Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Suhtaudun yleensä varautuneesti menestyskirjojen jatko-osiin, jotka usein tuntuvat puhtaalta rahastukselta ja ovat sen vuoksi väkisintehdyn tuntuisia. Epäluuloa tunsin myös Tuomas Kyrön uutta Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjaa kohtaan. Mutta kun sitten kirja julkaistiin, en enää malttanut, vaan pakko oli tutustua tähänkin. Kyllä en pettynyt!

Olin hieman myöhäisherännäinen Mielensäpahoittajan suhteen, ja kuuntelin sen äänikirjana viime talvena. Ihastuin, ja tunnelmani löytyvät täältä. Nämä ensimmäiset tekstithän on alkuaan kirjoitettu sarjaksi radioon ja Antti Litja lukee ne. Syntytapa selittää tekstien löyhähkön yhteenkuuluvuuden ja paikoittaisen epäloogisuudenkin. Kokoelman tekstit ovat ikään kuin mielipidekirjoituksia, joista koko Mielensäpahoittajan hahmo muuten on alkuaan saanut lähtökipinänsä.

Ruskeakastikkeessa on hieman toisenlainen rakenne. Edelleen tekstit ovat napakoita yksinpuheluja, jotka alkavat sillä Kyllä minä niin mieleni pahoitin -aloituksella ja päättyvät kaikki P.S:ään. Edelleen kahdeksankymppinen ärripurri jupisee maailman menosta, mutta nyt kaikkia tekstejä yhdistää teema eli ruoka ja kokonaisuudessa on jonkinlainen juonirunkokin. Toimii hyvin.

Mielensäpahoittajan luona käynyt ruma ihminen eli kunnan kotipalvelun Raisa on tehnyt liian hyvää työtä ja on siksi siirretty toiselle alueelle. Tilalle lähetetään nuori ilmeetön ja maalattu tyttö, joka ei osaa toimia kuten pitäisi. Päähenkilömme reagoi jäärämäiseen tapaansa, eli lukitsee oven eikä päästä työntekijää enää sisälle. Mutta jotain pitäisi syödäkin. Ruoanlaittotaito vain puuttuu. Tosin hän ensin päättää olla kokonaan syömättä, mutta seuraukset ovat ikävät: ”Useampi päivä ilman lämmintä ruokaa ja nyt rupesi tuntumaan että maailma oli humalassa. Kieppui, heilutti, tömähteli. Televisiosta rupesi tulemaan kummallista puhetta.” Kirjastostakaan ei ole apua, koska saatavana olevat keittokirjat ovat eksoottisia ja etnisiä, vaikka mies haluaa entistä. Onneksi kätköistä löytyy vaimon reseptikansio.

Kahdeksankymppinen mies alkaa opetella kokkaamista. Samalla hän kaihoten muistelee entisaikojen televisiokokkeja, Jaakko Kolmosta ja Teija Sopasta, jotka tekivät kunnon ruokaa rauhallisesti ja hötkyilemättä. ”Teijalle ruuanlaitto ei ollut mikään kilpailu, että kuka silppuaa sipulin nopeammin kuin silmä näkee.” Kokkaustaitojen on kehityttäväkin, ettei joudu huostaan otetuksi, lääkäri Kivinkinen ja poika kun ovat syystä huolissaan vanhan miehen pärjäämisestä ihan omin voimin. Mutta pian ruuan tuoksut houkuttelevat kuutisenkymmentä vuotta vihanpitoa pitäneen naapurinkin pistäytymään.

Jälleen Mielensäpahoittaja jurputtaa ja jupisee monesta nykyajan ilmiöstä, mutta alta pilkahtaa aina kuin huomaamatta ymmärtävä ja lämminsydäminen ihminen. Vaimo on jo huonossa kunnossa vuodeosastolla, mutta uskollisesti mies käy häntä koulutaksikyydillä katsomassa ja syöttämässäkin. Naapurissa on vaimona thainainen, jonka vanhus opastaa vaimonsa vanhoille marja- ja sienipaikoille. Naapurinmiehen suhtautumistapaa voi kuitenkin arvostella: ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Kolehmainen ei poimi marjoja eikä sieniä. Suuttui kamalasti, kun hänen metsiinsä tuli poimijoita Thaimaasta asti. Mutta siinä naapuri ei nähnyt mitään ongelmaa, että haki samasta maasta vaimon.” Muitakin oivalluksia nousee aiheesta: ”Sen verran ymmärsin, ettei marjanpoimiminen ole mitään verrattuna riisipellolla kykkimiseen. Hän myy marjat ja sienet torilla ja lähetti myyntirahat kotimaahan, vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Ihan oli samalla asialla kuin minun isoisoisoäitini Hilma, joka lähetti 1900-luvun vaihteessa Misikanissa ansaitsemansa dollarit kotiin.”

Aika monessa kohtaa Kyrö leikkaa yksityisestä huomiosta yleiseen, kuten tarinassa Kalan kylmäketju. Pihaan ajava kalanmyyjä myy Alaskassa pyydettyä kalaa. Tästäkös Mielensäpahoittaja hermostuu, vieressä kun on kalaisa järvi. Näitä ilmiöitä ihmettelee alla viisikymppinenkin eikä voi muuta kuin nyökytellä samanmielisyyttään.

Kyröllä on mainio kyky lohkaista vitsikkäästi mutta samalla hyvin eleettömästi ja hienovaraisesti. Välillä on pakko naurahtaa ääneenkin tämän kultaisen pässinpäävanhuksen toilailuille ja suorapuheisuudelle. ” Mistä semmoinen tulee, että spakuttia pitää syödä lusikalla ja haarukalla? Kyllä on lusikka kiisselille.”

Luin tämän kakkososan ihan kirjaversiona, vaikka kirjakaupassa oli saatavana äänikirjakin. Sekin pitää kyllä vielä kuunnella, sillä Antti Litjan loistava luenta antaa näihin vielä oman lisäsäväyksensä. Vaikka ei silti, kuulin Litjan lukevan nämä näinkin päässäni, niin vahvasti olen yhdistänyt alitajunnassani Litjan ja Mielensäpahoittajan. Kirjan puutteena on vain sisällysluettelo, jota ei ole. Sen tilalla on lopussa luettelo Tuomas Kyrön julkaisuista ja palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista. Kiva sekin, mutta kyllä ei korvaa sisällysluetteloa.

Kiva idea on myös kirjan keskellä oleva kuvaliite, jossa on joukko valokuvia. Niissä kuvataan vanhoja työtapoja, esimerkiksi sian lahtausta, ja vieressä on Mielensäpahoittajan kuvateksti. Mukana on myös esimerkiksi 70-luvulla muodissa olleita reseptikortteja. Muistatteko?

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

WSOY 2012. 130 s.

Muita blogiarvioita: Sanna.

Mitä kirjoittamisesta ja lukemisesta kertovia elokuvia tunnet?

Viimeviikkoisella luovan kirjoittamisen jatkokurssilla ohjaajamme Taija Tuominen käytti tuokion esittelemällä joitakin kirjoittamisesta kertovia mielielokuviaan. Esillä oli koko joukko leffoja, joista osa oli vanhoja tuttuja, osa täysin tuntemattomia. En laittanut silloin kaikkia nimiä muistiin, mutta jotakin sentään jäi mieleen. Innostuin itsekin taas elokuvista, kun niihin tuli ikään kuin uusi tulokulma.

Vielä samalla viikolla televisiosta tuli yksi Taijan esittelemä eli Sideways. Elokuvasta ja sen ohjaajasta Alexander Paynesta oli pitkä juttu saman päivän Hesarin tv-sivuilla. Olisiko se nyt ollut perjantaina? En enää mitään muista, jollen laita heti ylös. Mutta joka tapauksessa laitoin tuon elokuvan talteen vastaisen varalle, tosin katsomatta vielä on. Netistä löytämieni esittelyjen perusteella kirjoittaminen on tässä aika sivuroolissa, tärkeämpiä ovat ihmissuhdesotkut ja viinin juonti. Mutta pitänee ainakin koettaa. Kyllä viinikin ja sen juominen ovat ihan hyviä aiheita!

Sen sijaan otin Taijalta lainaan (kiitos!) Lasse Hällströmin elokuvan The Hoax eli Vedätys, jonka pääosassa on Richard Gere. Ällistyttävää kyllä elokuva perustuu tositarinaan ja päähenkilön eli kirjailija Clifford Irvingin muistelmateokseen. Gere esittää siis narsistista, patologisesti valehtelevaa kirjailijaa, jolla kyllä on kykyjä mutta joka ei ole saanut himoitsemaansa läpimurtoa. Amerikkalaiseen tapaan kirjailija, ainakin Irving, himoitsee erityisesti rahaa ja mainetta, hinnalla millä hyvänsä.

Lähtötilanteessa Irvingille ollaan lopulta tekemässä rahakasta kustannussopimusta, mutta kun mies on jo rahat tuhlannut, sopimus raukeaa. Hädissään mies tarttuu huteraan oljenkorteen ja valehtelee kustantajalleen, että salaperäinen ja omituinen miljardööri Howard Hughes on pyytänyt häntä kirjoittamaan elämäkertansa. Rahamiehen eksentriset elintavat helpottavat huijausta, ja vaikka aika moni suhtautuu epäillen, Irving saa kuin saakin sopimuksen.

Kirjailijaystävänsä Dick Suskindin (Alfred Molina) kanssa Irving alkaa hankkia materiaalia jokseenkin arveluttavin keinoin. Itse kirjoittamista elokuvassa kuvataan hienosti. Irving eläytyy rooliinsa Hughesina ja antaa ”haastatteluja” Suskindille, joka kirjoittaa sitten puhtaaksi. Koska tarina sijoittuu vuosiin 1973-74, on tekniikkakin museaalista. Huijaus on koko ajan vaarassa paljastua, ja jossakin vaiheessa Irvingin todellisuudentaju alkaa hämärtyä pahemman kerran. Gere näyttelee mielestäni loistavasti, ja tarina on niin hitsin jännittävä, että kynnet melkein tulivat pureksituiksi. Geren näyttelemisestä on hieman toinen näkemys ainakin Hesarin kriitikolla Pertti Avolalla: ”Irvingiä esittävän Richard Geren tutut maneerit ovat tallella, mutta kerrankin ne istuvat osaan. Gere tuntuu ymmärtäneen täysin roolihahmonsa narsistista persoonallisuutta.” Sen verran v-mäisesti kehuttu, että voisi Movie Star vaikka loukkaantua.

Tämän tarinan nielaistuani aloin miettiä, mitä muita lukemisesta ja kirjoittamisesta kertovia elokuvia oikein tiedänkään. Kirjoista tehtyjä elokuvia tietysti on vaikka kuinka, mutta nyt siis tarinassa pitäisi kirjoilla ja kirjoittamisella olla oma osuutensa. Taijan listalla oli monia tuttuja, kuten nuorista pojista kertova Viimeinen kesä eli Stand by me, joka perustuu Stephen Kingin pienoisromaaniin The Body, Ruumis. Tätä käytetään koulussakin elokuvaopetuksessa ja tarinankerronnan käsittelyssä, joten on aika tuttu mutta silti edelleen hyvä. Kertoja ja päähenkilö haaveilee jo 12-vuotiaana kirjailijan urasta ja kertoo huikeita tarinoita kavereilleen. Kehyskertomuksena on muistelukirjan kirjoittaminen kaverusten viimeisestä yhteisestä huolettomasta kesästä, joka päättyy ruumiin löytämiseen. Kannattaa muuten lukea myös elokuvan pohjana oleva kirja, sillä se on melkoisen erilainen kuin elokuva.

Omia kestosuosikkejani ovat jo ikuisuuksia olleet Kuolleiden runoilijoiden seura ja Garpin maailma. Näitähän yhdistää mahtava Robin Williams, mutta muutenkin elokuvat ovat – no, huikeita! Kuolleissa runoilijoissa ei niinkään kirjoiteta kuin luetaan ja näytellään, mutta Garp kertoo kirjoittamisesta, melkeinpä enimmäkseen. Garp haluaisi lentäjäksi, mutta rupeaakin sitten kirjailijaksi. Siitä hänen äitinsä saa idean kirjoittaa kirjan, ja hänestä tulee naisten oikeuksien esitaistelija. Garpin vaimo opettaa kirjallisuutta.

Yhtä paljon kirjoittamisesta ja lukemisesta kertoo tietysti Michael Cunninghamin kirjaan Tunnit perustuva samanniminen elokuva, jossa Virginia Woolf kirjoittaa Mrs Dallowayta ja toisessa ajassa toinen henkilö lukee samaista kirjaa. Olen nähnyt hienon elokuvan parikin kertaa, mutta oikein kunnolla se tuntui avautuvan vasta kirjan äänikirjaversion jälkeen. Monisyinen, vaikuttava teos. Ja Meryl Streep, ah!

Kotimaisista mieleen tulevat Taijankin mainitsema Päätalo, jota en ole vielä katsonut, sekä vuoden takaa Hella W, joka kertoo Hella Wuolijoen vaiheikkaasta elämästä. Kirjoittamistakin siinä kuvataan. Ensin syntyvät klassikkonäytelmät rahapulan tilkkeeksi tuosta vain, kylpyammeesta sanellen. Sitten on ankeampaa muistelmien tekoa Katajanokalla pommien putoillessa. Hellan kävin viime keväänä katsomassa, ja voit lukea tunnelmiani täältä. Tarkoitus on ollut katsoa elokuva piankin uudelleen, sillä kesällä kulttuurimatkamme yksi kohde oli Pyhäniemen kartano, jossa monet elokuvan kohtauksista on kuvattu. Niin ja sitten tietysti Putoavia enkeleitä, jossa kerrotaan sekä Aila Meriluodosta että Lauri Viidasta. Hieno elokuva, jossa on monta huikeaa kohtausta, kuten vaikka sekin, jossa Viita antaa runon pulputa Meriluotojen huvilan pihamaalla.

Mutta onhan kirjoittamisesta ja lukemisesta tehty vaikka kuinka elokuvia, vai onko? Muistuttakaapa mieleeni, laittakaa vaikka linkkejä omiin juttuihinne. Olisi kiva laatia vaikka oikein hieno Blogistanian kirjallisten elokuvien suosituslista. Sen ympärille voisi vaikka laatia jonkin haasteenkin. 

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Kuinka usein kaiken nähneelle ja kokeneelle, hieman jo kyynistyneellekin lukijalle käy niin, että kirjailijan esikoisromaani iskee melkein jalat alta? Aika harvoin. Kuinka todennäköistä on, että saman kirjailijan toinen romaani on vähintäänkin yhtä tajunnanräjäyttävä lukukokemus? Tuskin koskaan. Milloin pitkän, eeppisen proosan vankkumaton kannattaja huokailee ihastuksesta, kun jo lempikirjailijoiden kymppikärkeen lukeutuvalta kirjailijalta ilmestyykin novellikokoelma. Ehkä sentään joskus. Välttyykö lukija silloin pettymykseltä? Ainakin kerran.

Tunnustan. Minä, keski-ikäinen täti-ihminen ja himolukija, olen myyty. Turkka Hautala teki sen taas. Kansalliskirja on aivan mainio novellikokoelma. Ainoa vika on, että siinä ei ole enempää novelleja.

Aika tarkalleen vuosi sitten hehkutin Hautalan toista romaania Paluu täällä. Kurkkaa ihmeessä, jos et ole Paluuta vielä lukenut! Jutun alussa pikkuisen kerrotaan myös esikoisesta nimeltä Salo, joka siis vei pari vuotta sitten jalat alta salolaiselta.

Usein asemansa vakiinnuttaneesta kirjailijasta sanotaan, että hänellä on se kuuluisa hyvä lause. Ainakin oma ääni on tunnistettavissa. Hautalalla alkaa olla aika selkeä oma, tunnistettava tyylinsä, josta en vain voi olla pitämättä. Kansalliskirjassa on monta kohtaa, jotka saivat hykertelemään. Vai mitä sanotte:

Kekäläinen supattaa vaimon korvaan: Kse ny Iina vai Inna vai? 

Ai mitä mä tei tänään? Ai kui? Miks sä just mult kysyt? 

Aina ei vanhakaan mies ole juttutuulella: Täällä on monta tyhjää paikkaa. Toinen ei hämäänny: Minä tarvitte kun yhen, ukkeli vastaa ja istuutuu. Joskus keskustelu viriää nihkeästä alusta huolimatta. Joskus  ei. 

Olisi melkein pitänyt joitakin kohtia alleviivata, mutta ei nyt sentään. Kirjoja pitää käsitellä kunnioittavasti! 

Kansalliskirja on siis novellikokoelma. Jo nimi on kutkuttavan monimerkityksinen. Takakannessa todetaan, että nämä novellit eivät voisi sijoittua muualle kuin Suomeen. Olen samaa mieltä. Hautalalla on tarkka silmä. Hän on totisesti tarkkaillut meitä suomalaisia, erityisesti meitä kaikkein tavallisimpia tallaajia. Hautala maalaa suomalaisuudesta kymmeniä pikakuvia terävästi mutta samalla lempeän ymmärtävästi.

Teoksessa on viitisenkymmentä pienoisnovellia, joista lyhimmät ovat vaivoin sivun mittaisia ja pisimmätkin runsaat kaksi sivua kestäviä. Tiivistäminen on ollut huikeaa, sillä silti jokainen kertoo melkoisia tarinoita, jotkut piirtävät koko elämän kaaren hienosti esiin. Toisissa taas pysähdytään hetkeen. Kielestä jo tuossa aiemmin totesin, että se on omanlaistaan, tyylikästä ja puhuttelevaa. Muutamat novelleista ovat kuin runoja, kuten herkkä Istuit kyselemättä, joka alkaa: ”Kun rakkaus oli siinä vaiheessa että pitkät kävelyt riittivät, poikkesimme tieltä ja kiipesimme kallion päälle.” Jotkut taas ovat pelkkää dialogia, kuten Äijä muuttaa yksi. Rivien välit ovatkin sitten aika täyteen ladattuja!

Ronkaisen mopopoikakokeilu on ironian ja hyperbolan juhlaa. Aion kokeilla, miten yläkoululaisten huumori tämän kestää! Luetutan myös novellin Miks just mult kysyt, jonka loppuvirke keikauttaa hienosti lukijan luoman mielikuvan kertojasta aivan päälaelleen. Mainio pari ovat novellit Hävityn arvokisafinaalin jälkeen ja Voitetun arvokisafinaalin jälkeen. Jääkiekko ei totisesti ole suomalaiselle miehelle leikin asia. Joukossa on muitakin novelleja, jotka liittyvät ainakin löyhästi yhteen. Tarkkaavainen lukija palkitaan.

Onko nyt sitten tosiaan taas vuosi odotettava seuraavaa kirjaa?

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus 2012. 112 s.

Blogeissa on jo paljon kirjoitettu Kansalliskirjasta, mutta en ole uskaltanut vielä kurkistaa niitä. Pitää lähteä tästä kierrokselle!

Katjan perusteellinen esittely täällä, Minnan haltioitunut täällä. Ja tosiaan, kirjalla on omat fb-sivutkin!

Oi ihana toukokuu kesäteatterissa

Nyt on ihan pakko hiukan puffata paikallista teatteria ja tulevaa kesäkautta. Nimittäin Salon teatteri esittää kesällä Vuohensaaren kesäteatterissa näytelmää Oi ihana toukokuu.

H. E. Batesin kirjat ovat minulla edelleen lukematta, mutta iki-ihanan tv-sarjan olen katsonut moneen kertaan. Vinkkasin sarjan uusinnasta viime keväänä täällä blogissa, ja pikkuista jutuntynkääni on käyty kurkkaamassa satoja kertoja, joten muitakin faneja oletettavasti on.

On siis pakko pitää huolta, että heinäkuussa on tilaa ainakin tälle. Jos ei käy niin hyvä tuuri, että saan kirjoittaa tästä arvion lehteen, esittelen kokemuksen aikanaan täällä. Ihanaa toukokuuta odotellessa kopioin tähän vielä teatterin nettisivuilta näytelmän posterin:

Skriva - ruotsalainen lehti kirjoittajille

Kyllä Ruotissa osataan! Olin tänään Taija Tuomisen vetämän luovan kirjoittamisen jatkokurssilla. Taija oli juuri palannut Ruotsista ja tuonut reissulta tuomisina uuden aikakauslehden Skriva. Lehti ei ole vielä kauaa ilmestynyt, sillä uusin numero taitaa olla järjestyksessä kolmas. Lehdellä on melkoisen hyvät nettisivut, kannattaa kurkistaa täältä. 

Hyvännäköinen lehti sisältää tuhdisti asiaa kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille ja samalla muillekin kirjahulluille. Uusimmassa numerossa mm. kerrotaan, miten perustetaan ja ylläpidetään blogia. Huippusuosittujen blogien joukossa on yksi kirjablogikin, bokhora.se. Neuvot nyt eivät tällaisen konkarin :) silmissä kovin erikoisilta näytä, mutta kivahan näitä on lukea.

Lehdessä on artikkeli mm. siitä, miten menetellä, kun haluaa käsikirjoituksensa julkaistavaksi. Lisäksi on parikin varoittavaa esimerkkiä siitä, miten kustannussopimusta EI kannata tehdä. Lisäksi on laaja artikkeli kirjailija Elsie Johanssonista. Sitten on tehty kiertohaastattelu muutamasta kirjailijasta ja kyselty, miten he rentoutuvat kirjoittamisen lomassa. On vinkkejä, miten valita itselleen sopivin kirjoittajakurssi tai miten kirjoittaa omaelämäkerrallista tekstiä. Mukaan on mahtunut ihan novellikin.

Lehti vaikuttaa raikkaalta ja mukavan asialliselta. Osansa tekee varmasti se, että mainoksia on aika vähän, ja nekin liittyvät kirjoihin ja kirjoittamiseen tavalla tai toisella. Lehden idea on hyvä, mutta mietityttää kyllä, kuinka monta numeroa tästä aiheesta saa täyteen? Kuinka pitkään kirjoittamiseen pelkästään keskittyvä puhtaasti kaupallinen lehti menestyy?

Saana Saarisen Viola Glas -sarja

Suomessa totisesti on paljon pieniä kustantamoja, joista ei ole kuullutkaan. Yksi hauskimmista ideoista taitaa olla Luovinet osuuskunta, jonka moninaisiin toimialoihin kuuluu kustannustoimintaakin. Osuuskunta esittelee itsensä nettisivuillaan mm. näin:

 Luovinet osk on syksyllä 2009 perustettu useiden eri alojen asiantuntijoiden yhteenliittymä, joka tarjoaa erityisesti viestintäalan palveluita. Luovinet osk:n arvoja ovat mm. 
• luovuus, laatu 
• luonto, luonnonmukaisuus, maaseutu 
• innovatiivisuus, yhteistyö, oppiminen, ennakkoluulottomuus, avoimuus, kohtuullisuus 
• kunnioitus, vastuuntunto, solidaarisuus, oikeudenmukaisuus

Luovinetin jäsenluettelo löytyy myös nettisivuilta, ja jäsenten ammatit ja tittelit selittävät, miksi osuuskunta tarjoaa palveluja nettisivujen tekemisestä metsänhoitoon. Mutta yhtenä osuutena on siis kustannustoiminta (joskin sivuilla ikävä kyllä lukee, ettei osuuskunta ota vastaan käsikirjoituksia).

Toimittaja-kirjailija Saana Saarinen kuuluu osuuskunnan jäseniin, ja osuuskunnan kustantamista kahdeksasta (ainakaan nettisivuilta ei löytynyt enempää) kirjasta Saarinen on kirjoittanut kolme eli Viola Glas -trilogian. Kyseessä on leppoisa dekkarisarja, cozy mystery siis. Jo aloitusosan Siirtolapuutarhan varjoissa takakannessa mainitaan, että kyseessä on trilogia. Kirjoittajalla on siis ollut alusta saakka tiedossa, kuinka kokonaisuus lopulta rakentuu. Tämän idean loogisesta toteutuksesta tai sen osittaisesta puutteesta marmatan tuonnempana.

Aloitusosa Siirtolapuutarhan varjoissa käynnistyy mukavan rivakasti. Lukijalle esitellään sankaritar, Viola Glas, noin 45-vuotias freelance-toimittaja, joka on saanut tehtäväkseen kirjoittaa juttua merkkivuosia täyttävästä Jokitörmän siirtolapuutarhasta. Viola yrittää työn lomassa toipua hiljattain kokemistaan järkytyksistä, kun hän on työssään joutunut mukaan elokuvaohjaaja Hämevaaran murhan selvittelyyn. Lukijan annetaan suoraan ymmärtää, että tapauksen yhteydessä Viola on joutunut vaarallisiin ja järkyttäviin tilanteisiin. Lisäksi hänellä on sydänsuruja, koska entinen ministeri Aulis Koski on kevättalvella katkaissut heidän suhteensa.

Melkein saman tien siirtolapuutarhassa tapahtuu murha. Joku on tappanut miehen ja piilottanut osittain palaneen ruumiin ex-ministeri Kosken mökin kellariin. Viola kauhistuu monestakin syystä. Koski on hänelle edelleen arka paikka, eikä murhaajajahdin toistuminenkaan houkuttele. Mutta silti hän ei malta olla hieman pöyhimättä asiaa, kun kerran sattuu paikalla olemaan ja ihmiset hänelle mielellään puhuvat. Monet siirtolapuutarhalaiset ovat enemmän tai vähemmän epäilyttäviä.

Violalla on muitakin huolia. Välit omaan perheeseen, äitiin ja sisareen ovat kylmät, oikeastaan vihamieliset. Viola huolehtii enonsa leskestä Tellervosta, joka on toispuoleisen halvauksen jälkeen sairaalahoidossa. Sitten sairaalasta yllättäen ilmoitetaan, että Tellervo on tarkoitus kotiuttaa, koska Viola kerran voi hoitaa häntä. Viola kauhistuu ja joutuu tekemään melkoisesti töitä saadakseen Tellervolle asianmukaista hoitoa. Violalle paljastuu, että on yleinen käytäntö lopettaa dementoituneen vanhuksen kaikki hoito, nesteytys ja ravinnonanto, jos näyttää siltä, ettei vanhus enää parane. Kyseessä on siis passiivinen eutanasia, vanhusten laillinen murhaaminen.

Sitten Koski katoaa ja tunnelma Jokitörmällä alkaa tiivistyä merkkipäiväjuhlien lähestyessä. Violakin joutuu jälleen vaaraan, ennen kuin tilanne ratkeaa. Siirtolapuutarha tapahtumapaikkana on idyllinen ja ihan hieno idea, mutta Saarinen jotenkin antaa sen luisua sormiensa välistä. Kovinkaan suurta roolia itse puutarhaidyllillä ei kirjassa ole. Olisi voinut kyllä olla. Sen sijaan mukana on ihan turhaan kuumailmapallo, joka äänettömästi leijuu alueen yllä pariinkin otteeseen. Kosken katoamisen yhteydessä sen avulla harhautetaan ainakin lukijaa, ja on Violakin aika ulalla.

Pieniä epäjohdonmukaisuuksia on mukaan sattunut, Viola esimerkiksi soittaa ensin puhelimellaan ja alkaa sitten etsiä puhelinta laukustaan. Mietin muuten, miksi jännäreissä aina puhelimen akku loppuu juuri ratkaisevalla hetkellä? Luulisi, että poliisit ja toimittajat ynnä muut osaisivat nyt ainakin akun ladata! Tai sitten ei löydykään kenttää. Paljon realistisempaa olisi, että murhaajan kynsiin joutuva yrittää soittaa hätäkeskukseen, mutta joutuukin jonoon ja jos sattuu saamaan vastauksen, poliisin tuloon menee aikaa ainakin puoli tuntia, maaseudulla rutkasti enemmän. Kyllä on itse murhaaja kolkattava.

Sarjan toinen osa Kuolema sanoo irti alkaa suoraan ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Viola on ehtinyt viettää epätyydyttävän ja riitaisan lyhyen loman sukulaistensa luona Italiassa. Lennolla hän on kohdannut vanhan tuttavansa Heljän, joka toimittajana Laatulehdet oy:n lehdessä. Yhtiössä alkavat pian yt-neuvottelut, mutta Violalle tarjotaan muutamaa hyvää keikkaa. Sitten murhataan yhtiön pääosakas Birgit Kara. Murha tapahtuu vasta sivun 160 paikkeilla! Tästä iso miinus. Kyllä pitää olla ruumis jo ensimmäisessä luvussa! Alku menee nyt aikamoiseen tyhjäkäyntiin. Viola mm. tapaa komean nuoren miehen Armas Kettusen…

Kuinka ollakaan, juuri Viola löytää Karan ruumiin. Hän tulee paikalle tekemään varatoimitusjohtajasta juttua henkilökunnan lehteen. Ovi on raollaan (kas kas), ja Viola astelee sisään murhapaikalle. Miksi murhaajat aina jättävät oven sulkematta poistuessaan? Murhaajan selvittely vie aikansa. Harmillisesti silminnäkijällä, joka on nähnyt murhaajan poistuvan talosta, on harvinainen prosopagnosia, eli hän ei pysty muistamaan ihmisten kasvoja. Syylliset napataan lopussa ylipäätään jokseenkin epäuskottavasti.

Kirjan vahvuuksia ovat kustannusmaailman ajankohtaisten ilmiöiden asiantunteva kuvailu ja kritisointikin. Yhtiöiden omistajat haluavat voittoja lyhytnäköisesti, ja vanhat arvot heitetään romukoppaan rahastuksen tieltä. Silti freelance-toimittajan työ näissä kahdessa ensimmäisessä osassa vaikuttaa aika leppoisalta. Violaa ei paljon näppäimistön lähellä nähdä, mutta lomailu maistuu senkin edestä. Imelänmakeaan romanssiin uhrataan myös kosolti aikaa. Keskimmäisessä romaanissa kuvaillaan kliseeksi asti kaikkien henkilöiden vaatetusta, vaikka asuilla ei sen kummempaa merkitystä kokonaisuuden kannalta ole.

 
Jo ensimmäisen osan alusta alkaen suoraan vihjaillaan, että Jokitörmän siirtolapuutarhan murha ei suinkaan ole ensimmäinen, jonka selvittelyyn Viola on joutunut mukaan. Jaakko Hämevaaran murhaan viitataan niin monesti, että jouduin pariin otteeseen tarkistamaan takakannesta varmasti aloittaneeni oikeasta osasta. Violan ja komisario Mustalan tuttavuuskin on jo vankalla pohjalla ensimmäisessä kirjassa ja se selitetään aiemmilla tapahtumilla.

Kolmas kirja Sietämätön uhri sijoittuu ajallisesti kahden edellisen ympärille. Kirjan nykyhetkessä eletään aikaista syksyä samana vuonna, jonka alkukesään Siirtolapuutarhan varjoissa sijoittuu. Kirjassa on kuitenkin varsin pitkä takauma, jossa palataan saman kevään aiempiin tapahtumiin eli elokuvaohjaaja Jaakko Hämevaaran murhaan. Mutta tässä kohtaa trilogian loogisuus heittää pahan kerran. Alusta asti on siis puhuttu nimenomaan Hämevaaran murhasta.

Suora lainaus Siirtolapuutarhan varjoissa sivulta 10:

 Viola oli jo lähes toipunut koettelemuksista, jotka olivat tapahtuneet vain vajaata viikkoa aiemmin. Dan Marks oli ollut Hämevaaran ystävä ja monien hänen elokuviensa tuottaja. Rankkojen tapahtumien jälkeen Viola kävi kolme kertaa peräkkäisinä päivinä traumaterapiassa, mikä tuntui auttavan myös muissa ongelmissa. Ne johtuivat lyhyestä suhteesta ja karvaasta erosta ex-ministeri Kosken kanssa. 

Ja sivulta 12 jatkoa:

Hämevaaran murhan jälkeisen terapian myötä Viola oli tajunnut, että elämä on kovin lyhyt. Murhaajan kohtaaminen oli saanut Violan hyväksymään sen, että oli turha haikailla menneitä ja itkeä niiden perään, jotka eivät halunneet käsitellä asioita.

Niinpä tuntui melkoisen hämmentävältä, kun kolmannen osan alussa Viola saa nimettömän puhelun: - Hämevaara murhattiin. Kirjoita siitä. Todisteet löytyvät kyllä. Siis WTF? Eikö tämän jutun pitänyt olla jo selvä? Ei näköjään, sillä seuraa lisää nimettömiä puheluja ja Viola kertoo Armakselle koko tarinan alusta alkaen. Jaakko Hämevaara oli ollut tunnettu ja ristiriitainen elokuvamoguli, joka oli yllättäen kuollut sydänkohtaukseen omassa saunassaan runsaasti alkoholia veressään. Poliisin mielestä tapauksessa ei ole mitään hämärää, mutta vaimon mielestä Hämevaara ei olisi voinut mennä humalassa saunaan. Violalta pyydetään kiireaikataululla isoa juttua kuolleesta ohjaajasta, joten hän alkaa kaivella tietoja. Yllättäen hän huomaa, että kahdella hänen ystävättärellään on jotakin salattavaa Hämevaaran viimeisestä illasta. Yöpyessään lesken luona Viola löytää mielestään tärkeän johtolangan ja huomaa myös, että joku katselee häntä ikkunan takaa. Poliisi ei kuitenkaan aloita enää tutkimuksia, vaan Hämevaaran kuolema luokitellaan luonnolliseksi. Ainoa traumaattinen tapaus, joka liittyy Violaan, on ryöstö. Joku nappaa hänen käsilaukkunsa ja työntää hänet pusikkoon. Mistään terapiasta ei enää mainita, ja Violan ja komisario Mustalan ”tuttavuus” rakentuu parin puhelinkeskustelun varaan.

Mutta puoli vuotta myöhemmin Viola siis saa nimettömiä puheluja. Myös elokuvakriitikko Reijo Keskiö ottaa Jaakon tapauksen uudelleen esiin ja tarjoaa Violalle osuutta kirjasta, jonka aikoo Hämevaarasta kirjoittaa.

Kaikesta tästä harmillisesta epäloogisuudesta huolimatta Sietämätön uhri on koko trilogian toimivin osa. Oikeastaan olisi kannattanut aloittaa siitä ja jättää edelliset osat pöytälaatikkoon. Viola ei ole hassumpi sankaritar, sillä keski-ikäinen, hieman ylipainoinen nainen on mukavaa vaihtelua dekkareitten henkilögalleriaan, joka on kovin miesvoittoinen. Epäuskottava romanssi nuoren komistuksen kanssa nyt olisi voinut jäädä poiskin. Pakkoko tämän unelmamiehen on olla 25-vuotias? Lisäksi ’romanttisuus’ on paikoin melkoista lässytystä: Jos tarvitset kotiterapeuttia ja kiinnostunutta kuuntelijaa, olen käytettävissä, Armas sanoi sunnuntaiaamuna, kun he olivat syöneet maukkaan brunssin aamuisten hekuman ja hellyyden hetkien jälkeen.Pakko olla parodiaa!

Luin koko trilogian lähes yhteen rytkyyn, joten juonirakennelman epäloogisuus pomppasi senkin tähden liikaa silmille. Toisaalta näin pysyin mukana henkilögalleriassa kohtuullisen hyvin. Mitään kovin kummoisia dekkareita nämä eivät ole, mutta sopivat kyllä siirtolapuutarhan kesäkeinuun tai sinne kuuluisaan laiturinnokkaan harmittomaksi ajankuluksi.

Saana Saarinen: Siirtolapuutarhan varjoissa
2. painos Luovinet 2010. 300 s.

Kuolema sanoo irti
Luovinet 2010. 334 s.

Sietämätön uhri
Luovinet 2011. 306 s.

Anja Gustafsson: Uranaiset

Kirjastossa käyminen on tunnetusti vaarallista, sillä kirjastonhoitajat asettelevat houkuttelevasti näkyville kiinnostavia uutuuksia ja vanhempiakin kirjoja. Sitten kaltaiseni kirjaholistit vaaraa aavistellen käväisevät nopeasti ja palaavat kotiin hämmentyneinä. Mitään ei pitänyt taaskaan lainata, mutta kummasti vain luettavien pino on jälleen kasvanut. Niin kävi tälläkin kertaa. Ovelasti tyrkyllä oli dekkari Uranaiset. Tunnistin kirjailija Anja Gustafssonin nimen, sillä hänestä on kirjoitettu kaupunginosalehdessäni ja muistin hänen vain vähän aikaa sitten esiintyneen Perniön kirjastossa. Paikalle en valitettavasti päässyt. 

Uranaisiin tartuin etupäässä siksi, että sen tapahtumista suuri osa sijoittuu Mustion linnaan, joka sijaitsee lähiseudulla ja jossa itsekin olen pari kertaa käynyt. Tutut paikat kirjoissa kiehtovat kummasti. Lisäksi mieluusti tutustun itselleni uusiin kotimaisiin dekkaristeihin. Siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. 

 Valitettavasti on sanottava, että tällä kertaa petyin aika lailla. Edes paikallisväri ei pystynyt pelastamaan tätä dekkaria. Harmi, sillä olisin halunnut kovasti pitää kirjasta, koska Gustafsson on julkaissut kaksi muutakin lähiseuduilleni sijoittuvaa kirjaa, Antiikkilipaston ja Mansikkatytön. Taitavat nyt jäädä tämän perusteella lukematta. 

Uranaiset edustanee cozy mystery -nimellä kulkevaa alalajia, joka kääntynee parhaiten kotoisaksi arvoitusdekkariksi. Verta ei vuodateta, eikä väkivallalla mässäillä. Tämä sopii kyllä minullekin, ei siinä mitään. Tällaisen kotoisan mysteerin rakentelu ei kuitenkaan välttämättä ole kovin helppoa, sillä jonkinlaista uskottavuutta kuitenkin kaivattaisiin. 

Gustafssonin dekkareitten sankaritar on eläkkeellä oleva entinen historianopettaja Paula Roos, joka eläkepäivillään harrastaa antiikkia ja mökkeilyä. Antiikkiharrastus vie hänet kirjan alussa Mustion linnaan järjestettävälle kolmen päivän Antiikkia ja gourmeta -nimiselle kurssille. (Yhdistelmä on muuten aika omintakeinen!) Samaan aikaan linnassa on meneillään myös naisjohtajille suunnattu kurssi. Henkilögalleria on varsin laaja. Ensinnäkin on kummankin kurssin osanottajat ja henkilökunta, muita linnan työntekijöitä, kuten puutarhuriharjoittelija ja pari remonttimiestä. Lisäksi tulevat vielä tutkimuksiin osallistuvat poliisit sekä Paula Roosin perhettä ja ystäviä. Jo tässä olisi tiivistämisen varaa. Rönsyjä on liikaa. 

Tapahtumat käynnistyvät Mustiolla, mutta kun ensimmäinen ruumis on naarattu Mustion voimalaitoksen patoaltaasta, siirrytäänkin Helsinkiin, jossa yksi kurssilaisista löydetään pian murhattuna. Lopuksi palataan vielä Mustioon, jossa linnan puistosta löytyy vielä yksi ruumis. Mustion linna olisi vallan mainiosti riittänyt tapahtumapaikaksi. 

Koska murhat tapahtuvat eri paikkakunnilla, niitä tutkivat kahden eri kaupungin poliisit. Mustion murhia kaivelee Tammisaaren poliisista komisario Eskola, joka onkin Paula Roosin vanha tuttava. Helsingissä taas tutkintaa tekee Paulan lapsenlapsen tuore aviomies. Näin sankaritar saa kätevästi sisäpiirin tietoa tutkimuksista. Osaa hän kyllä kysellä itsekin vähän sieltä ja täältä. Poliisin edesottamuksia Gustafsson kuvailee aika runsaasti. Siltä osin kirja on täysin epäuskottavaa. Resurssipulasta tai työpaineesta eivät nämä poliisit ole koskaan kuulleetkaan. Leppoisuus suorastaan huokuu ainakin vanhemmasta Eskolasta, vain kliseinen piippu suupielestä puuttuu. Poliisit jututtavat todistajia kahden kesken kahviloissa ja puutahoissa, ja terävin kysymys taitaa olla ”Millainen hän mielestäsi oli?” Eipä ihme, että eläkeläislehtori ratkaisee murhat ennen virkavaltaa. 

Dekkarit luokitellaan viihteeksi, ja monet dekkarikirjailijat ja dekkarien lukijat perustelevat dekkariharrastustaan niiden yhteiskunnallisuudella. Kenties tämän takia Gustafssonkin on ottanut mukaan yhteiskunnallista pohdintaa ja päästää ääneen naisjohtajuusseminaarilaiset. Sivukaupalla osallistujat paasaavat feminismistä ja naisen aseman heikkoudesta yhteiskunnassa ja liike-elämässä. Harpoin lopulta kylmästi nämä osuudet yli, sillä ne eivät liittyneet juoneen mitenkään eivätkä muutenkaan olleet millään tavalla tuoreita tai mielenkiintoisia. Samaten kyllästyttäviä olivat kuvaukset antiikkikurssin luennoista. Nämä osuudet olisi ehdottomasti kannattanut joko kokonaan jättää pois tai ainakin reippaalla kädellä tiivistää. 

Romaani alkaa iralliseksi jäävällä prologilla, jossa palvelijatar varastaa paronin miniatyyrimaalausparin. Kohtaus sijoittuu jonnekin historian hämärään. Antiikkisilla miniatyyrimaalauksilla on korostunut rooli romaanissa, mutta pettymys oli suuri, kun murhat lopulta ratkesivat. Miniatyyreilla oli miniatyyrisen pieni osuus rikoksissa. 

Kyllä tämän lukaisee laiturin nokassa, kun haluaa nollata aivonsa, mutta harmi kyllä siitä ei juuri muuta iloa ole. Uranaiset esitellään myös Kirjaston kummituksessa. 

 Anja 285 s.Gustafsson: Uranaiset 
Myllylahti 2011. 287 s.