Hugleikur Dagsson: Kuvitetut klassikot

Armoitettu sysimustan huumorin taitaja Hugleikur Dagsson on tällä kertaa tarttunut aiheeseen, joka haiskahtaa melkoisesti pyhäinhäväistykseltä kirjahullun nenään. Kuvitetut klassikot. Maailmankirjallisuuden helmiä Hugleikurin tapaan pitää sisällään klassikkokirjojen kansikuvia – ja ne ovat todellakin Hugleikur-huumorin terästämiä.

Idea on äärimmäisen yksinkertainen ja todennäköisesti juuri siksi toimiva. Viitisenkymmentä tuttua maailmankirjallisuuden klassikkoa tai ainakin tunnettua teosta on saanut uuden piirroskuvituksen kanteensa. Hugleikur pelaa ovelasti tutun perverssin huumorinsa ja kirjan todellisen sisällön välisellä kontrastilla. Homma pelittää ainakin tämän verran mainiosti, jos on yhtä pimeä huumorintaju kuin meikäläisellä näyttää olevan…

Hugleikur Dagsson: Kuvitetut klassikot. Maailmankirjallisuuden helmiä Hugleikurin tapaan

Suom. Ville Lähteenmäki. Atena 2014.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

5. euro #lukutaitohaasteeseen.

Aiemmat juttuni islantilaisen sarjakuvapiirtäjän, stand up -koomikon ja näytelmäkäsikirjoittajan teoksista: 

Huumorin musta kirja

Perimmäinen Pohjola

Nyt on vitsit vähissä

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Jälleen tuli todistetuksi, että huumorintajuni ei taida olla kummoinen. Ainakin se on hyvin lyhytjännitteinen. Sama juttu ei jaksa viihdyttää meikäläistä kovin pitkään. Pitää tulla jotain muuta tai ainakin loppu. Muuten alkaa paraskin hauskuutus haukotuttaa.

Totesin jo kaksi vuotta sitten, että Ruotsin Arto Paasilinnaksi tituleeratun Jonas Jonassonin veijariromaanin Satavuotias joka karkasiikkunasta ja katosi oli liian pitkä. Kuitenkin pidin paljonkin kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta. Syynä taisi muun muassa olla, että elokuvassa joudutaan yleensä kirjaa lyhentämään. Reippaan kaksitoistatuntisen äänikirjan parissa jo aloin odotella loppuratkaisua, mutta puolitoistatuntinen leffa jaksoi viihdyttää koko matkalta.

Olin ajatellut jättää suosiolla väliin Jonassonin toisen suomennoksen, vuonna 2013 alkukielellä ilmestyneen romaanin Lukutaidoton joka osasi laskea. Äänikirjahimoni on kuitenkin kyltymätöntä sorttia, ja koska tarjontaa ei hirmuisesti ole, tulen tarttuneeksi usein hieman vähemmän kiinnostavaankin kirjallisuuteen, jos sitä on tarjolla oikeassa formaatissa. Elokuussa kirjaston äänikirjahyllyssä nökötti Lukutaidoton odottamassa lainaajaansa.

Kirjassa kulkee kaksi mahdollisimman kaukaista tarinalinjaa pitkään erillään, mutta selvää tietysti on, että niiden on jossain kohdassa ristettävä. Ruotsissa armottoman kuningasvastainen pikkuvirkamies kasvattaa identtiset kaksospoikansa originellilla tavalla. Sattuman oikusta pojat syntyivät kotona ilman todistajia, joten päästäkseen mahdollisimman tehokkaasti kasvattamaan heistä tasavaltalaisia, päättää isä ilmoittaa väestörekisteriin vain toisen pojista. Pojat alkavat aikanaan käydä koulua vuoropäivinä. Vaikka ulkonäkö on pojilla identtinen, eivät älynlahjat ole jakautuneet kovin tasaisesti. Toisena syntynyt Holger, se joka ei virallisesti ole olemassa, on kaksikon aivot.

Samaan aikaan toisaalla eli Etelä-Afrikassa kasvaa Soweton slummissa tyttö nimeltä Nombeko. Nombekolla on ilmiömäinen laskupää, ja vaikka hän työskentelee vessojen tyhjentäjänä, jotka eivät yleensä osaa lukea, oppii hän nopeasti tuonkin taidon. Ja hankkii siinä sivussa itselleen miljoonien arvosta raakatimantteja. Osaatteko muuten sanoa, miten on mahdollista, että jalkakäytävällä kävellyt jalankulkija saa vankeusrangaistuksen siitä, että rattijuoppo ajaa hänen ylitseen? Näin voinee käydä vain 70-luvun Etelä-Afrikassa, jos jalankulkija on musta ja rattijuoppo ydinpommihanketta johtava insinööri.

Kuten arvata saattaa, ruotsalaiset tasavallan kannattajat kohtaavat lopulta Nombekon. Siitä vasta varsinainen juoni lähtee käyntiin. Mukaan juttuun sotkeutuvat aikanaan vielä Ruotsin kuningas ja pääministerikin…

Edellisestä kirjasta tutut keinot liioittelu ja toisto ovat Jonassonilla jälleen käytössä, kuten odottaa sopiikin, kun kerran veijariromaanista on kyse. Huumoria syntyy myös henkilöistä, jotka suhtautuvat tosiasioihin ilman sen kummempia ihmettelyjä. Jos seurustelunurkkauksessa on atomipommi lautalaatikossa, niin sitten siellä on. Ihan kiva. Ruotsalaisten ja eteläafrikkalaisten yhteiskuntajärjestelmistä ja ajatustavoista revitellään myös kelpo satiiria. Mutta kuten sanottu, hieman pitkäksi juttu venyy tälläkin kertaa. Leffa-ainekset myös tässä kirjassa ovat jo valmiiksi kasassa. Sitä odotellessa.

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (Analfabeten som kunde räkna)

Suom. Laura Jänisniemi. WSOY 2014. Äänikirjan lukija Karo Lauronen. Kesto 12 h 20 min, laajuus 11 cd:tä.

Lainattu kirjastosta.

4. euro #lukutaitohaasteeseen.

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Tartuin aikanaan ennakkoluuloisin mielin näyttelijä Peter Franzénin esikoisromaaniin Tumman veden päällä. En kovin helposti lämpene kirjailijoille, jotka ovat jo valmiiksi tunnettuja, julkkiksia. Jotenkin asetelma tuntuu niin laskelmoidulta: kustannetaan näyttelijän tms. julkisuuden henkilön teos, koska sille on jo valmiiksi markkinat pedattuna, onhan tekijä tunnettu kasvo. Julkaisukynnys tuntuu toisin sanoen olevan matalampi tällaisille henkilöille. Toisaalta voisi tietysti ajatella, että heillä on myös kovemmat paineet näyttää, että kirja on julkaistu nimenomaan kirjallisten ansioidensa perusteella.

Toinen ’epäilyttävä’ ominaisuus Franzénin esikoisessa oli sen genre, omaelämäkerrallinen fiktio. Lajityyppi tuntuu tänään olevan vielä neljän vuoden takaista aikaakin suositumpi. Omaelämäkerrallista fiktiota ovat julkaisseet ainakin Jari Tervo, Olli Jalonen, Hannu Väisänen ja Elina Halttunen.

Näistä ennakkoasenteistani huolimatta pidin kirjasta kuitenkin melkoisesti. Tosin sittemmin minua alkoi ärsyttää Helsingin Sanomien aktiivisuus tekijän ja teoksen ympärillä. Kirjasta tehty elokuva sai lehden sivuilla melkoisesti palstatilaa jo valmisteluvaiheessa, mikäli en väärin muista. Mutta tämä ei tietenkään ollut Franzénin tai hänen teoksensa syytä. Syy ärsytykseen lienee pääosin oman pääni sisällä tälläkin kertaa.

Kun Franzénin esikoiskirja sai viime vuonna jatkoa nimeltä Samoilla silmillä, en ollut lainkaan innostunut. Ajattelin, etten taida lukea kirjaa missään vaiheessa. Sitten kuitenkin törmäsin kirjan äänikirjaversioon kirjastossa ja paremman puutteessa nappasin sen mukaani. Franzén itse lukee kirjan, mikä sopii tietysti mainiosti. Luenta on tasokas, ja Franzénia kuuntelee mielikseen.

Samoilla silmillä yllätti muutenkin hyvällä tavalla. Kirja ei ensinnäkään ole liian pitkä. Jännite säilyy hyvin läpi romaanin, joka kattaa ajallisesti käytännössä vajaan viikon Peten, isän ja äidin elämästä. Pete on nyt murrosikäinen, noin nelitoistavuotias yläkoululainen, jonka elämä on vaarassa luisua väärille urille. Äiti on eronnut väkivaltaisesta miehestä ja aloittanut sairaanhoitajaopinnot Oulussa. Pete asuu kotona kymmenvuotiaan pikkusiskon Suvin kanssa. Äiti käy kotona viikonloppuisin, jos voi, ja muina aikoina mummo ja pappa pitävät lapsia silmällä ja ruuassa.

Pete ja äiti ovat vuoroin minäkertojia, ja isän näkökulma tuodaan mukaan ulkopuolisen kertojan avulla. Katkelmat ovat paikoin hyvinkin lyhyitä, ja välillä valaistaan samaa tapahtumaa useammasta näkökulmasta. Kaikkien kolmen elämässä tapahtuu ratkaisevia asioita lyhyen ajan sisällä samanaikaisesti. Vaikeiden vaiheiden jälkeen asiat kuitenkin tuntuvat saavan pääosin valoisan käänteen.

Koukutuin kuuntelemaan kirjaa, ja sen päättyminen hieman harmitti. Henkilöt tulivat läheisiksi, ja jännitin paikoin ihan tosissani, miten asiat järjestyvät. Äiti yrittää parhaansa, mutta etä-äitiys ei ole helppoa. Oma elämäkin vaatii osansa ihan ymmärrettävästi. Isän asiat ovat kaikkein huonoimmin. Peten osuus on kiinnostavimmin kerrottu. Urheiluharrastus kiehtoo, mutta samaan aikaan kellarikomeroon kätketty viina houkuttaa taholleen. Nuorukainen etsii itseään kipeästi, satuttaen niin itseään kuin rakkaimpiaan rimpuillessaan ristipaineissa.

1980-luvun alkuvuosien kuvaus on myös säväyttävää ainakin tällaiselle vain vähän tekijää vanhemmalle lukijalle. Musiikki on tärkeää tarinassa, ja nuorten huoneen seinät on tapetoitu ajan idolien kuvilla, kuten Samantha Foxilla. Liikuttavaa on myös pojan ja isoisän lämmin ja läheinen suhde, jonka Franzén kuvaa tarkkanäköisesti.

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Tammi 2013. Äänikirjan lukija Peter Franzén. Laajuus 5 cd:tä, kesto 5 h 24 min.

Lainattu kirjastosta.

Kolmas euro #lukuhaasteeseen.

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta

”Ruumis on jäänyt tuohon makaamaan, hankalasti keittiön ja eteisen väliin, sen yli pitää hypätä, hop, kun vie roskat ulos.”

Dekkarinystävien jouluvalmisteluja on tänä vuonna helpotettu merkittävästi, koska jo kesällä ilmestyi takuuvarma valinta joulukalenteriksi eli Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta.

Joulukalenteri on mainio idea. Kahdeltakymmeneltäneljältä kirjoittajalta on pyydetty jouluaiheinen rikosnovelli. Joukossa on tunnettuja, asemansa vakiinnuttaneita kirjailijoita mutta myös koko joukko harrastajakirjoittajia sekä useita näiden välimaastoon sijoittuvia, jotain jo julkaisseita tai esikoiskirjaansa kirjoittavia tekijöitä. Kirjoittajien nimet ovat alla:

Henry Aho

Jaana Ala-Huissi

Anja Erämaja

Kari Hanhisuanto

Krista Hietakangas

Harri V. Hietikko

Sinikka Huusela

Aila Juvonen

Miia Kahila

Piia Kaikkonen

Jussi Katajala

Markku Keisala

Sonja Kinnunen

Jussi Kokkonen

Samuel Monk

Harri István Mäki

Juha Mäntylä

Raimo Mörö

Helena Numminen

Milla Ollikainen

Jasu Rinneoja

Tarja Sipiläinen

Pia Tervo

Helena Väisänen

Kirja on taitettu kekseliäästi niin, että novellit ovat kirjoittajan mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Se ei kuitenkaan ole lukemisjärjestys, vaan novelleille on arvottu (?) luukkunumero. Numerointi löytyy etukannen liepeestä:

Kun liepeen avaa, löytyy luukun takaa novellin sijainti kirjassa. Ohje löytyy takakannesta. 

Luin novellit tässä järjestyksessä, mutta tietenkään mikään ei estä etenemästä alusta kohti loppua. Idea on kuitenkin ihan hauska ja teemaan sopiva.

Kun pyydetään teksti näin monelta ja monenlaiselta kirjoittajalta, on väistämätöntä, että sisällön taso vaihtelee. Joulukalenterissakin on joukko oikeita dekkarinovellihelmiä, mutta on myös sitten tekstejä, joiden päätymistä kansien väliin ei oikein jaksa ymmärtää. Seassa on myös muutamia sellaisia novelleja, joiden ennestään tuntemattomat tekijät aion painaa visusti mieleeni, sillä odotettavissa on vielä paljon mielenkiintoista luettavaa.

Idea jouluun liittyvästä jännitysnovellista ei sekään ihan kanna läpi antologian. Osassa teksteistä joulu ja jouluisuus on selvästikin päälle liimattu mauste. Tapahtumat on sijoitettu jouluun tai joulukuuhun, vaikka juoni toimisi sellaisenaan yhtä hyvin vaikka juhannuksena. Parhaita idean kannalta ovatkin novellit, joissa joulu liittyy olennaisena osana juoneen. Jos taas unohtaa tuon pakkojoulun, löytää kirjan kansien välistä mainiota dekkariviihdettä.

Henry Ahon Pukkikeikalla kertoo pikkurikollisista, jotka päättävät tehdä elämänsä keikan jouluaattona parhaaseen joulupukkikierrossesonkiaikaan. Älynlahjat eivät pienessä ryhmässä jakaannu ihan tasaisesti, ja niinpä ovelasti kehitetty suunnitelma ajautuukin nopeasti odottamattomaan suuntaan. Lopussa odottaa vielä mukava yllätyskoukku. Aho onkin julkaissut jo seitsemän teosta ja hän taitaa useita kirjallisuuden genrejä.

Jaana Ala-Huissin Sinisessä Volkswagenissa on piinaava tunnelma, johon oli helppo eläytyä, ainakin opettajan. Maria on lukion äidinkielen opettaja, joka alkaa saada kummallisia puheluja ja nimettömiä kirjeitä. Kammottavinta ainakin minusta oli Marian saama kirje, joka oli koottu hänen omalla käsialallaan kirjoitetuista teksteistä. Sisältö oli saatu muutettua leikkaamalla ja liimaamalla niin, että se oli opettajan oppilaalle kirjoittama viettelykirje. Ala-Huissi on osunut ajassa olevaan ilmiöön pelottavalla tarkkuudella. Valitettavasti novellin lopussa jännite katoaa.

Anja Erämajan Itsenäisyyspäivä (luukku 6, tietysti) on antologian mielenkiintoisimpia novelleja, josta on myös tuo ylinnä oleva lainaus peräisin. Erämaja on julkaissut aiemmin kolme runokokoelmaa, ja tämä novelli on hänen ensimmäinen rikostekstinsä. Kirjailija yhdistää loistavalla tavalla psykologisen jännityksen ja runon keinot. Kieli on kiehtovaa, ja sen lisäksi Erämajan tekstissä on paikoin moderneille runoille ominaisia typografisia ratkaisuja. Oivallista! Myös tarina itsessään on aito helmi; pieni muodoltaan mutta suuri sisällöltään. Lukijaa ei aliarvioida, vaan loppuun on jätetty sopiva mahdollisuus tajuta itse.

Aivan loistava revittely niin kielen kuin tarinankin tasolla on Harri V. Hietikon Ja tapahtui niinä päivinä. Huumorilla höystetty absurdi jouluagenttitarina maistui kyllä, kiitos. Päätös: Hietikkoa on luettava (pian) lisää. Mukava tvisti on myös Miia Kahilan poliisinovellissa Kera kullan ja mirhamin. Nopeilla vedoillakin vedeltynä päähenkilö rikosylikonstaapeli Linnea Nyholm on mielenkiintoinen hahmo, jonka edesottamuksista lukisin mieluusti lisää. Neidossa on sellaista särmää, jota suomalaisissa naispoliiseissa harvoin tapaa, ainakaan kirjallisuudessa.

Piia Kaikkonen yllättää myös positiivisesti. Kaksi dekkaria julkaissut Kaikkonen on kirjoittanut hieman erilaisen tarinan, joka sijoittuu rapakon taakse. Edwardin joulu on valmiiksi hiottu novelli. Sankarina on varsinainen antisankarin perikuva, mutta joulun henki tai ainakin jokin saa köntyksen lopulta liikkeelle. Markku Keisalan Joulurahaa-novellissa on mukavan nostalgista menneen maailman tunnelmaa, ja loppuhuipennuksessa on vähällä tulla todella kuumat paikat!

Milla Ollikaisen Veikossakin on mukavaa kierrettä. Jouluaattona aika harva asia tuntuu olevan sitä miltä näyttää! Joulupukin naamion takana kulkeva saattaa joutua odottamattomiin tilanteisiin. Pia Tervon Erilainen joululahja pelaa dekkarigenren muinaisten ohjeiden vastaisesti kaksoisolennolla, mutta panokset pelissä ovat kutkuttavan kovat, joten riski kannattaa ottaa.

Kustantaja Reunan mukaan vuonna 2014 kirjoittajat lahjoittavat kaikki kirjan tuotot Hyvä joulumieli -keräykseen vähävaraisten lapsiperheiden tukemiseen, mikä loistavasti sopii sekin jouluteemaan.

Juha Mäntylä (toim.): Joulukalenteri. 24 jännityskertomusta

Reuna 2014. 392 s.

Arvostelukappale. Kiitokset Markku Keisalalle!

Toinen euroni #lukuhaaste-kampanjaan.

***
Blogi-ystäväni Booksy kirjoitti sattumalta samaan aikaan kauhunovellikokoelmasta Hotelli ikuisuus, jonka tekstit ovat Henry Ahon ja Jaana Ala-Huissin käsialaa.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Olipa mahtava juttu, että Anu Holopainen loikkasi ainakin hetkeksi pois omimmalta alueeltaan eli nuorten aikuisten fantasiasta ihan ’oikeitten’ aikuisten kirjallisuuden puolelle. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tuo loikka ei onnistunut täysin vaivattomasti Holopaisen kustantajan puolelta, mutta meidän lukijoiden onneksi Ilmestyskirjan tädille kuitenkin löytyi julkaisukanava.

Ilmestyskirjan täti on oivallinen sekoitus kevyttä ja vakavaa, hauskaa ja pelottavaa. Tyylilajiltaan romaani on chic litiä, mutta aiheena on työelämän hullu meininki ja se, mitä yhä hämärämmäksi yltyvä meno tuottavuushankkeineen ja konsultteineen työpaikoilla tekee ihmisten terveydelle ja mielelle sekä mielenterveydelle. Pikkiriikkinen ripaus aukiselittämätöntä maagista realismia kruunaa kokonaisuuden loistavasti. Pidin kirjasta kovasti, vaikka loppuvaiheessa ei naurattanut enää yhtään, vaan pyyhin kylmää hikeä otsaltani. Niin todentuntuisesti Holopainen kuvaa tilannetta, jossa liian koviksi käyneet paineet aiheuttavat tuhoisan univajekierteen.

Airi Kivikko on tuttu hahmo chic lit -genrestä. Hieman homssuinen, lievän ylipainon ja alemmuudentunteen kanssa painiskeleva kolmikymppinen kahden lapsen äiti palaa vuosien tauon jälkeen työelämään. Kommelluksilta ei vältytä. IT-alan yritys, jossa Airilla on vakituinen työpaikka kesken jääneestä koulutuksesta huolimatta, myydään ja yhdistetään isompaan saman alan firmaan. Siitä alkaa painajainen. Huoleen työpaikan mahdollisesta menettämisestä sekoittuu henkilökohtainen kauhu: Airin miehen täti Liila on nyt samassa työpaikassa kuin Airi.

Airi on inhonnut rempseää ja itsevarmaa, epäsovinnaista Liilaa alusta asti. Mitkään sosiaaliset säännöt eivät tunnu koskevan Liilaa sen paremmin töissä kuin suvun parissakaan. Airin silmittömäksi harmiksi niin sukulaiset kuin työkaveritkin tuntuvat kaikki olevan Liilasta täysin vastakkaista mieltä hänen kanssaan. Miten kummassa Liila onnistuu lumoamaan kaikki toiset? Onko hän tosiaan ainoa ihminen maailmassa, joka näkee todellisen, vastenmielisen Liilan?

Kun kierrokset työpaikalla kovenevat yt-neuvottelujen, irtisanomisten ja muiden uudelleenjärjestelyjen myötä, alkaa Airi nukkua yhä huonommin. Kotona pienet lapset vaatisivat äidin huomiota, mutta yhä enemmän vastuu kotiasioista liukuu miehen harteille. Airi on lopen uupunut, mutta ei saa kuitenkaan unta öisin. Sitten alkavat firman avainhenkilöt joutua tuhoisiin onnettomuuksiin. Airi on yhä vakuuttuneempi, että onnettomuudet ovat tavalla tai toisella Liilan aikaansaannosta. Harmi vain, että avopuoliso suuttuu, kun Airi koettaa kertoa tälle tädin pimeistä voimista. Onko Airi sekoamassa?

Paikoin Airin Liilaa kohtaan tuntema inho tuntui epäuskottavalta, kuten myös Liilan yliampuva rempseys (ja nuorten miesten parveilu hänen ympärillään), mutta muuten Ilmestyskirjan täti on melkoinen romaani. Ihailen tapaa, jolla Holopainen onnistuu yhdistämään luistavan tarinan ja huumorin todella vakavaan aiheeseen tekemättä siitä kuitenkaan naurettavaa tai vähättelemättä sitä tippaakaan. Onnistunut satiiri on harvinaista herkkua, ja sitä tämä mielestäni on parhaimmillaan. Chic lit -kaapuun verhottua yhteiskuntakritiikkiä! Melkoinen yhdistelmä.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Myllylahti 2014.

Lainattu kirjastosta e-kirjamuodossa. Opettelin käyttämään ellibsiä!

Tästä tulee ensimmäinen euroni #lukuhaasteeseen!

Lukutaitohaaste!

Kuinka usein tulee tavallinen suomalainen ajatelleeksi, millaista olisi, jos ei osaisi lukea? Kirjoitettuun tekstiin törmää arkielämässä viimeistään aamupalapöydässä. Miltä tuntuisi, jos ei ymmärtäisi maitopurkin kylkeen painettuja merkkejä? Aamun sanomalehdestä voisi katsoa vain kuvat. Ja niin edelleen. Lukutaitoa tarvitaan lähes kaikessa, mitä päivittäin teemme.

Meille lukutaito on itsestäänselvyys, sillä lähes kaikki suomalaiset osaavat lukea viimeistään 7-8-vuotiaina. Mutta entä jos niin ei olisi? Niin ei tosiaankaan ole kaikkialla maailmassa. Wikipedian mukaan pahimmillaan lukutaitoisia on vain runsaat 30 % valtion väestöstä. Vain siis joka kolmas kansalainen osaa lukea esimerkiksi Tsadissa. Vieläkin lohduttomampia lukemia löytää helposti.

Suomen Pakolaisapu kutsui kirjabloggaajia mukaan lukutaitokampanjaan, joka polkaistaan käyntiin tänään 8.9., kansainvälisenä lukutaitopäivänä. On ilo olla mukana ajamassa todella tärkeää asiaa! Haastan tällä kirjoituksellani mukaan myös juuri Sinut, rakas blogini lukija. Osallistuminen on hauskaa ja helppoa! Haaste jatkuu koko syyskuun ajan. Tavoitteena on kerätä 20 000 aapista Afrikkaan, ja aapisen saa siis eurolla.

Osallistumisohjeet mukaan haastetuille: 

1. Lue kirja, lehti, artikkeli tai muu teksti.
2. Lahjoita yksi euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 

    1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste . Haasta myös ystäväsi ja blogisi lukijat mukaan kirjoittamalla kampanjasta. Kurkkaa täältä lisää

Itseltäni ei ainakaan luettava lopu! Lupaan osallistua haasteeseen koko syyskuun ajan jokaisella lukemallani tai kuuntelemallani kirjalla. Olisi kiva saada Sinulta kommentti alle, jos otat haasteen vastaan. Lukemisiin!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Esikoiskirjailija Pajtim Statovci on syntynyt Kosovossa vuonna 1990 ja muuttanut perheensä mukana Suomeen kaksivuotiaana. Nuori kirjailija opiskelee Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja Aalto-yliopistossa elokuva- ja televisiokäsikirjoittamista. Lahjakkaan miehen esikoisteoksen Kissani Jugoslavia käännösoikeudet on myyty jo ennen sen ilmestymistä Ranskaan ja Norjaan.

Kova kuhina kirjailijan ja teoksen ympärillä ainakin on siis käynyt. Eikä syyttä, sillä Kissani Jugoslavia taitaa olla tähänastisen kirjavuoteni kutkuttavimpia lukukokemuksia. Vaikka tyyli ei täysillä juuri minuun iskenytkään, on helppoa tunnustaa, että Statovci on taitava kirjoittaja. Kirja ei antaudu helpolla, vaikka sen nopeasti lukeekin. Jouduin miettimään melkoisen tovin, ennen kuin sain koottua tuntemuksiani riittävästi voidakseni kirjoittaa tämän jutun.

Teoksessa kulkee kaksi tarinalinjaa, jotka yhdistyvät ennen pitkää, kuten lukija jo alusta asti arvaakin (ja vielä takakansiteksti avuliaasti paljastaa). Toinen linja alkaa Jugoslaviassa 1980. Kosovolainen albaanityttö naitetaan epäsovinnaisesti omissa häissään käyttäytyvälle miehelle. Lukija aavistaa jälleen, että tästä ei hyvää seuraa. Kurjan kohtelun lisäksi alkaa Jugoslavia hajota, ja Kosovossa asuville albaaneille koittavat ankarat ajat. Emine pakenee miehensä ja lastensa kanssa päämääränään Suomi.

Toisessa tarinassa ollaan nykyhetkessä. Nuori biseksuaaliopiskelijapoika Bekim kohtaa bileissä kiehtovan kissan, joka ilmoittaa tuota pikaa muuttavansa Bekimin luo. Bekim on onnellinen mutta samalla kauhuissaan. Mitä kissa sanoisi hänen isosta kuningasboastaan, joka ei suostu pysymään terraariossaan? Meno pojan asunnolla kiihtyy absurdiksi tuota pikaa.

Bekim on tehnyt rajua pesäeroa perheestään ja erityisesti tyranni-isästään. Kissan tultua Bekimin elämään mies on joutunut käymään läpi elämäänsä ja menneisyyttään. Isä ei hyväksynyt lukio-opintoja, joten Bekim opiskeli salaa isältään. Yliopisto-opinnot olivat vielä suurempi loukkaus isää kohtaan. Vähitellen Eminen ja Bekimin tarinat lomittuvat ja täydentävät toisiaan.

Bekimin kissa ja käärme ovat symboleilla lastattuja. Käy ilmi, että Bekim on lapsesta asti kammonnut käärmeitä syvästi, jopa niin, että on joutunut sen takia terapiaan. Miksi hän haluaa ottaa mahdollisimman suuren käärmeen kotiinsa? Mikä merkitys on kissalla? Nämä symbolit eivät minulle kokonaan avaudu, ja ne tekevät lukukokemuksesta kimurantin. Kissa ja käärme ovat kumpikin vastenmielisiä otuksia, mutta ne joutuvat vastatusten Bekimin asunnolla. Outo on osuva määritelmä näille osuuksille. Samalla kummallisen kiehtovaakin. Ihan kaikkea ei tarvitsekaan tajuta, välttämättä.

Statovcin kuvaama muslimiavioliitto on jo valitettavalla tavalla muuttunut kirjallisuudessa kliseeksi. Kaunis ja älykäs nuori nainen joutuu karvaasti pettymään avioliitossaan ja päätyy alistetun orjan asemaan. Mielenkiintoisinta on Statovcin raadollisesti kuvaama maahanmuuttajuus. Emine ja Bajram joutuvat jättämään kotimaan taakseen, koska edessä olisi muuten ollut todennäköisesti kuolema. Bajram odottaa vielä vuosikymmenen kuluttuakin palaavansa kotiin. Koti ei kuitenkaan ole entisensä, ja hän tuntee myös alemmuutta ja syyllisyyttä siitä, että pakeni sodan alta. Irrallisuus on käsinkosketeltavaa. Uudessa maassa Bajramin ja Eminen lapset alkavat nopeasti liukua ulottumattomiin kurinpalautusyrityksistä huolimatta tai oikeastaan vielä niiden nopeuttamana. Nopeasti sopeutuvat ja kielen omaksuvat lapset saavat kuitenkin tuntea nahoissaan ulkopuolisuutta hekin. Rasismi ei ole Suomessa mikään harvinaisuus. Sitä ei myöskään pysty mitenkään puolustelemaan.

Ristiriitainen lukukokemus siis monella tapaa. On todella mielenkiintoista seurata, mitä Statovci jatkossa tekee, eli onko tulossa lisää kirjoja vai siirtyykö hän esimerkiksi käsikirjoittajaksi. Joka tapauksessa miehestä kuullaan vielä!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Otava 2014. 286 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!

***

Kissani Jugoslavia edustaa vuotta 2014 Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa -ohjelmasarjassa. 'Virallinen' bloggaus teoksesta löytyy Kirjasähkökäyrä-blogista.