea muuta

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Melko tarkalleen vuosi sitten luin pitkästä aikaa Stephen Kingiä. Olen jutussani todennut, että suhteen lämmittely tuntui niin hyvältä, että lisääkin voisi taas kauhun kuninkaan teoksia lukea. Lukematta on kuitenkin jäänyt, mutta Elisa Kirjan äänikirjatarjous keskikesällä sysäsi aietta kohti toteutusta. Latasin siis puhelimeeni uutuusteoksen Tervetuloa Joylandiin äänikirjaversion, kun sen kerran edullisesti sai ja jotain viihdykettä piti mustikka- ja sieniretkille saada. Bonuksena tuli vielä lukija eli Eero Saarinen, suursuosikkejani.

Tervetuloa Joylandiin ei ole missään nimessä kauhuromaani, eikä edes dekkari, vaikka siinä rikos ratkaistaankin ja mausteena on pikkulusikallinen yliluonnollisia elementtejä. Kyseessä on ennen kaikkea hyvin sympaattinen ja nostalginen kasvutarina. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja Devin Jones muistelee ja kirjaa ylös nuoruutensa kesää ja syksyä neljänkymmenen vuoden takaa eli vuodelta 1973, jolloin hän kasvoi pojasta mieheksi.

Aikuistumisteema ei ole Kingille mitenkään uusi, vaan esimerkiksi pienoisromaanissa tai pikemminkin kai novellissa Ruumis on täsmälleen sama ydin. Kyseisestä tekstistä on filmattu elokuva Stand by Me. Itse asiassa kirjoissa on jopa samanlainen kohtaus, jossa aamu-usvan keskeltä ilmestyvä ja paikalleen jähmettyvä peura tuo kertojan mieleen kaivatun, poismenneen perheenjäsenen. Tulkitsin tämän eräänlaiseksi silmäiskuksi lukijalle, joka tunnistaa kohtausten samankaltaisuuden. Tällaista silmäpeliä King on käsittääkseni harrastanut enemmänkin tuotannossaan.

Köyhä collegeopiskelija Devin saa kesätyöpaikan pienestä Pohjois-Carolinan Heavens’s Beachin rantakaupungin Joyland-tivolista. Devin on juuri menettänyt ensirakkautensa, ja kesätyön on paitsi annettava tarvittavat tienestit opintoja varten myös autettava Deviniä pääsemään yli sydänsuruistaan. Jälkimmäinen osoittautuu hyvin työlääksi, vaikka työpaikka ja olosuhteet muutenkin ovat ihanteelliset. Devin asettuu asumaan pieneen yksityiseen majataloon, jonne muuttavat myös Erin ja Tom, hänen uudet työtoverinsa ja ystävänsä. Asunnolta on kävelymatka tivolille valtameren rantaa pitkin.

Työpaikka on kiinnostava, ja pitkälti yli puolenvälin kirjassa kuvaillaan Devinin kesätyökokemuksia eksoottisessa ympäristössä. Tivoliväki on täynnä mielenkiintoisia persoonallisuuksia, ja työtehtävät lievästi sanoen vaihtelevia. Jo tutustumispäivänään Devin kohtaa tivolin ennustajanaisen, joka luonnollisesti ennustaa jotakin tulevasta. Devin tulee kohtaamaan kaksi lasta, pienen punalakkisen tytön ja pojan, jolla on koira. Toisella lapsista on näkemisen lahja, mutta sitä ennustaja ei näe, kummalla se on.

Mielenkiintoisimpia laitteista tivolissa on kummitusjuna, jossa kerrotaan ihan oikeasti kummittelevan. Nelisen vuotta aiemmin Linda Grey -niminen nuori nainen murhattiin kummitusjunassa keskellä kirkasta päivää. Naisen kurkku viillettiin auki ja ruumis viskattiin radan sivuun. Monet ihmiset kertovat nähneensä Linda Greyn haamun murhapaikalla. Murhaajakin on ikuistettu tivolin valokuviin: lippalakkiin ja aurinkolaseihin sonnustautunut mies, jonka paras tuntomerkki on kämmenselän linnunpäätatuointi. Murhaaja on kuitenkin päässyt livahtamaan kuin koira veräjästä.

Murha kiehtoo Deviniä, ja kun syksy koittaa, hän pyytää Eriniä penkomaan asiaan liittyviä tietoja esille. Paljastuu, että samankaltaisia murhia on tehty useita ja että niitä kaikkia tuntuu yhdistävän tivoli. Ja onko murhaajan valokuvassa sittenkin jotain tuttua? Nuoret leikkivät kuolemanvakavalla asialla.

Murha on kuitenkin taka-alalla. Devin kohtaa ennustuksen mukaisesti kesän mittaan lapset, jotka muuttavat hänen elämänsä. Tärkeämmäksi osoittautuu poika koirineen. Sairas poika ulkoilee kauniin äitinsä kanssa rannalla joka päivä, ja lopulta Devin tutustuu poikaan ja tämän äitiin. Pojalla on kyky nähdä asioita, joita toiset eivät näe, ja hänellä on viesti Devinille. Kaikki huipentuu lopulta trooppisen myrskyn keskelle tivolin korkeimpaan laitteeseen Carolina-pyörään.

On vaikea tarkkaan määritellä, mikä on se jokin, jonka avulla King vangitsee lukijan huomion ja viettelee hänet syvälle teostensa maailmaan. Tervetuloa Joylandiin on erinomaisen viihdyttävä monella tavalla. Minuun vetoaa kirjasta huokuva nostalgia, lempeä kaiho menetettyyn nuoruuteen mutta myös aikaan, johon ei ylipäätään ole paluuta. Silti kirjasta ei synny kuvaa liiallisesta romantisoinnista, vaikka kieltämättä rajoilla mennään. King kuvaa myös amerikkalaista tavallisten ihmisten elämäntapaa pettämättömän kiehtovasti ja kauniisti, rakastaen. Se on valloittavaa.

Myös henkilökuvauksessa King on taikuri. Tuli jälleen tunne, että tunnen Devinin henkilökohtaisesti. Oli saatava tietää, miten hänen kävi. Hänen kohtalonsa tuntui ihan oikeasti koskettavan minua. Lisäksi yliluonnollista elementtiä ei koskaan yritetä selittää auki Kingin teoksissa, vaan niiden maailma on nieltävä sellaisenaan. Liukkaasti uppoaa, joka kerta.

Kuten alussa totesin, äänikirjassa on bonuksena mahdottoman taitava ja korvalle sopiva lukija Eero Saarinen. Saarisen ääni on miellyttävä, ja sitä kuuntelisi vaikka kuinka kauan. Eikä koko yhdeksäntuntisessa kirjassa ollut ainuttakaan virheellisesti painotettua sanaa tai kummallista sävelkulkua. Arvostan!

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin (Joyland)

Suom. Kristiina Vaara. Tammi 2015.  

Äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 9 h 32 min (painetussa kirjassa 288 s.)

Ostettu Elisa Kirjasta tiedostona.

Tätä King-uutuutta on ahkerasti luettu kirjablogeissa. Ainakin seuraavilta löytyy arvioita ja esittelyjä:

Lumiomena
Lukutoukan kulttuurinlogi
Kirjakirppu
Kirjojen keskellä
Kirjakaapin avain
Kuuttaren lukupäiväkirja
Ihminen välissä
Kulttuurishokki

Tankki täyteen Tampereen komediateatterissa

Kuva Peero Lakanen, Tampereen komediateatteri.

Teimme miehen kanssa viime viikolla todellisen kulttuuriretken Tampereelle ja Mänttään. Idea lähti liikkeelle jo kevättalvella, jolloin jostain sattui silmiin mainos Tampereen komediateatterin kesäteatterinäytelmästä Tankki täyteen. Teatteri oli saanut alkuperäisiin rooleihinsa Ilmari Saarelaisen ja Tuire Saleniuksen, eli ihan oikeat Juhanan ja Ullan! Tämä on nähtävä, ajattelimme, ja varasimme summassa liput esitykseen, jonka aikaan meillä molemmilla olisi varmasti kesäloma.

Tuire Salenius ja Ilmari Saarelainen, eli ihan oikeat Ulla ja Juhana!
Kuva Peero Lakanen, Tampereen komediateatteri.

Retkiohjelma täydentyi sittemmin Pyynikin kesäteatterin Avioliittosimulaattorilla ja tutustumisella Mäntän Serlachius-museoihin. Jos vähänkään taide ja historia kiinnostavat, suosittelen lämpimästi vierailua Mäntän museoissa.

Mutta asiaan. Tv-sarja Tankki täyteen on kulttiainesta oman ikäluokkani ihmisten keskuudessa. Neil Hardwickin ohjaama ja Jussi Tuomisen kanssa käsikirjoittama 6-osainen sarja esitettiin televisiossa vuonna 1978, aikana, jolloin Suomessa oli tasan kaksi tv-kanavaa. ’Kaikki’ katsoivat silloin samat ohjelmat, siltä ainakin tuntui. Tankki täyteen oli sarja, jota meillä seurasi tiiviisti koko perhe. Sittemmin sarja jatko-osineen ja spin offeineen on esitetty niin moneen kertaan, että valehtelematta osaan sen repliikkejä ulkoa ja keskeiset kohtaukset myös. Sarjasta on vakiintunut käyttöön myös sanontoja.

Teatteriversion sarjasta olen nähnyt joitakin vuosia sitten paikallisen puoliammattilaisteatterin Teatteri Provinssin kesänäytelmänä. Silloinkaan ei haitannut yhtään, että tarina oli perin juurin tuttu. Outi Keskevaarin dramatisointi perustuu tv-sarjan kuuteen ensimmäisen kauden jaksoon, joista on poimittu keskeisiä kohtauksia. Legendaarisin kaikista, eli kirkkoherran mopedin ja rovastin päätyminen keskelle järvenselkää sunnuntaiaamuna, valitettavasti puuttuu, mutta kaikki muu olennainen on saatu mukaan.

Emme olleet aiemmin olleet Tampereen komediateatterin ulkonäyttämön katsomossa, ja teatterin nettisivuiltakin selvisi vain, että kyseessä on katettu katsomo. Pakkasimme siis sateisena iltapäivänä reilusti vaatetta mukaan, koska emme halunneet palella. Turha oli pelkomme, sillä teatterin sisäpihalle on rakennettu täysin katettu ja seinillä ympäröity näyttämö katsomoineen. Itse asiassa hikoilimme jo, vaikka ulkolämpötila oli noin viisitoista plusastetta ja satoi. Katsomon penkit on numeroitu niin tiheästi, että istuimme kirjaimellisesti kuin sillit suolassa rivillämme. Tästä antaisin risuja. Yksi paikka vähemmän riviä kohti lisäisi katsomismukavuutta melkoisesti. Lisäksi katsomon kattoa kannattelee kaksi hoikkaa pylvästä, joista toisen taakse pahimmoilleen osuimme. Se haittasi jonkin verran katselua. Muuten teatterin infrastruktuurissa ei ole moitteen sijaa.

Kuva Peero Lakanen, Tampereen komediateatteri.

Myöskään näytelmässä ei meillä Tankki täyteen -faneilla ollut moitittavaa, päinvastoin, viihdyimme oikein hyvin. Kieltämättä on hieman absurdia, että 35-vuotiasta Juhanaa näyttelee 71-vuotias Ilmari Saarelainen ja viekoittelevaa baariapulaista Ullaa (Tuire Salenius, 65) käy liehittelemässä konstaapeli Reinikainen (Risto Korhonen, jonkin verran nuorempi), tai että Sulo ja Emmi ovat poikaansa nuorempia. Tämä kuitenkin unohtuu nopeasti näytelmän edetessä. Aimo Räsänen ja Petra Karjalainen ovat rooleissaan Sulona ja Emminä aivan mainioita, varsinkin Räsänen. Sulon vihreä pipo on kuin liimattu hänen päähänsä. Myös Jyrki Mänttäri rovastina (ja muutamassa muussakin roolissa) on oikein hyvä.

Oman mausteensa näytelmään tuo huolellinen lavastus ja puvustus, joka suorastaan huokuu 70-luvun nostalgiaa. Oli hauskaa bongailla tuttua esineistöä lavalta ja lavasteista. Näytelmässä myös ajetaan ihan oikeasti polkupyörällä, mopedilla ja autolla.

On vaikea sanoa, mitä tarinaa ja tv-sarjaa tuntematon katsoja saa näytelmästä irti. Meitä tutut vitsit jälleen kerran kerrottuina ja oivallisesti esitettyinä naurattivat siis vieläkin, mutta kuinka suuri osuus huvista on juuri tuo tuttuus. Vaikea sanoa. Uskallan siis lämpimästi suositella näytelmää Tankki täyteen -sarjan ystäville. Toivoisin kuulevani kokemuksia myös sellaisilta katsojilta, joilla ei samaa assosiaatiovyyhteä ole mukanaan katsomossa kuin meillä!

Tampereen komediateatteri: Tankki täyteen.

Ohjaus Panu Raipia.

Katsottu 8.7.2015. Liput ostettu itse.

P.S. Kuin tilauksesta noviisikatsojan tunnelmia voi lukea Siiri L:n mainiosta blogista Some Superfluous Opinions.

Avioliittosimulaattori Pyynikin kesäteatterissa

Ville Majamaa ja  Mari Turunen.
Kuva Leena Klemelä, Pyynikin kesäteatteri.

Monien mielestä suomalaisen kesäteatterinäytelmän pitää olla viihdyttävä ja kepeä, sellainen, jonka seurassa unohtuvat niin arkimurheet kuin talven synkkyyskin. Tällaista kesäviihdettä on tarjolla muun muassa Tampereella perinteikkäässä Pyynikin kesäteatterissa Avioliittosimulaattorin merkeissä.

Tommi Auvinen ja Seija Holma ovat dramatisoineet Avioliittosimulaattori-näytelmän Veera Niemisen samannimisestä esikoisromaanista (Tammi, 2013). Auvinen on myös ohjannut näytelmän.

Juoni on höyhenenkevyt. Nelikymppinen liperiläinen Aino salamarakastuu mynämäkeläisen maanviljelijä Jussin kanssa. Entiset suhteet katkaistaan rivakasti. Se on menoa nyt. Sovitaan, että Aino lähtee kuukaudeksi länteen kokeilemaan, millaista olisi olla vaimona ja emäntänä yli kolmekymmentä vuotta ilman naisihmistä pyörineellä maatilalla. Jussi nimittäin elää Jokikunnaan tilalla leski-isänsä, tämän poikamiesveljen ja oman 32-vuotiaan pikkuveljensä Jaakon kanssa. Nuorempien miesten äiti on kuollut synnyttäessään Jaakkoa, mistä isä Unto ei ole päässyt oikein yli.

Kuten arvata saattaa, seurauksena on herkullinen kulttuurien yhteentörmäys. Ensinnäkin kieliongelmat tuntuvat ylikäymättömiltä, ja niitä on luonnollisesti tekstissä sopivasti liioiteltu. Mynämäkeläiset eivät ymmärrä, mitä taukoamatta puhuva liperiläinen nainen puhuu. Liperiläinen taas ei tajua suurinta osaa siitä vähästä, mitä mynämäkeläiset suostuvat sanomaan. Seuraa kommelluksia ja suoranaisia väärinymmärryksiä, joissa tulkille olisi tilausta.

Kulttuurit ovat muutenkin korostetusti törmäyskurssilla. Vaikeneva, synkkyyteen taipuva ja pysähtynyt tunnelma Jussin kotona ahdistaa avoimeen iloisuuteen tottunutta Ainoa. Jussi sukulaisineen taas kauhistuu tulossa olevista väistämättömistä muutoksista. Mutta rakkaus on kuitenkin väkevä voima, joka voittaa esteet. Vai kuinka?

Näytelmäsovitusta kantavat ennen kaikkea osuvat näyttelijävalinnat. Ainoa näyttelee sujuvasanainen Mari Turunen, ja Jussina nähdään lutuisella tavalla pönäkkä Ville Majamaa. Sivuosissa nähdään oikeita suomalaisia teatterilegendoja. Näytelmän todellinen moottoriturpa on Ainon äidin roolissa Eija Vilpas, joka kunnolla vauhtiin päästyään on täysin pitelemätön. Ainon isää näyttelee Tom Lindholm. Ainon vanhemmilla on meneillään avioero, ja kumpikin on hakenut toisen varalle lähestymiskiellon. Yhteisiä asioita tuntuu silti löytyvän, ja parastahan on kunnon riita.

Tom Lindholm ja Eija Vilpas.
Kuva Leena Klemelä, Pyynikin kesäteatteri.

Mynämäellä jurottavat Jussin isä eli Ola Tuominen ja setä Esko Roine, aivan mainio pappakaksikko. Lounaismurre istuu herrojen suuhun kuin sinne äidinmaidosta imettynä. Jaakon roolissa nähdään Samuli Muje.

Ola Tuominen ja Esko Roine.
Kuva Leena Klemelä, Pyynikin kesäteatteri.

Olen itse syntyperäinen varsinaissuomalainen, joten minuun näytelmän perusasetelma upposi loistavasti. Hihittelimme miehen kanssa murre-eroista revitylle huumorille antaumuksella, eikä liioittelu mennyt mielestämme ollenkaan liian pitkälle, vaikka sitä toki keinona häpeilemättä käytetään.

Pyynikin kesäteatterissa on katettu pyörivä katsomo, jonka ympärille on rakennettu kattamaton näyttämö. Tilaa on siis paljon, ja sitä on hyödynnetty rakentamalla erilaisia ympäristöjä, kuten Jussin kotitila sisä- ja ulkotiloineen ja kylän huoltamo. Katsomon ympäri ajetaan milloin autoilla, milloin vanhalla Ford-traktorilla. Torstaina (9.7.) oli käyttöä katsomon katolle, sillä ensimmäisen näytöksen lopulla ravakka sadekuuro kasteli näyttelijät. Onneksi juuri ennen näytelmän alkua paukutellut ukkonen meni sentään nopeasti ohi. Pyörivä katsomo kääntyy välillä näyttämään myös upeaa järvimaisemaa.

***

Päädyimme Avioliittosimulaattoria katsomaan sattumien kautta. Olimme jo kevättalvella varanneet liput Tampereen komediateatterin Tankki täyteen -näytelmään (josta kerron toiste lisää), ja sitten pari viikkoa takaperin sain sähköpostia Bonnierilta, että kirjabloggaajille olisi tarjolla vapaalippuja Pyynikille. Koska ajankohdan sai valita vapaasti, yhdistimme reissut ja vietimme kaksi kesäpäivää Tampereella ja teatterissa.

Lukeminen on halpa ja haluttaessa jopa ilmainen harrastus maksuttoman suomalaisen kirjaston ansiosta, mutta teatteri onkin sitten jo toinen juttu. Tässä kahden aikuisen teatteri-illan kulut Pyynikillä:

• Normaalihintaiset liput 35 euroa x 2 = 70 euroa
• Käsiohjelma 5 euroa
• Kahvi ja mansikkaleivos väliajalla x 2 = 17 euroa
• Edestakainen bussimatka keskusta - Pyynikki x 2 = 10,40 euroa (kertaliput)

            Yhteensä: 102,40 euroa

Minä sain siis vapaalipun ja seuralainen alennetun lipun sekä ilmaisen käsiohjelman, lämpimät kiitokset niistä Bonnierille ja Pyynikin kesäteatterille!

En ole lukenut Veera Niemisen Aviolittosimulaattoria, mutta hyviä bloggauksia kirjasta löytyy esimerkiksi Lukutoukan kulttuuriblogista ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista.