keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

 


”Olen näennäisavoin. Kerron vuolain mitoin tarinoita elämästäni, varsinkin ikäviä sellaisia, koska jaettu kauhu tarjoaa inhimillistä kaikupohjaa yleisöni kokemuksille: kun minä jaan tuskallisen kokemuksen pääsykokeista, pääsykokeiden kanssa painiva voi ajatella, ettei ole kokemuksineen yksin. --- Koska tavoitteeni ei ole olla jotakin tiettyä, hallittua ja hyvää, voin aika lailla tehdä, mitä haluan. Olen huomannut, ettei minun tarvitse valehdella tai erityisesti värittää juttujani, tavallisen elämän tavalliset ongelmat napakasti kerrottuina ovat lopulta niitä, joihin yleisöni reagoi. --- Henkilö, josta usein kerron itsenäni, on pikkumainen, laiska ja ilkeä eikä hyveellinen ja reipas. Se ei tarkoita, että olisin sellainen ihminen, mutta olen huomannut, että tyly henkilö toimii kannaltani paremmin kuin yleinen tekovilpitön sormenheristely.”

Näin kirjoittaa Antti Holma teoksessa Kertomuksen vaarat (toim. Mäkelä & al., Vastapaino 2020) otsikolla Kertomus ja identiteetti. Ylle poimimani sitaatti on itse asiassa mainio avain Holman syksyllä julkaistuun autofiktiiviseen romaaniin Kaikki elämästä(ni). Siinä Antti Holma -niminen mies kertoo elämänsä noin vuoden mittaisesta jaksosta, jonka aikana hänen pitäisi kirjoittaa romaani, josta hän on solminut kustannussopimuksen. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tule mitään, joten Holma matkustaa Suomeen tapaamaan vanhempiaan, perhettään sekä ystäviään ja käy myös lapsuudenkotinsa maisemissa etsimässä kirjoittamisinspiraatiota tai aihetta tai edes jotain.

Matkalla Muuruvedelle Holma kehittelee romaanilleen kertojapäähenkilöä nimeltä Seija Takaniemi.

”Seija saa kirjoittaa hyvän ja kokonaisen lukuromaanin, jollaisen haluaisin kirjoittaa. Seija tulee turvaamaan sen, että ne ihmiset, jotka tuntevat minut hupaisana tv-koomikkona, eivät tungeksi ostamaan kirjaani vain pettyäkseen ja syyttääkseen minua sitten Facebookin kommenttiketjuissa siitä, ettei kirja ollutkaan yhtä hilpeä kuin videot, joissa pukeudun naiseksi. Seijalla ei ole yleisöä, joka odottaa hupaisia videoita, Seija voi kirjoittaa kuolemasta, seksistä ja verenvuodatuksesta ilman, että ydinyleisöni – aggressiivisten mutta huumorinnälkäisten naisihmisten – tarvitsisi tuohtua ja palata huutamaan kirjakaupan myyjälle, että he luulivat ostavansa hupimiehen vitsejä mutta saivatkin kusta ja paskaa.” (S. 35-36.)

Kymmenen prosenttia kirjasta luettuani olen siis tullut asemoiduksi ja määritellyksi. Olen juuri tuollainen ”aggressiivinen mutta huumorinnälkäinen naisihminen”, jollaisiksi Holma lukijansa luonnehtii. Vähän määritelmä kakisteluttaa, mutta onhan se nieltävä. Seija Takaniemi ei kuitenkaan Holman toivomaa lukuromaania kirjoita, eikä kirjoita Holmakaan. Sen sijaan Antti Holma kirjoittaa kirjaa siitä, miten kirjailija Antti Holma rämpii epätoivon suossa pitkään, kunnes vaikeuksista vähitellen aletaan kivuta kohti valoa ja kirja lopulta lähtee syntymään.

Siinä kirjassa on kyllä huumoriakin, mutta aika paljon kusta ja paskaa myös. Holma ei päästä aggressiivista ja huumorinnälkäistä naislukijaansa helpolla. Tuntuu, että hän kerta toisensa jälkeen testaa lukijaansa ja tämän sietokykyä kertomalla asioista suoraan ja kaunistelematta, kenties aavistuksen siellä ja täällä kärjistäen. Holma käy läpi elämänsä kipupisteitä, kokemiaan pettymyksiä ja tuntemaansa häpeää, itseinhoa ja alituisia riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita. Usein liikkeelle lähdetään hupaisaan tyyliin kerrotusta anekdootista, muistosta tai kohtaamisesta, josta päädytään paikoin syviinkin vesiin sukeltaviin analyyseihin ja filosofointeihin. Tyyli muistuttaa Antti Holman suosittua Auta Antti! -podcastsarjaa.

Rakenteeltaankin Kaikki elämästä(ni) muistuttaa podcast-sarjaa. Teksti on jaoteltu tapahtumapaikkojen mukaan nimettyihin osiin. Lapualta lähdetään ja Los Angelesiin päädytään. Alkupuoli on jonkinlaista nostalgiaturismikuvausta, jossa muistellaan lapsuutta ja nuoruutta Savossa ja myöhemmin Helsingissä. Viimeiset osiot Holma on kirjoittanut avoimeksi tunnustukseksi rakastetulleen, jota hän toistuvasti puhuttelee tekstissä sinäksi.

En voinut lukiessani tätä kirjaa olla ajattelematta Hannu Linnun kommentteja jutussa, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä pian sen jälkeen, kun Lintu oli valinnut tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan. Jutussa seurataan puolen vuoden ajan Linnun valmistautumista valintaprosessiin koronapandemian hiljentämässä Suomessa. Lintu kertoo lukeneensa poikkeuksellisen paljon uutta kotimaista kaunokirjallisuutta.

”Autofiktiota tuntuu olevan paljon. Kerrontaa, jossa yhdistellään omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota, eikä eroteta, mikä on mitäkin.

Linnun mielestä se on vaarallinen sävellaji.

”Melkein kaikki, mikä on tuntunut freesiltä, ei ole ollut autofiktiota.”
---
”Kamalinta on, kun tuntematon henkilö jakaa avioerokokemuksensa ja ajattelee, että se tekee meistä kaikista parempia ihmisiä.” ”

Onko Lintu lukenut Holman Kaikki elämästä(ni) ja viittaako hän näillä melko myrkyllisillä luonnehdinnoillaan myös siihen? En voi tietää. Toivottavasti Lintu kuitenkin on käyttänyt Holman yleisavaimeksikin kelpaavaa lukuohjetta autofiktiota lukiessaan.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava 2020. 304 s.
Äänikirjan lukija Antti Holma, kesto 8 t 23 min.

Arvostelukappale. Äänikirja ostettu.

4 kommenttia:

  1. En lue Holmaa, ainoa kiinnekohta on Holmaan on Veljeni vartija elokuvan pääositus.
    Se, mitä haluan kommentoida, on inhoamani höpö höpö -romaanit, joissa käytetään todellisia henkilöitä, mutta väritetään tai muunnetaan heidän tekojaan, tai motiivejaan. Ei jatkoon.

    VastaaPoista
  2. Tämä oli kyllä aivan loistavaa luettavaa. Vaikka olen nainen ja huvittelunhaluinen, aggressiiviseksi en tunnustaudu. Jotenkin nautin siitä tabujen ravistelusta, mitä Holma puolihuolimattoman oloisesti harrastaa.
    Hienoa, kun toit tähän kirjoitukseen mukaan avaimen, olenkin miettinyt sitä, miksi Holma luo taiteessaan itsestään niin nuivaa (mutta kieltämättä aseista riisuvaa) kuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä myös nautin kuulemastani. Nyt koen vieroitusoireita koska en enää saa kulkea työmatkojani Antti Holma korvanapissani ;). Häpeän käsittely oli upean samaistuttavaa, uskon, että pääsin monesta mukanani kuljettamastani häpeästä Antin avulla. Olen melkein seitsemänkymppinen, mutta edelleen huomaan raahavani mukanani nuoruuden noloja hetkiä, joita en ole osannut kääntää humoristisiksi. Ja toisaalta Antin tarina toi mukanaan monta helpotuksen huokausta: onneksi ei tarvitse enää olla nuori :). Ei tarvitse hakea ja kokeilla vaan voi rauhassa käpertyä sohvan nurkkaan ja todeta, ettei minun tarvitse tietää eikä osata kaikkea, näin on hyvä.

      Poista
  3. Hienosti Kirsi tiivistit olennaisen tästä. Kuuntelin Holman myös, mutta en oikein osaa sanoa siitä mitään tarkkaa. Kuulomuisti on huonompi kuin näkö-. Mutta pidin kirjasta, jotain samaa noloa punastumista penisten äärellä, ja mietin miksi ei-heteroudessa tuntuu aina olevan kyse elimistä ja eritteistä. Mutta ehkä katson vain väärin, en havaitse olennaista. Holma on silti huippu; ihanaa kun jollain on munaa (sic!)!!! 😁

    VastaaPoista