Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan

Hieno kansi on Timo Mänttärin käsialaa.

Olen monesti kirjoja lukiessani ihmetellyt, miten kirjat asettuvat pareiksi tai jatkumoksi. Luin edellisviikolla Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat, jossa takinkääntäjämestari Edgar Parts luovii eri isäntien vallan alla yhä parempiin asemiin. Kirjassa kuvataan myös Neuvosto-Viron arkea 1960-luvulla, jolloin Parts kirjoittaa ajan hengen mukaisia historiallisia ”tieto”teoksia.

Seuraavaksi lukulistalla oli uunituore Eugen Rugen Itä-Saksaan eli entiseen DDR:ään sijoittuva romaani Vähenevän valon aikaan. Rugen kirja kattaa ajallisesti vielä Oksasen teosta laajemman kaaren, eli sen vanhimmat henkilöt muistavat yksityiskohtia lapsuudestaan keisarin Saksassa ja viimeiset tapahtumat sijoittuvat vuoden 2001 syksyyn. Mutta rinnakkaisuuksia on paljon! En kuitenkaan aio tässä sen enemmän vertailla kirjoja, mutta Oksasen tarina kyllä väikkyi useaan kertaan mielessäni Rugen teosta lukiessani.

Vähenevän valon aikaan on sukupolviromaani. Sen kaikki keskeiset henkilöt kuuluvat samaan sukuun tai perheeseen. Enemmän painoa on miehillä, isillä ja pojilla, mutta myös vaimojen näkökulma on mukana. Tarinan saa lukija jälleen koota parhaansa mukaan itse, sillä Ruge on rikkonut kronologian varsin perusteellisesti ja jättää tarkoituksella isoja osia tarinasta kokonaan kertomatta. Paikoin tämä turhauttaakin, mutta kokonaisuudesta hahmottuu lopulta kuitenkin tarpeeksi, jotta voi tehdä omia päätelmiään lopusta. Toisaalta palaset ovat kadoksissa myös henkilöiltä, sillä toisiksi nuorin miehistä, Alexander, päättää käyttää rahansa (tai isänsä rahat) selvittääkseen isovanhempiensa arvoitusta.

Romaanin rakenteen kannalta keskeinen päivä on 1. lokakuuta 1989, jolloin vietetään Alexanderin isoisän Wilhelmin 90-vuotissyntymäpäiviä jo totutun kaavan mukaan. Puolueesta joku tulee ojentamaan Wilhelmille kunniamerkin, pidetään puheita ja kulautellaan onnittelumaljoja itäsaksalaisista alumiinisista snapsilaseista. Syntymäpäiviin palataan kaikkiaan kuudesti. Joka kerta näkökulma on vaihtunut. Jotkut tapahtumat valaistaan eri näkökulmista, mutta muuten päivä etenee aamusta kohti iltaa ja yötä. Päivään mahtuu monenlaista dramatiikkaa. Wilhelm ja hänen vaimonsa Charlotte ovat olleet mukana rakentamassa kommunistista Saksaa ja uskovat edelleen vakaasti järjestelmään., ainakin pintatasolla, ulospäin. Uudet tuulet tuoksuvat kuitenkin jo ilmassa. Lukija tietää, että muurin murtumiseen ei ole enää kahta kuukauttakaan, mutta kukaan syntymäpäivien osallistujista ei voisi edes hurjimmissa unelmissaan kuvitella sitä. Siitäkään huolimatta, että raja jo vuotaa Unkarin suunnalla.

Oksasen kirjaan kaipasin jonkinlaista keventävää elementtiä. Rugen romaanissa on kaiken ankeudesta ja traagisistakin elämänkohtaloista huolimatta lämminhenkinen tunnelma. Mukana on kuin onkin ripaus huumoria ja ironiaa, tragikomediaakin. Charlotte ja Wilhelm ovat toisen maailmansodan melskeissä joutuneet maanpakoon Meksikoon, missä he vuosia odottavat määräystä palata Saksaan. Synkän reunan tilanteeseen tuo se, että samaan aikaan Charlotten pojat Kurt ja Werner ovat pakkotyöleirillä jossain Neuvostoliitossa. Jossakin vaiheessa perhe kuitenkin taas palaa yhteen, tosin yhden jäsenen lopullisesti menettäneenä. Kurt tuo mukanaan venäläisen vaimon Irinan, jonka viehättävän ärsyttävä korostus ei katoa vuosikymmentenkään kuluessa. Irina sopeutuu kyllä DDR:ään, mutta muurin murtuminen on hänelle liikaa. Luostarihanhen valmistamisessa perheen jouluaterialle ei ole enää mitään hohtoa, kun kaikki tarvikkeet voi hankkia supermarketista. Luovaa vaihtotalouden hallintaa ei enää tarvita. Toinen yhtä tragikoominen ja tunnistettava hahmo on Irinan äiti, jolle loputtoman paperisodan jälkeen saadaan muuttolupa Irinan ja Kurtin luo. Äiti harmittelee, ettei tullut kuitenkin ostaneeksi televisiota Moskovasta, silloinhan se puhuisi venäjää.

Kurtin ja Irinan sukupolvea Saksojen yhdistäminen tuntuu kirpaisevan raaimmin. DDR:ssä he ovat olleet hyväosaista keskiluokkaa, mutta nyt kaikki murenee hetkessä. Irina pohtii, miten hänen eläkkeelleen käy. Vanhassa järjestelmässä hänelle on korvattu sodanaikaisia kärsimyksiä, mutta maksavatko saksalaiset siitä, että hän on taistellut heitä vastaan? Kurtin huolena on koko keski-iän ollut pakkotyöleirillä ja karkotuksessa menetetty nuoruus. Lukuisatkaan naisseikkailut eivät tunnu korvaavan sitä. Entä miksi poika, Alexander, on jatkuvasti tyytymätön? Kirja alkaa vuodesta 2001, kun Alexander käy sairaalasta päästyään pitkästä aikaa tervehtimässä täysin dementoitunutta isäänsä. Kirjoittamalla uran luonut isä osaa sanoa enää "joo".

Alexanderin poika Markus on Wilhelmin syntymäpäivän aikaan 12-vuotias. Kun muuri murtuu, hänen äitinsä loikkaa uuden miehensä kanssa suoraan vihreälle oksalle. Markus on täysin hukassa. Muurin takaa väikkynyt valkoisessa valossa hohtava paratiisi osoittautuu aivan toisenlaiseksi todellisuudessa.

Kun lukijalla on jo tämän verran ikää kuin minulla, voi peilata tapahtumia omiin muistikuviinsa ja kokemuksiinsa. Berliinin muurin murtumista on vaikea unohtaa, vaikka ei sen varjossa konkreettisesti asunutkaan. Tapahtuman heijastukset ulottuivat laajalle ja vaikuttavat toki edelleen. Helsingin Sanomien eilisestä (2.10.2012) numerosta tosin selvisikin, että kuulun siihen sukupolveen, jonka keskeisiä maailmanhistoriaan liittyviä avainkokemuksia on juuri Berliinin muurin murtuminen. (Jutussa käsiteltiin Pilvi Torstin kirjaa Suomalaiset ja historia.) Eipä siis ihme, että Rugen teos minua puhutteli.

Powileitien ja Umnitzereitten vaiheet kietoutuvat ja vertautuvat valtion nousuun ja murenemiseen. Vielä 1960-luvulla, muurin rakentamisen jälkeenkin, valtion ja aatteen ideat vakuuttivat, mutta mitä pidemmälle 1980-luku kului, sitä ontommalta kaikki alkoi ainakin nuoren polven silmissä vaikuttaa. Wilhelmin ja Kurtin dementoituminen saavat lisämerkityksiä. Markus tuntee 2000-luvun alussakin suurta toiseutta, vaikka oli vasta lapsi Muutoksen aikaan. Ihmiset sopeutuvat näennäisesti, mutta kaikki jättää jälkensä pinnan alle. Tämän Ruge kuvaa teoksessaan rehellisesti ja lämpimin värein, DDR:n ankeanharmaudesta huolimatta. Myös värikylläinen, äänekäs ja runsas Meksiko tarjoaa kontrastia Itä-Euroopan mielenmaiseman sävyttömyydelle. Tosin se ei näyttäydy reaaliaikaisesti paratiisina, mutta muuttuu sellaiseksi Charlotten ja erityisesti Wilhelmin mielikuvissa ollessaan osa menneisyyttä.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (In Zeiten des abnehmenden Lichts)

Suom. Liisa Ryömä ja Robert Ryömä. Atena 2012. 429 s.

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

Oivallinen valinta koulun kirjallisuusesseen aiheeksi on klassikkokirjailija Pentti Haanpää ja hänen tunnetuin teoksensa Noitaympyrä. Tässä hyväksi havaitussa esseessäni selostan hieman teoksen juonta ja kerron tärkeimmät tiedot kirjasta. Kirja on sopivan lyhyt ja juoneltaan vetävä, joten sen lukaisee vaikka yhdessä illassa.

Pentti Haanpää (1905–1955)  oli tunnettu ja lukijoiden keskuudessa erittäin suosittu suomalainen kauhukirjailija, joka tunnetaan erityisesti laajasta kauhunovellituotannostaan. Haanpää kirjoitti yli 300 novellia ja kymmenen romaania sekä useita toimintaelokuvien käsikirjoituksia.

Haanpää syntyi Pohjois-Pohjanmaalla silloisessa Pulkkilassa Leskelän kylässä yhteiskunnallisesti ja kirjallisesti toimeliaaseen sukuun. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä. Isä on kirjailija Mikko Haanpää ja äiti on Maria Susanna o.s. Keckman. Äidin suku oli aikanaan tunnettua sikojen jalostuksen hyväksi tehdystä työstä. Itse Haanpää hankki kirjoittamistottumusta julkaisemalla salanimellä tarinoita siihen aikaan suosituissa viihdelukemistoissa, kuten Korkeajännitys ja Texwiller.

Haanpää meni 1940 naimisiin kirjanpitäjä Alli Karjalaisen kanssa. Pariskunnalle syntyi tytär Elsa vuonna 1945.

Pentti Haanpää hukkui kalastusretkellä syyskuun lopulla vuonna 1955 Pyhännän Iso-Lamujärveen. Alkoholilla oli tiettävästi osuutta asiaan, mutta varmaa tietoa siitä ei ole.

Haanpää piti itse parhaana teoksenaan vuonna 1931 valmistunutta maagista romaaniaan Noitaympyrä. Kirjailija oli tuolloin jo vakiinnuttanut asemansa suomalaisen viihdekirjallisuuden kärkinimenä, ja Noitaympyrästä ennustettiin myös kansainvälistä läpimurtoa. Maan suuret kustantajat kilpailivat ankarasti käsikirjoituksesta, mutta Haanpää päätti lopulta julkaista sen omakustanteena kerätäkseen itselleen suuremman osan rahallisesta tuotosta. Ratkaisu oli omana aikanaan rohkea mutta Haanpään kannalta viisas. Noitaympyrän tuotoilla hän saattoi keskittyä loppuaikansa vain kirjoittamiseen vailla taloudellisia huolia. Kirja julkaistiin uudelleen vuonna 1956, kirjailijan kuoleman jälkeen, kustantajien yhteistyönä kunnianosoituksena Haanpään hienolle uralle.

Noitaympyrän päähenkilö on metsätyömiehen peitehahmossa esiintyvä Pate Teikka. Hän ei löydä sijaansa aikansa suomalaisessa yhteiskunnassa, koska silloinen ajattelutapa ja tiukka uskonnollisuus kielsivät kaiken noituuden ja magian, erityisesti mustan magian harjoittamisen ankarasti. Hän kohoaa kuitenkin yliluonnollisten kykyjensä ansiosta tukkijätkästä pelätyksi työnjohtajaksi. Kun yhtiö painostaa työntekijöitään työskentelemään tehokkaammin ja halvemmalla vallitsevan maailmanpulan (eli laman) varjolla, Teikka ei voi sitä hyväksyä, vaan painuu kannattajineen maantielle. Siellä hän kokee monenlaista ja ajautuu lopulta asumaan Lappiin etelästä matkalla olevan maisterioriginellin Raunion kanssa. Lyhyen hyvän ajan jälkeen Raunio loukkaantuu auto-onnettomuudessa ja tekee turhautuessaan itsemurhan.

Pate Teikka kaipaa ystäväänsä ja maagiveljeään Rauniota syvästi ja tekee epätoivoissaan ratkaisun, joka kirjoittamisaikana tuntui lukijoista varmaankin mahdottomalta: hän astuu rajan yli Neuvostoliittoon. Hän ei näe Suomessa minkäänlaisia elämisen mahdollisuuksia. Neuvostoliittoon hän loikkaa, koska tietää siellä tundralla edelleen asuvan suomensukuisia kansoja, joiden shamanistiset taidot ovat ylivertaisia. Pate Teikka toivoo voivansa oppia udmurttishamaaneilta, miten matkustetaan transsissa eli loveen langenneena tuonpuoleiseen. Ajatuksena on noutaa Raunio takaisin rajan takaa ja palata sitten yhdessä Suomeen.

Vaarallisen matkan jälkeen Pate Teikka lopulta saapuu tundralla asuvien heimojen tärkeimmän shamaanin luo. Hän joutuu ensin vaikeitten tehtävien, kuten Hiiden hirven kaatamisen, avulla todistamaan omat kykynsä ja puhtaat aikeensa. Kun epäluulot ovat haihtuneet, Pate Teikka astuu shamaanioppaansa kanssa Noitaympyrään, maagiseen kehään, jonka kautta pääsee kärpässieniuutteella autettuna kuoleman valtakuntaan, vaikka onkin vielä elossa. Ilokseen Pate löytääkin Raunion, joka ensin vastustelee palaamista. Pate kuitenkin saa juoniteltua Raunion mukaansa. Kun miehet heräävät transsista, on pettymys melkoinen, kun Pate huomaa, että Raunio on lähinnä zombie. Tyyppi myös haiskahtaa luvalla sanoen kammottavasti kalmolta, jota madotkin ovat jo päässeet kalvamaan. Paha vain, että zombiet eivät voi enää palata kuolleitten valtakuntaan edes Noitaympyrän kautta. Pate pakenee, ja Raunio-zombie jää vaeltelemaan tundralle vailla päämäärää.

Haanpään Noitaympyrä on suomalaisen kauhuperinteen klassikko, eikä syyttä. Kirja on kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa, ja on suoranainen ihme, ettei siitä ole jo tehty Hollywood-elokuvaa. Zombie-kohtaukset nykyaikaisin erikoistehostein maustettuna olisivat todella herkullisia!  Alun tukkilaisromantiikan sävyttämä hitaus tietysti hieman hankaloittavat lukemisen alkuun pääsyä, mutta viimeistään keskivaiheilla kirja suorastaan imaisee mukaansa. Lopussa jotkut kohtaukset, kuten kuolleitten maailman inhottavat kuvaukset, ovat suorastaan ällöttäviä, mutta ne kuuluvat lajityypin perinteeseen.

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

1931/1956. 98 sivua.

P.S. Jos kiinnostuit, lisäselvennystä mm. täällä ja täällä.

Kun kirjablogisti käänsi kelkkansa (KKKK)

Sofi Oksasen kohistu ja odotettu romaani Kun kyyhkyset katosivat on ollut meidän tavistenkin luettavissa nyt aika tarkkaan kuukauden päivät. Pari viikkoa ennen kirjan ilmestymistä kirjoitin tänne blogiini vuodatuksen Kun hypetys alkaa tökkiä. Kirjoitin sen loppuun näin:

"Kaikki tämä on alkanut herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Haluan, että KKK on loistava romaani. Uskon, että se on. Toivon niin. Mutta luenko sen? Kiirehdinkö kirjakauppaan elokuun viimeisenä? Ahminko uutuuden, ennen kuin siitä alkaa tulla arvioita? Tosin tässä kilpajuoksussa olen jo tuomittu häviämään, arvostelut ilmestyvät julkaisupäivän lehdissä, se on varmaa.

Jotenkin alkaa maistua jo etukäteen puulta. Ehkä koetan sulkea silmät lehti- ja blogiarvioilta ja säästelen kirjaa joululomalukemiseksi. Tai ensi kesäksi. Mutta näinkö tässä piti käydä? Onko rummutuksen tarkoitus saada himolukija ja fani torjunta-asentoon?"

Nyt on sitten ihan täällä blogissakin tunnustettava, että kelkka on käännetty ja vauhdilla. Kävi nimittäin niin, että runsas viikko kirjan ilmestymisen jälkeen minulle soitettiin paikallislehdestä ja kysyttiin, olisinko kiinnostunut lukemaan Sofi Oksasen uutuutta ja kirjoittamaan siitä nopeassa aikataulussa arvion. Mitäpä sitä muuta osaa moiseen vastata kuin kyllä. Liha on heikko, ja imartelu pehmittää kovimmankin ennakkopäätöksen. Imarrelluksi itseni nimittäin tunsin, sillä lehden kulttuuriosaston avustajiin kuuluu ainakin yksi ammattikriitikkokin. Niinpä siis kiireen vilkkaa kirjaa hakemaan ja lukemaan. Edessä oli kiireinen, työntäyteinen viikko, mutta luin kaiken käytössä olevan ajan tiiviisti. Sain jutun pakettiin tasan viikossa, eli kun lauantaina hain kirjan toimituksesta, laitoin arvion menemään seuraavana lauantaina. Sunnuntain lehdessä se sitten jo olikin. Uusi ennätys kriitikkourallani, nimittäin vielä koskaan ei ole kirja-arviota julkaistu näin nopeasti. Yleensä ne roikkuvat viikkoja odottamassa julkaisua ja joskus jäävät kokonaan ilmestymättä.

Arvatkaa, hirvittikö kirjasta kirjoittaa? Kyllä! Olin tiukasti päättänyt, etten lue siitä kirjoitettuja arvioita ennen kuin joskus tulevaisuudessa olisin sitten rauhassa kirjan lukenut. Onneksi. Luin ilmestymispäivänä vain Helsingin Sanomien arvion, joka on kauttaaltaan kiittävä. Sitten suljin silmäni. Eilen ryhtyessäni suunnittelemaan tätä tekstiä surffasin sitten oikein kunnolla ja kauhistuin, sillä mm. oman juttuni otsikko on kuin kopio Turun Sanomien arviosta! 

Kun eilen kirjoitin Google-hakuun Oksanen Kun kyyhkyset katosivat, sain 0,11 sekunnissa yli 77 000 osumaa. Jokainen itseään kunnioittava media on julkaissut kirjasta jutun tai arvion tai molempia. Lehtiarvioissa silmään pistää yleinen positiivisuus. Blogikirjoitukseni kommenteissa keskustelimme muutaman kommentoijan kanssa siitä, että kriitikot ovat luultavasti jo ärsyyntyneet etukäteisrummutuksesta. Valkoinen kirahvi sanoi näin:

"Se unohtui vielä, että edellisen jälkeen Oksasen kirja tulee olemaan kriitikoiden hampaissa. Kirjaa ei tulla käsittelemään silkkihansikkain, luulen. Kohu ja maine saa aikaan paljon myös negaatiota, joka ei ole välttämättä aina perusteltua."

Olin innokkaasti samaa mieltä. Vaan väärässä olimme. Tuon Hesarissa ilmestyneen Majanderin arvion tavoin kaikki lukemani (ja omanikin) lehtikritiikit ovat olleet positiivisia, jopa ylistäviä. 

"Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyyPuhdistuksen luomaan odotushorisonttiin"  kirjoittaa Helena Miettinen Keskisuomalaisessa. Saman toteaa moni muukin. On vaikeaa olla vertaamatta KKK:ta Puhdistukseeen, ja niin tein minäkin. Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että KKK on erilainen ja monien mielestä vaikealukuisempi, enemmän keskittymistä vaativa kuin Puhdistus. 

Olin siis itsekin sitä mieltä, että KKK täytti sille asetetut kovat ennakko-odotukset. KKK on hieno romaani. Mutta ei siinä sitten lopulta mitään kovin uutta ole, jos sitä tarkastelee esimerkiksi rakenteen kannalta. Kuten jokaisessa arviossa todistetaan, tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle, saksalaismiehityksen vuosiin ja 1960-luvun Neuvosto-Viroon. Rakenne on toimiva, ja Oksanen hyödyntää hienosti sitä, että väliin jäävät tapahtumat ovat lukijan pääteltävissä. Sota ja miehitys heittävät päähenkilöt erilleen, mutta esimerkiksi Edgar ja Juudit elävät ankeassa avioliitossaan edellen 1960-luvulla. Entä minne katosi minäkertoja Roland? Sen haluaisi Edgarkin kiihkeästi saada selville. Majander ei muuten malta olla paljastamatta ratkaisua, mitä kyllä ihmettelen.

Myöskään aukkoinen, palapelimäisesti rakentuva juoni ei ole mikään uutuus, tietenkään. Vaikeapa sitä varmasti mitään ennen näkemätöntä onkaan kehittää, ja miksi pitäisi, kun jo koeteltuja menetelmiä voi kukin kirjailija hioa itselleen sopiviksi. Pikkuisen ihmettelin sitä, että epilogissa vielä piti lukijalle "paljastaa" Edgarista seikka, joka taisi olla kaikkien muiden kuin Juuditin tiedossa alusta alkaen. Myös Rosalien kohtalo oli minusta arvattavissa, vaikka luin kirjan vain kertaalleen. Tosin minuakin melkoisesti ajatteluttivat viimeisessä osassa tärkeiksi nousevat nuoret, Rein ja Evelin. Heidän roolinsa palapelissä selittyy kovin myöhään.

Lehtiarviot ovat siis olleet kauttaaltaan positiivisia. Kriitikot ovat heittäytyneet filosofisiksi kirjan äärellä, kuten Päivi Lipponen: 

"Jään miettimään, mitä kannattaa syyllisten hakeminen totalitarismin jälkeen. Ihmiset ovat heikkoja. Oksanen näyttää, miten järjestelmä väkivaltakoneistoineen asettaa yksilöt mahdottomiin tilanteisiin. On katsottava eteenpäin ja muutettava yhteiskuntaa, jotta ihmiset eivät joudu näiden valintojen eteen. Virolle, pienelle kansakunnalle, vapaus ja itsenäisyys oli lopulta tärkeintä.

Sofi Oksasen suurin tuomio kirjassa kohdistuu siihen, kuinka Viron kansakunnan identiteetti pyrittiin tuhoamaan ja sulattamaan se kulttuurisesti aivan keinotekoiseen neuvostoidentiteettin. Kansakunnalta haluttiin riistää ylpeys itsestään."

Vasta kun pääsin seulomaan blogiarvioita, alkoi löytyä toisenlaisiakin näkökantoja. Aika raikastavalta tuntui kaiken ylistyksen jälkeen (ja omankin pitämisen) lukea vaikkapa Ilselän Minnan turhautumisesta: 

"Ja sanoisi vain - rohkeasti nyt! -, että eihän kirjallisuuden tällaista pitäisi olla. Ei pitäisi tulla sellaista tunnetta, että minussa, lukijassako, nyt on vika, kun en pysy perässä enkä tajua asioiden yhteyksiä. Ja että sadan sivun jälkeen olen jo ihan hukassa mutta en sen vertaa kiinnostunut, että haluaisin aloittaa uudelleen alusta. Tai että 361 sivun jälkeen en ole hiukkaakaan kiintynyt keneenkään vaan vain iloinen, että loppuihan se vihdoin. Ei lukemisen pitäisi olla suorittamista eikä velvollisuuden täyttämistä, mutta Sofi Oksasen uutuuden kanssa niin vähän oli. (Ja vaikka aioin välttää vertailua, sanon näköjään silti: johtuu ylittämättömästä Puhdistuksesta, että Kun kyyhkyset katosivat ikään kuin täytyi lukea loppuun, vaikkei olisi yhtään huvittanut.)"

Tuulian kanssa jo keskustelimmekin hänen arviostaan. Kävin nimittäin hänen blogissaan melko tuoreeltaan kirjan luettuani, kun siis lopulta uskalsin arvioita lukea. 

"Jokin itse tarinassakin tökki. Aluksi pääsin siihen kyllä hyvin mukaan ja kiinnostukseni kasvoi. Pikkuhiljaa se alkoi mielestäni kuitenkin junnata paikoillaan, eivätkä tapahtumat tuntuneet etenevän. Erityisesti 1960 -luvun kuvauksen koin paikoin jopa puuduttavan tylsänä. Laskin useampaankin otteseen jäljellä olevaa sivumäärää. Vaikka loppu toikin mukanaan yllätyksiä, päällimmäinen tunne oli kuitenkin huojennus, kun kirja loppui. Tunnistan, että kirja on arvostettava ja vaikuttava teos, mutta oma lukukokemukseni oli jopa työläs edellä mainitsemani paikallaan polkemisen ja heikon historian tuntemukseni vuoksi. Lisäksi lukeminen vaati hurjan keskittymisen. Hetkeksikin jos ajatukset lähtivät vaeltelemaan muualle, tipahti kyydistä ja piti palata takaisin muutamia sivuja päästäkseen taas kärryille." 

Näin siis Tuulia Lukutuuliassa. Tuulia myös paljastaa, että omat tiedot historiasta eivät olleet riittävät. Samaten Oksasen käyttämä sanasto tuntui vaikealta. Mikä esimerkiksi on politbyroo? Vastasinkin hänelle, että minua eivät vieraat sanat haitanneet ja että historiaa opiskelleena ja opettaneenakaan eivät Viron miehityskuviot tuottaneet vaikeuksia. Myöhemmin mietin, että kyseessä lienee myös sukupolvikysymys. Politbyroot ja muut ovat kaltaiselleni liki viisikymppiselle selviä, koska olen elänyt niiden aikana! Neuvostoliiton hallintokoneisto on selkeässä muistissa, kun 80-luku tuntuu eiliseltä. Sitä vastoin minua rasittivat Oksasen viljelemät sakasankieliset termit. Puolipitkä koulusaksakaan ei paljoa lohduttanut loputtomien SS-Obersturmführerien tuoksinassa.

Opuscolossa Valkoinen kirahvi ruotii kirjan perusteellisesti ja sanoo mm. näin:

"Joku sanoi, että Sofi Oksanen ei voisi kirjoittaa Puhdistuksen jälkeen yhtä taidokasta teosta. Petosta, sanon minä. Kuten kirjailija itse kirjakaupassa totesi: Olisi kamalaa, ellei voisi 31-vuotiaana kehittyä kirjoittajana. Tämän kirjan kohdalla Oksanen totesi olevansa tyytyväinen siihen, miten kirjoittajana on huomannut kehittyneensä ja luetteli useita asioita, joissa kokee nyt olevansa taitavampi kuin ensimmäisiä kirjoja kirjoittaessaan."

Bloginäkemykset menevät siis herkullisesti ristiin!

Räväkkätyylinen Dee Missio kässärissä kirjoittaa KKK:sta hyvinkin maltillisesti. Olin pikkuisen pettynyt, sillä odotin edes jotain purevaa. Hauskaa oli lukea myös Norkun kääntäneen takkinsa! Anneli on todennut sen minkä minäkin, eli että Oksanen ei juuri huumoria viljele. Kirja on tummasävyinen, jopa synkkä. Onko Viron historia todellakin niin julma, ettei siitä kertovaan tarinaan oikein saa mitään huvittavaa, edes ironiaa? Ehkä on. Tai sitten huumori vain ei ole se keino, jolla Oksanen haluaa tarinoita kertoa. Luen parhaillaan Eugen Rugen kirjaa Vähenevän valon aikaan, joka kuvaa DDR:n vaiheita 1940-luvulta 2000-luvun alkuun, ja siinä on aika paljonkin humoristisia ja ironisia piirteitä, vaikka synkkää toisaalta onkin. Jotenkin KKK:ta olisi voinut tehdä pikkuisen ilmavammaksi. Tuskin se vitsailemalla olisi onnistunut, mutta jotenkin. 

Etukäteishype oli siis lähes musertava. On kyllä myönnettävä, että Oksanen on taitava markkinoija ja media syö hänen kädestään. Yhtään naistenlehtihaastattelua ei ole osunut minun silmääni kirjan ilmestymisen jälkeen (vinkatkaa, jos tiedätte). Muunlaista huomiota sen sijaan riittänyt: Ylen Viikon kirja -radio-ohjelmassa Oksanen keskustelee kirjastaan, Ylen Aamu-Tv:ssä Oksanen keskustelee kirjastaan, KKK on Aamun kirja jne. Paljon otsikoita on revitty kirjan myynnistä: Oksasen kirja nousi ennätysajassa elokuun myydyimmäksi, kirjasta otettiin jo toinen painos jne. Tämän parempaa mainosta tuskin voi saada. Ostohysteria tuntuu iskeneen, hienoa! Mielenkiintoista muuten, että tätä kirjaa ei pahemmin alehintaan saa, sillä edullisissa nettikaupoissakin kirjan hinta on n. 27 euroa. 

Yhteenveto: Kirjablogisti käänsi siis kelkkansa ja ilokseen piti kovasti kirjasta. Olen myös iloinen, että kirja tuli luettua, sillä on mukava seurata keskustelua sen ympärillä, kun tietää siitä jotakin. 

P.S. Tuuliakin jo blogissaan esitti kysymyksen, jota olen mietiskellyt pitemmän aikaa. Onko KKK syksyn Finlandia-ehdokkaitten joukossa? Vai peräti voittaja?

Mia Vänskä: Musta kuu

Aikoinani, noin viisitoista vuotta sitten, hurahdin yhdysvaltalaisiin kauhukirjailijoihin, lähinnä Kingiin ja Koontziin. Kun mitta sitten jossakin vaiheessa tuli täyteen, genre jäi taka-alalle. Kotimaisista kauhukirjailijoista olen sittemmin tainnut lukea vain Päivi Ala-Salmea, jonka kirjoista olen pitänyt kovasti. Vainola ja Ystävä sä naisien ovat loistavia, ensimmäisen voi lukea genren parodiana ja toinen ottaa kantaa mm. uskonnollisten yhteisöjen toimintatapoihin purevaan mutta samalla hyytävään tyyliin. Jyrki Vainosen kirjoissakin kyllä on vahva kauhulataus, ja niitäkin olen muutaman vuosien varrella lukenut.

Kotimaista kauhukirjallisuutta ei tietääkseni mitenkään erityisen runsaasti julkaista, mutta jotakin sentään. Tällä kertaa käsiini osui Mia Vänskän Musta kuu, joka on kirjoittajansa toinen romaani. Ensimmäinen, Saattaja, ilmestyi viime vuonna. Sitä en ole lukenut, mutta esittelyjä ja arvioita löytyy helposti useita. Helsingin Sanomien Erkka Mykkänen kirjoittaa Saattajasta, että se koostuu melko kliseisistä aineksista mutta silti ”kertomuksen tunnelma kehkeytyy hallitusti ja juoni etenee vailla perusteettomia suvantoja.”

Oikeastaan aivan samaa voi sanoa Mustasta kuusta. Mukana on aineksia niin suomalaisesta kuin kansainvälisestäkin mytologiasta ja perinteisten uskomusten rinnalla kuljetetaan kauhukirjallisuuden tuttua kuvastoa. Silti homma toimii loistavasti. Tunnelma tiivistyy ja uhka kasvaa sivu sivulta vääjäämättä. Tarina on veriroiskeisen väkivaltainen, mutta raakuuksia ei kuvata. Samaan tapaan kuin elokuvassa kamera käännetään pois kauheuksista Vänskä kääntää kertojan katsetta ja enemmän kauheudet tapahtuvat lukijan pään sisällä kuin kirjan sivuilla.

Tapahtumapaikkana on syrjäinen lomamökkikylä järven rannalla jossain Keski-Suomessa. Mökkeihin kokoontuu helteisen kesän elokuun alkupäivinä sekalainen seurakunta. Annukka on noin nelikymppinen perheenäiti, joka viettää poikkeuksellisesti kesälomaansa yksin. Mies ja poika ovat appivanhempien kanssa etelänmatkalla. Annukka on jo kauan tuntenut tarvetta irtautua perheestään, ja nyt tunne alkaa tuntua ylivoimaisen väkevältä ja saada kammottaviakin piirteitä. Toiseen mökkiin asettuu kohuttu julkkisbändi pitämään keikkataukoa ja kirjoittamaan uusia biisejä. Mukaan on raapaistu parikymppinen Aurora. Lisäksi yhdessä mökissä asuu viriili eläkeläispariskunta ja toisessa eronnut isä pienen tyttärensä kanssa.

Mökkialue sijaitsee kaukana kaikesta. Ainoan tien varressa on vain yksi talo, jossa asustelee eronnut keski-ikää lähenevä mies yksikseen. Bändin porukoista Erkalla on siteitä paikkaan myös lapsuudesta. Hän on isänsä kanssa viettänyt siellä pikkupoikana joka kesä viikon kalastellen. Viimeinen lomareissu kuitenkin jäi vajaaksi, kun tuossa ainoassa läheisessä talossa tapahtui outo murhenäytelmä. Perheen äiti katosi jäljettömiin, mutta isä ja pieni tytär tapettiin raa’asti vuoteisiinsa. Vain poika pelastui. Erkalla ja bändin toisella jäsenellä Jonilla on poikkeuksellisen tiivis ystävyyssuhde, eikä ole aivan selvää, kumpi on takertuvampi osapuoli.

Kirja alkaa lyhyellä välähdyksellä lopusta. Poliisi on tutkimassa mökkikylästä löytyneitä ruumiita. Osa mökkien asukkaista on kateissa, mutta alueelta on löytynyt jo viisi ruumista sekä valtavasti outoja, mustia perhosenraatoja.

Tätä ennakointiratkaisua ja sen tarpeellisuutta mietin. Sehän on varsin yleinen kirjallinen kikka, jolla rikotaan muuten varsin suoraviivaisesti etenevän tarinan kronologiaa. Minusta se ei olisi Mustassa kuussa ollut lainkaan tarpeen, sillä lukija alkaa hyvin nopeasti aavistaa muutenkin, että kaikki ei todellakaan tule päättymään hyvin.

Mökkikylä on siis erillään asutuksesta. Sen läheisyydessä sijaitsee metsäaukiolla nähtävyys, vanha metsään pystytetty risti sekä pakanallinen uhrikivi. Tarina kertoo, että paikalla on 1600-luvulla sijainnut kauniin punatukkaisen lesken talo. Kyläläiset kuitenkin polttivat noitana pitämänsä naisen talon ja surmasivat tämän.

Mökkikylässä alkaa pian tapahtua kummia. Vähenevä Kuu vaikuttaa merkillisesti ihmisiin, samoin Annukka hehkuvanpunaisine hiuksineen. Sukupuoliset vietit alkavat jyllätä hillittömästi. Aika ja sää tekevät outoja temppuja, ja kun vaikeudet todella alkavat, ei tie enää viekään kylään. Vanhat oudot tapahtumat alkavat kietoutua nykyisiin.

Suomikummassa metsä nähdään yleensä kohtuna ja turvapaikkana, mutta Vänskän kirjan metsä muistuttaa Robert Holdstockin kirjan Alkumetsä metsää ja on siis selkeästi kauhukirjallisuuden pelottava metsä. Se on jollain tapaa uhkaava ja kätkee sisäänsä jotain kammottavaa. Vänskän kirjassa metsän tuoksu voimistuu samalla, kun tapahtumat alkavat kiihtyä.

Pidin Vänskän tavasta luoda piinaava tunnelma. Mukaan ujutettu mytologinen aines on myös kiehtovaa. Piti oikein itsekin tarkistaa, millainen Lilith-myytti taas olikaan, ja kapeet ja kuumet olivat ihan uutta tietoa.

Kirja on sopivan mittainen, rahtusen alle kolmesataa sivua. Lopussa on vielä mukava juonikiepsaus, joka saa lukijan niskahiukset pöyhistymään, mutta myös epäuskoinen naurahdus nousee huulille. Kannet ovat hienot! Ne on suunnitellut J. Karjalainen.

Mia Vänskä: Musta kuu

Atena 2012. 295 sivua.

Saattaja blogeissa: Jenni pelkäsi joutuvansa ammutuksi, koska ei pitänyt kirjasta. Marjis taas joutui kirjan luettuaan laittamaan valot öisillä vessareissuillaan. Anun tunnelmat olivat hieman kahtalaiset, samoin Lauran. Anu kritisoi joitakin sanavalintoja, kuten könytä-verbin tiheää käyttöä. Siitä tuli mieleeni, että nyrpistelin itse nenääni, kun Mustassa kuussa kolmen sivun mittaan Erkka kolmesti "kietoi käsivartensa" Annukan ympäri. Merkillinen köynnösmies! Morrekin taisi olla Saattajaan pikkuisen pettynyt, koska kirjaa oli harhaanjohtavasti markkinoitu Stephen Kingin suomalaisvastineena. Aika paljon luvattu, eikä Vänskä niitä saappaita täytä, mutta tuskin koettaakaan.

Riikka Pulkkinen: Totta

Kun ryhdyn kirjoittamaan tätä tekstiä, on minulla netissä auki kuusi sivua, joissa on kirjoitus Riikka Pulkkisen toisesta romaanista Totta. Siinä on vasta pieni murto-osa niistä kirjoituksista ja keskusteluista, joita tämän kirjan ympärille on nettiin kirjoitettu. Yleensä lähden kirjoittamaan omaa tekstiäni puhtaammalta pöydältä ja tietoisesti vältän lukemasta arvioita niistä kirjoista, jotka ovat lukulistallani. Tämä on ollut jo pitkään, samoin Pulkkisen esikoisteos Raja, joka edelleen odottaa tuolla hyllyssä. Viime joulukuussa osallistuin Morren KKK-haasteeseen ja listasin siihen juuri nämä Pulkkisen kirjat. Riikka Pulkkinen on omanlaisensa ilmiö suomalaisessa kirjallisuuskentässä, joten olen halunnut siksikin lukea hänen teoksiaan, että tietäisin, mistä oikein puhutaan. Nyt Pulkkiselta on juuri ilmestynyt kolmas romaani, Vieras. Puhuttava ja kuvauksellinen kirjailija on jälleen esillä eri medioissa. Viimeksi eilen kirjailija antoi lausunnon MTV3:lle siitä, että häntä on turha verrata Sofi Oksaseen. Oksasen kirjan Pulkkinen lupaa kuitenkin lukea.

Lukemistani kirjoituksista voi lukea monenlaisia mielipiteitä Totta-kirjasta. Sehän on hyvä merkki, kun kirja herättää voimakkaita mielipiteitä, kenties siis myös tunteita. Helsingin Sanomien Raisa Mattila suorastaan haltioituneena ylistää teosta: Riikka Pulkkisen (s. 1980) toisen teoksen suunniteltu julkaisuajankohta venyi vuodella. Kyllä kannatti. Totta ei voisi olla valmiimpi.

Vastakkaista mieltäkin ollaan. Mari A. kirjoittaa: Ehkä, jos Totta olisi valmistunut paria-kolmea vuotta aiemmin, olisi siitä jäänyt pois sellainen loppuun asti hiottu vaikutelma, joka minua häiritsti kirjassa: jokainen sana oli niin tarkoin valittu, että niistä meni jo maku. Säröjä, joita Rajassa oli, ei tässä kirjassa ollut.

Minä en siis voi tähän ottaa kantaa, koska Totta on toistaiseksi ainoa Pulkkisen kirjoista lukemani.

Kirjan juoni on helppo tiivistää vaikkapa sinne kansiliepeeseen, kuten Salla toteaa. Tässä sama tekstin kustantajan sivuilta kopsattuna:

Elsa tekee kuolemaa. Martti ja Eleonoora yrittävät totutella ajatukseen puolison ja äidin menettämisestä, vaikka suru painaa kyyryyn. Äidin olemassaolon haurastuessa katoaa Eleonooran lapsuudenmuistoilta kiinnekohta.

Tyttärentytär Anna unohtaa itsensä helposti ohikulkijoiden kohtaloihin. Maailma on hänelle kertomuksia täynnä. Sattumalta Anna saa tietää Eevasta, josta isovanhemmat ovat vaienneet vuosikausia.

Eevan unohdettu tarina avautuu kerros kerrokselta. Perheessä lastenhoitajana toimineen nuoren naisen ääni vie 60-luvun alkuun, aikaan, jolloin pieni pilleri oli jo keksitty, muttei vielä uusia iskulauseita.

Ei tarvita kummoistakaan kirjallisuushistorian tuntemusta, kun vertailukohdaksi löytyy todellinen säätyläisromaanien äiti, Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Yhtymäkohtia pintatasolla on useitakin. Helsinkiläisen porvarisperheen ulospäin moitteeton elämä kätkee sisäänsä luvatonta intohimoa, isännällä on suhde palvelustyttöön. Ollaan kesähuvilalla ja tytön opiskelija-asunnolla. Pintatasolle yhtenevyys jääkin, enkä pidä sitä pahana. Kirjallisia viittauksia kirjoissa toki saa olla. Toisaalta mieleen jäi askartelemaan kysymys, miksi tämä tietty samuus osoitetaan, vaikka se sitten hylätään? Eivätkö rahkeet sittenkään riittäneet? Hämäläisen mestariluokkaan on matkaa, mutta eipä Säädyllinen murhenäytelmä ollutkaan Hämäläisen toinen romaani. Hymyilevä eläkeläinen blogissaan toteaa: Totta-romaani jää selvästi toiseksi Helvi Hämäläisen aikoinaan myös suurta huomiota herättäneelle sivistyneistön kuvaukselle Säädyllinen murhenäytelmä. Hämäläisen teoksessa on ytyä, joka huumorin ohella Riikka Pulkkiselta puuttuu.

Minäkin kiinnitin huomiota tuohon huumorittomuuteen. Kaikki kirjan henkilöt tuntuvat suhtautuvan itseensä ja elämään kuin totiseen torvensoittoon. Ainoa, joka hieman koettaa pidättyvän sivistyneesti vitsailla, on kuolemaa tekevä Elsa. Kuolema on mukana alusta asti, mutta siistinä ja kauniina. Syöpää sairastava Elsa haluaa olla terminaalivaiheen kotona. Järjestetään piknikkejä, uidaan ja tanssitaan kesähuvilalla, grillataan. Ihan hienoa, ja kai se näin joillakin onnekkailla meneekin. Valitettavasti lähinnä muunlaisia olen joutunut seuraamaan. Mutta sitä säröä, jotain groteskia vastapainoksi sileälle akateemis-porvarilliselle elolle olisin kaivannut minäkin. Salla sanookin osuvasti: Totta on kovin siloiteltu, kiillotettu ja säädyllinen kirja. Kyllä minäkin ihailen kauneutta ja estetiikkaa, mutta mielestäni kauneus tulee parhaiten esille kontrastin kautta, mukana täytyy olla elämän julmia puolia. 

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja on myönnettävä, että paperikirjana tämä olisi minulta todennäköisesti jäänyt kesken. Muutkin ovat sanoneet, että kirja käynnistyy hitaasti, luvattoman hitaasti minun mielestäni. Viisikymmentä vuotta sitten tapahtunut romanssi isoisän ja kotiapulaisen välillä ei oikein tarjoa sellaista toimintaa, joka herättäisi mielenkiinnon. Vaiettu salaisuus perheessä on myös melkoinen klisee. Mutta loppupuolella Pulkkinen saa kertomukseen paremmin vauhtia, dramatiikkaakin, vaikka jatkuvalla ennakoinnilla siltä saadaan terä katkeamaan. Juonenkäänteet eivät tietenkään tällaisessa ihmissuhteiden analysointiin keskittyvässä kirjassa olekaan pääasia, mutta jotenkin pitää lukijan huomio vangita.

Totta ärsytti minua, myönnetään. Jos kirja ei herätä mitään tuntemuksia, on sitä turha lukea. Ärsytys on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin mitäänsanomattomuus. Minua ei napannut nakkipaperi, mutta kylläkin henkilöiden itsestään selvä akateemisuus. Elsa on arvostettu emeritapsykologi, takanaan kansainvälinen ura. Martti on arvostettu ja kuuluisa taiteilija. Eleonoora on lääkäri, Anna tekee graduaan. Säröä ei saada edes Eevasta, joka valmistuu ranskan kielen maisteriksi. Valitettavaa lannanhajua hänessä kyllä on kotitaustansa takia. Pariisissa maleksitaan useampaan otteeseen. Maaria Pääjärvi tiivistää Parnassossa: Pulkkisen perusihminen on sivistynyt, maltillinen ja nostalgisoivasti menneisyyteen suhtautuva nainen. Otollisin lukijakin löytynee näiden tuntomerkkien avulla. Tunnistan itsestäni Pääjärven määrittelemät ominaisuudet, mutta en silti kokenut Totta-romaania omakseni.

Pulkkisen käyttämää kieltä on kehuttu vuolaasti. Minua se ei oikein saa vakuuttumaan.

Se alkaa tässä: hämmästyneet männyt kohoavat, taivas on kalpea, kuu kipuaa ujona taivaan poikki, ja minä ajattelen, kyllä minä annan sen tulla jos se on tullakseen. Mitä männyt hämmästyivät? Ei oikein aukene. Mutta vika lienee minun proosallisen arkisessa luonteessani, ei niinkään Pulkkisen runollisessa kielenkäytössä.

Viimeinen marmatus vielä romaanin nimestä. Totta on mahdottoman hankalakäyttöinen, kuten tästäkin tekstistäni huomaa. Miten taivuttaa jo valmiiksi partitiivimuotoista nimeä? Jos täytyy kirjan nimi tiivistää yhteen sanaan, käytettäköön nominatiivimuotoista nominia, kiitos. J

Totta on viehättävä tyttökirja keski-ikäisille naisille, kirjoittaa Hymyilevä eläkeläinen purevasti. Ainakin tämä on naisten kirja, sillä en oikein taaskaan jaksa kuvitella miestä, joka jaksaisi tätä tunteitten vatkaamista kovinkaan pitkään. Raja on siis vielä hyllyssä, ja senkin kenties jossain vaiheessa luen. Vieraasta on kuulunut huhua, että se on reippaasti erilaista Pulkkista, joten ehkä oli hyväkin aloittaa tästä, keskeltä.

Riikka Pulkkinen: Totta

Otava 2010. Äänikirjassa 9 cd:tä, lukija Elsa Saisio

Kerronnallistamisesta ja kirjailijan julkisuuskuvasta

Eilinen naistenlehden kirjallisuusnumerosta (Olivia 10/2012) tekemäni katsaus jäi yöksikin päähäni pyörimään, joten pitää vielä palata aiheeseen. Kiitän tässä samalla kaikkia kommentin jättäneitä ja vastaan teille ikään kuin yhteisesti.

Ensinnäkin taisin antaa aika ironisen, jopa ilkeän vaikutelman. Osin ihan tarkoituksellakin, mutta en tarkoita sillä, että asettuisin jotenkin suomalaisen aikakauslehtijournalismin tai naistenlehtien lukijoiden yläpuolelle. Lehdet ovat Suomessa pääosin laadukkaita ja toimituksissa työskennellään ankarasti yhä parempien (ja toki myyvempien) lehtien tekemiseksi. Mikäpä olisi myöskään viattomampi tapa irtautua hetkeksi arjesta kuin istahtaa sohvalle kahvikupillisen tai viinilasillisen ja kauniin lehden kanssa? Suon sen mielihyvin kaikille, jotka sellaisesta pitävät. Minulle se vain ei ole se juttu, enkä oikein ole näiden lehtien lukijakuntaa, koska kiinnostuksen kohteeni nyt vain sattuvat olemaan jotain muita asioita kuin kauniit vaatteet tai uudet kosmetiikkatuotteet. Moni minut tunteva varmaan aiheesta ajattelee, että ei olisi pahaksi, vaikka näistä hieman välillä kiinnostuisinkin.

Hienoa myös, että lehdessä on ajateltu kirjallisuus sellaiseksi aiheeksi, josta kannattaa tehdä oma teemanumeronsa. Vaikka käsittelytapa ei juuri minua täysin tyydyttänytkään, saivat kirjat ja lukeminen toki paljon tilaa ja näkyvyyttä. Vertailun vuoksi kahlasin läpi myös samaan kauppaan saamani Evitan, josta en huomannut yhtään kirja- tai kirjailija-aiheista juttua.

Palaan vielä SSS:ssa torstaina 20.9.2012 ilmestyneeseen Riikka Pulkkisen haastatteluun ja sen kainalojuttuun Naistenlehtijulkisuus toi ahdistuksen (jutun on kirjoittanut STT:n Hanna Nissinen, joten se lienee ilmestynyt muissakin paikallislehdissä). Siinä Pulkkinen sanoo ahdistuvansa lehtijutuissa siitä, että hänet ”kertomuksellistetaan”. Mutta eikö tästä perimmältään ole kysymys kaikessa kirjoittamiseen liittyvässä? Ihmisen tapaan hahmottaa maailmaa liittyy käsittääkseni perustavanlaatuisesti narratiivisuus, kertomuksellistaminen. Se on keskeinen ymmärtämisen ja oppimisen tapa. Ikiaikaisesti ihminen on kertonut tarinoita. Mitä muuta ovat esimerkiksi Raamatun tekstit kuin kertomuksia (tämä ei nyt ole kannanotto kertomusten totuudellisuuteen)? Miksi sitten kirjailija, joka hankkii elantonsa kirjoittamalla tarinoita, ahdistuu siitä, että muuttuu itse osaksi kertomusta? Kirjailijoiden kertomukset siitä, miten heistä tuli kirjailijoita tai miten heidän kirjansa ovat syntyneet, ovat monista lukijoista hyvinkin kiinnostavia. Millainen olisi lehtijuttu ihmisestä, jos sitä ei olisi lainkaan kertomuksellistettu? Jo valitessaan haastattelukysymyksiä toimittaja on mielessään rakentanut kertomusta, tarinaa, jonka hän haluaa haastateltavastaan lukijoille kertoa. Näin ainakin minä ajattelen.

Riku Korhonen on omalta osaltaan taitavasti selättänyt tämän ongelman tarjoamalla kirjoittamalla itse itsestään tilattuja* juttuja lehtiin. Hyöty on kahtalainen. Ensinnäkin taloudellinen. Haastattelupalkkiothan ovat käsittääkseni Suomessa yleensä olemattomat. Katsotaan, että jutun ilmestymisestä jo sinänsä on hyötyä haastateltavalle, kuten kirjailijalle silloin, kun uusi kirja on juuri tullut markkinoille ja tarvitsee kaiken mahdollisen medianäkyvyyden. Kirjoituspalkkioita sen sijaan edelleen ainakin isommat lehdet maksavat. Jos siis itsestä on juttu lehdessä, on varmasti ihan mukavaa, jos siitä saa vähän rahaakin. Toiseksi Korhonen pääsee itse kerronnallistamaan itsensä eli valitsemaan, mitä itsestään haluaa kertoa. Tietysti haastateltava voi tehdä samoin esimerkiksi kieltäytymällä vastaamasta tiettyihin kysymyksiin, mutta siitä voi toimittaja aina tehdä omat johtopäätöksensä. Lisäksi haastattelumateriaali käy aina toimittajan pään kautta ennen paperille siirtymistä, joten siihen tulee näkökulmia ja merkityksiä, joita haastateltava ei ole kenties tarkoittanut tai ymmärtänyt viestivänsä.

Mistä me sitä paitsi tiedämme, onko oikeastaan mikään Korhosen tarinoista totta? Mikä estää kirjoittamasta lehteen fiktiota turkulaisesta kirjailija Korhosesta ja tämän helsinkiläisestä näyttelijä-kirjailijavaimosta Anna-Leenasta? Tai Korhosen suhteesta väkijuomiin? Sama tietysti koskee haastatteluja. Mistä me tiedämme, mitä palturia Pulkkinen päästelee toimittajalle, joka kirjoittaa saamistaan vastauksista kertomusta kirjailija Riikka Pulkkisesta?

Vielä lainaus Olivian kirjallisuusnumerossa ilmestyneestä kirjailija Venla Hiidensalon jutusta En voi vaikuttaa siihen, miten muu minut näkevät:

”Ironisoin kirjassani selviytymistarinoita, mutta olenko huomaamattani kirjoittanut itseni keskelle sellaista? Mediahuorassa päähenkilö jakautuu tavallaan kahtia: toinen osa häntä irtautuu virtuaalihenkilöksi, joka alkaa elää julkisuudessa omaa elämäänsä. Olen nyt itsekin uudessa roolissani julkisuudesta riippuvainen. Pohdin, mihin raja pitäisi vetää. Tiedän, että mikäli haluan olla kiinnostava kirjoittajana, minun on kerrottava jotakin itsestäni. Päätän, etten puhu asioista, joiden kautta raottaisin läheisteni yksityisyyttä. Julkisuuskuva ei ole koskaan yhtä kohteensa kanssa.”

Julkisuuskuva ei ole koskaan yhtä kohteensa kanssa. Niinpä. Laittamattomasti sanottu. Se meidän kaikkien, niin lukijoiden kuin julkisissa ammateissa toimivienkin kannattaisi muistaa. Toisaalta välillä kaipaan sitäkin, että voisin lukea vain kirjan kirjana. Mitä väliä sillä on, kuka sen on kirjoittanut?

* Korjattu blogikirjoitusta 17.10.2017.

Riku Korhonen on poiminut tämän virheellisen päätelmäni ja huolimattoman sanavalintani Granta nro 9:ssä julkaistuun tekstiinsä Puhu, viha ja toteaa, ettei todellakaan ole tyrkyttänyt juttuja itsestään lehtiin, kuten väitän, vaan kirjoittanut ainoastaan tilauksesta. "Maailma olisi totuudenmukaisempi ja parempi paikka, jos Kirsikin kirjoittelisi kirjanurkkaansa vasta, kun häneltä tilataan jotain." 

Olen varma, että muutama muu kirjailija jakaa Korhosen tuntemukset. Pahoittelen huolimattomuuttani ja ylimielisyyttäni. Virhe on nyt korjattu. Vastaisen varalle vinkiksi kaikille, että jos ei tohdi suoraan blogijutun alle kommentoida ja oikaista virheitäni, sen voi tehdä myös tuolta blogin oikeasta yläkulmasta löytyvään sähköpostiosoitteeseen. Mielelläni korjaan virheet jutuistani, mikäli niistä maltetaan huomauttaa asiallisesti. Blogijuttuja kun voi julkaisemisen jälkeenkin korjata.

Naistenlehden kirjallisuusnumero

Blogiani seurailleet muistanevat, etten ole mikään naistenlehtien suuri harrastaja. Aina välillä tulee kuitenkin sorruttua. Niin kävi tänäänkin, kun aamuisella surffillani törmäsin mainosluontoiseen blogikirjoitukseen, jossa kerrottiin Olivian uusimman numeron olevan kirjallisuusnumero. Tutkailin lehden sivuilta jo etukäteen, mitä kirjallisuuteen liittyvää olisi luvassa ja keitä kirjailijoita mahdollisesti olisi mukana. Listalta löytyivät ainakin Riikka Pulkkinen (ylläri!), Monika Fagerholm, Riina Katajavuori, Riku Korhonen (ylläri) ja Venla Hiidensalo. Lisäksi luvataan, että lehdessä esitellään myös kolmekymmentä kirjaa, ”joihin rakastut”. Marketissa sitten nappasin lehden mukaani, vaikka sen kanssa pakkomyytiin myös toinen naistenlehti, Evita. (Ärsyttävää!)

Olivia on melkoisen tuhti paketti, sillä lehdessä on 162 sivua. Kannesta selviää, että lehti ilmestyy kerran kuukaudessa, joten sekin selittänee kokoa. Kaikki luvatut kirjallisuusjutut toki sisältä löytyvät, vaikka näin intohimoisena kirjaihmisenä hieman hymähtelinkin, erityisesti niille kolmellekymmenelle kirjalle, jotka ”esitellään”: lehden juttujen marginaaleihin on ripoteltu yhden tai korkeintaan kahden virkkeen mittaisia ”luonnehdintoja” sellaisista kirjoista kuin Anneli Kannon Veriruusut, Anne Tylerin Oikukas planeetta ja Margaret Atwoodin Orjattaresi. ”Poikkeuksellinen romaani, jonka rikas kieli luo maailman vailla sovinnaisuuksia.” Arvaatkos, mikä sellainen kirja on? J

Kirjailijat esittelevät vaatteitaan, kuten Riina Katajavuori, tai parisuhdejärjestelyjään, kuten Riku Korhonen. Monika Fagerholmilta kysytään viisi kysymystä lapsettomuudesta. Kukaan näistä kolmesta ei puhu sanaakaan kirjoittamisesta tai kirjoistaan. Tekeekö heidän mukana olonsa lehdestä kirjallisuusnumeron? Olisiko ruokanumerossa haastattelu tv-kokin lapsettomuudesta? Kenties. Taitaa kirjallisuus kuitenkin olla liian tylsä aihe, jotta siitä voisi kirjoittaa lehteen viisi isoa juttua.

Riku Korhonen on muutenkin päässyt syksyn aikana ”avautumaan” asioistaan. Viimeisimmässä Imagessa ( 8/2012) nimittäin on laaja artikkeli, jossa kirjailija tilittää suhteestaan alkoholiin. Korhonen on kirjoittanut kummankin jutun itse. Olivian jutun luin kokonaan, Imagen juttua en jaksanut. Kirjailijapariskunnan asumisjärjestelyt kiinnostavat kuitenkin enemmän kuin kapakkatilitykset.

Riikka Pulkkiseltakin on juuri ilmestynyt uusi romaani, joten tämä naistenlehtien suosikkikirjailija, kuten häntä jossakin tituleerattiin, on jälleen lehtien palstoilla. Jo viikolla oli paikallislehdessä (SSS 20.9.2012) kulttuurisivun pääjuttuna Pulkkinen ja Pulkkisen uusi romaani, vaikkakaan ei arviota kirjasta vaan kirjailijan haastattelu. Kainalojutun otsikko: Naistenlehtijulkisuus toi ahdistuksen. Oliviassa tätä ahdistusta lisätään kolmen aukeaman verran. Kuvituksena on kaksi kokosivun kasvokuvaa sekä joukko muita, pienempiä poseerauksia. Tiedot vaatteista löytyvät lehden lopusta. Jutun stailaajakin esitellään sivulla 18. Muotitoimittaja Sakke Hytönen kehuu kirjailijaa: ” Riikka suhtautui mahtavan avoimesti tyyliehdotuksiin, mutta sanoi myös, jos jokin ei tuntunut omalta. Se teki työstäni helpompaa.”

En kyllä ihmettele, että kirjailijat(kaan) eivät kauheasti nauti näistä haastatteluista. Miten itse kestäisin, jos lukisin lehdestä itsestäni ja olisin sanonut jotain yhtä kuolematonta: ”Taiteilijaelämä on ihanaa, mutta jos joisin kaikki päivät kuohuviiniä, en pystyisi tekemään työtä, joka tekee minusta taiteilijan.” Siksi Riikka tekee päivittäin pieniä järkivalintoja. Hän kieltäytyy kahvittelukutsuista, pukeutuu mekon sijasta sohvallamakaamisverkkareihin, jättää juhlat väliin ja lähtee Kuhmoon mökille kirjoittamaan. Hmm. Pitäisikö antaa haastattelu äidinkielen opettajan työstä? ”Teen joka päivä pienen järkivalinnan ja lähden töihin. En jää sohvalle makaamaan ja romaania lukemaan.” Pitäisiköhän Pulkkisenkin vaatia, ettei hänestä tehdäkään haastattelua vaan että hän itse kirjoittaisi artikkelin lehteen kirjailijuudesta, kirjoittamisesta, uusimmasta romaanistaan tai jostakin muusta aiheesta, joka liittyy häneen ja hänen työhönsä? Venla Hiidensalon juttu nimittäin vaikuttaa paljon paremmalta kirjallisuusnumeron aineistolta kuin Pulkkisen haastattelu. Hiidensalo on kirjoittanut jutun itsestään ja esikoiskirjan julkaisemisesta. Teksti on hyvä ja aihe kiinnostava. Kirjailija ja kirja tarvitsevat julkisuutta, mutta se ei aina ole kovin miellyttävää. Hiidensalon jutussa muuten vilahtavat blogitkin pariin otteeseen. Loukkaavalta varmasti tuntuu, kun kirjasta kirjoitetaan blogissa, vaikka sitä ei ole luettukaan, ja samalla sivalletaan myös kirjailijan tekemisiä.

Sivulla 28 on toimittaja Ninni Lehtniemen pienoiskolumni, jossa hän toteaa, että perinteiset tyttökirjat, kuten Annat ja Runotytöt ovat syypäitä epätasa-arvoon. Kirjojen sankarittaret kun inhoavat matikkaa ja luopuvat omista uristaan heti avioiduttuaan tai viimeistään tultuaan äideiksi. Eikös tästä aiheesta ole kirjoitettu muuallakin? Muistanko väärin, että peräti jokin tutkimus olisi aiheesta tehty?

On lehdessä ihan kokonainen sivu varattu kirjallisuuskritiikille. Mari Paalosalo-Jussinmäki arvioi Oksasen uutuuden puolen sivun jutussa ja sen lisäksi sivulla on hänen esittelynsä Ala-Harjan Maihinnoususta, Taina Latvalan Välimatkasta ja Pekka Hiltusen Sysipimeästä.

”Poikkeuksellinen romaani, jonka rikas kieli luo maailman vailla sovinnaisuuksia.” Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö.