Sergej Verč: Hautajaisilveily

Aika äskettäin Calendula esitti omassa blogissaan toiveen muille kirjablogeille ja niiden pitäjille, että esiteltäisiin myös muuta kuin valtavirtaa ja annettaisiin palstatilaa pienempien kustantamoiden teoksille. Pyyntö kirvoitti pientä keskusteluakin, ja muutama kirjabloggaaja kävi hieman perustelemassa omia kirjavalintojaan. Vaikka pidänkin kirjablogia, pidän sitä viime kädessä kuitenkin itseni takia eikä tarkoitus ole olla mikään kulttuurin tai edes kirjallisuuden äänitorvi. Siitä huolimatta totuus on, että blogin myötä oma lukemiseni on jonkin verran muuttunut juuri Calendulan toivomalla tavalla. Syynä ovat paitsi netistä löytämäni monet mainiot kirjaesittelyt myös blogin kautta saamani yhteydenotot juuri niiltä kirjallisuuskentän pieniltä ja usein hiljaisilta toimijoilta.

Niin sain käsiini tämän mielenkiintoisen dekkarituttavuudenkin eli italialais-slovenialaisen kirjailija Sergej Verčin Hautajaisilveilyn. Sen on sloveenista suomentanut pienen sauvolaisen Mansarda-nimisen kustantamon perustaja Kari Klemelä. Hän otti minuun yhteyttä blogini Facebook-sivun kautta ja tarjosi kustantamonsa teoksia tutustuttavakseni. Tartuin ilahtuneena tilaisuuteen, sillä olen innokas dekkarifani ja aina etsimässä uutta sillä alueella. Lisäksi en varmaan koskaan ole lukenut slovenialaista kirjallisuutta. Ystävällisesti Klemelä postitti minulle jo jouluksi pokkarina julkaistun teoksen. Pyhien jälkeen tartuinkin kirjaan, joka jo askarrutti mieltä.

Klemelä esittelee omilla sivuillaan kirjailijaa näin: ”Sergej Verč on vuonna 1948 syntynyt ja Triestessä, Italiassa, asuva sloveeni, jolla on takanaan pitkä ura kirjailijana ja teatteriohjaajana. Hän on kirjoittanut satiirisia näytelmiä ja kabareita radiolle ja teatterille, 1990-luvulla myös kaksi rikosromaania. Sloveeninkielisistä dekkarikirjailijoista Verčiä pidetään Maja Movakin ohella kiinnostavimpana, ja hänen komisario Perkonsa on pidetty hahmo slovenialaislukijoiden keskuudessa sekä Italiassa että Sloveniassa.”

Hautajaisilveily on Verčin kolmas komisario Perkosta kertova dekkari. Aiemmat osat olivat siis minulle tuntemattomia, ja se ainakin kirjan alussa tuntui hieman häiritsevältä. Verčin tyyliin ei kuulu kauheasti kertailla vanhoja ja esitellä uudelleen jo tuttuja henkilöitä, joten mukaan sai hypätä lähes vauhdissa. ”Verčin rikosromaanien päähenkilö on aiemmin Napolin lähellä Ebolissa palvellut, sittemmin Triesteen siirtynyt komisario Benjamin Perko, kansallisuudeltaan sloveeni. Beno Perko setvii apulaistensa kanssa rikosjuttuja kahden kulttuuripiirin, romaanisen ja slaavilaisen, välimerellisen ja keskieurooppalaisen yhtymäkohdassa ja rajamaastossa, ajoittain joycelaisissa maisemissa”, jatkaa Klemelä omilla sivuillaan. Tämä onkin varsin osuva määritelmä. Hautajaisilveilyn alussa komisario Perko on vetäytynyt pienelle lomalle Slovenian puolelle Karstin alueelle sloveenituttavansa luo. Tämä ystävä on korkeassa asemassa nuoren Slovenian valtion poliisissa, ja miehet ovat ystävystyneet taistellessaan yhteisiä vihollisia eli kansainvälisiä rikollisia vastaan.

Perkon loma katkeaa tylysti, kun hän saa tiedon, että Emil Luin -nimisen miehen murhan tutkiminen on määrätty lopetettavaksi. Perko alaisineen päättää kiellosta huolimatta jatkaa tutkimuksia, koska miehen hautajaiset ovat vaikuttaneet lähinnä irvokkaalta teatterilta. Oikein mikään ei ole ollut sitä miltä on näyttänyt. Päätös osoittautuu vaaralliseksi ja osalle osallistuvista myös kohtalokkaaksi. Vastustaja ei häikäile. Perkon joukko alkaa harveta uhkaavasti, mutta miestä ei niin vain lannisteta.

Tarina etenee vauhdikkaasti, paikoin elokuvamaisestikin. Kauniit naiset koettavat, turhaan tietysti, punoa juonia sankarin pään menoksi. Pelissä on kovat panokset, sillä osoittautuu, että Emil Luin on ollut kaikkea muuta kuin viaton uhri tai puhdas pulmunen. Taustalla on tiheä kansainvälisen mafian verkosto, joka ei siedä, että sen toimintaa koetetaan kampittaa. Lisäksi virkamiehet sekä Italiassa että valitettavasti myös muissa lähivaltioissa ovat todella korruptoituneita. Näiden tuulimyllyjen edessä Perko ei kuitenkaan lannistu vaan ratkaisee lopulta rikokset. Murhajuoni on lopulta varsin perinteinen, mutta osin se verhoutuu kansainvälisen toiminnan savuun. Hieman vähemmänkin tätä toimintapuolta olisi minun makuuni riittänyt. Hieman ehkä kuitenkin miehisempään makuun?

Vauhdin, toiminnan ja monien juonikiemuroiden lisäksi Verčin tyyliin kuuluu huumori, joka ei aina ole ihan suoraviivaista vaan on monin paikoin kätketty mahtipontisuuden alle.

Verč kuvaa tarkasti ja elävästi ympäristöä, mikä onkin oikeastaan tämän dekkarin paras anti. En muista lukeneeni mitään näihin kiinnostaviin seutuihin sijoitettua aiemmin, ja kokemus oli virkistävän erilainen. Perko ja kumppanit liikkuvat sujuvasti yli rajan aina tarpeen mukaan ja vaihtavat kieltäkin ketterästi.

Verč ja Perko ovat tutustumisen arvoinen parivaljakko, ja kiitän mahdollisuudesta, jota minulle tarjottiin. Mansardan verkkosivuilla kerrotaan, että kustantamo aikoo tänä vuonna keskittyä kroatialaiseen kirjallisuuteen. Varsin kiintoisaa!

Sergej Verč: Hautajaisilveily (Pogrebna maškarada)

Suom. Kari Klemelä. Mansarda 2012. 324 s. 

TTT: Vuoden 2012 parhaat dekkarit

Tämän kerran TTT:n listattavina ovat parhaat vuonna 2012 lukemani dekkarit. Koetin ensin värkätä listaa kymmenestä parhaasta lukemastani kirjasta, mutta se osoittautui varsin ongelmalliseksi varsinkin edelleen käynnissä olleitten Blogistania-kisojen takia. En halunnut etukäteen paljastaa mahdollisia ehdokkaitani Blogistanian Finlandiaan, ja lisäksi luin aivan mahdottoman monta todella hyvää kirjaa viime vuonna.

Dekkareitakin sujahti kuin huomaamatta lähes viisikymmentä, eli karkeasti sanoen kolmannes viime vuonna lukemistani kirjoista oli juuri dekkareita. Se ei minua yllätä, sillä ne ovat yksi keskeinen suosikkini lajityyppien joukossa. Ihan yhtä avarasti kuin Ruumiin kulttuurin Kirjakäräjillä en dekkarin määritelmää käsitä, joten en laske joukkoon vaikkapa Mia Vänskän Mustaa kuuta, Marko Hautalan Unikoiraa tai Paul Tordayn Ventovierasta. Osa lukemistani on oikeammin kuunneltuja, sillä mielelläni kuuntelen autossa dekkareita äänikirjoina. Useimmat kuuntelemistani ovat olleet uusintakierroksella olevia teoksia, eli sellaisia, jotka olen jo aikaisemmin lukenut ihan kirjana, kuten vaikkapa Stieg Larssonin Millennium-trilogia ja monet Agatha Christien mainiot klassikot.

Kymmenen parasta dekkaria eivät ole tässä nyt missään paremmuusjärjestyksessä, sillä dekkarigenren sisälläkin tyylilajikirjo on melkoinen. Lisäksi omat mieltymykset tuntuvat heittelevän. Välillä tykästyn keveämpään uutuuteen, toisinaan taas vanha tuttu ystävä voi olla juuri se, mitä on kaivannut.

1. Seppo Jokinen: Hervantalainen

Jokisen pitkän komisario Koskisesta kertovan sarjan parhaita osia! Pian on taas kevät, jolloin ainakin toivon mukaan ilmestyy seuraava osa.

2. Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Tähän kirjaan minulle ehti syntyä kiintymyssuhde jo ennen sen ilmestymistä, joten hieman oli jännitystä ilmassa, kun lopulta sain kirjan käteeni. Onneksi voin aivan rehellisesti sanoa pitäneeni kirjan italiantuoksuisesta kepeydestä ja murhajuonistakin kovasti. Seuraava osa on jo kirjailijalla lupaavassa vaiheessa!

3. C. J. Sansom: Talvi Madridissa

Tutustuin Sansomiin ensin hänen historiallisen Shardlake-sarjansa kautta. Siihen muuten odottelen jo kovasti kolmatta suomennosta. Talvi Madridissa sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja on enemmän trilleri kuin salapoliisiromaani.

4. Jussi Adler-Olsen: Vanki

Tämä vangitseva lukukokemus tutustutti uuteen pohjoismaiseen dekkaristiin, jonka muiden teosten suomennoksia odottelen myös kovasti.

5. Ann Cleeves: Komisario Perez –sarja

Pääsin jälleen alkuun toista kautta, sillä ensimmäinen Cleevesiltä lukemani teos oli Vera Stanhope -sarjan ensimmäinen suomennos VERA – Kuolonkukkia, joka ilmestyi kesällä. Vera-sarjaa esitetään parhaillaan televisiossa perjantai-iltaisin, ja sarjan seuraava kirja ilmestyy keväällä. Veran innoittamana päätin lukea myös tämän Shetlantiin sijoittuvan toisen sarjan, johon tykästyin kovasti.

6. Åsa Larsson: Uhrilahja

Vuoden parhaita lukukokemuksia! Nautinnollinen yhdistelmä: tuttu sarja, laadukas juoni ja muutenkin huippukirja. Larsson ei ole tyytynyt toistamaan tiheästi samaa, hyväksi havaittua dekkarikaavaa, kuten monet muut.

7. M. J. McGrath: Jään muisti

Tämä teos jäi erityisesti mieleen erikoisesta tapahtumapaikastaan, sillä kirja sijoittuu Grönlannin liepeille, tosin Kanadan puolelle. Hyytävät tunnelmat taattuja tämän parissa!

8. Elizabeth Hand: Pimeää kohti

Synkkääkin synkempi tarina, joka sijoittuu vähän Helsinkiin ja paljon Islantiin, joka kirjassa kuvataan Helvetin esikartanon kaltaiseksi synkkäläksi. Edes Arnaldur Indriðason ei anna näin tummaa kuvaa kotimaastaan.

9. Philip Kerr: Liekit Berliinissä

Berlin Noir -sarjan aloitusosa, ja melkoisen mustaa onkin meno tässä vuoden 1936 Berliiniin sijoittuvassa tarinassa, jossa tutustutaan Bernie Guntheriin, Kerrin yksityisetsiväsankariin. Bernie joutuu tarinan mittaan mm. keskitysleiriin peitetehtävää suorittamaan! Tätä on saatava lisää.

10. Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Tuomola oli minulle uusi kotimainen tuttavuus ja miellyttävä yllätys oli, että Tuomolan teokset sijoittuvat Lohjalle, josta taas vuoden vaihduttua tuli työnantajakaupunkini. Tylsäänkin kaupunkiin (anteeksi vain!) voi sijoittaa toimivan rikostarinan. Noora Nurkan tutkimuksia on tarkoitus lukea lisääkin.

Huomaan, että pidän kovasti sarjoista, jotka usein haluan lukea kokonaan. Mutta toisaalta taas uudet tuttavuudet virkistävät kovastikin mieltä. Kotimaisen osuus kymmenen parhaan joukossa on aika vähäinen, vain kolme. Hieman yllättävää, sillä mielestäni luen paljon kotimaisia dekkareita. Toisaalta jotkut vanhat suosikkini, kuten Leena Lehtolainen ja Reijo Mäki, ovat joko vaihtaneet tyylilajia tai sitten olen tietyllä tavalla kyllästynyt, vaikka edelleen kirjat luenkin. Onko listalla yhtään Sinun suosikkiasi? Mikä oli paras dekkarisi vuonna 2012? 

Vuoden 2013 parhaat dekkarit
Vuoden 2014 parhaat dekkarit

J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

Päätin vuodenvaihteessa osallistua Facebookiin ilmestyneeseen haasteeseen Koen 13 kotimaistakirjailijaa vuonna 2013. Haaste ei liene mitenkään ylivoimainen suorittaa, vaikka edellinen hieno haaste Morren Kuusi kovaa kotimaista tekikin nolon mahalaskun, toistaiseksi. Ovelasti sitten päätinkin yhdistää nämä haasteet saadakseni jotain aikaan.

Uuden haasteen alkajaisiksi tartuin kuitenkin Linnean ehdotuksesta minulle entuudestaan täysin vieraaseen nimeen eli J. Pekka Mäkelään ja hänen uusimpaan teokseensa Muurahaispuu. Nimi ei todellakaan soittanut minkäänlaista kelloa päässäni, ja olinkin yllättänyt, kun selvisi, että Muurahaispuu on tuore teos, ilmestynyt vuonna 2012. Mitään suurta lukumenestystä sille ei näemmä odoteta, sillä 55 000 asukkaan kotikaupunkini kirjastoon sitä on hankittu peräti kolme nidettä. Jokainen oli sitä paitsi lainattavissa. Sääli, sillä kirja on mainio ja aihepiireiltään sellainen, että se saattaisi miellyttää hyvinkin erilaisia lukijoita.

Muurahaispuun päähenkilö on viisikymppinen fyysikko Kari Lännenheimo, joka viettää elämässään jonkinlaista välivaihetta. Työt tutkijana ja opettajana ovat Suomessa päättyneet, mutta syksyllä odottaa uusi työ Brysselissä EU:n leivissä. Pitkä parisuhde on päättynyt jo aiemmin, eikä lapsia ole. Nyt Karin tehtävänä on tyhjentää perheen koti, kerrostaloasunto Kontulassa myyntiä varten, koska isä on aivoverenvuodon jälkeen niin huonossa kunnossa, ettei enää palaa kotiin. Isosisko Maiju on niin traumatisoitunut nuoruuden välirikosta isän kanssa, ettei voi osallistua tehtävään. Pikkusisko Sini taas on kadonnut jäljettömiin jo vuosia sitten. On vain täpötäysi asunto, joka Karin siis pitäisi käydä läpi ja tyhjentää. Tehtävä vaikuttaa aluksi täysin ylivoimaiselta. Lapsuusajan muistot tuntuvat vyöryvän esiin jokaisesta laatikosta ja esineestä.

Perheen tragediana on ollut autoritaarinen ja vaativa, dominoiva isä, joka on halunnut valmentaa lapsistaan huippuyksilöitä, Maijusta klassisen musiikin huippuviulistin ja Karista fyysikon. Kumpikaan ura ei ole lopulta edennyt isän toivomalla tavalla, ja välit ovat olleet siitä syystä huonot. Sinistä, pikkusiskosta, ei koskaan ole odotettukaan mitään, sillä hän on osoittautunut jo lapsena tavalliseksi keskinkertaisuudeksi. Isä on pitänyt kaikkien esikuvana omaa isäänsä, joka osallistui jo nuorukaisena vapaussotaan ja oli myöhemmissäkin sodissa palkittu sankari. Isoisä kuoli rintamalla elokuussa 1944, kun Karin isä oli vasta 5-vuotias. Kari on inhonnut isoisäänsä isän paasauksen takia koko ikänsä ja tehnyt omassa elämässään sen takia lisää ratkaisuja, jotka ovat viilentäneet isän ja pojan välejä entisestään.

Selvitellessään isän ja suvun papereita Kari alkaa huomata, että kenties isoisän sankaruus ei sittenkään ollut niin tahratonta kuin hänen ja siskojen on annettu ymmärtää. Miksi isä ei ole voinut sulattaa setäänsä Oskaria? Entä miten sukutarinaan liittyy Alma Lindström -niminen nainen, jonka kirjeitä löytyy ullakkovarastosta? Ullakolta löytyy lopulta myös jotakin todella ahdistavaa ja kamalaa.

Omaa ja sukunsa tarinaa kootessaan Kari alkaa nähdä asunnossa kummallisia unia. Ne ovat todentuntuisia ja paikoin piinaavia, toisinaan miellyttävää hyvää oloa tuottavia. On kuin hän pääsisi unen kautta vierailemaan naapuriensa mielessä tai unissa. Myös Siniin hän tuntee välillä saavansa yhteyden. Kari lohduttautuu sillä tiedolla, että hänellä on ollut aina, lapsesta saakka, kyky päästä toisiin maailmoihin mielikuvituksensa kautta. Siihen liittyy kirjan nimikin, sillä muurahaispuu oli olemassa Karin lapsuuden metsässä Kontulassa. Se oli suuri, kaksihaarainen koivu, jonka rungon sisään muurahaiset olivat asettuneet. Kari jaksoi tarkkailla muurahaisten hyörinää tunteja. Nyt puuta ei enää metsästä tahdo löytyä. Unet muuttuvat yhä vaativamman todentuntuisiksi, eikä Kari onnistu selittämään niitä tavalla, joka tyydyttäisi hänen tutkijanmieltään.

Muurahaispuu oli kiinnostava teos! Luin sen lähes ahmien. Pidin Karista, joka ei ollut liian traumaattinen tai muutenkaan ärsyttävä. On myös mukavaa, kun kirjan henkilöt ovat omaa ikäluokkaani ja heillä on samankaltaisia kokemuksia ja muistoja kuin on itsellänikin. Samastuminen siis onnistui tältä osin. Mäkelä kuvaa Kontulaa suorastaan rakastaen. Kari muistelee antaumuksella, millaista kotikulmilla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja tekee jatkuvasti huomioita muutoksista. Hän suhtautuu niihin kuitenkin ymmärtävästi. Jos olisin kontulalainen, rakastaisin tätä kirjaa varmasti.

Unimaailman kummallisuudet olisin voinut mieluusti kirjasta jättää kokonaan pois, sillä tarina olisi ilman niitäkin ollut toimiva ja mielenkiintoinen. Ne tuovat kuitenkin kirjaan tietyn oudon mausteen ja tekevät siitä uuskummaa. Mietin silti, onko se välttämätöntä. Tarinan juonenkäänteiden kannalta mielestäni ei ainakaan.

Sen sijaan nautin kovasti tavasta, jolla Mäkelä kuvaa Karin tekemää hidasta ja sitkeää selvitystyötä. Välillä hän haluaisi lopettaa kokonaan, koska tuntuu, ettei menneisyyden penkomisesta voi koitua mitään hyvää. Mutta kun työ taas aavistuksen etenee, usein sattumalta, hän ei malta lopettaakaan. Kaikkea ei historia paljasta, vaan osa jää kirjan loputtuakin arvailujen varaan, kuten realistista onkin. Mielenkiintoinen suvun historia kuitenkin lukijalle Karin välityksellä avautuu. Suomen historiasta kiinnostuneille tämän luulisi maistuvan erityisesti.

Aiheita sivuavat myös vaikkapa Sirpa Kähkösen tietoteos Vihan ja rakkauden liekit ja Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden. Lukuvinkiksi kiinnostuneille.

Wikipedia tietää kertoa, että J. Pekka Mäkelä on aikaisemmin julkaissut jo neljä romaania, jotka kaikki luetaan scifiksi. Esikoisromaani 391 ilmestyi vuonna 2004. Kyseessä on aikamatkustustarina, jossa matkustetaan antiikin ajan lopun Aleksandriaan. Vuonna 2006 ilmestynyt teos Alshain sijoittuu tulevaisuuteen ja toiselle planeetalle. Nedut (2007) taas kertoo avaruudesta Maahan palaavista neanderthalilaisista! Myös Karsta vuodelta 2009 sijoittuu tulevaisuuteen. Kirjavinkeistä löytyy ylistävä arvio Karstasta, ja Jossu on pitänyt melkoisesti lukemastaan Alshaista. Linnea esittelee Nedut blogissaan Kujerruksia, ja Markku Soikkeli on ruotinut perusteellisesti esikoisteoksen Kiiltomadossa. Näiden perusteella kyllä heräsi halu tutustua myös Mäkelän scifituotantoon!

J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

Like 2012. 304 s.

Kirjahylly on epätrendikäs sisustuselementti!

Tämän päivän paikallislehdessä oli hauska juttu, jonka otsikko on Kirjaähkystä voi pelastua. Juttu on STT:n tavaraa ja sen on kirjoittanut Nina Törnudd, joten se saattaa olla tuttu muidenkin alue- ja paikallislehtien lukijoille. Lehdethän ostavat tällaista tavaraa uutistoimistoilta tms.

Kirjoittaja on aivan oikeilla jäljillä kirjoittaessaan, että kirjoista pitävien kodeissa alkavat hyllyt ja paikat nopeasti pursuta. Kirjoja ei mielellään heittäisi roskiin, jutussakin todetaan. Tästä olen totisesti samaa mieltä, vaikka olen elämässäni sellaisenkin tilanteen eteen pari kertaa ikäväkseni joutunut. Juttu tarjoaa roskikselle vaihtoehdoiksi antikvariaatteja ja kierrätystä. Haastateltu Suomen Antikvariaattiyhdistyksen puheenjohtaja Timo Surojegin antaa neuvon, että kirjoja kannattaa tarjota antikkaankin tuoreena, koska ”kysyntä on siirtynyt yhä lähemmäksi tätä päivää”. Jos siis haluaa saada joululahjakirjastaan rahaa, se pitää myydä viimeistään NYT. Hyvä neuvo, mutta mahdoton toteuttaa, sanon minä. Jos olisin saanut lahjaksi kirjan, en raaskisi sitä heti antaa pois, vaikka tietäisinkin, etten tule sitä enää koskaan lukemaan. Lahjalla olisi vielä tunnearvoa. Lisäksi jos kirja olisi vähänkin hyvä, lainaisin sen oitis eteenpäin muutamallekin taholle, ja tämä kierros yleensä ottaa aikansa. Kun kirjat lainasta palautuvat, ne eivät enää ole ”lähellä tätä päivää” Surojeginin tarkoittamalla tavalla. Lainaan kirjojani erittäin mielelläni, enkä halua siitä tavasta luopua.

Kovin lupaavalta tuo antikvariaattivaihtoehto ei jutun valossa muutenkaan vaikuta. Siinä todetaan, että antikat ottavat vastaan vain 10 % niille tarjotusta aineistosta tilan- ja kysynnän puutteen takia. Surojeginin mukaan 1940–60-luvuilla ilmestyneestä kirjallisuudesta on runsasta ylitarjontaa kuolinpesien ym. purkamisen takia. Vain jotkut yksittäiset teokset ovat kysyttyjä, kuten Alpo Ruuthin Kämppä (jota olen btw itsekin hieman etsinyt). Tämän tilakysymyksen olen huomannut itsekin asioidessani ainoassa divarissa, jonka kaupungissamme tiedän. Kirjat lisääntyvät siellä sellaisella vauhdilla, että en kehtaa sinne omiani tarjota, vaan olen ollut ostajaosapuolena. Tosin sitäkään en ole enää vähään aikaan tehnyt, koska minullekaan ei enää kotiin mahdu.

Huolestuttavin tieto jutussa on kuitenkin Surojeginin huomio, että kirjahyllyt ovat poissa muodista! ”Nykyinen sisustustrendi ei suosi kirjoja. Monta kertaa olen vähän järkyttyneenä katsonut näitä TV:n sisustus- ja tuunausohjelmia. Ei siellä kirjahyllyjä missään näy. Kyllä ne ohjelmat myös ohjaavat ihmisten käyttäytymistä.” Kun aloin miettiä Surojeginin huomiota, minun oli pakko todeta, että hän oli oikeassa. Sohvia, mattoja ja lamppuja ohjelmissa kyllä ostellaan, mutta koska on etsitty kirjahyllyä talon kirjakokoelmalle tai suunniteltu rauhallista lukunurkkausta?

Toinen tapa päästä kirjoista eroon on antaa ne eteenpäin ilmaiseksi, kierrättää. Helsingissä on jutun mukaan ainakin parissa paikassa mahdollisuus ottaa kirjoja ilmaiseksi mukaansa, kuten monitoimiliike Kampin Suutarista tai Helsinki-Vantaan lentoasemalta. Vastaavanlainen idea on toteutettu myös kotikaupunkini bussiaseman kahviossa, ja onpa ihan oman kylän kukkakauppaankin ollut viritystä. Kirjastot harrastavat tätä myös, ainakin ajoittain, päästäkseen eroon poistokirjoista. Kirjastot myös myyvät poistokirjoja erittäin halvalla, samoin edullisia ostoja voi tehdä kirppareilta. Asian kääntöpuolena on vain se, että kun kirjan kirpparihinnan kipuraja tuntuu olevan 2 euroa, ei kirjoja kannata edes kirpputorilla yrittää kaupata, jos myyntipaikasta peritään maksu. Toivottomalta homma ainakin oman kaupunkimme kirppareilla vaikuttaa.

Olematon murhe tämä tietysti millä tahansa mittarilla on. Ihmisellä on liikaa kirjoja. Helppoahan tämä on ratkaista: annetaan ylimääräiset pois eikä hankita enää uusia. Kirjahamsterille vain on turha antaa näin hyviä neuvoja. Välillä tuntuu, että kyse on jonkinlaisesta addiktiosta. Koetan piiskata itseäni, ja välillä onnistunkin. Esimerkiksi nyt en ole vielä tilannut ainuttakaan kirjaa netin houkuttelevista alennusmyynneistä. Tänään en käynyt edes katsomassa, mitä houkutuksia kauppakeskuksen kirjakaupassa olisi ollut. Sen sijaan kävin kirjastossa. Lainasin yhden kirjan. (Eilen tosin seitsemän.)

Mutta tämän kirjoituksen varsinainen kysymys on, miten saataisiin kirjat ja kirjahyllyt muodikkaiksi sisustuselementeiksi. Pitääkö lahjoa Teuvo Loman vai mikä avuksi?

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet

Islantilainen kirjailija Arnaldur Indriðason on jo pitkään ollut suosikkidekkaristejani. En enää muista, mistä alkuaan olen saanut vinkin hänen kirjoistaan, mutta muistiinpanojeni mukaan olen lukenut ensimmäisen teoksen vuonna 2005. Arnaldur Indriðasonin suomennetut teokset kuuluvat kaikki ns. Erlendur-sarjaan, jonka päähenkilönä on Erlendur-niminen komisario Reykjavikista. Sarjassa on kaikkiaan jo kaksitoista osaa. Hämmentävästi suomentaminen on aloitettu kolmannesta osasta Räme, eikä kahta ensimmäistä osaa ole vieläkään käännetty. Itse taas aloitin, sekaantumisen lisäämiseksi näemmä, toiseksi suomennetusta sarjan neljännestä osasta Haudanhiljaista.

Räme ilmestyi suomeksi jo vuonna 2003, joten kovin ajoissa en sarjaan herännyt. Kaikissa sarjan kirjoissa melko suuri paino on Erlendurin yksityiselämällä, joka on suoraan sanoen ankeudessaan vailla vertaa. Erlendurin elämää on aina varjostanut lapsuuden tragedia. Kun Erlendur oli lapsi, perhe asui Itä-Islannin ylängöllä pienellä maatilalla. Eräänä päivänä isä otti poikansa Erlendurin ja tämän pari vuotta nuoremman, kahdeksanvuotiaan  Bergurin eli Beggin mukaansa etsimään lammaslaumaa, joka ei ymmärtänyt omin voimin palata kotiin ennen talven todellista tulemista. Kolmikko joutuu yllättäen lumimyrskyyn. Erlendur ja isä pelastuvat, mutta Beggi katoaa lopullisesti. Hänestä ei koskaan löydetä jälkeäkään. Erlendur ei pääse eroon tästä tapahtumasta ja muistosta, jossa hän myrskyn raivotessa huomaa, ettei enää pitelekään veljeään kädestä.

Aikuisena Erlendur siis työskentelee Reykjavikissa poliisina. Hän on ollut aikoinaan naimisissa. Eron jälkeenkään suhde entiseen vaimoon ei ole muuttunut asialliseksi, vaan välit ovat huonot. Myös välit aikuisiin lapsiin ovat etäiset. Sarjan aikana Erlendur tutustuu sekä poikaansa että tyttäreensä vähitellen uudelleen, vaikka helppoa se ei ole. Tytär on entinen narkomaani, joka palaa välillä huonoihin tapoihinsa. Vapaa-aikansa Erlendur käyttää lähinnä islantilaisiin katoamistapauksiin perehtymiseen. Ankara luonto on ottanut osansa usein.

Monissa sarjan kirjoissa selvitellään rikoksia, jotka ovat tapahtuneet kaukana menneisyydessä, kuten toisen maailmansodan vuosina. Nykyajan tapahtumat saattavat juontaa juurensa hyvinkin kaukaa menneisyydestä, ja poliisi joutuu tekemään sitkeää ja hitaasti etenevää selvitystyötä. Kirjoissa on harvoin mitään varsinaista toimintaa, kuten takaa-ajoja tms. Jännite ja tunnelma syntyvät paljon hienovaraisemmin keinoin, tyylikkäämmin. Huumoria teoksissa ei ole lainkaan.

Arnaldur Indriðason kuvaa kirjoissaan hienosti myös kotimaataan Islantia, sen ankaria luonnonoloja ja poikkeuksellista luonnetta, joka syntyy väestön pienuudesta. Sukulaisuus- ja tuttavuussuhteet sitovat miltei kaikki yhteen. Salassa tuntuu olevan mahdoton tehdä mitään, mutta silti kammottavatkin teot on voitu kätkeä kymmeniksi vuosiksi. Loppupään kirjoissa alkaa näkyä myös yhteiskuntakritiikkiä, kun voimakas nousukausi vain tuntuu jatkuvan. Lainarahalla tehtävä mieletön rakentaminen ja luonnon tuhoaminen herättävät asukkaissa raivoa ja surua.

Luin sarjan kaksi viimeisintä suomennosta peräkkäin aivan sattumalta. Menetelmä osoittautuikin hyväksi, sillä kirjat Jyrkänteen reunalla ja Menneet ja kadonneet ovat eräänlainen pari. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat samaan aikaan mutta eri paikkoihin. Jyrkänteen reunalla

-kirjassa ei poikkeuksellisesti kerrota Erlendurista muuta kuin että mies on lomalla ja viettää sen jälleen kerran kotiseudullaan entisen kotitalonsa raunioissa majaillen ja veljensä katoamisseudulla vaeltaen. Kukaan ei saa häneen yhteyttä. Päähenkilöksi nousee Erlendurin alainen Sigurður Óli, jonka liitto on hiljattain päättynyt eroon.

Kirjassa seuraillaan jälleen kahta eri tapausta. Toiseen lukija pääsee sisälle poliisia enemmän. Laitapuolenkulkija Andréas on alkanut menettää otteen todellisuudesta törmättyään yllättäen elämänsä painajaiseen, pedofiiliin, joka aikoinaan oli joitakin vuosia hänen äitinsä miesystävä ja asuinkumppani. Andréas koettaa saada apua Sigurðurilta, mutta yhteyden saaminen on vaikeaa.

Toisaalla Sigurður Óli sotkeutuu ystävänsä kautta merkilliseen kiristysjuttuun. Ystävän vaimon sisko on miehensä kanssa osallistunut parinvaihtoon. Kun yksi osapuolista sitten alkaa nousta poliittisella uralla, pariskunta saa kiristyskirjeen. Ystävä pyytää Sigurður Ólia painostamaan kiristäjiä luopumaan ajatuksesta. Kun Sigurður menee tapaamaan kiristäjäpariskuntaa, hän löytää naisen pahasti pahoinpideltynä ja saa itsekin tekijältä pesäpallomailasta. Sitkeiden tutkimusten jälkeen Siguruðr Óli alkaa päästä tekijöiden jäljille. Jäljet johtavat yllättäviin suuntiin.

Tätä osaa lukiessani vasta oikeastaan tajusin, että pidän näistä melankolisista, jopa synkistä ja paikoin ahdistavistakin kirjoista osin niin paljon siksi, että Arnaldur on loistava henkilökuvaaja. Sigurður Ólin persoonallisuus valottuu monipuolisesti ja hänen kylmä ja etäinen käyttäytymisensä saa perustelunsa. Mies myös tuntuu kasvavan kirjan tapahtumien mittaan. Erlendurista on monen kirjan aikana ehtinyt tulla melkein läheinen lukijalle, ja niinpä hänen murheensa tuntuvat tosilta.

Menneet ja kadonneet paljastaakin sitten, mitä Erlendurille kuuluu. Veljen katoaminen ei jätä häntä vieläkään rauhaan, ja niinpä hän talvea uhmaten viettää jälleen lomansa leiriytyneenä kotitalonsa raunioihin. Häntä käy jututtamassa paikallinen asukas, joka muiden puuhiensa ohella harrastaa ketunmetsästystä. Miehet juttelevat muistakin paikkakunnalla sattuneista katoamisista. Mielenkiintoisin on tammikuussa 1942 sattunut tapahtumasarja, jossa joukko brittisotilaita joutui rajun myrskyn kouriin. Kaikki löydettiin paikallisten asukkaitten ripeän toiminnan ansiosta, osa tosin kuolleina. Samaan aikaan solaa toiseen suuntaan kulkenut kalastajan vaimo Matthildur sen sijaan ei koskaan löytynyt. Matthildur alkaa kiehtoa Erlendurin mieltä, ja hän alkaa tehdä tiedusteluja, jututtaa ihmisiä, jotka vielä muistavat kauan sitten tapahtuneen. Matthildurin mies on saanut surmansa melko pian vaimonsa jälkeen veneturmassa, joten häneltä ei voi enää kysellä. Mutta löytyy vähitellen muita, jotka muistavat ja paljastavat aina palasen lisää.

Samalla kun pohtii Matthildurin kohtaloa Erlendur käy läpi veljensä menettämistä. Tapahtumat ja elämä ennen tragediaa alkavat palata mieleen pala kerrallaan, ja lopulta lukijallekin paljastuu koko hyytävä tapahtumaketju yksityiskohtineen.

Kirjan tapahtumat etenevät todella verkkaan, mutta mitä pitemmälle tutkimukset ja muistot etenevät, sitä vaikuttavammaksi tarina muuttuu. Syyllisyys on kirjan vahva teema. Auttaako, vaikka lopulta saakin vastaukset kaipaamiinsa kysymyksiin? Kirjan loppu on arvoituksellinen ja saa miettimään, miten sarjan on tarkoitus jatkua. Kuitenkin tämä on vasta sarjan yhdestoista osa, ja islanniksi on jo ilmestynyt kahdestoista eli Einvígið vuonna 2011. Sen suomennosta jään odottelemaan. Tosin olen tainnut jättää epähuomiossa väliin osan nimeltä Sameissa vesissä, joka on ilmestynyt vuonna 2010 suomeksi. Odotellessa on hyvä palata Islantiin sen parissa.

Oman haasteensa lukemiseen tuo islannin kielen jokseenkin metka oikeinkirjoitus. Myös nimistö on omintakeista. Jonkin verran sain alkuun pinnistellä muistaakseni, ketkä kirjojen henkilöistä ovat miehiä, ketkä naisia. Paikannimistä näytteeksi vaikka tällainen vekkuli virke:

"Ehkä hän lähti Hrævarsköðin solan kautta Reyðarfjöðuriin tai kulki jäätikköpoluksi kutsuttua muinaista reittiä, joka kulki Harðskafin pohjoispuolta Seyðisfjörðuriin."

Arnaldur Indriđasonin Erlendur-sarja:

Räme (Mýrin), 2003

Haudanhiljaista (Grafarþögn), 2004

Ääni kuin enkelin (Röddin), 2006

Mies järvessä (Kleifarvatn), 2007

Talvikaupunki (Vetrarborgin), 2008

Hyytävä kylmyys (Harðskafi), 2009

Sameissa vesissä (Mýrka), 2010

Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft), 2011

Menneet ja kadonneet (Furðustrandir), 2012

Kirjat on kustantanut Blue Moon ja suomentanut Seija Holopainen.

Onnittelut Aki Ollikaiselle!

Huh hellettä! Jännittävä päivä on ohitse. Aamulla klo 10.00 kaikkiaan 44 kirjablogia julkaisi omat kolme ehdokasta vuoden 2012 Blogistanian Finlandia -palkinnon saajaksi. Omat kolme ehdokastani näet tuolta edellisestä jutusta. Juuri äsken Sallan lukupäiväkirjassa julkistettiin voittaja, joka on esikoisteos keväältä 2012 eli Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Viime vuonna kirjabloggaajat valitsivat voittajaksi Katja Ketun Kätilön, joka ei ollut saanut samassa määrin julkista tunnustusta siihen mennessä. Toisin on Nälkävuoden laita. Se on jo palkittu Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, joka myönnetään vuoden parhaasta esikoisteoksesta, sekä ollut Finlandia-palkintoehdokkaana. Niille ei toki vedä vertoja tämänpäiväinen lukijoiden myöntämä tunnustus!

Lämpimät onnittelut voittajalle!

Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokkaani

Jo toisen kerran kirjabloggaajat äänestävät Blogistanian Finlandia -voittajan. Viime vuodesta, jolloin voiton vei Katja Ketun Kätilö (lue arvioni täältä ja äänikirja-arvioni täältä), sääntöjä on hieman muutettu. Äänestystä emännöi Sallan lukupäiväkirja -blogin Salla.

Minun ehdokkaani vuoden 2012 Blogistanian Finlandian voittajaksi ovat seuraavat teokset paremmuusjärjestyksessä:

1. (3 p.) Sirpa Kähkönen: Hietakehto

2. (2 p.) Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

3. (1 p.) Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kovin on listani naisvoittoinen tänä vuonna. Mutta näistä olen pitänyt eniten. Onnea ehdokkailleni varsinaiseen kisaan!